Joel Haahtela: Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Otava 2020

176 s. 

Konstantinos on suomalaisen äidin ja kreikkalaisen isän poika. Hän oli 10-vuotias vanhempien erotessa ja isän muuttaessa takaisin Kreikkaan. Siitä saakka Konstantinos on yrittänyt vihata isää ja unohtaa tämän, tuloksetta. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, hän matkustaa etsimään isäänsä. Matka kuljettaa hänet pienelle saarelle, jossa isä asuu pienessä uskonnollisessa yhteisössä, Getsemanen skiitassa. Saarelle tullessaan poika ei tiedä, miten isä suhtautuu hänen saapumiseensa. Hän ei tiedä, viipyykö saarella tunteja, päivän vai viikon. Lopulta hän päätyy jäämään kuukausiksi. Saarella on paitsi isä myös jotain, joka saa hänet tuntemaan sisäistä rauhaa ja hyväksyntää.  

Isä sanoo, että kahdestaan kaikki sujuu helposti, mutta vanhus on asunut saarella jo viisikymmentä vuotta ja ollut aikoinaan pitkiä aikoja yksin. Mutta silloinkin hän on toimittanut kaikki vuorokauden palvelukset säntillisesti, herännyt joka yö ja kävellyt yksin kirkkoon, sytyttänyt ensimmäiset lampukat ja aloittanut rukouksen.

Ilman vanhusta ketju olisi katkennut, sillä hän saapui saarelle parikymppisenä noviisina, ja silloin vanhuksena toimi viimeisiä aikoja isä Theofanes. Myös isä Theofanes tuli saarelle hyvin nuorena, ja hänen hengellisenä isänään toimi isä Dionysios. Isä Dionysioksen hengellisenä isänä toimi Joakim, ja isä Joakimin hengellisenä isänä Gregorios, joka saapui saarelle vuonna 1830. Gregorioksen hengellinen isä taas oli Kristodoulos, ja isä Kristodouloksen hengellinen isä oli suuresti kunnioitettu Efraim, joka perusti skiitan vuonna 1742. Hän tuli saarelle Mar Saban luostarista Palestiinasta. 

Kuuntelen isää ja mietin pientä saarta meren keskellä, harjanteelle rakennettua kirkkoa ja yksinäistä miestä sen sisällä, aamuyön hiljaisuutta. Olisiko vanhus jatkanut rukoustaan samalla tavalla, vaikka kukaan muu ei olisi koskaan tullut saarelle, elämänsä loppuun saakka?

Tässä kirjassa hengellisyys on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta ei päällekäyvästi. Se keskittyy saarelle, joka on kuin oma planeettansa kaukana muusta, vaikka Kreikan mantereelle onkin vain kymmenen kilometriä. Konstantinos solahtaa helposti osaksi saarta ja skiittaa, mutta hänellä ei ole painetta eikä velvollisuutta osallistua kaikkeen. Hän ei alussa osallistu yökolmen palvelukseen tai muista rukoilla jokaisessa vaiheessa kynttilänvalmistusta, mutta se on ihan ookoo niin hänelle kuin skiitan muille jäsenille. 

Vaikka isää ja poikaa erottaa viisitoista vuotta ja pojan kasvaminen lapsesta aikuiseksi, he löytävät yhteyden nopeasti. Saari tuntuu turvalliselta ympäristöltä käydä keskustelua kipeistä asioista. Molemmat uskaltavat tunnustaa tunteitaan ja epävarmuuksiaan, kertoa mitä ovat tehneet ja miksi. 

Lukemisesta jäi itselleni lämmin ja lohdullinen olo. Pojan ollessa Helsingissä Kreikka on kaukana, saarella ollessa Helsinki on kaukana. Helsingissä on äiti, saarella isä. Äiti on hyväksynyt isän katoamisen poikansa elämästä, mutta ei vastustele kun tämä haluaa lähteä etsimään isää. Vanhemmat ovat löytäneet paikkansa, ja kumpikin omalla tavallaan tulee poikaa tämän etsiessä omaa paikkaansa. Kaikki myös tiedostavat sen, että paikka voi olla muuttuva. Ennalta ei voi tietää, mihin elämä vie. Mutta tämän kaltaiset kirjat vahvistavat ajatusta, että asioilla on tapana järjestyä. Etäisyys Helsingistä auttaa poikaa päästämään irti vihan ja katkeruuden tunteista ja haluamaan tutustua siihen isään, mikä tämä on nyt. 

Lukujen ja osien väliin jää tilaa lukijalle hengittää. Tapahtumia ja henkilöitä on vähän, saarella rutiinit tuovat tuttuutta ja turvaa. Keskustelua käydään isoista aiheista, mutta lyhyesti, jättäen tilaa lukijan omille pohdinnoille. Kirja on pieni mutta vahva, ilmava mutta vakaa. 

Hengittämisen taito on luettu esimerkiksi blogeissa Lumiomena, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista ja Mummo matkalla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan täyteen viimeisen kohdan eli numeron 42, "kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä". Kiitos muille haasteosallistujille, luin teidän valmiita listojanne ja bongasin tämän yhdestä. 

Timo Polari: Unelma etelänavasta

 

Timo Polari: Unelma etelänavasta. Vaeltajan matkassa maailman vuoripoluilla ja erämaissa

WSOY 2003

248 s.

Olen sanonut ennenkin, että tykkään ihan hirmuisen paljon matkakertomuksista. Ei ole niinkään väliä missä ja millä välineillä liikutaan kunhan mennään. 

Timo Polari ei ole ihan tavallinen liikunnanopettaja. 20 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan hän toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa hiihtämisestä etelänavalle. Kirjassa on myös neljä muuta vaellusta eri puolilla maailmaa ja erilaisissa olosuhteissa. Etelänapa on tietysti kaikista vaativin, jo matka lähtöpisteeseen vie kauan. Loputon jäälakeus ei tarjoa helppoja kiintopisteitä, eikä etäisyyttä ole helppo arvioida. Välillä matkanteko on hurjan rankkaa, välillä kaikki sujuu hyvin. 

Viidellä vaelluksella olosuhteet ovat erilaiset mutta osin myös samanlaiset. Kestää matka sitten viikkoja tai kuukausia, siihen on valmistauduttava hyvin. (Kirjan lopussa onkin oivalliset ohjeet pitkän vaelluksen varalle.) Varusteiden on oltava kunnossa, on retkikohde sitten Etelämanner tai Lappi, tasaisehko jäälakeus tai Euroopan korkein vuori. Henkistä kanttia tarvitaan kestämään yksinäisyyttä ja huonon sään aiheuttamia viivästyksiä. Huumori antaa voimaa vaikeina hetkinä. On myös osattava antaa periksi luonnon voimille, ihminen kun ei niille mahda mitään. 

Etelämanner on kaikkien äärimmäisyyksien manner. Se on maapallon tuulisin, kylmin, kuivin, keskimäärin korkeimmalla merenpinnasta sijaitseva, vähiten tunnettu, luoksepääsemättömin ja ihmisen viimeksi löytämä kaikista seitsemästä maanosasta. Antarktiksella tuulet saattavat raivota 90 metriä sekunnissa (hirmumyrskynä pidetään yli 32 m/s puhaltavaa tuulta) ja pakkasennätys on -89,6 celsiusastetta. Etelämantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä eli se on noin 42 kertaa Suomen kokoinen sekä suurempi kuin Eurooppa ja Australia. Kuitenkin 98 % siitä on jään ja lumen peitossa. Kuvaavaa on sekin, että Etelämantereen lämpötila- ja kosteusarvot ovat lähempänä Mars-planeetan vastaavia kuin muun maapallon lukemia. 

(...)

Todellinen hiihtoaikamme koko retkellä on 400 tuntia. Tuon ajan olen kasvokkain itseni kanssa. Minulla on 400 tuntia aikaa pohdiskella maailmaa, itseäni ja elämääni. Etelämantereen näennäinen askeettisuus nostaa tuulen lumiveistokset ja auringon kimalluksen hangen jalokivimeressä merkityksellisiksi asioiksi; huomaamaan suuruuden pienuudessa, erottamaan sen, minkä itse oikeasti uskoo todeksi, siitä, mitä kiireinen  manipuloitu sivilisaatio uskottelee. Ei vain viinistä löydy totuus. Valkoiset jättiläismainingit ovat kuin päiväkirjan tyhjiä sivuja, joihin kulkijan on itse luotava oma kertomuksensa - ei paetakseen menneitä, vaan oppiakseen uusia lukuja itsestään. 

En tule itse koskaan hiihtämään etelänavalle tai pyöräilemään Islantia ympäri, mutta hyvä että jotkut niin tekevät ja vieläpä kirjoittavat kokemuksistaan kirjoja. Viihdyn oikein hyvin penkkivaeltajana, vaikka ääriolosuhteissa liikuttaessa kohdataan myös elämän varjopuolia. On useita eri syitä, miksi jotkut eivät selviä ääriolosuhteista hengissä. Eikä aina tarvita edes äärimmäistä kylmyyttä tai lumimyrskyä; nykyajan vitsaus on some, ja välillä lehdissä on juttuja ihmisistä jotka putoavat kuolemaansa yrittäessään saada täydellistä kuvaa Instagramiin. Surullista. 

Polari ei ole "pelkkä" vaeltaja, vaan myös taitava kirjoittaja. Retkistä on kerrottu hyvin eläväisesti. Paljon on tekemisen ja onnistumisen iloa, mutta lukijaa ei säästellä myöskään väsymykseltä, onnettomuuksilta, turhautumiselta. Tämä on mielestäni tärkeää. Moni voi ajatella että kiipeänpä vuorelle tai hiihdänpä etelänavalle ja saan mahtavia Instastooreja, mutta ei osaa ollenkaan ajatella kuinka kovaa peruskuntoa sellaiset suoritukset vaativat, mitä tapahtuu vuoristotaudissa, kuinka keskittymisen herpaantuminen voi aiheuttaa kauheita onnettomuuksia, kuinka varautua pettymykseen jos tavoite jää saavuttamatta. 

Matkan rasitukset alkavat näkyä ja varsinkin tuntua. Parinkymmenen kilon kantamuksen ulkoiluttaminen 10-12 tuntia päivässä kahden kuukauden ajan ei sovi hienohelmoille. Hartianseudun epäkäslihakset ovat kuin puusta veistetyt, oikeassa jalkaholvissa tuntuu aamuisin pistävää jomotusta ja persväli hiertyy parina iltana vereslihalle. 

Pitkän matkan vaeltajan perushyveitä onkin "myönteinen huono muisti". Edellisten matkojen tai päivien rasitukset ja vaikeudet haihtuvat uutta seikkailuannosta janoavasta mielestä, ja ennen pitkää huomaa taas raahaavansa reppua jossain päin maailmaa. 

Helmet-haasteeseen sain kohdan 25, "kirjan nimessä on ilmansuunta". Etsiskelin kirjaston tietokannasta eri ilmansuuntia, kiinnostavia kirjoja olisi ollut paljonkin. Päädyin lopulta kuitenkin tähän, koska Etelämanner kiinnostaa, ja myös koska olen aiemmin lukenut Polarin kirjan Murhenäytelmä Grönlannissa. Siinä hän kertoo tarkemmin traagisesta hiihtovaelluksesta Grönlannissa, retkestä josta hän tässä kirjassa kertoo lyhyemmin, tapahtuma-aikaan kirjoitettujen muistiinpanojen pohjalta. 

Kim Thúy: Vi

 

Kim Thúy: Vi

Ranskankielinen alkuteos Vi (2016)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2019

133 s.

Kim Thúylta on ennen tätä kirjaa suomennettu Ru, mutta en tiedä olisiko se pitänyt lukea ensin. Vi on sille itsenäinen sisarteos, joten ehkä ne voi lukea toisessakin järjestyksessä. Ainakaan minulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, että jotain olisi pitänyt tietää ennalta. Toisaalta, on mahdollista että Run lukeminen olisi antanut tähän jotain lisää. 

Vi on perheensä neljäs lapsi ja ainoa tytär. Reilun sadan sivun aikana hän pakenee äitinsä ja veljiensä kanssa Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, kasvaa aikuiseksi, matkustaa ympäri maailmaa, rakastuu. Hän sopeutuu uuteen maahan ja elämään varsin nopeasti, aiheuttaen pahennusta äitinsä ja monien muiden vietnamilaislähtöisten naisten mielestä. Hän haluaa päättää itse mitä opiskelee, kenen kanssa seurustelee ja missä asuu. Tukenaan hänellä on äitinsä ystävä Hà. 

Tanskassa Hà onnistui keskittymään muiden hyvinvointiin. Hän oppi lukemaan pettymyksen asiakkaansa hartialihaksesta, häpeän leveästä selkälihaksesta, alistumisen keskimmäisestä pakaralihaksesta. Hän paikallisti ihmisen tuskatilat lihassäikeistä ja pehmitti ja kevensi niitä ja jos vain mahdollista, poisti ne aivan kuin äitinsä, joka oli lievittänyt pikkutyttönsä pienten tapaturmien aiheuttamat säryt nappaamalla ne kämmenelleen ja puhaltamalla ne taivaan tuuliin. Hàlla oli sormissaan taito hypnotisoida asiakkaat mutta myös jättää ihoon muisto käsittelystä pitkäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan koskaan suostunut siihen, että joku hänen työtovereistaan olisi hieronut häntä. Hän pelkäsi säröilleen vartalonsa hajoavan silkasta käden painosta. Hän ei olisi osannut hitsata kappaleita takaisin kokoon eikä kerätä eteensä pudonneita tuhansia sirpaleita; näky olisi ollut kuin kaupunki hirmumyrskyn jäljiltä. Asiakkaiden mielestä Hà oli tasapainoinen, lempeä ja jopa viisas, mutta Louis oli heti arvannut Hàn äärimmäisen haavoittuvuuden ja sisikunnassa piilevän kaaoksen. Louis aavisti, että koko rakennelma olisi sortunut ensimmäisestä pienestä murtumasta. Louis oli odottanut vuoden viimeisen päivän myrskyiseen iltaan ja tullut bussipysäkin katoksen alle pyytämään Hàta teelle. Hà oli hoitanut pitkän päivän asiakkaidensa kehoja tasapainoon ja kannatellut heidän vammojaan, mutta nyt hän tunsi jalkojensa pettävän. Louis otti hänet kiinni ja rakasti häntä. 

Tykkäsin tästä, mutta lukiessa oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut pikakelauksella. Alussa on Vin perheen historiaa, ja pitkin matkaa Hà saa tilaa. Tuntuu että Vi itse jää taustalle. Siirtymät ovat varsin nopeita niin ajassa kuin etenkin paikassa. 

Tarina on kaikin puolin koskettava. Vaikka sivuja on vähän ja teksti koostuu lyhyehköistä kappaleista, siinä ehditään käsitellä monta isoa asiaa. Lähtö kotoa, isän jääminen sinne, ihmissalakuljetus, uusi kotimaa ja oman identiteetin rakentaminen siellä, muistot lapsuuden kotimaasta joka ei ole enää sama kun sinne palaa... Vaikka Vi perheineen on asunut kauan Kanadassa, on Vietnam läsnä jatkuvasti. On tarinoita, arjen käytäntöjä, muistoja, ikäväkin. 

Pidän siitä, kuinka kirjan sivujen reunassa kulkee nimiä, ne kertovat mistä paikasta tai asiasta tai kenestä ihmisestä siinä luvussa kerrotaan. Se helpottaa myös hahmottamista; luvut ovat yleensä yhdestä kolmeen sivua pitkiä niin helposti voisi unohtaa missä milloinkin on oltu. Nyt on helppo selata taaksepäin ja tarkistaa. 

Vi on luettu myös esimerkiksi blogeissa Donna mobilen kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Marssin meillä asiakaspalvelutiskille ja sanoi kahdelle kollegalle että suositelkaa mulle hyvää ohutta kirjaa. Tuli olo kuin teinillä :D Tarkensin haluavani ohuen kirjan siksi, koska haasteestani puuttuu tämän jälkeen vielä kaksi kirjaa, eikä lukuaikaa ole paljoa jos haluan saada haasteen valmiiksi ennen vuodenvaihdetta. 

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet

 

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet

Tammi 2007

130 s. 

Arvoin pitkään, minkä Riitta Jalosen kirjan lukisin Helmet-lukuhaasteen kohtiin 47. - 48. eli "kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun". Veteen pudonneet valikoitui kahdesta syystä, ensinnäkään siinä ei ollut esittelytekstiä sen enempää takakannessa kuin kansiliepeessä kertomassa kirjasta edes jotakin, toisaalta kansikuvassa on jotain vetoavaa. Halusin tietää, mistä on kyse. 

Elsin isoisä on kuollut. Vaatteet lähetetään Elsin kotiin poltettavaksi, polttamista on isoisä itse toivonut. Talvella on hyvä hoitaa asia, nuotion voi tehdä järven jäälle. Jää on jo kestävää. 

Perhe viettää paljon aikaa kotona, pitkälti keskenään. Naapureita on, mutta Elsi leikkii oikeastaan vain Anteron kanssa. He ovat leikkineet yhdessä kauan, niin kauan että muiden on vaikea jonsei mahdoton mahtua mukaan. Vuodet seuraavat toisiaan, ja lapsuusvuosien jäädessä taa moni asia muuttuu. 

Ensimmäisessä osassa Elsi on lapsi, toisessa nuori. Nuoruuteen kuuluvat uudet kaverit, sillä Anteron perhe on muuttanut pois. Tiina on uusi bestis, mutta muistot Anterosta elävät. Muitakin naapureita muuttaa pois, taloja autioituu. Elsi pysyy, hän tarkkailee ja pohtii.

Antero tähyää taivaalle, mutta töhdet tulevat vasta pimeällä. Jonakin kirkkaana yönä me tulemme rannalle, Antero on luvannut. Antero on saanut lahjaksi kiikarit ja hän opettaa minulle tähtien nimiä. Jos hän on juuri oppinut jotakin uutta Maapallo-kirjasta, hän kertoo siitä eniten. Me tähyämme taivaalle ja odotamme sitä hetkeä, kun tähti irtoaa paikaltaan ja lentää niin että sen voi nähdä pelkillä silmillä. Sitten juostaan pakoon.

Isoisä ei ole yhtä kaukana kuin tähtitaivas.

Käännymme kohti rantaa, entisiä jälkiä on helppo mennä. Kotitalo on iso vino paakku, jonka seinät on maalattu kellastuneella lumella. Katolta maahan valunut lumikasa on työntänyt sen kallelleen. Asun vinossa talossa, kallistan päätä. Isä on pihalla lumitöissä. Hän katselee vähän väliä katolle, toivoo että loputkin paakkuuntuneesta lumesta vyöryisi alas ja talo palautuisi suoraryhtiseksi, sellaiseksi kuin hän sen teki. 

Tämäkin oli hiukan ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta tykkäsin tosi paljon, kieli on kaunista ja lapsen näkökulmasta kirjoitetut kuvaukset ovat uskottavia. On suorastaan liikuttavaa, kuinka pienet asiat ovat lapselle isoja, merkityksellisiä. Samalla lukija voi palauttaa mieleen, milloin olisi itse ilahtunut tai kummastunut jostain pienestä. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan loistava.

Toiseen osaan en ole yhtä ihastunut. Kun Elsi on ollut lapsi ensimmäiset sata sivua, nuoruusaika tulee vähän töksähtäen. En ollut ollenkaan osannut varautua mikrohousuihin ja siihen, että Elsi ja Tiina istuvat autossa kahden kännäävän miehen kanssa. Etenkin, kun toisessa osassa kieli ja kuvaus on hyvin samankaltaista kuin ensimmäisessä osassa. Eli Elsi tuntuu lapselta vaikka tapahtumien perusteella on jo teini-iässä. 

Pidän siitä, kuinka suuressa roolissa jo kirjan ensimmäisellä sivulla kuollut isoisä on. Vaikka hän jäi Elsille vieraaksi, tämä muistaa teininäkin mitä isoisä on kertonut. Jotenkin Elsin isä ja äiti jäävät tälle etäisemmiksi, he ovat paikalla mutta tuntuu kuin he eivät olisi läsnä. 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Yläkerrassa Anteron huone on samanlainen kuin omani. Avaan ikkunan, niin että kuulen järven takaa tavarajunan kolinan. Maisemaa ei näe, mutta olen erottavinani teltan kohdalla painauman. Seuraavan viikon aikana nurmi tulee peittämään paikan niin kuin siinä ei koskaan olisi mitään erityistä ollutkaan. 

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

Otava 2022

207 s.

1980-luvulla Aapa on asunut jo vuosia Floridassa, työskennellen öljy-yhtiölle. Nyt hän matkustaa takaisin entisille kotikulmilleen Ruijaan. Ämmi, isoäiti, on sairas, lisäksi Aapa työtovereineen aikoo tehdä dokumentin öljynporauksesta Jäämerellä. 

Aapa on menettänyt äitinsä ollessaan vain 9-vuotias, joten paluu lapsuudenmaisemiin herättää  kipeitä muistoja. Osa ihmisistä on tuttuja, osa vieraita, mutta tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat häntä. Vähitellen alkaa käydä selväksi, että äidin kuolemaan liittyy asioita, joita Aapa ei tiedä tai ei halua muistaa. Dokumentin tekokaan ei suju niin kuin pitäisi, sillä yhtäkkiä mukaan on tulossa ilmastonmuutosnäkökulma. Aapa on kertakaikkiaan turhautunut ja haluaisi palata Amerikkaan. Mutta pohjoinen ei päästä otteestaan niin helpolla. 

Valas oli kuollessaan noin neljäkymmentävuotias. Valaat voivat elää yli satavuotiaaksi, enemmänkin. Inuiitit ovat löytäneet grönlanninvalaita, joissa on ollut kiinni 1700-luvulla valmistettuja harppuunoita.

Maailman meret ovat keskenään erilaisia. On olemassa lempeitä ja kauniita meriä, joiden aallot hyväilevät varpaita hellästi, sellaisia jotka eivät voi tehdä pahaa. Sitten on tällaisia meriä, jotka ovat vuodenajasta toiseen kylmiä, vaativia ja ankaria. Ne ovat aiheuttaneet miljoonien ihmisten kuoleman tavoilla, joiden monimuotoisuutta voi vain hämmästellä. 

Vuosisatoja pelkkää pelkoa ja tuskaa. Sukupolvilta toisille periytynyttä surua, jonka yhteinen nimittäjä on se, että isä, äiti tai lapsi ei palannut ikinä mereltä takaisin. 

Voisi luulla, että se joka palaa mereltä, on onnekas. Mutta ei se ole niin. Se, joka palaa, ei palaa ikinä samanlaisena.

Mielestäni Aapa on aivan kauhea hahmo, hänen käytöksensä on kertakaikkiaan kammottavaa. Joo, hänellä on lapsuudessa koettu trauma taustalla, mutta ei se oikeuta kohtelemaan ihmisiä jatkuvasti ivaten ja huutaen. Ihan kuin hän olisi päättänyt unohtaa kaikki hyvät hetket ja takertuu niihin jolloin on kokenut tulleensa hylätyksi tai väärin kohdelluksi. En ollenkaan tykännyt hänestä. Muut hahmot ovat kiinnostavia ja monesti jäin pohtimaan syitä, miksi heistä kukakin on jäänyt tai aikoo jäädä Ruijaan.

1950-luvulle sijoittuvat matkapäiväkirjan tekstit puolestaan ovat tosi kiinnostavaa luettavaa. Tutkimusretki pohjoiseen, jään kantavuuden selvittäminen, valaan ja jääkarhujen käytöksen seuraaminen... Muutamilla lauseilla kerrotaan kovin paljon. 

Kirjan kielestä tykkäsin, se on kaunista ilman turhia koukeroita. Tarina on melko karu, mikä korostaa kielen kauneutta entisestään. Ne täydentävät toisiaan, tehden kokonaisuudesta rosoisen mutta ei pistävää. Harmillisesti tekstissä on useita virhelyöntejä, kuten puuttuvia kirjaimia, sen verran paljon että niihin alkaa kiinnittää huomiota. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 9, "kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön". Pidän siitä, että Aapa ei ole unohtanut kveenin kieltä Amerikan vuosikymmeninään. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjakimara ja Kirjaluotsi. 

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

 

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

Englanninkielinen alkuteos The Origin of Others (2017)

Suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan

Tammi 2020

120 s.

Raskaat aiheet lukemistossani jatkuvat, nyt puheenvuoron saa Toni Morrison. Kuten Susan Abulhawa, hän on minulle tuttu nimenä mutta yhtään kirjaa en ole lukenut. Toiseuden synty perustuu hänen pitämiinsä luentoihin. Kuudessa esseessä hän pohtii muun muassa toiseutta, vähemmistöjä ja rakenteellista syrjintää. Pääasiassa hän käyttää esimerkkejä kirjallisuudesta, niin muiden kuin teoksista kuin omistaan, mutta jonkin verran myös omassa elämässä kohtaamistaan tilanteista. 

Nuorena saatu oppi siitä, mistä aineksista Toiseus ja siitä johtuva huonommuus syntyvät, eivät tehneet minuun suurta vaikutusta. Luultavasti minua suojasi poikkeuksellinen röyhkeyteni ja kokonaisvaltainen itsekeskeisyys. "Tahriintuneisuus" kuulosti ensin eksoottiselta, joltakin houkuttavalta. Mutta äidin vastustuksesta ilmeni, että sana tarkoitti meidän olevan huonompia, jollei kokonaan Toisia.

On vaikea löytää sellaisia kultturisten, rodullisten ja ruumiillisten eroavaisuuksien kuvauksia, jotka ottavat toiseuden huomioon ilman että samalla luovat arvojärjestyksiä. Suurin osa kirjoitetuista ja kaunokirjallisista rodun kuvauksista asettuu johdattelun, monivivahteisen selityksen ja pseudotieteellisen todistelun kategorioihin. Valta-aseman säilyttämiseksi niitä selitetään ja perustellaan, miksi ne ovat oikeassa. Luonnossa esiintyy selviytymisstrategioita: harhauttaminen tai uhrautuminen pesän suojelemiseksi sekä laumana metsästäminen / ruoan jahtaaminen. 

Onhan tämä pysäyttävä katsaus siihen, kuinka suvaitsemattomuus ja me vastaan muut -asenne ovat yhä valloillaan. Kirjallisuus on siistiytynyt, mutta (amerikkalainen) yhteiskunta ei. 

Kuinkahan paljon tästä kirjasta olisi irronnut lisää, jos olisin lukenut Morrisonin kirjoja sekä hänen käsittelemiään kirjoja - esimerkiksi Tuomo sedän tuvan tai Kirjavan sataman - kun se jo niitä lukemattakin iskee palleaan? 

Tykkäsin siitä, että kirjan lopuksi suomentajat kertovat lyhyesti käännösprosessista ja siitä, miten ovat päätyneet kääntämään tietyt englanninkieliset sanat tietyiksi suomenkielisiksi sanoiksi, ja missä kohtaa suomennos hiukan poikkeaa englanninkielisestä termistä. Tätä oli mielenkiintoista lukea. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi. 

Ankilta bongasin tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27, "kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva".

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022, luukku 10.

 

Kiitos hienosta logosta, Yöpöydän kirjat -blogin Niina! :) 

Eilinen luukku avautui blogissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, huomenna vuorossa on Yöpöydän kirjat. Kaikki luukut löytyvät listattuna Ankin kirjablogista. 

Olen mukana joulukalenterissa jo melko monetta kertaa, ja oikeastaan yhtä monta kertaa on ollut hankalaa keksiä luukkuun sisältö. Saan idean jonka hylkään, sitten toisen idean jonka olenkin jo käyttänyt aiemmin... Toteutukseen asti päätyvä idea tulee yleensä yllättäen ja varoittamatta, niin tälläkin kertaa. Lainasin kirjastosta joululevyjä ja kotiin päästyäni keksin, että luukkuni sisältää 24 vinkkiä jouluiseen kuuntelemiseen, lukemiseen, katselemiseen, tekemiseen. Ainakin toivon näiden luovan joulutunnelmaa. Mukana on kenties yllättäviäkin kohteita. 

1. Earthly Angels: Music from the 17th century nun convents. Olen selannut kirjastomme joululevyjä joka vuosi, mutta en muista ikinä ennen törmänneeni tähän. Tekstiliite kertoo yleistä asiaa nunnaluostareista ja luostarimusiikista, lisäksi se esittelee levylle päässeet viisi italialaista säveltäjänunnaa lyhyesti. Liitteessä on myös laulujen latinankieliset sanat englanninkielisine käännöksineen. Osa levyn esiintyjistä on suomalaisia laulajia ja soittajia. 

2. Hope-joululahjakeräys. Tämä on minulle monivuotinen perinne, että haen toivepuusta lappuja ja toteutan toiveita. Keskityn enemmän nuorten toiveisiin, sillä usein kuuluu viestiä että lasten lelutoiveita toteutetaan hyvin mutta nuoret saavat vähemmän huomiota. Olen itse siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn irrottamaan rahaa lahjoihin. Tänä vuonnakin toiveissa on paljon sellaista, mikä saa minut surulliseksi; monissa toiveissa on ihan tavallisia asioita alushousuista hupparin kautta hiustenhoitotuotteisiin. Surullista on myös nähdä puissa 0-vuotiaiden toiveita. Korona-aika lukuisine lomautuksineen osoitti minulle sen, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa toimeentulo on uhattuna. Siksi minä haluan auttaa niin kauan kuin voin. Joskus voi tulla minun vuoroni pyytää apua. Keräysaika vaihtelee paikkakunnittain, esimerkiksi Tampereella se päättyy 14.12, Seinäjoella 17.12 ja Helsingin Itäkeskuksessa 18.12. Keräyksiä on toki muidenkin järjestäminä. 

3. Lumiukko-animaatio. Tämähän tulee televisiosta joka vuosi, ainakin viime vuodet kanava on ollut kakkonen ja kelloaika 11.28. Yhtenä vuonna animaatiota kysyttiin dvd:nä, se kirjastoista löytyy, ja olin hyvin hämmentynyt kun huomasin että leffaa oli lainattu Pirkanmaalla sinä vuonna yli 300 kertaa. Että ei riitä katsoa sitä jouluaattona, se liikkuu lainassa ympäri vuoden :D 

4. Minna Kuukan piparkakkurakennelmat. Instagramissa @minnakuukka -tilillä on joulun alla mitä upeampia kokonaisuuksia. Olen lukenut niistä aiemmin lehdestä, mutta nyt seurannut aktiivisesti mitä kaikkea rakentuu. Tämä vuosi on ollut liikennevälinepainotteinen tähän asti, mutta jouluun on vielä aikaa. Itse en ole ollenkaan leipojaihminen, niin sitä hämmästyttävämmältä tuntuu nähdä esim. hyvin yksityiskohtainen ja viimeisen päälle koristeltu jouluratikka. 

5. Joulukalenteri. On se sitten millainen tahansa; kirjan muodossa, teetä tai kasvonaamioita sisältävä, itse tehty. Minä ostin tänäkin vuonna orivesiläisen arpakalenterin, ikinä en ole voittanut sellaisesta mitään mutta aina voi toivoa josko tällä kertaa :) Tärkeää sekin, että myyntituotto menee hyvään tarkoitukseen. 

6. Kulttuuria kotona. Kansallisoopperan ja -baletin Stage24 on minulla aktiivisessa käytössä, on kiva kun siellä on monenlaisia esityksiä vapaasti katsottavissa ja Stagen sisältö vaihtuu ajoittain. Monella kirjastolla on Medici.tv, josta näkee kirjastokortin numerolla ja pin-koodilla vaikka mitä, myös suoria konsertti- ja teatteriesityksiä. Helpoin tie sinne on oman kirjaston/kirjastokimpan verkkokirjaston kautta. Pirkanmaan kirjastojen kortilla sinne pääsee tästä linkistä. Esimerkiksi aina niin ihana Pähkinänsärkijä löytyy Medici.tv:stä monena eri versiona. 

7. Kynttilänvalo. Etenkin tuikkukynttilät mutta myös muut kirkkaat valot. Itse en innostu värivaloista, varsinkaan sellaisista jotka vilkkuvat ja vaihtavat väriä punaisesta sinisen kautta oranssiin ja vihreään. Mutta kaikki kirkkaat luovat lämmintä ja rauhallista tunnelmaa. 

8. Kati Hämäläinen: Noëls. Tämä oli myös "uusi" löytö kirjastomme joululevyjen joukossa. Kyseessä on Classica-lehden numeron 6/99 liiteäänite, jossa Kati Hämäläinen soittaa Kotkan kirkon uruilla ranskalaisia joululauluja. Minulle säveltäjät olivat täysin tuntemattomia, kuten esimerkiksi Claude Daquin ja Nicolas-Antoine Lebègue. Mutta kylläpä urkumusiikki kuulostaa hienolta! 

9. Jouluneule. Muistatteko nähneenne lehtijutun miehestä, joka ostaa joka vuosi uuden jouluneuleen? Muistelisin nähneeni jutun jokunen vuosi sitten. En ole varma, oliko hänellä niitä jo niin monta, että voi pitää joulukuussa joka päivä eri neuletta. En osaa päättää, onko ajatus superhauska vai kauhea :D 

10. Yksin kotona -elokuva. Elokuvasarjan ensimmäinen osa on todellinen jouluklassikko, johon on varmasti jollakulla muullakin kuin minulla viha-rakkaus-suhde. Vaikka sen osaa jo ulkoa, kelmien kokemat onnettomuudet jaksavat naurattaa. Samalla vähän hävettää, että onko sopivaa nauraa moiselle väkivallalle. Tämäkin tulee joka joulu televisiosta, jopa useammalta kanavalta. Mutta onpa silti kysytty kirjastostakin dvd:tä (ainakaan meillä ei ollut). 

11. Jouluista ruokaa erityisellä tavalla tai erityisessä paikassa. Huomasin Oriveden Sanomien Facebook-postauksen, jossa otsikko meni jotenkin niin että Erityismetsä vinkkaa tekemään jouluruuat ulkona. Juttu on maksumuurin takana enkä ole vielä ehtinyt lukea paperilehteä, mutta ajatus on kiinnostava. Piparitaikina mukaan retkelle, ja laavulla nuotio kehiin! Tietyn mallisia pipareita voi olla hankala tehdä, mutta olkoon tässä kohtaa maku ratkaiseva. Tai nyt kun ihmiset pyrkivät kovasti säästämään sähköä ja tekevät takkaruokaa - kenellä takka on käytössä - niin sinne vaan laatikot hautumaan. Imelletty perunalaatikko voi vaatia liian pitkän ajan mutta entäpä porkkanalaatikko? 

12. Carola: Himlen i min famn. Äitini vinkkasi minulle tämän laulun vuosia sitten, se on yhteinen suosikkimme. Ainakin Maria Ylipää laulaa tätä ruotsiksi ja Suvi Teräsniska suomeksi, pidän niistä versioista mutta Carolan esittämä on kuitenkin se paras. 

13. The Joulukalenteri -ohjelma. Maailman kummallisin mutta ehkä myös maailman hauskin tv-joulukalenteri. Nähtävillä maksutta Mtv3-kanavalla. Olen sen nähnyt aiemmin mutta ehkä on pakko katsoa taas. Jotenkin muistuttaa omituista eikä minun mielestäni ollenkaan hauskaa brittikomediaa Herrasmiesliigaa (jota kuitenkin olen tykännyt katsoa, niin kieroutunutta kuin sen huumori on). 

14. Joulutorit ja -myyjäiset. Iso osa myyjäisistä on ehkä jo ollut, mutta joulutoreja on monella paikkakunnalla. Muista, että mitään ei ole pakko ostaa, voi ihan vaan katsella ja fiilistellä. Itselläni on vielä kokematta Tampereelta niin Keskustorin joulutori kuin Tallipihan joulu. Itsenäisyyspäivänä olimme katsomassa Keskustorin talojen valaisun, mutta joulutori näytti niin ruuhkaiselta että päätimme puolison kanssa mennä sinne toiste. Tallipihalle menimme vartti ennen sulkemisaikaa, ehdimme ostaa kojusta glögit mutta emme tehdä muuta. Osa myyntipisteistä oli jo kiinni, toisissa pakattiin tavaroita pois. Menemme sinnekin toisella kertaa. 

15. Lautapelit. Oma ikisuosikkini on Trivial Pursuit, sen kanssa saa kulumaan vaikka kuinka kauan aikaa. joten se on todellinen tylsyyden poistaja. Viimeksi kun pelasimme sitä jouluaattoiltana, emme ottaneet "namiskuukkeleita" esiin ollenkaan vaan jokaisella oli korttinippu ja kysyimme aina yhden kortin kysymykset kerrallaan. Ei laskettu pisteitä eikä kilpailtu, joten tunnelma pysyi leppoisana. En ole peliasiantuntija, joten en tiedä onko olemassa jouluaiheisia lautapelejä. Palapelejä on. Ja mikäänhän ei estä keksimästä joulupeliä itse, vaikka muokkaamalla jostain tutusta pelistä jouluisen version esimerkiksi nimeämällä paikat ja hahmot uudelleen jouluun liittyvin nimin. 

16. Tarja Turunen: Henkäys ikuisuudesta. Tämä on minulle tärkein joululevy, jota olen kuunnellut joka vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Tykkäsin Turusen äänestä jo Nightwish-aikana ja olen seurannut hänen soolouraansa. Ja käynyt katsomassa kaksi joulukonserttia. Levyllä on myös vähemmän tuttuja ja radiossa harvemmin soivia joululauluja, kuten Heino Kasken säveltämä ja Eino Leinon sanoittama Mökit nukkuu lumiset sekä Jean Sibeliuksen säveltämä, Zachris Topeliuksen sanoittama ja Aino Suonion suomentama Jo joutuu ilta.  

17. Askartelu. Milloin viimeksi teit joulukoristeita tai -kortteja itse? Itse taisin tehdä kortteja silloin, kun vielä oli Tiimari-kauppa olemassa... Koristeista on sitäkin kauemmin, taidetaan mennä kouluaikoihin ja siihen, kun paperista leikattiin lumihiutaleita. Mutta taas kun saimme tänä vuonna kirjastomme kuuseen lasten tekemiä koristeita (tällä kertaa eskareiden), mietin että aika pienellä saa tosi hienoa. Joulupalloja oli tehty poistokirjan sivuista, pallojen ripustuslenkit tavallisesta ruskeasta narusta. Enkeleissä oli kakkupaperia ja lankaa. Yksinkertaista mutta nättiä. Mielestäni askartelustakaan ei pitäisi ottaa stressiä, jokainen tekee omalla tavallaan ja ennen muuta omannäköistä. Instagramin hienot viritykset voivat sopia tekijänsä kotiin, mutta olisiko niillä paikkaa sinun kodissasi? 

18. Rentoutuminen. Jos lahjojen hankkiminen ja jouluruokien tekeminen ahdistaa, etkä kestä ajatusta kaappien siivoamisesta, istu alas tai asetu makuulle. Netistä löytyy paljon erilaisia tallenteita, joilla voi ottaa aikaa itselleen. Myös maksuttomia vaihtoehtoja on paljon. Itse käyn tamperelaisessa GoGo-liikuntakeskuksessa, ja heidän treenikirjastossaan on vapaasti tehtävissä esimerkiksi tämä 14-minuuttinen Lapin taikaa -rentoutusharjoitus. 

19. Joulukirjat. Tarjolla on niin uudempaa jouluhömppää kuin vanhoja klassikoita (tyyliin Tolkienia). Vaikka olisit aikuinen, muista myös lasten joulukirjat. Etenkin kotimaisissa kuvakirjoissa on usein hyvin monipuolinen kieli ja oivaltava tarina. 

20. Kierrätys. Joulunakaan kaiken ei tarvitse olla uutta. Yhtenä vuonna ostin kirjaston poistohyllystä nuottikirjoja ja käytin sivuja lahjapaperina. Oli kaunista! Nettikirppareilta löytyy käyttämätöntä vaatetta niin lapsille kuin aikuisille, osassa on vielä laput kiinni kun on ostettu sovittamatta. Kerran läpiluettu kirja tai lautapeli on hyvinkin uutta vastaavassa kunnossa. 

21. J. S. Bach: Weichnachts-Oratorium. Jouluklassikoista klassisin on tietenkin Bachin Jouluoratorio, josta löytyy useita eri levytyksiä. Meidän kirjastomme versiossa vuodelta 1987 kapellimestarina on John Eliot Gardiner, orkesterina The English Baroque Soloists ja kuorona The Monteverdi Choir. Solisteina laulavat Anthony Rolfe Johnson, Nancy Argenta, Anne Sofie von Otter, Hans Peter Blochwitz ja Olaf Bär. 

22. Love Actually -elokuva. En erityisemmin pidä romanttisista elokuvista tai kirjoista, mutta Love Actually on sellainen jonka jaksan katsoa aina uudelleen. Tässä on todella hyvät näyttelijät, eivätkä elokuvan sisällä olevat episodit ole ollenkaan siirappisia. 

23. Vanhaa ja uutta joulua. Ylen Elävä arkisto ei anna aihepiireissään suoraan joulua, mutta joululaulut kyllä. Sieltä löytyy ohjelmaa kaikenikäisille Ransun joulunodotuksesta Juicen ja Safkan joululauluihin aikuisille. Uskaltaisinkohan katsoa ohjelman Sovitetut toiveet: joululauluja toisin kuin tavallisesti, esittelyteksti lupaa lauluja sovitetun toivojan mukaan mahdollisimman kamalaksi, punkiksi, jne. 

24. Joululaulujen sanojen analysointi. Kokoa ystäväporukka koolle ja ideoikaa, mitä joululaulujen sanoitukset piilottavat sisälleen. Aikoinaan kirjallisuuden opiskelijoiden pikkujouluissa teimme näin. En muista muiden lauluja, mutta meidän ryhmämme aiheena oli Petteri Punakuono. "Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan, ja Punahilkan ja sudenkin harmaan, mutta poro tää sulta usein unhohon jää..." Analysointi oli hyvin hauskaa, ja lopputuloksena päädyimme siihen että Petteri Punakuono on Pentti Saarikoski, ja Tuhkimot Lumikit sun muut on Ilkka Remeksiä, Kaari Utrioita ja muita myyviä ja nimekkäitä kirjailijoita. 

Rauhallista ja rentoa joulunaikaa!

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

 

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Englanninkielinen alkuteos Against the Loveless World (2020)

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Like 2022

384 s.

Susan Abulhawa oli minulle tuttu vain nimenä, en ole ennen tätä lukenut hänen kirjojaan. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kolmas häneltä suomennettu teos. Se on kyllä vaikuttava, mutta en silti pitänyt siitä niin paljon kuin etukäteen ajattelin. 

Tarinan alussa Nahr on israelilaisessa vankilassa, on ollut siellä jo pitkään, vailla tietoa milloin pääsee vapauteen jos pääsee ollenkaan. Päivät ovat yksinäisiä, toistensa kaltaisia. Kun Nahr saa paperia ja kynän, hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Lukija pääsee mukaan nuoruusajan Kuwaitiin, varhaisaikuisuuden Jordaniaan ja lopulta hänen vanhempiensa kotimaahan Palestiinaan. 

Oli paikka mikä hyvänsä, elämä on ankaraa. Palestiinalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat aina ulkopuolisia, epäilyttäviä, juorujen kohteita, pelottaviakin. Isän kuoltua Nahr elää äitinsä, isoäitinsä ja veljensä kanssa. Rahasta on pulaa, vaikka Nahr tekee kahta työtä. Tanssimisesta pitävä tyttö ajautuu prostituutioon. Kun ensin Saddam Hussein ja sitten amerikkalaiset saapuvat Kuwaitiin, perheen on paettava. Jordania ei tarjoa yhtään helpompaa elämää. Epäonnistuneen avioliiton jälkimainingeissa Nahr lähtee käymään Palestiinassa, missä puolison perhe osoittaa hänelle yllättävänkin suurta kiintymystä. Hän tuntee suurta ristiriitaa ja miettii, onko hänen paikkansa äidin luona Jordaniassa vai anopin luona Palestiinassa. Olosuhteet tulevat tälläkin kertaa väliin ja muovaavat hänen kohtalonsa lopulliseen muotoon. 

"No niin sisko, no niin." Hajjeh Um Mhammad veti ystävänsä pois. "Syödään nyt. Jos Jumala sallii, syömme seuraavan ateriamme yhdessä pian juhliaksemme Ghassanin paluuta." Hän alkoi kauhoa kastiketta riisin päälle ja käski meidän kantaa loput sisään kulhoissa, jotka sijoitettaisiin keskimmäisten tarjotinten ympärille. Asetimme esiin höyryävät tarjottimet mansafia: mureaa lammasta mausteisessa jogurttikastikkeessa sahramiriisipedillä, kruunattuna paahdetuilla manteleilla, persiljalla ja pinjansiemenillä.

Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet sisään. Jotkut veivät yhden tarjottimista terassille ja söivät Palestiinan lokakuun viileässä ja raikkaassa tuulenvireessä. 

Mansaf oli nuoruudessani ateria, jota syötiin lomilla ja silloin, kun paljon ihmisiä kokoontui yhteen. Se, että se syödään sormin, tekee siitä vieläkin erityisemmän. Tällaisten perinteiden jatkumo auttoi minua yhdistämään paikan, johon minut oli karkotettu, ja kotimaani, johon minulla oli syntymäoikeus ja johon olin nyt luonut itselleni kodin, mutta silti tiesin, etten voisi enää koskaan olla kokonainen yhdessä paikassa. Juuri tätä maanpakolaisuus ja perinnöttömäksi joutuminen merkitsi - tasapainoilemista hajareisin jalat suljetuilla rajoilla, ei koskaan kokonaisena. Yhdessä paikassa oleminen merkitsi jäsenten irti repimistä toisesta. Ikävöin äitiäni. Veljeäni ja isoäitiäni. Muodostin pallon mansafista kädessäni ja katselin ympäri huonetta. Bilal, Jumana, Samer, Wadee ja Faisal, muut ystävät, Hajjeh Um Mhammad ja hänen sisarensa, naapurit ja vielä lisää sukulaisia. Kuuluin tänne, mutta niin paljon minusta oli vielä palasina muualla. 

Ehkä suurin ongelma itselleni tässä oli se, että en oikein pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, en edes Nahrista. Hän kokee tarinassa paljon väkivaltaa, mutta mielestäni hän itse käyttää sitä turhan usein, ennen kaikkea sellaisissa tilanteissa joissa väkivalta ei olisi lainkaan tarpeen. Hän on temperamenttinen, kyllä, mutta silti hän tuntuu monesti kiukuttelevan kuin nelivuotias lapsi. Eniten pidin Nahrin isoäidistä, hänen liioiteltu ankaruutensa ja tyytymättömyytensä tekivät hänestä minulle kaikkein läheisimmän hahmon, jonkun josta sai tarttumapintaa. 

Sen sijaan pidin kovasti eläväisestä kuvauksesta etenkin ruuan ja luonnon kohdalla. Melkein siinä itsekin hikoilee auringonpaahteessa oliiveja poimiessa ja maistaa suussaan mantelin maun. 

Maailma on julma paikka, en tiedä oliko nyt vaan kertakaikkisen väärä aika tälle kirjalle vai mikä mätti. Tuntui että Nahrilla perheineen ei juuri muuta ole kuin päivästä toiseen toivottomuutta, jatkuvaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Iloa ja toivoa ei paljon pilkahtele. Takakannen teksti puhuu "mustan huumorin" sävyttämästä romaanista, mutta minä en sellaista löytänyt. Ellei mustaksi huumoriksi lasketa sen tyyppisiä hetkiä, jotka minä koin turhana ilkeilynä (kuten se kun Nahr kiipeää viikunapuuhun, tappelee naisen kanssa - ja nauraa jälkeenpäin). Isoäidin ja Nahrin keskinäinen sanailu tai isoäidin heittelemät välihuomautuksen muiden keskusteluihin ovat minulle tarinan humoristisinta antia. 

Muuten olisin saattanut jättää tämän kesken, mutta luin loppuun että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24, "kirjan on kirjoittanut Lähi-Idästä kotoisin oleva kirjailija" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen kirjan jossa ollaan vankilassa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamies, Kirjailuja ja Kirjakaapin kummitus. 

Tampereen Kirjafestarit 2022

 

Kirjafestarit valtasivat Tampere-talon joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Osallistuin molempina päivinä. Päällimmäiseksi mieleen jäi lämminhenkinen tunnelma ja kiinnostavat esitykset, joskin löysin myös parannettavaa. Kiitos mediapassista festariorganisaatiolle!

Lauantai meni lähes täysin etukäteissuunnittelun mukaan. Minulla oli mukani Aamulehden festariliite, josta olin ympyröinyt kiinnostavia ohjelmanumeroita. Päivän aikana selvisi, että aulassa jossain olisi ollut jaossa päivitettyä ohjelmaa, en löytänyt niitä koko viikonlopun aikana. Infossa näytti olevan vain samoja lehtiliitteitä mikä minulla jo oli. Onneksi päivitetty ohjelma oli esillä useammassa kuin yhdessä paikassa festarialueella, sain sen mukaan ruksattua pois peruuntuneita ohjelmanumeroita. 

Festaripäiväni alkoi Niko Rantsin ja Saija Kuuselan haastatteluilla, haastattelijana Taija Tuominen. Kuuselan Nea Guttorm -sarja on sellainen, että ykkösosalle Katse en lämmennyt täysillä, ja vielä kakkososankin (Vyöry) jälkeen olen vähän hämmentynyt. Nean näkijänkyvyt eivät kertakaikkiaan ole minun juttuni, mutta toisaalta, se mitä Nea näkee ja aistii toimii tarinaa tukevana, ei liian hallitsevana. Mukana on tarpeeksi "perinteistä" dekkarijuonta ja -kerrontaa, jotta olen viihtynyt kirjasarjan parissa. Rantsi kertoi tietokirjastaan Rikospoliisin silmin, se on minulla kirjastosta lainassa mutta en ole ehtinyt vielä lukea. Hänen dekkareistaan olen tykännyt tosi paljon, joten tietokirjakin kiinnostaa. 

Onnistuin jotenkin välttämään Olli Jalosen Helsingin kirjamessuilla, joten nyt oli mentävä kuuntelemaan mitä hän kertoo Stalker-vuosista. Samalla kuultiin siitä, miten erilaista on kirjoittaa historiallisia romaaneja ja omiin kokemuksiin perustuvia teoksia. Haastattelijana oli Silka Raatikainen. 

Katja Jalkanen keskusteli Juri Nummelinin ja Ville Hännisen kanssa Kummat kirjat -teoksesta. Oli kiinnostavaa kuulla, miksi tiettyjä kirjoja pidetään kummallisina. Toki yhteiskunta ja sen muutos selittää paljon; kuten lavalla todettiin, se mikä oli 1970-luvulla normaalia voi nyt olla tosi outoa. Ja myös kustantamisen kenttä on muuttunut paljon. Mutta tämä kirja menee lukulistalle. 

Kaksi seuraavaa haastattelua menivät päällekkäin, joten sukkuloin Sorsapuistosalissa open mic -lavan ja ohjelmalavan välillä. Aloitin kuuntelemalla opiskelijahaastattelua, jossa lukiolainen Miro Hiltunen haastatteli Päivi Alasalmea. Viimeksi olen lukenut Alasalmen Sudenraudat, mutta myös uusi dekkarisarja kiinnostaa (avausosa oli Alamaailman kuningatar, ja Storytelin äänikirjasarjana alkunsa saanut tulee saamaan toisen osan myös painettuna kirjana). Kuten Turun messuilla aina, myös täällä tuntui että opiskelija esittää parhaat kysymykset. Haastattelussa puhuttiin niin siitä, miksi Alasalmi kirjoitti dekkarin kuin siitä, miten kirjallisuuskenttä ja kirjailijan status ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä. 

Päivi Koivisto haastatteli Marja Kyllöstä tämän Vainajaiset-romaanista. Sukkuloinnin ja opiskelijahaastattelun kiinnostavuuden takia kuulin tästä esityksestä vähemmän kuin olisin halunnut. Kuulosti siltä, että Vainajaiset on melkoisen synkkätunnelmainen, ehkä raskaskin lukukokemus. Tämäkin minua kiinnostaa, vaikka bloggaajakaverini sanoikin kirjan olevan alastalonsalimainen. Ehkä tässä kuitenkin on jotain kaunistakin, en osaa sanoa kun en vielä ole kirjaa käsissäni pidellyt. 

Pettymyksen koin kuunnellessani Anni Kytömäen ja Reidar Palmgrenin keskustelua. Alku oli hauska, kun Palmgren totesi että heiltä ei ole tullut uutta kirjaa joten heillä ei ole mitään myytävää. Voivat siis keskustella "vapaammin". Tästä lähdin kuitenkin pois kesken kaiken, vartin jälkeen. Keskustelun aihe oli "Ikimetsät inspiraation lähteenä", mutta siihen mennessä inspiraatiota ei ollut mainittu kertaakaan. Koin keskustelun myös jotenkin syyllistävänä, kun sanottiin että tässä kyllä keskustellaan luonnonsuojelusta mutta ollaan lämmitetyssä tilassa ja käytetään mikrofonia joka tarvitsee sähköä. Tai kun Kytömäki sanoi että kirjoja painetaan paperille jota varteen kaadetaan puita metsistä. Hän kyllä totesi myös, että kirjamyynti on mahdollistanut sen että hän on voinut ostaa itselleen metsää huolehdittavaksi. Palmgren puolestaan puhui muun muassa lentämisestä ja lihan syönnistä. Olin siis olettanut, että keskustelu käsittelee metsiä inspiraationa kirjoittamiselle, mutta koska sitä ei ensimmäiseen 15 minuuttiin tullut niin lähdin pois.

Festaripäiväni huipentui Tulenkantaja-ohjelmanumeroon, jossa oli aluksi keskustelu kirjallisuuden viennistä. Osallistujina Tulenkantaja-tuomari Emmi Itäranta ja kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn johtaja Tiia Strandén, haastattelijana Aamulehden toimittaja Ilari Leppäniemi. Todella kiinnostavaa oli kuulla siitä, missä maissa suomalainen kirjallisuus on suosittua ja myös siitä, että ehkä yllättäen Ruotsi on ollut kirjallisuusviennille hankalampi maa. Emmi Itäranta ei osannut selittää suosiotaan, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä että paljon on varmasti kiinni sattumasta ja onnestakin. Toki kirjan on oltava hyvä, siinä on oltava jotain ajatonta ja jotain mihin lukija voi samaistua. mutta mitään kaavaa menestykseen ei ole. 

Tulenkantaja-ehdokkaiden paneelikeskustelu oli pettymys siinä mielessä, että kyseessä ei ollut keskustelu. Palkinnon tuottaja Kaisa Järvelä kysyi jokaiselta erikseen ensin heidän kirjastaan ja siitä, mitä he haluaisivat nostaa siitä erityisesti esiin. Hän oli löytänyt yhteiseksi teemaksi luopumisen, ja kysyi siitäkin kaikilta erikseen. Tilanne muistutti siis jokaisen erillistä haastattelua, ei keskustelua - kirjailijoilla ei juuri ollut kontaktia toisiinsa tai viittauksia toistensa vastauksiin. 

Koin ehkä tilanteen hiukan vaivaannuttavaksi siinä mielessä, että Satu Rämön Hildur korostui ehkä liikaa. Sen käännösoikeudet on jo myyty useaan maahan ja tv-oikeudetkin on hankittu. Tuntui että juontaja myös nosti monesti esiin kirjan menestyksen, kun taas parin muun kohdalla kysymys kääntyi siihen muotoon että "mihin maahan kirjasi voisi saada käännösoikeudet tai missä se voisi menestyä". Aloin toivoa, että joku muu kirja kuin Hildur palkittaisiin. 

Tulenkantaja-palkintoehdokkaat Satu Rämö, Aino Louhi, Noora Vallinkoski ja Merja Mäki. Viides ehdokas Riku Siivonen ei päässyt osallistumaan. 

Keskustelun jälkeen Emmi Itäranta palasi lavalle julkistamaan voittajan ja kertomaan palkitsemisen perusteet. Aamulehden päätoimittaja Jussi Tuulensuu oli kukkineen valmiina. Palkinnon sai Merja Mäki romaanillaan Ennen lintuja. (Se minulla on kotona omana, mutta lukeminen on vielä kesken.)

Muutakin mielenkiintoista ohjelmaa olisi ollut, mutta päätin festarilauantain Tampere-talon osalta tähän. Illalla tapasimme vielä muutaman bloggaajatutun kanssa syömisen merkeissä.

Sunnuntaina oli myös erinomaisia ohjelmanumeroita, vaikka harmillisesti pari sellaista peruuntui, mitkä olisi ollut kiva kuulla. 

Aamu alkoi Sopraano-salista, minne en meinannut löytää. Katsoin karttaa väärin, ja luulin tulleeni ylös toisia portaita kun mitä tulin. Onneksi Aaria-tila oli tuttu jääkiekon MM-kisojen akkreditointihommista, joten sen perusteella osasin katsoa kartasta olevani tasan väärässä päässä kerrosta :D Juuri puoli yhdeksitoista ehdin oikeaan paikkaan. 

Tampereen yliopiston opiskelijoiden keskustelun otsikko oli "Aikamme kritiikkikohut" ja siihen osallistuivat Tytti Koivisto, Vesa Rantama (ammattikriitikko), Henna Lääveri ja vetäjänä Ida Ylimyllymaa. Tässä oli nyt Ihan Oikea Paneelikeskustelu, paljon tartuttiin kiinni toisten sanomisiin ja kompattiin tai lisättiin jotain. Kohdeaineistona olivat Miki Liukkosen Elämä: esipuhe ja sen saama kritiikki Hesarissa sekä kirjailijan reagointi kritiikkiin Instagramissa; Meri Valkaman Sinun, Margot ja siihen liittyvä Parnasson artikkelin aikaansaama kohu sekä Anna Erikssonin elokuva W sekä se, miten tekijä koki teoksen saaman kritiikin henkilöön kohdistuvaksi. Keskustelu oli hurjan kiinnostava, ehkä paras koko festariviikonloppuna. Sitä olisin kaivannut, että keskustelun kohteena olevat kritiikit ja vastineet olisi heijastettu seinälle, nyt tuli olo että kuulijoiden oletettiin tietävän mistä on kyse. Vaihtoehtoisesti olisi voinut lukea pätkiä. Esim. itse en ole lukenut Hesarin kritiikkiä Liukkosen kirjasta, ja kun sen googlasin niin juttu on maksumuurin takana. En siis tiedä, mitä kriitikko on kirjoittanut enkä myöskään sitä, miten Liukkonen on vastannut muuten kuin että hän on tehnyt sen ilmeisen kärkevästi Instagram-tarinoissaan. 

Raakel Lignell opiskelijan haastattelemana olisi ollut kiinnostava kuulla, mutta se oli peruttu.

Seuraava esitys kilpailee myös parhaan ohjelmanumeron tittelistä, Aamulehden valokuvaaja Ossi Ahola kertoi kuvajournalistin työstä. Hänellä oli liuta kuvia kotimaasta ja ulkomailta, korona-aikaan ja muulloin kuvattuna. Hän kertoi kuvien taustoista ja myös perusteista, miksi tietty kuva on hyvä ja tehokas. Hänelle tärkeää on saada kuvaan ihminen, esimerkiksi korona-aikana pelkät tyhjät hyllyt eivät anna samaa vaikutelmaa kuin tyhjät hyllyt, joiden edessä on ihminen kädessään tonnikalapurkkeja ja ostoskärryissään vessapaperia. 

Jenna Väliviita haastatteli Heikki Kännöä tämän Ihmishämärä-järkäleestä. En ole nähnyt tai lukenut aiempia kirjaan liittyviä haastatteluja, joten itselleni oli uutta tietoa se, että kirja sai alkunsa tekstimassasta joka ei mahtunut Sömnö-kirjaan. Jatkoa on luvassa, jos ei suoraan tälle kirjoille niin ainakin teemoille ja tyylille. Ei siis ole myöhemminkään luvassa mitään kepeää ja helppolukuista. 

Myös Tampereella oli mahdollisuus kuulla ruotsinkielistä ohjelmaa, kävin kuuntelemassa Maria Turtschaninoffia jota haastatteli Fredrik Rahka. Alussa he kyllä kysyivät yleisöltä, halutaanko esitys suomeksi vai ruotsiksi, kaikille ruotsi oli ok. Olen lukenut Suomaan ja postaus on tulossa, tykkäsin siitä kovin joten halusin kuulla mitä kirjailija siitä kertoo. Kuultiin paitsi kirjasta myös elämästä Pohjanmaalla. 

Harmillisesti myöhempi ohjelma, jossa Turtschaninoff ja Ann-Luise Bertell olisivat puhuneet tarinoista Pohjanmaalta oli peruttu. Tosi kurjaa, sillä se olisi ollut yksi eniten odottamistani. Mutta näille ei voi mitään, niitä aina tulee. Tärkeintä kuitenkin on se, että festarit saatiin järjestettyä ja toteutus onnistui mielestäni hyvin. Tampere-talo on toimiva ympäristö, ja nyt kulkeminenkin oli helpompaa kun alimman kerroksen saleissa ei ollut ohjelmaa. Välimatkat olivat lyhyempiä. Pääsääntöisesti oli hyvin aikaa siirtyä paikasta toiseen, joskin tuntui siltä että Sorsapuistosalin ohjelmalavalla esitykset saivat kestää koko puoli tuntia kun taas muualla ne piti lopettaa noin 20 minuutissa. 

Kiva fiilis jäi, ensi vuonna uudestaan! 

Taina Repo: Maailman suurin DDR

Taina Repo: Maailman suurin DDR

Palladium Kirjat 2022

72 s. 

Vuosien saatossa olen lukenut paljon niin DDR- kuin Saksa-aiheista kirjallisuutta, ja aina se vaan jaksaa kiinnostaa. Taina Repo kertoo kirjassaan omista kokemuksistaan 1980-luvulta. Hän asui Itä-Berliinissä ja kirjeenvaihtajana pääsi kokemaan kaikenlaista. Kirjaan on koottu enimmäkseen hauskoja sattumuksia niin suomalaisten vierailijoiden kuin paikallisten kanssa koettuna. 

Polkupyörän kanssa saksalais-saksalainen raja oli yhtä hankala. Halusin mennä Länsi-Berliinissä opiskelevan ystäväni kanssa pyöräilemään Länsi-Berliinin Tiergarteniin, mutta rajavartija sanoi, että ikävä kyllä polkupyörällä ei saa rajaa ylittää. Mitä? Kyllä, miehitysvallat eivät maininneet toisen maailmasodan jälkeisissä määräyksissään polkupyörää. Auto, moottoripyörä ja mopo kyllä löytyivät papereista. 

Kirottuani kaikki neljä miehittäjämaata mietin ääneen, mitä nyt tekisin. Rajavartija ehdotti, että ottaisin heiltä paperia ja narua ja kietoisin pyörän paketiksi - paketoituna voisin viedä pyörän rajan yli kainalossani. Pidin ehdotusta naurettavana ja parkkeerasin pyöräni vartijan erityisluvalla raja-aitaa vasten, kävelin rajan yli Länsi-Berliiniin ja pyöräilin siellä lainapyörällä. 

Kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta lyhyydestä johtuen tuntuu kuin jutuissa edettäisiin pikakelauksella. Kukin pikku tarina vie vain 1-4 sivua, joten mitään syvällisempää pohdintaa ei ole. Todetaan, että asia oli näin tai että näin tapahtui. Lähes kautta kirjan tekstien sävy on positiivinen, mikä on hyvä juttu. DDR on esitetty usein pelkästään negatiivisessa valossa, pois on jätetty se mikä on hyvää. Monenlaisia uskomuksia on ollut, ja niitä on pidetty totena. Kuten Repo kirjoittaa: 

Yleinen luulo oli ja on ehkä vieläkin, ettei DDR:ssä ollut kasvisruokaa. Toisaalta länsipropaganda väitti ettei siellä ollut lihaa, joten miten tässä nyt pitäisi ajatella? 

Hyvä kysymys! Ja mielestäni osoittaa sen, että omakohtaisille kokemuksille on paikkansa, niin DDR:n kuin muiden maiden kohdalla. Pitkään maassa asunut osaa kertoa monia yksityiskohtia, jotka ehkä jäävät matkakirjoissa tai historiantutkimuksessa sivuun. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 40, "kirja kertoo maasta, jota ei enää ole". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 16, "kirjan luvuilla on nimet" tai 23, "pieni kirja".

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin

 

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin. 

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

226 s.

Virkistävä idea ja oivaltava toteutus, siitä on Satalatva tehty. 16 kirjailijaa esittää oman tulkintansa Kalevalan henkilöistä ja tarinoista, ja esitystavat ovat hyvinkin vaihtelevia. On kirkuvia lööppejä, uutismaisia tekstejä, runoa, selvityksiä... Tunnelma vaihtelee lähes riehakkaasta suorastaan ahdistavaan. Silti lukeminen ei tunnu sillisalaatilta. Yhtenäisyys syntyy pitkälti siitä, että teksteissä on samoja henkilöitä ja samoja Kalevalan runoja tai teemoja. Lukija pääsee tutkimaan vaikka Seppo Ilmarista tai kyistä peltoa enemmän kuin yhdestä näkökulmasta. 

Sinkkuuteen jämähtäminen kuitenkin koski Ilmariseen kovemmin kuin teknologiajätistä olisi uskonut. Miehelle oli ajan mittaan käynyt selväksi, ettei kuuluisinkaan insinöörintaito onnistuisi purkamaan ja uudelleenkokoamaan mysteereistä suurinta: rakkautta. Miten voisikaan - siihen kun ei ollut kyennyt edes itse suuri Väinämöinen, mies joka lenteli pitkin ja poikin yksityis-Kuusellaan niin, että Louhi-yhtiöidenkin pomoa risoi. Äääh, Louhen vinoilu palasi taas mieleen korpeamaan. Seppo kiristeli hampaitaan. Mokoma Väinämöinen, Tietäjä Iän Ikuinen, jonka säkeitä koko maailma seurasi lähes uskonnollisella hartaudella. Itse Louhikin oli Väinämöistä omien sanojensa mukaan hoidellut, mistä hoitelusta siinä oli sitten ollutkaan kyse. Sanottiin kuitenkin mitä sanottiin - ukko oli silti vanha. Hän ei koskaan sanoisi sitä miehelle päin naamaa, mutta mitä tahansa hipsterit ja muut liedot sanoivatkaan pitkän parran muodikkuudesta, Väinämöisen pärställä se ei näyttänyt coolilta, vaan ainoastaan ikivanhalta. 

Eikö sitä paitsi Väinämöinen ollutkin taannoin muutaman kaljan kitattuaan kiroillut kyllästyneensä yksinoloon?

Jos tällä kirjalla ei saa nuorisoa kiinnostumaan Kalevalasta niin ei sitten millään! Ja jos tuntuu että tekstejä on liian monta, sanoisin että tätä ei ole pakko lukea alusta loppuun vaan voi makustella palasia sieltä täältä. Itselleni tuli olo, että tämän voisi lukea joskus myöhemmin uudelleen; nyt kun on palautellut mieliin hahmoja ja tapahtumia niin toisella lukukerralla voisi päästä uusiin tulkintoihin sisälle vielä syvemmin. 

Satalatva on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjaimia ja Kirjailuja.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 13, "lasten- tai nuorten kirja joka on julkaistu 2000-luvulla". 

Hannu Salmi: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827

 

Hannu Salmi: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827

Otava 2022

240 s.

Katselin jo aiemmin kirjastossa, että kirja Turun palosta voisi olla kiinnostava. No, sittenhän se nousi ehdolle Tieto-Finlandian saajaksi, joten kesti tovin ennen kuin sain sen uudelleen käsiini. En tiennyt Turun palosta ennestään juuri mitään, tietoni oli tasoa että sellainen on tapahtunut useampaankin kertaan. Nyt olen viisaampi.

Salmi kirjoittaa todella vetävästi hetkistä juuri ennen paloa, itse tragediasta ja mitä pahimman vuorokauden jälkeen tapahtui. Tapahtumat tulevat lähelle, kun niitä käsitellään muutaman keskeisen henkilön kautta. On muiden muassa Zachris Topelius, jonka kirjoitukset palosta ovat vaikuttaneet käsityksiin palon syttymissyystä - vaikka Topelius itse oli tapahtuman aikaan muualla. On Immanuel Ilmoni, joka uurastaa voimiensa äärirajoilla pelastaakseen ihmisten omaisuutta. On Emilia Julin, joka kaukana Englannissa lukee uutisia Turusta - viikkoja itse tapahtumaa myöhemmin - ja on huolissaan puolisostaan. 

Suuri paloruisku saatiin paikalleen todennäköisesti jo ennen puoli kymmentä illalla. Ruisku täytti Aninkaistenkadun Hellmanin talon kohdalla, mikä vaikeutti muun palokaluston tuomista paikalle. Pohjoiskorttelin palomestari johti taistelua parhaan kykynsä mukaan, mutta seuraavan tunnin aikana olosuhteet kävivät sietämättömiksi. Luoteistuuli puhalsi entistä navakammin ja armottomammin.

Sammuttajien edessä oli tulimyrsky, keltaisen, punaisen ja sinisen sekamelskana loimuava liekkien meri, joka imaisi pumpusta suihkuavan veden syvyyksiinsä eikä tuntunut lainkaan talttuvan. Voimistuva puhuri puski lieskoja ruiskumiehiä kohti ja sai varmasti pelon ja kauhun tunteet pintaan. Puuskainen tuuli sieppasi kekäleitä mukaansa ja heitti niitä koko ajan taistelijoiden selkäpuolelle. Sammuttajat pälyilivät taaksensa. Tulimeri näkyi valuvan yhä alemmas Aninkaistenmäkeä. 

Kun roihu levisi rajulla voimalla, huoli iski varmasti jokaiseen palomieheen. Oliko oma koti turvassa? Missä olivat läheiset, omat vanhemmat ja lapset? Samaan aikaan kun pakokauhu valtasi alaa, tulen ryske ja asukkaiden hätähuudot peittivät alleen ruiskumestarin komennot. 

On tosi mielenkiintoinen kirja, ja paljon koin myös yllätyksiä. Iloinen asia on tietysti se, että suureen aineelliseen tuhoon nähden henkilövahinkoja oli hämmästyttävän vähän. Palo huomattiin riittävän äkkiä, jotta siitä ehdittiin varoittaa ihmisiä. Toki paljon kaupunkilaisia oli poissa; opiskelijat eivät olleet vielä saapuneet ja muuta väkeä oli markkinoilla. Silti etenkin kuolonuhreja oli vähän. Konkreettiset numerot hätkähdyttävät: kaupungin 14 000 asukkaasta peräti 11 000 oli palon jälkeen ilman kotia. Palo näkyi kauas, joten apua saatiin lähiseudulta. Suurin yllätys oli ehkä se, että paloon syylliseksi leimattu henkilö sai kantaa syytöksiä pitkästi yli vuosisadan, vaikka oikeudenkäynnissä oli todettu ettei syttymissyytä löytynyt. Huhut olivat entisajan some, kun joku on syyttänyt jotakuta, vaikkakin ilman konkreettisia todisteita, syytöstä jaetaan ja se leviää viruksen lailla. Ja vaikka syytös todistettaisiin perättömäksi, se ei joko päädy syyttäjien korviin tai he eivät piittaa siitä. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 15, "kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää". Salmi viittaa jälleenrakennukseen, mutta sinne asti tämän kirjan aikajana ei riitä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka samanlaisiksi talot tehtiin, ja oliko kaikilla kotinsa menettäneillä edes varaa rakentamiseen? Ilmeisen moni talo oli ollut vakuuttamaton. Kirjassa on myös paloon liittyviä arkkiveisuja, ja niiden myötä kiinnostuin siitä millaista suullista ja kirjallista perinnettä palosta on. Ja onko sellaista vain tästä Turun palosta, vai myös aiemmista tai muissa kaupungeissa tapahtuneista? 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat.