Etusivu

Hemulin kirjahylly Facebookissa

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Rottien pyhimys -kirja ikkunalaudalla, kirjan edessä puukauha, puulasta ja patalappu
Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kannen kuvat Antti Kanto

Gummerus 2021

405 s




Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon on päätetty teettää koristekuvitus koko kirkon täydeltä. Työtä tekemään on palkattu maalarimestari Andreas Pictor apulaisinaan maalari Martinus ja apupoika Vilppu. Onnettomien käänteiden kautta kirkkoon tarvitaan apua, ja kirkonisäntä Klemetti ehdottaa tiilimestarin tytärtä Pelliinaa, taitavaa piirtäjää. Alkujärkytyksen jälkeen Andreas suostuu, ja Pelliina otetaan mukaan auttamaan ja oppimaan.

Kyläläisiä jännittää, millaiseksi kirkon sisus muodostuu. Maalarit työskentelevät keväästä syksyyn, eikä kuvia näytetä etukäteen kuin tarkastuskäynnille tuleville. Sana kuitenkin kiirii, ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus pelkää. Onko kirkkomaalauksista tulossa katastrofi?

Vilppu oli tikapuista ja omasta kuvastaan niin mielissään että rupesi malliksi pyllisteli lattialla ja heti huomasin kuinka köydenvetäjät piti maalata. Harjoittelin hiilellä etuhuoneen lattialle kun rupesi sujumaan kiipesin tikapuille ja olin varovainen. Katsoin Vilppua etuhuoneen lattialla ja piirsin hiilellä miehen ja sitten toisen. Piirsin ensin vain ääriviivat ja niistä tuli hauskat. Muutaman paikan niin kuin taipuneen selän ja konttaavat jalat ripsutin kanansiivellä puhtaaksi ja piirsin uudelleen. Kun lisäsin värin Vilppu piteli tikapuista kiinni ettei enää tulisi vahinkoa ja luidenrikkoa. Kostutin seinästä oikean kohdan kalkkivedellä ja maalasin punaisella värillä oven päälle kaksi miestä kontillaan paitasillaan pyllyt paljaina köysilenkki kummankin niskan takana. Toinen heistä tarkoitti pahuutta ja toinen hyvyyttä ja siinä välissä on ihminen että kumpaan suuntaan hänet tempaistaan niin että vertauskuva se oli.

Tarina on kiinnostava, se on mahdollinen kuvaus siitä keitä kenties ovat olleet he, jotka ovat maalanneet Pyhän Ristin kirkon koristeet. Se kurkistaa keskiaikaiseen elämään monen eri henkilön näkökulmasta. Lukija saa vilauksen niin linnasta, pappilasta kuin markkinoilta. Se muistuttaa ajasta, jolloin oppipoikajärjestelmä oli voimissaan, ja asioita opittiin jäljentämällä ja itse tekemällä. Samalla se herättää ajattelemaan, kuinka yhä, 500 vuotta myöhemmin, kovin monessa asiassa syntyperä vaikuttaa siihen, mitä mahdollisuuksia ihmisellä on.

Pidän kovasti kirjan herkullisesta henkilögalleriasta. Andreas on suvereeni mestari, joka kuitenkin tiedostaa ikänsä ja sen, että hänellä ei enää ole mahdollisuutta kovin monen kirkon työstämiseen. Martinuksella olisi mahdollisuus yltää vaikka mihin, mutta hän ei malta tarttua siihen. Vilppu alkaa epäillä, noinkohan hänen kutsumuksensa olisikaan maalaushommissa. Pelliina on syrjitty ja hyljeksitty, joka puhkeaa loistoon kun hänelle kerrankin annetaan tilaisuus. Kirkkoherra Petrus on palannut työhön kotipaikkakunnalleen, ja taistelee eroon lapsuuden varjostaan Mulli-Pekkana, etsien aikuisuuden ja ammatin tuomaa uskottavuutta. Kirkkoisäntä Klemetti on viisas häärijä, joka taustalla pitää kokonaisuuden kasassa.

Kannon humoristinen kieli elävöittää tarinan reheväksi, huomasin oikein alkavani odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan. Tähän tarinaan jos minne sopivat tunkiokukot, sydänhyppimiset ja kryppyperseet! Hauskojen sanojen ja lauseiden sijoittelu on mennyt kohdilleen, ne eivät tunnu yhtään keinotekoisilta tai päälleliimatuilta vaan kuuluvat juuri siihen missä ovat. Ennen muuta huumori ei peitä alleen tarinan synkempiä sävyjä kuten naisen asemaa, ennakkoluuloja tai maallisen ja kirkollisen vallan ristiriitoja.

Rottien pyhimystä on luettu jo varsin paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Nostetaan teksti pöydälle, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka sekä Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 20, ”kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen”. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 3, ”historiallinen romaani.” 16, ”kirjassa eletään ilman sähköä” ja 33, ”kirjassa opetetaan jokin taito”.


maanantai 5. huhtikuuta 2021

Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa

Ahdistunutta porukkaa -kirja makaa mustalla kangassohvalla
Fredrik Backman: Ahdistunutta porukkaa
Ruotsikielinen alkuteos Folk med ångest (2019)
Suomentanut Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2020
377 s.







Mietin, että Fredrik Backmanin nimi tuntuu tutulta ja totta tosiaan, olenhan lukenut häneltä opukset Britt-Marie kävi täällä ja Mies, joka rakasti järjestystä, lisäksi olen nähnyt jälkimmäisestä tehdyn elokuvaversion pääroolissaan aina niin ihana Rolf Lassgård. Vähän silti epäröin tarttua Ahdistunutta porukkaa -teokseen; takakansiteksti on jotenkin niin ympäripyöreä, että en oikein osannut päättää kiinnostaako kirja minua vai ei. Onneksi siihen kuitenkin tartuin, sillä sehän onkin mitä mainioin kertomus. 

Kun pankkiryöstäjä epäonnistuu ryöstöyrityksessään, hänen lyhyt karkumatkansa päättyy panttivankitilanteeseen. Alkutilanne ehkä viittaa tiukkaan jännäriin, vaan toisin käy. Panttivangiksi jääneet asuntonäytön osallistujat ovat alkuun varsin ärsyttäviä, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä sympaattisempia heistä tulee. Ryöstäjäparka, josta siis tulee panttivankien pitäjä, on itse melkeinpä hämmentyneempi tilanteesta. Kukaan ei pelkää häntä, päinvastoin. Hän ei osaa olla uskottava rikollinen, mutta eivätpä panttivangitkaan käyttäydy panttivankien lailla. Tilanteen ratkeamista odotellessa ryöstäjä ja panttivangit tutustuvat toisiinsa ja jakavat elämänsä ongelmia. Toiset yrittävät auttaa ratkaisemaan ongelmia, jotta kaikkien elämä olisi myöhemmin helpompaa. 

Toisaalla poliisikaksikko Jack ja Jim, poika ja isä, yrittävät saada tilanteen hallintaan. Se ei ole helppoa, sillä Jack kaipaa suoraviivaista toimintaa kun taas Jim lähestyy asioita analyyttisemmin. Rauhallinen Jim keksii keinoja, kun taas Jack turhautuu herkästi. Kun ryöstäjä antautuu ja panttivangit vapautuvat, poliisi huomaa asunnon olevan tyhjä. Minne ryöstäjä on hävinnyt? Jack kokee erittäin suurta turhautumista panttivankien kuulusteluissa, sillä he jaarittelevat niitä näitä, eikä kukaan osaa sanoa ryöstäjästä mitään. Vähitellen kaikki selviää, mutta matkalla riittää yllätyksiä niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

"Anteeksi! En halua häiritä, mutta..." ryöstäjä rykäisi ja kohotti pistoolia, jotta he kaikki muistaisivat mitä täällä oikein tapahtui. 
Julia risti kätensä mahan päälle ja teki selväksi kaikille: "Minä en lähde minnekään."
Ro päästi pohjattoman syvän huokauksen ja nyökkäsi päättäväisesti: "Enkä minä lähde minnekään ilman häntä."
Se olisi tietenkin ollut hyvin liikuttava hetki, jos Zara ei olisi pilannut sitä tuhahtamalla Rolle: "Ei kukaan kehottanut sinua lähtemään. Ethän sinä ole paksuna."
Ro työnsi kätensä mekon taskuihin pohjaa myöten ja mutisi: "Tämä on yhteinen matka."
Roger oli sillä välin alkanut turhautua, koska kukaan ei tuntunut keskittyvän siihen mikä oli tärkeää, nimittäin siihen että Roger ei ollut saanut tietoa, ja nyt hän osoitti ryöstäjää molemmilla käsillään: "Mitä sinä oikein ajat takaa? Häh? Haluatko tämän asunnon?"
Anna-Lena teki käsillään neliön ilmaan asunnon merkiksi kuin miimikko. Ryöstäjä voihkaisi voipuneena heille molemmille. 
"Miksi minä... ei kai kukaan voi... tarkoitatko että yrittäisin varastaa asunnon?"
Roger oli kuulevinaan miten kohtuuttomalta se kuulosti nyt kun se sanottiin ääneen, mutta koska Roger oli mies joka ei koskaan ollut väärässä, ei edes silloin kuin ilmiselvästi oli väärässä, hän selitti: "Kuule! Tämä on todella remontin tarpeessa!"
Anna-Lena seisoi hänen takanaan pieni kuvitteellinen vasara kädessä ja löi sillä selittävästi ilmaa. 
Ryöstäjän päätä alkoi särkeä, ja hän rykäisi ja yritti pyytää: "Ettekö te voisi vain käydä lattialle makaamaan? Edes hetkeksi? En yrittänyt... siis minun piti ryöstää pankki, ei minun pitänyt... Tämä ei ollut tarkoitus!"
Eri syistä tuli hiljaista, ja sitten kuului vain ryöstäjän nyyhkytystä. Ei koskaan ole miellyttävä yhdistelmä että joku itkee pistooli kourassa, joten kukaan koolla olijoista ei ollut aivan varma miten heidän tulisi käyttäytyä. Ro tönäisi Juliaa ja mutisi: "Katso nyt mitä sait aikaan!" ja Julia mutisi takaisin: "Sinähän tässä..." Roger kääntyi Anna-Lenan puoleen ja kuiskasi: "Tämä on tosiaankin remontin tarpeessa!" ja Anna-Lena vastasi heti: "Niin. eikö olekin! Kyllä se on! Mielestäni olet täysin oikeassa! Mutta eikö täällä haisekin vähän kostealta? Ehkä suorastaan homeelta?"

Tämä on tuhti paketti, jossa vakavat asiat kuorrutetaan paksulla huumorikerroksella. Itsemurha, itsemurhan uhka, äidin kuolema, traumaattiset lapsuusmuistot, avioero, työttömyys, elämän tyhjyys ynnä muu tulee esiin vakavina pilkahduksina, jotka kuitenkaan eivät pääse synkkään tunnelmaan asti. Vakavat keskustelut päättyvät vitsiin tai kommellukseen, joka keventää tilanteen ja vie asioita farssimaiseen suuntaan. Tasapaino on kuitenkin mielestäni hyvä, sillä tarina ei myöskään ole pelkkää yliampuvaa farssia. Meno saattaa ajoittain vaikuttaa päättömältä, mutta sitä se ei ole. Kyse on siitä, että tarinassa on paljon hetkiä, jolloin henkilöhahmo ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja tietämättömyydessään saattaa käyttäytyä epäloogisesti, suorastaan hölmösti. Tilannekomiikkaa on paljon, ja tunnustan että kerran nauroin ihan ääneen. 

Alussa en pitänyt kenestäkään, mutta mitä pidemmälle tarina eteni ja mitä tutummiksi hahmot tulivat, sitä enemmän heihin kiinnyin. Lopulta pidin kaikista. Pidän siitä, miten tarinassa käy, koen että jokaisen kohtalo on oikeudenmukainen. Pidän siitä, että tarina herättelee pohtimaan oikeaa ja väärää ja sitä missä menee niiden raja. Se muistuttaa, että epätoivo ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, joista jotkut päättyvät huonosti ja jotkut hyvin. Lähimmäisenrakkaus on elintärkeä asia, sen soisi jokaisen muistavan.

Ahdistunutta porukkaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Annelin lukuvinkit, Rautalinnun räpiköönnit ja Kirjan vuoksi.



torstai 1. huhtikuuta 2021

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

Ei kertonut katuvansa -kirja nojaa ruskeaan parvekekoriin, jossa on kuihtuneita kasveja
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen

WSOY 2020

351 s.




Tässä se nyt on, kirja joka palautti lukemiseen tunteet Lähdin veljen luo -kirjan jälkeen. Muutamaa ehdin kokeilla, mutta paperikirjat eivät liikauttaneet yhtään ja äänikirjat tuntuivat nekin sujahtavan läpi. Ei kertonut katuvansa oli tukoksenpurkaja, se joka sai taas tunteet liikkeelle ja pakotti istumaan kirjan kanssa kunnes viimeinen sivu oli luettu loppuun. 

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa joukko eri maalaisia naisia kootaan Norjassa vankileirille. Heistä ei enää ole hyötyä. Naiset pelkäävät tulevansa ammutuiksi, samalla he eivät tiedä olisiko se pahempi kohtalo kuin kotiin palaaminen. Lähes yhdessä yössä Saksa on vaihtunut liittolaisesta viholliseksi, ja saksalaisille työskennelleet naiset muuttuneet häpeäpilkuiksi. 

Kun suomalaisia naisia lähdetään kuljettamaan pois vankileiriltä, kohti Hankoa ja siellä odottavaa leiriä kuulusteluineen, yhden auton kuljettaja jättääkin naiset maastoon. Hän osoittaa suunnan missä Suomi on ja päästää naiset pakenemaan jalkaisin. Kilpisjärvellä naiset jäävät rajavartijan majaan, kunnes joukko hajoaa. Viiden naisen ryhmä päättää, että odottaminen saa riittää, he lähtevät kävelemään kotia kohti. Ensin Rovaniemelle, ja siitä kukin taholleen. Kukaan heistä ei tiedä, kuinka pitkä matka on edessä ja miten he selviävät siitä, hiukset kynittyinä osoittamassa että he olivat saksalaisten "kätyreitä", ilman tietoa mistä he saavat ruokaa ja suojaa. Pitkä matka lähentää heitä, mutta lopussa jokainen on kohtalonsa kanssa yksin.

Irene ei tuntenut häpeää eikä surua, vaan antoi tyynesti toisen nähdä itsensä. Tällainen hän oli. Hän ei jaksanut pelätä, miten mies suhtautuisi heidän kerittyihin päihinsä, sillä sellainen tuntui yhtäkkiä yhdentekevältä. Tuntui että hänelle tapahtui koko ajan niin paljon, niin suuria asioita, ettei hän osannut ajatella niitä. Hänen pitäisi saada olla hetken aikaa rauhassa ja pohtia tapahtuneita, jotta osaisi ottaa niihin kannan. Nyt hän ei painanut päätään tai luimistellut, ei kaivannut sääliä tai surkuttelua, vaan tarkkaili tyynenä miehen ilmeitä. Hän tunsi samanlaista helpotusta kuin lapsena, kun kuulemansa salaisuuden uskalsi viimein kertoa eteenpäin. 

Tässä hän seisoi, tyskertøs, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peitettyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.

Tarina on synkkä ja raju, mutta samalla kaunis. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan tulee jatkuvasti esiin, mutta rinnalla on myös syvästi inhimillisiä kohtaamisia ja ilon hetkiä. Poltettu Lappi pysäyttää, mutta kaiken tuhon keskellä ihmisillä on toivoa; he ovat jo rakentamassa koteja, luomassa uutta sodanjälkeistä arkea. 

Kaikkien henkilöiden lopullisesta kohtalosta emme saa tietää, ja se on mielestäni toimiva ratkaisu. Sivuja olisi äkkiä tullut monta sataa lisää, ja kirjasta kenties raskassoutuinen, jos olisi seurattu niin rajavartijan majalle jääneitä kuin viittä päähenkilöä. Tietyssä kohtaa matkaa joku tai jotkut jäävät matkasta pois, eikä heistä sen koommin kuulla. Tässä tietysti jää lukijalle paljon valtaa tulkita, mitä kenellekin tapahtuu. Toivoisin kaikille onnellista loppua, mutta pahoin pelkään että sellaista en voi kaikille kuvitella. 

Vaikka tarina on tapahtumiltaan varsin synkkä, saa Kinnunen tuotua siihen lämpöä ja toivoa. Ja vaikka henkilöhahmot pohtivat omaa osallisuuttaan sodan kulkuun, missä määrin he ovat syyllisiä siihen mitä tapahtui, he eivät jää vellomaan pohdinnoissaan. Yhdessä on katsottava eteenpäin ja yritettävä rakentaa elämä uudelleen. Lukemisesta jää hyvä olo, tunne että kyllä kaikki järjestyy.

Kirjaa on kommentoitu todella paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Tuulevin lukublogi, Kirjabrunssi ja Kirjakaapin kummitus

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 2, "kirjan on kirjoittanut opettaja".