Eva Wahlström: Rajoilla

Eva Wahlström: Rajoilla
SKS 2014
281 s.

Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein, vuorotellen liikuttuneena ja ärsyyntyneenä. 

Kirja käsittelee Wahlströmin elämää muutaman vuoden ajalta, vaiheessa jolloin hän tekee siirtymää amatööristä ammattilaiseksi. Hän kuvaa amatöörinä ja ammattilaisena olemisen kahdeksi eri lajiksi, yhteistä niille on vain hirmuisen kova treenitahti. 

Kirjan alussa Wahlströmin kroppa on tullut yhden tien päähän. Kivut ovat jatkuvia, edes käveleminen ei onnistu, joskus on ryömittävä paikasta toiseen. Kipu valtaa ajatukset ja pakottaa miettimään, mitä jos nyrkkeilyura olikin tässä. Ei, säryistä huolimatta Wahlström ei ole valmis antamaan periksi.

Muutokset, joita Wahlström kokee, ovat suuria. Hän tapaa uuden miehen, tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, vaihtaa valmentajaa, suuntaa ajatukset ammattilaisuuteen ja pääseepä vielä opiskelemaan taidekouluun. Kipu kuitenkin on ja pysyy. 

Olen suunnitellut, että sinä päivänä, kun minulla ei enää ole kipuja, pidän isot juhlat, jonne kutsun kaikki tutut ja tuntemattomat. Sen jälkeen palaisin nyrkkeilyn pariin. Ymmärrän silti itsekin, että jos aion antaa ottelemiseni odottaa siihen asti, kunnes olen terve, en ehkä enää ikinä nouse kehään. Mielessäni käy sekin, että minun olisi kenties aika laskea vaatimustasoani. En voi jatkaa täydellisen suorituksen metsästämistä, sillä sellaista ei minun mittapuuni mukaan ole olemassakaan, ei terveenä eikä varsinkaan sairaana. 

Mietin mentaalivalmentajani kanssa käymääni keskustelua. Hänen mielestään minun on muutettava tavoitettani. Päätän tehdä niin: luovun ajatuksesta, että minusta pitää tulla maailman paras. Sen sijaan haluan nähdä, miten pitkälle voin päästä siitä huolimatta, että olen sairas. Haluan katsoa, miten pitkälle nyrkkeily vie minut, jos teen kaiken, minkä näillä ominaisuuksillani pystyn. 

Kun ajattelen näin, minun on myös helpompi kestää jatkuvaa särkyä. Kipu ei ole enää pilaamassa asioita tai estämässä minua elämästä, vaan miellän sen yhdeksi ominaisuuksistani. Ihmisen on tultava toimeen niillä ominaisuuksilla, jotka hänelle on annettu, ja minä satun olemaan nyrkkeilijä, jolla on lyhyet kädet ja kipeät jalat. Olen myös nyrkkeilijä, jolla on maailman ihanin lapsi, ja sekin helpottaa päätöstäni. Jos epäonnistun, en jää tyhjän päälle. Rakkain on silti vielä olemassa.

Ärsyynnyin eniten lääkäreistä. Missä on heidän etiikkansa, kun he surutta tuikkaavat kortisonia ja puudutuspiikkejä ihmisille joilla on murtuneita luita ja revenneitä jänteitä, jotta nämä pystyvät ottelemaan? Missä on pyrkimys ihmiskehon parantamiseen ja terveyden edistämiseen? Nyrkkeilyn maailma on varmasti raaka, mutta lääkärit jos ketkä saisivat ajatella tulevaisuutta, pidemmälle kuin pian alkavan yhden ottelun päähän. Mieleni teki välillä huutaa myös Wahlströmille, että hyvä ihminen kunnioita kehoasi, kunnioita sitä mitä se on sinulle antanut, anna sille aikaa tervehtyä äläkä rääkkää sitä liikaa. 

Minun makuuni kirjassa on hiukan liikaa treenien kuvausta. Kuntopiiriä kuntopiirin perään, suoria ja koukkuja pistehanskoihin, tennispalloihin, sukkiin... Ymmärrän, että tällä pyritään tuomaan esiin se, mitä Wahlströn pystyi tekemään kivuista huolimatta, miten hän taisteli jokaisen treenin loppuun asti. Silti olisin joko jättänyt osan pois tai lisännyt treenisalin ulkopuolista elämää.

Hyviä asioita kirjassa on paljon. Ennen muuta se on äärettömän rehellinen. Wahlström on totuttu näkemään julkisuudessa iloisena, leveästi hymyilevänä. Rajoilla päästää hymyn taakse, sinne mihin kuuluvat pelko, epävarmuus, toivon menetys, lohduttomuus. Se kuvaa vahvaa naista, joka heikkoina hetkinäkin tietää mitä tahtoo ja on valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Se kuvaa melko miehistä nyrkkeilymaailmaa, jossa nainen joutuu taistelemaan enemmän kuin muut saadakseen hyväksyntää, ja jossa nainen joutuu tasapainoilemaan treenin ja kodin välillä enemmän kuin miehet.

Kirjan tunnelma on melko raskas mutta samalla vangitseva. Se vetää lukijan osaksi kipua, osaksi periksiantamattomuutta, se haastaa lukijan miettimään mitä itse ajattelisi jos joku suunnattoman tärkeä asia olisi uhattuna. Mielestäni se myös antaa lukijalle voimaa uskoa itseensä ja omaan tekemiseensä. 

Rajoilla on saanut monia arvioita, ja kaikki lukemani ovat olleet kiittäviä. Kirja on luettu muun muassa blogeissa Annelin kirjoissa, Ajatusryöppy, Kirjakirppu, Notko, se lukeva peikko, Kujerruksia ja Kulttuuri kukoistaa.       

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitre: Alex
Ranskankielinen alkuperäisteos Alex (2011)
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2015
405 s.

Alex kiinnitti huomioni jo keväällä, kun selailin kirjakatalogia. Esittelytekstin perusteella se vaikutti erittäin kiinnostavalta. Hämmennyin kuitenkin kovasti kirjan ilmestyttyä, kun HelMet-verkkokirjasto kertoi kirjan olevan Verhoeven-trilogian toinen osa! Lähetin kustantamolle nettipalautteena kysymyksen, miksi suomennosta ei aloitettu ykkösosasta, ranskaksi nimeltään Iréne. Kolmas osa on ranskaksi nimeltään Camille. Vastausta en ole saanut, ainakaan vielä.

Päähenkilö on ylikomisario Camille Verhoeven, mies joka herättää muissa ihmisissä monenlaisia tunteita. Hän on kokenut valtavan henkilökohtaisen tragedian (josta oletettavasti kerrotaan ykkösosassa, ajatellen että hänen vaimonsa nimi on Iréne...), lisäksi hänen yllään on tunnetun taiteilijaäidin varjo. Kaiken huipuksi hän on vain 145-senttinen. 

Poliisi saa selvitettäväkseen tavallisen oloisen sieppauksen. Pian tapaus muuttuu kummalliseksi. Kukaan ei tunnu kaipaavan siepattua jonka henkilöllisyys ei millään selviä, lunnaita ei vaadita, silminnäkijoitä on vain yksi ja hänkin huono... Kuvio aukenee pala kerrallaan, kunnes poliisi saa huomata että kuva onkin kaikkea muuta kuin selvä. Verhoeven kollegoineen joutuu mukaan kissa ja hiiri - leikkiin, jossa yllätyksiä riittää loppuun saakka.

Hänet valtaa jonkinlainen ahdistus, sitä on vaikea kuvailla, hän etsii oikeaa sanaa, jotenkin.... sähköistynyt tunne. Irènen takia. Hän kääntyy ja katsoo autiota katua. Hänen lävitseen käy väristys kuin sähköisku. Hän ymmärtää. Tähän saakka hän on vain tehnyt työtään, järjestelmällisesti, tehokkaasti ja kokemustaan hyödyntäen, hän on vain täyttänyt hänelle asetetut odotukset, mutta nyt hän tiedostaa ensimmäistä kertaa kouriintuntuvasti, että vain vajaa tunti sitten tässä paikassa siepattiin nainen, joka on lihaa ja verta, kirkuva nainen, jota hakattiin ja työnnettiin sisään pakettiautoon; tuo nainen on nyt vankina jossain, kauhuissaan ja ehkä kidutettuna, joka minuutti on nyt kallis, eikä hän itse pysty antamaan parastaan, koska hän haluaa pysytellä erossa koko jutusta, suojella itseään, ei halua tehdä työtään, työtä jonka on itse valinnut. Ja josta hän ei luopunut Irènen kuoleman jälkeen. Olisit voinut tehdä toisin, hän sanoo itselleen, mutta sinä valitsit tämän. Olet nyt tässä, juuri tällä hetkellä, eikä täälläolollesi ole kuin yksi ainoa oikeutus: sinun on löydettävä se siepattu nainen.

Camillen päätä pyörryttää. Hän nojaa toisella kädellä läheisen auton koriin ja löysää toisella solmiotaan. Saada tällainen jutttu niskoilleen eti taida olla hyväksi miehelle, joka menee niin helposti pois raiteiltaan toisten kärsimyksestä. Louis on ilmestynyt hänen viereensä. Kuka tahansa muu kysyisi: "Onko kaikki kunnossa?" Mutta ei Louis. Hän jää seisomaan Camillen lähelle ja katsoo muualle, niin kuin odotetaan oikeuden päätöstä, kärsivällisesti, liikuttuneena, levottomana.

Pidin kirjan erilaisuudesta. Okei, siinä on tiettyjä kliseitä mutta nekin ovat erilaisia kuin yleensä. Päähenkilöllä on tietenkin ongelmia henkilökohtaisessa elämässään, mutta Verhoeven ei ryyppää liikaa eikä hänellä ole naisongelmia. Hänellä on tietenkin hankaluuksia jonkun työtoverinsa kanssa, mutta tässä tapauksessa kyseessä on tutkintatuomari eikä kukaan niistä keitä hän tapaa työpaikalla päivittäin.

Juonikuvio on loistava. Kissa ja hiiri - tarinoita on nähty ennenkin, mutta mielestäni Alexissa kuvio pyöräytetään ympäri niin monta kertaa, että sitä ei voi kuin ihastella. Lukija saa ihmetellä kerran jos toisenkin, että kenen puolella sitä pitäisi olla, kun moni ei olekaan sitä miltä näyttää. Hyviksen ja pahiksen roolit muuttuvat moneen kertaan, kun henkilöiden toiminnan taustalta paljastuu uusia seikkoja. Itse tunnustan olleeni aivan kuutamolla ja yllättyneeni monta kertaa, yhtään en osannut arvata mihin tapahtumat johtavat. 

Yksittäisenä kirjana teos on loistava. Harmittelen silti edelleen sitä, että se on sarjan toinen osa. Siinä viitataan paljon ykkösosaan, mutta kovin tarkasti en halunnut kirjoittaa Verhoevenin kokemasta tragediasta siltä varalta että Irène suomennetaan myöhemmin. Arvaan myös, että henkilöhahmojen keskinäiset suhteet ovat saaneet perustansa jo ykkösosassa. Hahmot ovat kyllä aivan mahtavia, niin erilaisia keskenään ja ah mitä persoonia!

Alexista tykkäsi myös Annika K.  

Kuittaan tällä Kirja joka maasta - haasteesta Ranskan.

Taiteiden yö Helsingissä 20.8.2015

Mietin torstaina iltapäivällä, jaksanko lähteä töiden jälkeen naapurikaupunkiin Taiteiden yöhön. Totesin, että niin paljon on kaikkea kiinnostavaa, että pakko on mennä. Olin tehnyt paperille ylös suunnitelman, joka tosin ei ollut kauhean täsmällinen. Oli kellonaika, ja 1-3 vaihtoehtoa mitä siihen aikaan tapahtuu. Koska en tunne Helsinkiä kovinkaan hyvin, tapahtumapaikkojen osoitteet eivät olleet tuttuja. Siksi pysyttelin pääosin tutuilla paikoilla tai olin kirjoittanut millä ratikalla kohteeseen pääsee. En halunnut jättäytyä kännykän kartan ja tyhjenevän akun varaan.

Vuoden 1952 olympiavoittajat.

Aloitin klo 17 Olympiastadionilta, jossa järjestettiin ilmainen opastettu kierros. Olen käynyt aiemmin kentällä ja katsomossa, mutta katsomossa olosta on yli 20 vuotta. Kentällä olen ollut vuonna 1990 esiintymässä Suurkisoissa, ja sitten viime vuosina pari kertaa kun on tultu maaliin Helsinki City Runilta. 

Kierroksella oppaana oli Riikka Urheilumuseosta. Reilun puolen tunnin aikana hän kertoi stadionin historiasta, rakenteesta, muutoksista ja tulevaisuudesta. Kävimme katsomassa muistolaattoja, naisten pukuhuonetta - joka on myös miesten jalkapallomaajoukkueen pukuhuone - ja pannuhuonetta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että vuoden 1924 Pariisin maratonin olympiavoittaja tuli Helsinkiin stadionin pannuhuoneelle töihin, lapioimaan hiiliä ja lämmittämään stadionia. 

Pukuhuone on karu. Musiikin maailmantähtiä varten se tuunataan sellaiseksi kuin stara tahtoo.

Stadionilta matkasin ratikalla Kaapelitehtaalle. Olisin halunnut mennä Ranskan Instituuttiin katsomaan Svabda-oopperaa. Toisin kävi. Ratikka jumiutui Marian sairaalan jälkeen, pitkään meni niin että se eteni vain muutaman metrin ja pysähtyi taas. Matka kesti yli puoli tuntia, enkä ehtinyt oopperan alkuun.

Kävin kuitenkin Instituutissa, se on muutenkin mielenkiintoinen paikka. Ranska on kuitenkin se, mikä on vallannut palan sydämestäni. Mikäpä sen miellyttävämpää kuin olla ranskankielisten kirjojen ympäröimänä!

Instituutilta menin pihan poikki Teatterimuseoon, jonne oli ilmainen sisäänpääsy. Se on myös oikein kiva ja lämminhenkinen paikka. Ovella toivotettiin tervetulleeksi ja kysyttiin olenko käynyt aiemmin. Paljon on nähtävää teatteritaiteen eri puolilta. Tekemistä riittää, jos haluaa sovittaa vaatteita, dubata elokuvaa, kokeilla nukketeatteria, kuvata oman kohtauksen...

Museo on tilana miellyttävä, hämärä yleisvalaistus luo tunnelmaa ja kohdevalaistus korostaa näyttelyesineitä hienosti. Museossa saisi kulumaan tuntikausia, harmi että tällä kertaa oli kohtalaisen vähän aikaa kun piti reissata vielä lisää.

Hyppäsin taas ratikkaan ja jäin Oopperan nurkilla pois. Seuraava, ja samalla illan viimeinen, kohde oli Finlandia-talo. Matkalla sinne kuljin rannan kautta ja pidin pienen evästauon. Köyhät ritarit voittivat lätyt, hyvää oli :) Ehdinpä vielä pysähtyä hetkeksi katsomaan mainiota viulutrioa.

Finlandia-talossa en ole käynyt koskaan ennen, siksi odotin kierrosta innolla. Jännitin pääsenkö mukaan, olin lukenut että kierrokselle mahtuu noin 20 osallistujaa. Lopulta meitä oli vain tusinan verran, hauska huomata että suurin osa oli melko nuoria, kolmen-neljänkympin hujakoissa. 

Talo on juuri niin hieno kuin ajattelin, mutta opastus yllätti. Opas Ritva Heinämäki oli aivan suvereeni, kertakaikkisen loistava. Hän tunsi tietenkin talon historian ja osasi kertoa joukon hauskoja anekdootteja, mutta samat asiat olisi periaatteessa voinut kertoa kuka tahansa. Kyse ei olekaan siitä mitä hän sanoi vaan miten hän asiat esitti. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain maagista, joka vangitsi kuulijoiden huomion ja tempaisi mukaan osaksi taloa. Tuli sellainen olo, että emme ole hänen uransa tuhannes yhdentekevä vierailijajoukko, jolle kerrotaan samat asiat tuhannennen kerran. Tuli olo, että olimme ainutlaatuisia, tervetulleita. Olen edelleen täysin ihastuksissani! Kävimme konserttisalissa, kamarimusiikkisalissa, Alvar Aallon patsaalla, lämpiössä, ravintolatilassa... Kuulimme faktoja ja tarinoita sisustuksesta, konserteista, talossa esiintyneistä orkestereista, alkuperäisestä äärettömän kunnianhimoisesta suunnitelmasta tehdä kulttuuritalojen ranta junaradan päällä kulkevine katuineen... Nyt kun on tutustunut taloon sen arkiasussa niin täytyy joskus mennä johonkin tilaisuuteen, vaikka Musiikkitalon valmistumisen jälkeen Finlandia-talo onkin yhä enenevässä määrin yritysten käyttämä kongressikeskus.

Kierroksen jälkeen kello oli jo iltayhdeksän, joten suuntasin junalle ja kohti Vantaata. Perjantaina oli kuitenkin herättävä aikaisin ja mentävä töihin. Jos olisin päässyt kaikkeen mitä olisin halunnut, olisin käynyt kuuntelemassa Päivi Mäkistä laulamassa Edith Piafia, P. I. Tsaikovskin muistokonsertissa, Suomalaisessa kirjakaupassa kuuntelemassa Katja Kettua ja Pekka Hiltusta, kuuntelemassa oopperaa sisäpihalla, puistokävelyllä Sibeliuksen ja Topeliuksen puistossa sekä teattereiden avoimissa harjoituksissa. Todella harmillista, että minua on vain yksi enkä kykene jakaantumaan kolmeen osaan ollakseni kolmessa paikassa samaan aikaan!

Olen kuitenkin iloinen, että vaikka kohteiden määrä oli vähäinen niin niiden laatu oli hyvä. Käytettävissä oleva aika oli rajallinen ja tietysti työnteko sekä torstaina että perjantaina vähensi sitä edelleen. Olen tyytyväinen, että onnistuin valitsemaan erittäin hyvät kohteet ja lopputulema on, että ensimmäinen Helsingin Taiteiden yöni oli melkeinpä täydellinen aina lämmintä ja aurinkoista säätä myöten. 

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahti: Mariaanien hauta
Siltala 2015
369 s.

Taina Haahti on julkaissut useita romaaneja, mutta jostain syystä olen lukenut vain hänen nuortenkirjansa. Mariaanien hauta, alaotsikollaan - romaani paremmasta elämästä vaikutti kiinnostavalta ja tarttui mukaan kirjaston uutuushyllystä.

Kirjassa seurataan Helin ja Justuksen elämää noin vuosikymmenen ajan. Alussa kaikki on hyvin: on kaksi ihanaa lasta ja unelmien talo rakenteilla. Autuus ei kuitenkaan ole kestävää lajia. Pariskunnan välit viilenevät, taloustilanne huolettaa, lapset ärsyttävät, ystävyyssuhteet laimenevat... Heli turhautuu kaikkeen. Hän on keskeyttänyt opintonsa ensimmäisen raskauden myötä, eikä koe tyydytystä työssään. Justus on hyväpalkkaisessa työssä, jossa kuitenkin talouden realiteetit kvartaaleineen ahdistavat yhä enemmän. Vähitellen perhe ajautuu kurimukseen, joka vetää heitä yhä syvemmälle ja syvemmälle, aina pohjakosketukseen saakka.

Jos Heli halusi pitää talonsa, hänen olisi pysyttävä naimisissa. Eikä missä tahansa naimisissa, vaan naimisissa Justuksen kanssa. Pankki ei suostunut epävarmojen siirtymävaiheiden rahoittajaksi. Mistä voisi oikeastaan loukkaantua. Sillä vaikka Heli tunsi itsensä ikälopuksi ja tutki ahdistuneena heikon unen merkitsemiä kasvojaan, maailmasta löytyisi lukemattomia miehiä, jotka toivottaisivat hänet tervetulleeksi elämäänsä.

Heli oli oikeassa: Justus ei nähnyt häntä. Ja ihmisen oli tultava nähdyksi ollakseen olemassa.

Tarina kerrotaan pääasiassa Helin näkökulmasta. Justuksen ajatuksenjuoksua seurataan melko vähän ja sekin pääasiassa kirjan loppupuolella. Työpaineet tulevat selviksi, mutta muuten on hiukan epäselvää, mitä Justus ajattelee perheestään, Helistä, heidän avioliitostaan. Hän olisi ansainnut vähän enemmän tilaa, olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen tunteistaan. Nyt hänet peilataan voimakkaasti Helin kautta, Helin katkeroituvan ja kyllästyvän katseen läpi. On helppo halveksua Justusta, koska hän ei saa sanaa suustaan, ei puolusta itseään.  

Kolmas päähenkilö on Aira, vanhus jota Heli ajautuu auttamaan. Heidän välilleen syntyy suhde, jota en kuitenkaan kutsuisi ystävyydeksi. Se on enemmän kuin tuttavuutta, mutta ei ystävyyttä koska he peittävät toisiltaan niin paljon. Aira kertoo ikävistä kokemuksistaan, mutta Heli ei niinkään avaudu omasta elämästään. Aira on Helille hetken helpotus, tekosyy olla pois kotoa. 

Heli on mielenkiintoinen hahmo. Naislukijana - vaikkakin eronneena ja lapsettomana - on luontevaa samaistua häneen. Jokainen on joskus tuntenut epävarmuutta, pelkoa ja vihaa, inhonnut miestä jonka pitäisi rakastaa mutta joka ei huomaa eikä huomioi. Jossain kohtaa aloin kuitenkin miettiä. Heli syyttää voimakkaasti Justusta, että Justus ei enää halua, Justus ei panosta parisuhteeseen. Mutta mitä Heli on tehnyt, onko hän tehnyt tarpeeksi vai onko hän tehnyt mitään? Vähä vähältä paljastuu, kuinka Heli on tilannut taloon suunniteltua kalliimpia materiaaleja, kuinka talo on Helin unelma, ei Helin ja Justuksen. Tulee mieleen, onko Justuksella ollut lainkaan sananvaltaa vai onko hän ollut tarpeellinen vain rahoittajana. Heli itse ei ajattele asiaa, mutta onko hänen käytöksellään ja toiminnallaan vaikutusta suhteen väljähtymiseen?

Pidin valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä. Mitä enemmän Heli turhautuu, mitä enemmän hän etsii pakotietä, sitä intensiivisemmäksi tunnelma muuttuu. Helin ajatukset, teot ja sanat muuttuvat yhä hurjemmiksi, miltei pelottaviksi. Tunnustan yllättyneeni monta kertaa. Ihailen sekä Heliä siitä että hän uskaltaa, että kirjailijaa siitä että hän on uskaltanut kirjoittaa Helistä tuollaisen. Sivulla 112 koin huikaisevan oivalluksen: tässä on järisyttävän hyvä kirja. Vaikka kirja oli alusta asti hyvä, tuntui että se parani koko ajan, sivu sivulta.

D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus

D. D. Everest: Archie Greene ja taikurin salaisuus
Englanninkielinen alkuperäisteos Archie Greene and the Magigian's Secret (2014)
Kuvitus James de la Rue
Suomentanut Kaisa Ranta
Art House 2015
324 s.

Uuden fantasiasarjan avausosassa tutustumme Archie Greeneen, poikaan joka 12-vuotissyntymäpäivänään tempautuu mukaan uskomattomiin seikkailuihin. 

Isoäitinsä luona asuva Archie saa syntymäpäivänään paketin. Siinä ei sinänsä olisi mitään ihmeellistä, jollei pakettia toimittaisi lakitoimisto ja jollei paketti olisi odottanut toimitusta neljääsataa vuotta. Paketissa on kummallinen kirja. Se on kirjoitettu oudolla kielellä, sen kirjaimet näyttävät liikkuvat ja ensi kertaa sitä koskettaessaan Archie saa sähköiskun.

Archie käänsi kiekkoa vielä kerran, ja näkyviin tuli kristallipallo. "Aukea nyt jo", hän mutisi itsekseen. 

Kuului katkeavaa luuta muistuttava kuiva napsahdus, ja solki ponnahti auki. Silloin Archien nenään kantautui jokin makea tuoksu, jotain vaniljan tapaista, ja hän oli kuulevinaan jotakin. Se kuulosti hengenvedolta, siitä tuli mieleen uimari, joka nousee pintaan oltuaan pitkään veden alla. Jollei ajatus olisi ollut mahdoton, Archie olisi kuvitellut sen kuuluvan kirjasta. Hän painoi korvansa kantta vasten. Hiljaisuutta.

Archie ei vielä tiedä olevansa kirjakuiskaaja, harvinainen henkilö joka pystyy kuulemaan maagisten kirjojen puheen. Hän ei vielä tiedä tapaavansa joukkoa salaperäisiä hahmoja. Eikä hän osaa aavistaa, että ohjeen noudattaminen ja kirjan vieminen Valkoisten lehtien talo - kirjakauppaan on avain hänen elämänsä seikkailuun.

Archie Greene ja taikurin salaisuus on verrattoman hyvä kirja, joka sopii monenikäisille. Vaikka päähenkilö on 12-vuotias, uskon nuorempienkin tykkäävän. Kirjassa on kaikkea: vauhtia, jännitystä, salaisuuksia, katoamisia, suljettuja ovia, aikamatkailua, ystävyyttä, luotettavuutta ja epäluotettavuutta, pelkoa, päättäväisyyttä... Kaikkea on sopivassa suhteessa, niin että kokonaisuus on helppolukuinen ja sujuvasti etenevä.

Henkilöhahmoja on melkoinen määrä, ja minulla oli välillä vaikeuksia muistaa missä kenetkin on tavattu aiemmin. Olisin kaivannut Archien isoäitiä enemmän mukaan, nyt hän "unohtui" alun jälkeen. Mutta eiköhän moniin hahmoihin tutustu paremmin seuraavassa osassa Archie Greene ja alkemistin kirous, jonka ilmestymisaikaa ei tosin ole mainittu. Oletettavasti se ilmestyy joko keväällä tai syksyllä 2016, ja aion ottaa sen lukulistalle.

Kesällä kirjaston lastenosastolla kysyttiin "jotain Harry Potterin tapaista" lapselle, joka on lukenut Potterit moneen kertaan. Vastasin, että ikävä kyllä mitään samanlaista ei ole. Archie Greenekään ei ole Harry Potter eikä Valkoisten lehtien talo ole Tylypahka, mutta toivoisin silti eri ikäisten löytävän kirjasarjan. Lasten fantasiakirjallisuuden taso on hyvin vaihteleva, mutta tämä menee korkealle. En tylsistynyt kertaakaan! :) 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Englanninkielinen alkuperäisteos The Husband's Secret (2013)
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2014
444 s.

Minulla on sellainen mielikuva, että Hyvä aviomies sai viime vuonna paljon huomiota ja kiitosta blogeissa. Jotenkin kirja meni kuitenkin ohi, ehkä se oli aina lainassa enkä tehnyt varausta, mutta nyt lopulta oli sen vuoro tulla luetuksi.

Tapahtumien keskipisteenä on syksyinen Sydney ja St. Angelan koulu, joka yhdistää joukon hyvin erilaisia ihmisiä. On perhe Fitzpatrick, jossa isä John-Paul on komean veljessarjan esikoinen, äiti Cecilia täydellinen kotirouva ja kolme tytärtä ovat suloisia. On koulusihteeri Rachel Crowley, miehensä ja tyttärensä menettänyt eläkeikäinen rouva, jonka ainoa ilo on pieni pojanpoika. On Tess, joka pakenee avio-ongelmia ja asettuu poikansa kanssa asumaan äitinsä luo. 

Kaikki johtui Berliinin muurista.

Ilman Berliinin muuria Cecilia ei olisi koskaan löytänyt kirjettä, eikä hän istuisi tässä, keittiönpöytänsä ääressä yrittäen olla avaamatta sitä.

Kirjekuorta peitti ohut, harmaa pölykerros. Etupuolen teksti oli kirjoitettu kehnolla sinisellä kuivamustekynällä, ja käsiala oli yhtä tuttua kuin hänen omansa. Hän käänsi kuoren ympäri. Se oli suljettu kellastuneella teipinpätkällä. Milloin se oli kirjoitettu? Se tuntui vanhalta, aivan kuin vuosia sitten kirjoitetulta, mutta varmasti sitä ei voinut tietää.

Cecilia ei avaisi sitä. Oli täysin selvää, että kirjettä ei pitäisi avata. Hän oli kaikista tuntemistaan ihmisistä päättäväisin, ja hän oli jo päättänyt jättää kirjeen avaamatta, joten asiaa ei kannattanut enää vatvoa.

Tulee kuitenkin hetki, jolloin Cecilian on avattava kirje ja luettava aviomiehensä hänelle kirjoittama viesti. Kirjeen sisältö pysäyttää Cecilian ja saa hänen maailmansa pyörähtämään ympäri Hän joutuu kyseenalaistamaan rakkautensa ja moraalinsa, hän joutuu ponnistelemaan pitääkseen itsensä, perheensä ja kuvan perheestä ehjänä. 

Myös muut keskushahmot taistelevat pysyäkseen koossa. Rachel ei ole koskaan toipunut tyttärensä väkivaltaisesta kuolemasta, ja kaipaa epätoivosesti tietoa syyllisestä. Hänen poikansa perhe on muuttamassa toiselle puolelle maapalloa, he ovat viemässä pientä Jacobia pois ja jättämässä hänet täysin yksin. Hänen maailmansa on hajoamassa. Tessin avioliitto on saanut pahan kolauksen, mikä on sekoittanut hänen elämänsä. Sydney tarjoaa pakopaikan mutta ei vastauksia.

Hyvä aviomies on hyvä kirja. Takakansiteksi ja ehkä kansikuvakin viittavaat siihen, että sisältö saattaisi olla kepeää hömppää. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjeen sisältö tuli ainakin minulle yllätyksenä, se ei ole mikään kliseinen aviomiehen tunnustus. Cecilian reaktio kirjeeseen ja toiminta tuntuvat aidoilta. Henkilöistä pidin etenkin Rachelista, jonka yksinäisyys ja yksinjäämisen pelko ovat riipiviä. Sen sijaan varsinkin Tessin äiti Lucy jäi valjuksi, lähinnä vain tekosyyksi saada Tess kuvioon mukaan. 

Kirjassa on tiettyä kepeyttä ja huumoria, varsinkin Cecilian ponnisteluissa olla täydellinen. Toisaalta se on surullista. Vaikka Cecilian elämä hajoaa palasiksi, hänen on silti saatava leivänmuruset kiireesti pois pöydältä jos sisälle tulee vieras. Onko hänen elämänsä ja perheensä sittenkin vain kulissi tai näytelmä, jossa ei saa näkyä yhtään virhettä? 

Kirjeen sisältö voi herättää lukijan pohtimaan, mitä hän itse tekisi jos kokisi jotain mullistavaa. Samalla se laittaa miettimään omia moraalikäsityksiä; mitä toivoisi Cecilian tekevän, entä John-Paulin? Mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa? Hyvä aviomies muistuttaa, että pieni hetki voi johtaa suuriin muutoksiin, oli hetki hyvä tai huono. 

Tapahtumien sijoittuminen Australiaan hämmensi hetkittäin, varsinkin kun pääsiäisen aikaan on ensimmäinen varsinainen syyspäivä. Piti oikein pysähtyä miettimään että onko tähän tullut kirjoitusvirhe. Mutta tosiaan, Australiassa vuodenajat ovat eri kohdassa kalenteria kuin Suomessa :)

Kirjasta on kirjoitettu muun muassa Kirsin kirjanurkassa, Salamatkustajassa, Ei vain mustaa valkoisella - blogissa sekä Booking it some more:ssa. 

Kuittaan Hyvällä aviomiehellä Australian Kirja joka maasta - projektissani.