Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Antti Heikkinen: Eila Roine

Otava 2023

600 s. 

Siellä se pilkottaa puun takana, Tampereen Työväen Teatteri. Tai siis sen uudisosa. Kuitenkin talo, jossa Eila Roine työskenteli koko elämänsä ja työskentelisi varmasti vieläkin, mikäli terveys sen sallisi. 

Antti Heikkisen 600-sivuinen järkäle kertoo paitsi Eila Roineesta myös Roineen teatterisuvusta, Tampereen Työväen Teatterista ja Suomi-Filmistä. Kirjassa on paljon sitaatteja, minkä vuoksi Roineen ääni kuuluu läpi kirjan. Asioita käydään läpi kronologisessa järjestyksessä, alkaen jo ajasta ennen Eilan syntymää ja päättyen nykyhetkeen. 

Työviksessä on vuosikymmenien aikana näytellyt lukuisa joukko näyttelijöitä, joista monet esiintyivät myös elokuvissa ja etenkin televisiossa. Useimmat pysyivät talossa pitkään, ja ystävyyssuhteita syntyi. Roine muistelee kollegoitaan lämmöllä mutta ei silotellen. Niin omia kuin muiden mokia nostetaan esiin; onneksi lavalla tehdyt mokailut aiheuttivat harvoin jos koskaan vahinkoa. Läpi kirjan kuultaa Roineen vaatimattomuus; hän kävi Eino Salmelaisen koulun ja siinä se, mutta on kai ollut ihan hyvä kun töitä on riittänyt. Siinä mielessä näyttelijän työ kuin elämä yleensä on ollut ruusuilla tanssimista, että pääosin jalkojen alla on ollut terälehtiä mutta aina välillä mukana on ollut lujaa iskeviä piikkejä. 

Teatterikesän esitykset olivat edessä. Niiden perumista pidettiin itsestään selvänä. Eila ei sitä halunnut.

- Mitä se olis auttanu. Lava on ollu mulle turvapaikka aina, niin oli silloinkin. Vili oli ollu tajuttomana kuukauden ja olihan se helpotuskin, että hän pääsi pois. Minä näyttelin sovitut esitykset eikä kukaan varmasti nähny päällepäin, että olin juuri leskeksi jääny.

Vili haudattiin Kalevankankaalle Tommi Petterin viereen.

- Hautajaisten jälkeen käytiin Vilin haudalla ja joku siinä kysy, että pitäskö meidän laulaa. Yksi lapsenlapsista sano, että hän tietääkin tähän tilanteeseen hirmu hyvän laulun. Mä sanoin, että anna tulla vaan, laula pois. Ja lapsi laulo, että etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta. 

Kappalevalinta oli tilanteeseen erittäin sopiva.

- Vili olis nauranu siinä hetkessä kuollakseen. Jos ei olis ollu jo kuollu. Ja sehän sopi kun nakutettu muutenkin. Noi on semmosia hetkiä, joita ei voi käsikirjottaa. Ne tulee, jos on tullakseen ja jos elämä on niitä antaakseen. 

Kun Eila jäi leskeksi, Ojakadun koti tuntui autiolta. 

- Onneks mulla oli koko ajan töitä teatterissa ja televisioonkin tein jotain juttuja. Moni kyseli, että kai sinä aiot uuden ihmisen elämääsi etsiä. En aikonu. Enkä ole ettiny. Olen saanu kokea yhden suuren rakkauden. Se on jo paljon se. Moni ei saa sitäkään. 

Suuri osa kirjan henkilöistä on minulle tuttu vain nimenä; teatterin lavalla olen nähnyt vain pari ja televisiossa muutaman. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta. Varmasti lavakommellukset ja toisten pudottamiset pätevät mihin tahansa ammattiteatteriin. Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoinen, toki voin kuvitella että tamperelaisuus saattaa antaa siihen lisää. Monet Hervannassa liikkuneet tietävät Kosti Elon, Eino Salmelaisen ja Elna Hellmanin katujen nimistä, vaikkeivat teatterista piittaisikaan. Itse ainakin guuglasin heidät, kun parikymppisenä ensi kertaa niillä nurkilla kuljin. 

Tykkäsin myös, kun mukana on elokuva-asiaa, vaikkei päähenkilö kovin montaa elokuvaa ole tehnytkään. Suomalaisen elokuva- ja myös televisioviihteen alkutaival on ainakin minulle ollut varsin tuntematon alue. On suorastaan hengästyttävää lukea, millä tahdilla töitä on tehty, etenkin jos on tehnyt teatterin lisäksi televisiotöitä tai vaikka lausuntakiertueita. 

Parista jutusta nillitän. Pyynikin kesäteatterin yhteydessä puhutaan Joselinniemestä, tarkennettakoon että kyseisen niemen nimi on Joselininniemi. Joitain typoja ja virheitä on, esim. Helmiskästä tulee seuraavassa kappaleessa Haapaska, Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä on muuten kursiivilla mutta sana "äidin" ei ole tms. 

Kirjassa mikään ei tunnu irralliselta, vaan kaikki kytkeytyy jotain kautta Eila Roineeseen. Hänelle annan viimeisen sanan, ja samalla iloitsen siitä että ikä ja sairaudet eivät ole ainakaan vielä hillinneet häntä. 

- Lapsenlapseni kävi tässä kylässä ja sanoin hälle, anteeksi nyt karkea kielenkäyttöni, että vitutukseen ei voi kyllä kuolla. Jos vois, niin minä olisin ollu vainaa jo pari vuotta sitten. Lapsenlapseni nauro, että oot sää kyllä hullu ja kauhee. En voinu muuta kun myöntää. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 23, "kirja on iso". 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Kansi Tuomo Parikka

Aula & Co 2023

303 s. 

Metso & Vauramo -sarja on edennyt kolmanteen osaan. Tällä kertaa Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät vanhan pappilan lattian alta löytyneen luurangon arvoitusta. Vaikka luuranko pian ajoitetaan 1960-luvulle, ei tapaus ole helppo. Kadonneita on ollut paljon, eikä tapauksia ole tutkittu tai arkistoitu kovin tarkkaan. Kun ruumis on tunnistettu, on ryhdyttävä jäljittämään elossa olevia sukulaisia ja aikalaisia. Lisäksi, kun salaisuuksia on piiloteltu vuosikymmeniä, ei niitä haluta päästää päivänvaloon vieläkään. 

Tarina sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. 1940-luvulla ollaan ranskalaisen Amélien mukana Ravensbrückin keskitysleirissä, 1960-luvulla kuljetaan neljän nuoren naisen matkassa Jyväskylässä ja nykyhetkessä ratkotaan rikoksia. Kaikilla aikatasoilla tapahtuu kauheuksia, jotka vähitellen johdattavat Metson ja Vauramon kohti ratkaisua. 

- Meillä on jo vaikka mitä, Ella sanoi innoissaan. 

- Ja toisaalta voimme todeta, ettei meillä oikeastaan ole mitään, Hannu tokaisi monotonisella äänellä.

Elmo peitti huvittuneisuutensa yskäisemällä kämmenselkäänsä. Miten tähän taloon olikin päätynyt työpareiksi niin erilaisia ihmisiä?

- Odotetaan vielä Lahtinen paikalle ennen kuin aloitetaan, Ella sanoi. 

Samalla hetkellä tutkinnanjohtaja Selma Lahtinen käveli sisään huoneeseen.

- Ai te olittekin jo täällä. Anteeksi, että myöhästyin, puhelin käy kuumana.

- Ei me olla vielä aloitettu.

- No, mitä te löysitte? Elmo kysyi malttamattomana.

- Ensinnäkin se esine, joka törrötti mullasta, oli peltirasia. Se on jo lähetetty labraan tutkittavaksi, mutta tässä on siitä kuva, Ella kertoi ja käänsi läppärin näytön muihin päin.

Kuvassa oleva peltirasia oli likainen ja ruosteinen, mutta kannessa erottui haaleat linnun siivet ja kukan terälehtiä.

- Voimmeko olettaa, että rasia oli lattian alle haudatun henkilön omaisuutta? Elmo kysyi.

Ella kohautti hartioitaan. 

- Emme voi tietää varmasti, mutta jotenkin rasia liittyy tähän henkilöön. Miksi se muuten olisi haudattu hänen kanssaan? 

- Niin, aivan.

- Kiinnostavinta tässä on se, mitä peltirasiassa oli sisällä.

- Ai se ei ollutkaan tyhjä? 

Tykkäsin tästä tosi paljon. Niin päähenkilöpoliisit kuin muutkin hahmot ovat ihanan tavallisia, heistä on helppo pitää. Kukaan ei sooloile yksin, ja ilmapiiri on turvallinen ideoiden pallotteluun. Pomo vaikuttaa hyvältä pomolta, joka ei vain edistä uraansa ja vaadi mahdottomia. 

Salaisuuksien esiin kaivaminen on tosi kiinnostavaa, ja Malmstedt saa hienosti nivottua eri aikatasojen tapahtumat yhteen. Kokonaisuus on ehjä, sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava. Ei tarvita verisiä yksityiskohtia saati mystisiä symboleita rikospaikalla, päinvastoin. Tapahtumat aukeavat ihmisiä jututtamalla, ajatustyötä tekemällä ja arkistoja penkomalla. 

Neljättä osaa kovasti odottaen!

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan lapsen syntymä / adoptio. 

Lyijysydän on luettu myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. Suosittelen lukemaan postauksen, sillä kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta kirjan tapahtumapaikoista. Melkeinpä tekisi mieli lähteä piipahtamaan Jyväskylässä ja Pyhä-Häkin kansallispuistossa. 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

Gummerus 2023

382 s. 

Rakastan merta, joten ehdottomasti halusin tarttua merenvartijasta kertovaan kirjaan. 

Seitsemänkymppinen Maria on ollut viimeiset 17 vuotta maan vanki. Aiemmin hän teki töitä meriekologina, ja siinä ohessa merenvartijana pystyi taltuttamaan myrskyt. Mutta vuoden 2024 jättimäisessä myrskyssä hän teki kauhean virheen ja on maksanut siitä kaikki nämä vuodet. Hän ei pääse uimaan mereen riittävän usein, joten hän kärsii kehossaan kovia kipuja. Suolainen ruoka ja juoma eivät riitä helpottamaan kipuja. 

Kun instituutti pyytää häntä mahdollisen merenvartijaoppilaan kouluttajaksi, Maria empii mutta suostuu. Elämä merenvartijana on yksinäistä; heitä on rajallinen määrä ja he joutuvat usein piilottamaan asioita ja jopa valehtelemaan muille ihmisille. Harva muu kuin merenvartija laittaa kahviin suolaa tai pystyy hengittämään sekä ilmaa että merivettä. Maria opastaa Miguelia löytämään oman sydänmerensä, paikan josta otettu vesi antaa kaikkein eniten voimaa. Hän opettaa Miguelin kuuntelemaan merta, nostattamaan aaltoja, tyynnyttämään myrskyjä. Kaksikon välinen side on niin voimakas, että he päätyvät tekemään koulutusohjelmasta poistetun kasteen. Sillä on suuria seurauksia heille molemmille. 

"On tullut aika päättää. Jos juot sydänveden, sitoudut merenvartijan koulutukseen lopullisesti. Sitoudut mereen, ja se muuttaa sinua."

"Miten?" Miguel kuiskasi. 

"Ensin voimasi alkaa kasvaa. Merelle puhuminen helpottuu ja muuttuu luonnollisemmaksi. Alat aistia enemmän, voit kurkottaa aaltoja pitkin pidemmälle ja tiedät, milloin myrsky on nousemassa. Muutaman kuukauden kuluttua et enää puhu merelle ihmisten sanoilla. Aistit meren rannaltakin. Vedessä ollessasi tunnet merivirrat ja muut merenvartijat, kalaparvet, levämetsät. Lopulta, kun olet täysvoimainen merenvartija, pystyt olemaan päiväkausia veden alla. Voit sukeltaa syvälle, ja meri suojelee sinua."

Miguel nojautui eteenpäin ja ojensi kätensä. Se tärisi hienoisesti.

"Haluan juoda."

"Tiedän, että haluat juoda. Minäkin haluan. Juuri siksi on tärkeää, että odotat."

Miguel katsoi ulapalle. Tuuli oli hiljennyt, se odotti meren kanssa. Nuorukainen ravisti päätään ja nyökkäsi sitten. 

Maria piteli edelleen pulloa ilmassa mutta ei antanut sitä oppilaalleen.

"Anna kun sanon vielä tämän. Tämä on yksinäinen tie. Olen kanssasi alussa, mutta loppuelämäsi olet voimiesi kanssa yksin. Sinun täytyy juoda merivettä tai mieluiten sydänvettä säännöllisesti, muuten voimasi hiipuu ja kärsit suuria tuskia. Olet erossa perheestäsi. Et välttämättä voi ottaa puolisoa etkä kasvattaa lapsia. Saatat joutua terroristien ja merirosvojen seuraan. Myrskyihin, joiden kynsistä kukaan muu ihminen ei voi selviytyä elävänä."

"On kai jotain hyvääkin?" Miguel kysyi. Tummat ripset vavahtivat, hän näytti niin kovin nuorelta.

"Kotisi on meri. Ja meren rakkaus..." Marian ääni vavahti, ja sydän heidän allaan kumahti hiljaa. "Meren rakkaus on ehdoton."

Ihana, ihana kirja! Aivan käsittämättömän upea tarina, kertakaikkisen kiehtova ja koskettava. Kieli on ajoittain hyvin kaunista, ajoittain raakaa, alati voimakasta. Lukijalle saattaa tulla tarve mennä itsekin suolasirottimen luo tai hän saattaa tuntea kolotusta omissa polvissaan.

Merenvartijat ovat samaan aikaan myyttisiä hahmoja ja tavallisia ihmisiä. He eivät erotu ulkonäöltään, mutta heissä on jotain maagista. He pystyvät katseellaan ja olemuksellaan viestimään esimerkiksi ravintolan tarjoilijalle, ettei korotetuista äänistä huolimatta ole vaaraa isommasta häiriöstä. 

Pidän kovasti myös läpi tarinan Marian mukana seikkailevista kolmesta kissasta Pontoksesta, Moby Dickistä ja Nazcasta. Viisaat kissat saapuvat Marian kotiin niinä aamuina, kun hänen kipunsa ovat kovimmillaan. Ne käyvät toisinaan Marian kanssa uimassa ja niiden kehräyksessä kaikuu meri. 

Kirjastossa tämä on ainakin Pirkanmaalla luokiteltu fantasiagenreen, mutta ei kannata säikähtää vaikka fantasia tuntuisi itselle vieraalta lajilta. Tämä on tarina, joka tuntuu siltä että se voisi melkein olla totta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimi liittyy veteen". 

Prinssi Harry: Varamies

 

Prinssi Harry: Varamies

Englanninkielinen alkuteos Spare 

Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

Otava 2023

591 s.

Nappasin prinssi Harryn kirjan Vippi-hyllystä, ja olihan se painava paketti luettavaksi kahdessa viikossa. Rakenteen puolesta on helppo pitää taukoja; kirjan kolme osaa jakaantuu kymmeniin lyhyisiin lukuihin, mutta sisältö on alusta saakka aika raskasta. 

Ensimmäinen osa keskittyy nuoruusvuosiin. Heti alussa on äidin menetys, ja koko kirjan aikana korostuu se, kuinka yksin nuoret prinssit jäivät. Minusta ainakin tuntui siltä, että tukea ei tullut sen enempää perheeltä kuin ammattiauttajilta. Hovissa linja tuntui olevan että elämä ja tehtävien suorittaminen jatkuu välittömästi. Opiskeluvuodet olivat villit, mutta jo silloin oli selvää, että lehdistö liioittelee ja myös valehtelee. 

Toisessa osassa Harry viettää paljon aikaa Afrikassa ja alkaa toteuttaa kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Lisäksi hän pääsee komennukselle Afganistaniin ja pääsee taistelemaan muiden sotilaiden rinnalla. Lehdistö on yhä villimpänä, ja aina kun Harryn sijainti paljastuu se on suuri turvallisuusriski. Prinssi vaikuttaa olevan yhä enemmän tuuliajolla miettiessään, kuka hän todella on. 

Kolmas osa on se, josta Suomessakin iltapäivälehdet ovat repineet suuret otsikot. Perheen perustaminen tapahtuu vihdoin, mutta lehdistön harrastama armoton - ja rasistinen - jahti on ahdistavaa. Hovista lähteminen ei ole ollut helppo päätös, mutta ainoa mahdollinen. Ristiriita perheen ja lehdistön välillä on liikaa, ja jälleen Harry tuntee että hänet jätetään yksin. 

Sama se, että äitini tapasi majuri Hewittin vasta kauan syntymäni jälkeen. Juttu vain oli niin hyvä, että siitä täytyi pitää kiinni. Lehdet keksivät siihen uusia juonteita ja koristeita, ja väitettiin jopa, että muutamat toimittajat yrittivät saada käsiinsä DNA:tani todistaakseen sen - ensimmäinen merkki siitä, että piinattuaan äitiäni ja pakotettuaan hänet piiloutumaan he kävisivät pian minun kimppuuni.

(...)

Ajattelin, että jos kuolen Afganistanissa, minun ei ainakaan tarvitse enää nähdä yhtäkään perätöntä otsikkoa, lukea yhtäkään häpeällistä valetta itsestäni. 

Sillä lennolla ajattelin paljon kuolemaa. Mitä se tarkoittaisi? Välitinkö siitä edes? Yritin kuvitella omat hautajaiseni. Olisivatko ne valtiolliset? Yksityiset? Yritin nähdä otsikon silmissäni: Hei sitten, Harry.

Miten minut muistettaisiin historiassa? Lehtien otsikoista? Vai siitä, kuka oikeasti olin? 

Kävelisikö Willy arkkuni jäljessä? Entä ukki ja isä?

(...)

Viimeisin "skandaali" koski morsiusneitojemme kukkaseppeleitä yli vuoden takaa. Seppeleissä oli ollut mukana jokunen kielo, ja kielot saattavat olla lapsille myrkyllisiä. Jos lapset siis syövät niitä.

Sama se, että kielon syöminen saattoi aiheuttaa lähinnä huonon olon, mikä tietysti olisi vanhemmista huolestuttavaa, mutta johtaa vain hyvin harvoin kuolemaan.

Mitä siitä, että seppeleet oli koonnut ammattifloristi. Mitä siitä, että sellainen "vaarallinen päätös" ei edes ollut Megin tekemä. Mitä siitä, että aiemmilla kuninkaallisilla morsiamilla, mukaan lukien Kate ja äitini, oli myös ollut kieloja. 

Mitäpä kaikesta siitä. Juttu Murhaaja-Meghanista vain oli liian houkutteleva. 

Kirja on tietysti vain yksi näkökulma asioihin, mutta kyllä se samalla taustoittaa elämää hovissa ja median jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Se on paikoittain varsin karu kuvaus siitä, kun minkäänlaista yksityisyyttä ei ole, kun jopa saarella joutuu pitämään verhot kiinni veneiden parveillessa lähistöllä. Se kuvaa hovin ja median kieroutunutta suhdetta, sitä kuinka hovi sietää valheet koska kaikki julkisuus on tarpeen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Olin nähnyt suomalaisten iltapäivälehtien otsikoita ja epäilin kirjan olevan silkkaa pahantahtoisuutta. Sitä se ei ole, vaan paljon on identiteetin etsintää ja sen kuvaamista, miten vaikea on irtautua omilleen kun on koko elämänsä noudattanut protokollaa. Monet kohtaukset ovat myös vähän hämmentäviä, kertoen osuvasti miten erilaista elämä monarkiassa on. Kuningattaren kuoltua Harry käy Balmoralin linnassa hänen makuuhuoneessaan - vasta toista kertaa elämässään. Onhan tällaisen taviksen mahdoton kuvitella, millaista olisi elää elämää jossa kaikki on aikataulutettua, tunteiden näyttäminen ei ole suotavaa, perheenjäsenen koskettaminen on vältettävä asia, on tarkkaan säädetty minne saa mennä ja mitä tehdä...

Varamies on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club ja Mrs Karlsson lukee...

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

Englanninkielinen alkuteos The Dressmaker's Gift (2019)

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Kansi Mirella Mäkilä

Otava 2022

302 s.

Harriet pääsee työharjoitteluun pariisilaiseen PR-firmaan Agence Guillemet'heen. Työ ja asunto ovat molemmat Rue Cardinalella, samassa talossa jossa hänen isoäitinsä Claire on ollut ompelijattarena toisen maailmansodan aikana. Työ- ja kämppäkaverina Harrietilla on Simone, jonka isoäiti Mireille oli puolestaan Clairen työ- ja kämppäkaveri. Mutta kuka oli Vivienne, kolmas nainen vanhassa valokuvassa, valokuvassa joka on johdattanut Harrietin Pariisiin?

Mireille kertoo kolmikon tarinaa Simonen kautta, pala kerrallaan. Saksalaiset miehittivät Pariisin, ja osin heidän ansiostaan ompelijattarilla riitti töitä. Claire huumaantui saksalaisupseerin tarjoamista shamppanjasta ja silkkisukista, kunnes pettymys rakkaudessa sai hänet liittymään vastarintaliikkeeseen, jonka jäsen Mireille jo oli. Tehtävät vaikeutuivat ja kiinnijäämisen riski kasvoi. Lopulta tuli pysähdys, joka muutti koko kolmikon elämän. 

Harriet kulkee Clairen ja Mireillen jäljillä, paikoissa joissa he ovat olleet. Samalla hän käy läpi elämänsä suurta traumaa, äitinsä menetystä. Hän pohtii sotaa sukupolvikokemuksena ja trauman jatkuvuutta. Isoäidin tarinan selvittäminen on pelottavaa, mutta onko totuus vapauttavaa? 

Hän istui pajunoksien varjossa ja siirsi niskaansa verhonneet painavat hiuksensa olkapään yli, kun ilta hämärtyi ja toi joelta mukanaan vilvoittavan henkäyksen. Rakkaimpien ihmisten kuvajaiset sekä puun jykevä runko selän alla muistuttivat häntä siitä, että sota ei pystynyt tuhoamaan kaikkea.

Hän oli kokenut päivällä ateljeessa juuri sen tunteen, jonka miehittäjät halusivatkin hänen kokevan: tappion. Jos hän luovuttaisi, silloin hän olisi hävinnyt ja he olisivat voittaneet. Nyt hän kuitenkin tiesi voivansa palata kivettyjen katujen ja taivaalle kurottelevien rakennusten keskeltä aina tänne, paikkaan, joka muistutti kaikkein eniten hänen oikeaa kotiaan. Täällä hän saisi jokien ja meren kautta olla yhteydessä rakkaimpiinsa, ja tuo elintärkeä yhteys saisi hänet jälleen muistamaan, mikä oli kaikkein tärkeintä. Sen kautta hän saisi kokea olevansa osa jotain itseään suurempaa, eikä hän luovuttaisi ikinä.  

Tämä oli hyvä, jossain määrin myös yllätyksellinen. Varsinaista ompelijantyötä on melko vähän, samoin takakannessa mainittu saksalaiseen rakastuminen saa yllättävän nopean lopun. Vastarintaliikkeessä toimiminen ja kiinnijäämisen seuraukset saavat suuremman roolin kuin mitä osasin odottaa. 

1940-luvun aikataso on todella kiinnostava. Erityisesti pidän siitä, että naiskolmikko on aktiivinen toimija ilman päälleliimattua romantiikkaa. Toki mukana on hullaantuminen saksalaiseen, mutta sitä tapahtui sodan aikana oikeastikin. Tässä tarinassa eivät sydämet pamppaile hurjana eivätkä polvet tutise, onneksi. 

Nykyhetkessä pidän erityisesti siitä, kuinka tarina etenee Mireillen kertomana mutta Simonen välittämänä. Tapahtumia ei kaunistella, ja Harriet joutuu huomaamaan että vastarintaliikkeessä toimineet naiset kokivat todella kovia. 

Henkilöhahmoista pidin ompelijatarkolmikosta, sen sijaan Harriet jäi jostain syystä minulle etäiseksi. Ehkä hän vatvoo äitinsä kuolemaa niin paljon, että esimerkiksi työskentely PR-toimistossa jää totaalisesti taustalle. Ikään kuin työ olisi välttämätön paha ja vain keino saada hänet oikealle kadulle. 

Toivottavasti saamme Valpya lisää myöhemmin, ainakaan vielä Pirkanmaan kirjastot eivät tunnista kuin kaksi ensimmäistä teosta. 

Rue Cardinalen ompelijattaret on luettu myös blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon". Toinen maailmansota on varsin tuttu sekä fakta- että fiktiokirjoista, samoin Pariisi. 

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

 

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

Englanninkielinen alkuteos A Brazen Curiosity (2018)

Suomentanut Nelli Hietala

Aula & co 2023

272 s. 

Bea laskeutui tömähtäen. Hän löi päänsä ensin seinään ja sitten istutukseen asettuessaan piilopaikkaansa. Hän kiskoi saniaisen lehden suustaan ja kirosi tilanteen naurettavuutta: piileksiä nyt ruukkukasvin takana. 

Moniin kiperiin tilanteisiin Bea, neiti Beatrice Hyde-Clare, joutuukin alkaessaan selvittää murhamysteeriä. Päivällinen Skeffingtonin kartanossa sujuu nipinnapin siedettävästi, mutta yöllä kirjastosta löytyy ruumis. Kun Kesgraven herttua kuuluttaa tapauksen itsemurhaksi, Bea sydämistyy. Kuolintapa on eriskummallinen jos ei suorastaan mahdoton itsemurhaksi. Niinpä Bea alkaa selvittää tapausta itse. Onko jollakulla kartanon vieraista tai henkilökunnasta motiivi, vai onko paikalle hiippaillut ulkopuolinen? 

Tutkimukset etenevät hitaasti, koska eletään 1800-luvun alkua ja soveliaisuussäädöksiä sekä rutiineja on noudatettava. Naisen ei sovi liikkua miesten puolella kartanoa, eikä hänen sovi puhua suoraan oikeastaan kenellekään. Saati olla utelias! Bean onkin toimittava hienovaraisesti, kuitenkin tarttuen kaikkiin tilaisuuksiin. Ärsyttävästä Kesgraven herttuasta hän saa yllättävän liittolaisen. 

Bea kiitti tätiään huolenpidosta ja erkani seurueesta aikomuksenaan viettää aikaa oman huoneensa rauhassa suunnitelmia tehden. Hänen täytyi yhä keksiä keino tavata herttua yksin, jotta hän saisi selville, mitä peliä tämä oikein pelasi. Mies oli epäilemättä määräilijä, mutta Bea ei uskonut, että tämä tuomitsisi jonkun sielun kadotukseen pelkän oikun ja itsekeskeisyyden vuoksi. Valheille täytyi olla syy, ja hän selvittäisi, mikä se oli. 

Kun Bea kiipesi portaita ylös, hän huomasi kuinka hiljaisia ylimmät kerrokset olivat. Alakerrassa pörräsi palvelijoita erilaisissa toimissa, hakemassa teetä, vaihtamassa pöytäliinoja, korjailemassa kukka-asetelmia. Täällä ylhäällä Bea tunsi olevansa melko yksin kävellessään käytävää pitkin kohti makuuhuonettaan. Hän pohti, kuinka todennäköistä olisi, että joku muukin vetäytyisi lepäämään ennen kuin tulisi aika pukeutua päivälliselle. Se vaikutti epätodennäköiseltä. Lady Skeffington oli juuri tilannut uuden kannullisen teetä, ja naiset olivat syventyneet mukavasti ompeluun. Jos Bea kaikessa hiljaisuudessa livahtaisi kuolleen miehen huoneeseen vilkaistakseen ympärilleen, huomaisiko kukaan? 

Hän ei voisi.

Tietenkään hän ei voisi. 

Olen lukenut viime aikoina melko paljon pehmodekkareita, uusia sarjoja kun on alkanut ilmestyä suomeksi tuhkatiheään. Tämä on oikein hyvä genrensä edustaja, monilta osin ihan kärkipäätä. Mukavaa vaihtelua kun päähenkilö on nuori nainen, ja hyvä kun tapahtuu heti alusta alkaen. Pidän siitäkin, että dekkariksi luokitellussa kirjassa joku kuolee. Huumori tulee tilannekomiikasta ja nokkelasta sanailusta. Bea osaa ärsyttää käytöstavoista piinaavan tarkkaa Vera-tätiään, joka kuitenkaan ei läheskään aina pääse moittimaan Beaa koska joku muu kääntää tilanteen sellaiseksi että Bean sanomiset ovatkin hyvä juttu. 

Olisin kaivannut enemmän sekä tapahtumapaikan että ihmisten kuvailua. Kartano jää etäiseksi, oikeastaan vain kirjaston pystyn kuvittelemaan mielessäni. Vera-tädin ulkonäöstä en osaa sanoa mitään vaikka vasta toissailtana lopetin lukemisen. 

Seuraava osa Jadetikarin arvoitus ilmestyy suomeksi syksyllä, sitä odotellessa! Toivottavasti Bea jatkaa tyylillään, kiperissä paikoissa pään kylmänä pitävänä, nokkelana ja sanavalmiina, rohkeana mutta ei tyhmänrohkeana. 

Tätä on luettu paljon, postaus löytyy esimerkiksi blogeista Kirjakaapin kummitus, Amman kirjablogi ja Annelin kirjoissa.