Saul Bellow: Dekaanin huhtikuu

Saul Bellow: Dekaanin joulukuu
Alkuperäisteos The Dean's December (1982)
Suomentanut Marja Alopaeus
Tammi 1983
316 s.

Saul Bellowin Dekaanin joulukuu päätyi lukulistalle Idän pikajuna - kirjallisuushaasteen vuoksi. Haasteessa yksi pysäkki on Bukarest, joka osoittautui hankalaksi paikaksi kaikin puolin. Matkaoppaita kyllä löytyy mutta sinne sijoittuvia kaunokirjoja on vähän. Dekaanin joulukuun nimi, kansi ja esittelyteksti olivat kiinnostavia, samalla mietin että Bellow on kuitenkin nobelisti ja klassikkokirjailija niin lienee syytä tutustua hänen tuotantoonsa edes yhden kirjan verran.

Dekaanin joulukuu kertoo dekaani Albert Cordesta, lehtimiehestä, joka matkustaa romanialaissyntyisen vaimonsa Minnan kanssa Bukarestiin. Minnan äiti Valeria on sairaalassa kuolemaisillaan. Valeria on entinen poliitikko, joka kuitenkin on menettänyt asemansa ja vaikutusvaltansa. Sairaala kohtelee Corden pariskuntaa tylysti, eivätkä he pääse tapaamaan Valeriaa vapaasti vaan harvakseltaan. Päättävän everstin luvan antamiset ja epäämiset vaikuttavat mielivaltaisilta, vaikkakin taustalla on poliittinen murros. Entinen poliittinen johtohahmo on todellakin entinen, vanhat meriitit eivät paina kun uudet ihmiset ovat vallassa. Vanhat aatteet ovat mennyttä eikä lähimenneisyyttä ja siellä vaikuttaneita ihmisiä kunnioiteta.

Toisaalta dekaani on Bukarestissa myöskin eräänlaisessa maanpaossa. Hän on ärsyttänyt ihmisiä provosoivilla lehtikirjoituksillaan ja lisäksi hänen sukulaispoikansa on sotkeutunut murhatapaukseen. Bukarestissa hän saa etäisyyttä asioihin ja pystyy analysoimaan, mitä oikein on meneillään.

"Kai sinä ymmärrät mikä tässä on hätänä?" Minna sanoi.

"Gigi." 

"Niin, Tanti Gigi, ja miten me saamme hänet sisään."

"Tietenkin", Corde sanoi, "hänen täytyy saada nähdä siskonsa. Jos portilla on lupalaput kahdelle, hän voi mennä minun sijastani."

"Ei, meidän on kaikkien kolmen päästävä sisään. Meidän täytyy mennä kaikkien. Kunpa me voisimme kääntyä vanhan ystävän Petrescun puoleen. Vanhan kunnon ystävän. Tämä vaivaa häntä varmasti kovin."

"Mietitään häntä joskus toiste. On hänkin sitten kummallisten kokemusten alalle antautunut. Palataan siihen myöhemmin. Nyt on aika laatia suunnitelma."

"Ensimmäinen askel on savukkeiden hankkiminen. Niitä on paras olla paljon."

"Minä voin ostaa niitä Intercontinentalin valuuttakaupasta. Pitkiä Kenttejä."

"Niin." He kävelivät halki vähenevän valon ja sivuuttivat pienen kiilamaisen puistikon jonka sisäänpäin kallistelevan rautasäleaidan takana oli huurteisia vihreitä penkkejä. "Tuolla on minun vanha kouluni", Minna sanoi. "Ja tuon kadun varrella asui ennen pajariperheitä." Vanhan vallan aikaiset ylväät rakennukset oli viipaloitu vuokra-asunnoiksi. Tummanpuhuvissa kaupoissa joihin oli pinottu herne- ja hapankaalitölkkejä ei näkynyt asiakkaita. Taannoin tämä oli hienostokaupunginosa. Vaan ei enää. Isoilla puoluekihoilla oli huvilansa muualla. "Miten me edes pääsemme illalla sinne sairaalaan?" 

En tiedä oliko valinta sittenkin väärä. Luin kirjaa neljä-viisi kuukautta, lyhyitä pätkiä kerrallaan. Lukeminen oli raskasta, en vaan päässyt sisään tarinaan. Ehkä tauot lukemisen välissä olivat liian pitkiä, koska unohtelin keitä nuo ihmiset olivatkaan. Henkilöhahmojen kanssa kävi niin kuin joskus ennenkin, en erityisesti pitänyt kenestäkään. Corde ei ollut niin kiinnostava kuin odotin, välillä suorastaan pitkästyin hänen mietiskellessään sitä sun tätä. Valeria, Minna ja muut naiset jäävät pahasti taustalle miesten jaaritellessa maailman menosta, moraalista ynnä muusta. 

Kirjan Romania sen sijaan kiinnosti, etenkin kuvat kaupungilla liikkumisesta. Yllä oleva sitaatti antaa kuvan siitä, kuinka maa on samaan aikaan rujo ja kaunis, moderni ja perinteinen. Ulkokuvaukset ovat visuaalisia, liki elokuvallisia, ja ne houkuttelevat lähtemään heti ulos havainnoimaan omaa lähiympäristöä ja etenkin sen yksityiskohtia.

Koska matkaan Idän pikajunassa "väärään suuntaan" eli Istanbulista Pariisiin, on seuraava pysäkki Budapest. Siihen liittyvä kirja on vielä valitsematta, mutta toivon tarjontaa olevan enemmän kuin Bukarestin kohdalla.   

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
224 s.

Pauliina Vanhatalo oli uusi tuttavuus minulle, nimi toki tuttu mutta yhtään kirjaa en ollut lukenut. Pitkä valotusaika on yksi niistä kirjoista, jotka huusivat katalogista puolta vuotta ennen ilmestymistä että "lue minut". 

Kirjassa seurataan Aarnin elämää 1960-luvulta nykyhetkeen, matkaa nuorukaisesta kuusikymppiseksi valokuvataiteilijaksi. Lapsena Aarnia on pidetty liki toivottamana tapauksena, tyhmänä ja kömpelönä. Hänen tulevaisuuden odotuksiaan on pidetty huonoina, niin on myös hän itse ajatellut. 

Kaikki muuttuu, kun Aarni saa työpaikan Enni-tädin valokuvausliikkeestä. Aluksi Enni-täti ja hänen ystävänsä ja apulaisensa Liisa pelottavat Aarnia, mutta pian hän pääsee osaksi naisten elämää ja tutustuu heidän salaisuuksiinsa. Valokuvaamon pimiö on paikka, jossa Aarnille lopullisesti selviää, että hänellä voi sittenkin olla lupaava tulevaisuus. Kamera kaulassaan hän lähtee Helsinkiin etsimään omaa kuvakulmaansa. 

Helsinki on aloittelevalle valokuvaajalle armoton paikka. Uutiskuvat ja taidekuvat ovat kaikki yhtä kaukana. Työ satamassa pitää leivässä sillä aikaa, kun Aarni etsii tilaisuutta. Elokuvateatterissa tavattu Ilse tarttuu Aarnin mukaan ja osaltaan kuljettaa tätä unelmia kohti.

Oli vaikea päättää mikä oli ratkaisevaa, mikä tärkeää, kaikki tuntui yhtä tiheältä ja merkitykselliseltä Aarnin silmille. Otettuaan käyttöön viimeisen filmirullan hänen oli kuitenkin pakko hidastaa tahtia ja pudottautua tapahtumien rytmistä, antaa asioiden mennä ohi. Täytyi säästää edes muutama ruutu siltä varalta että tapahtuisi jotakin suurta. Koskaan ei tiennyt, jos sattuisikin olemaan keskellä historiaa. 

(...)

Pikkupojan ilmapallo karkasi ja tarttui koivun paljaaseen rankaan. Kukaan ei huomannut paitsi Aarni, ja hän tarttui kameraan, valo oli kaunis ja puhuva, pojan pettymys paljas ja avoin, ja Aarni tiesi, että kuva oli siinä valmiina, poimittavissa kuin kypsä hedelmä. Hän tarkensi kameran, kiirehti että sai säädöt kohdilleen, otti kuvan ja sitten toisen.

Aarnin elämässä on paljon vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Kirja ei kuitenkaan ole raskas, vaan Vanhatalo kuvaa asioita kauniisti, pehmeästi, ikään kuin elämän kovat reunat olisi häivytetty, sulautettu siihen totuuteen että päivät jatkavat kulkuaan ja huominen seuraa toista, aina on edessä tulevaisuus. Aarni putoaa aina jaloilleen, nousee yhä uudelleen, jaksaa uskoa itseensä, vaimoonsa, tyttäreensä, kameraansa. 

Tarina on kaunis, se koskettaa, se jättää ilmavan mutta samalla hiukan haikean olon. Nautinnollinen lukukokemus. 

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Tuijata, Jaana Märsynaho, Omppu, Ulla, bleue ja Simo Sahlman.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Onda boken
Suomentanut Laura Beck
Otava 2015
317 s.

Olen kovasti hämmennyksissäni. Lähinnä siksi etten keksi mitään sanottavaa. Tai keksisin paljonkin mutta mikään ei riitä. Paha kirja on sellainen tajunnanräjäyttäjä joka jää kutittelemaan ihon alle ja aivojen sopukoihin.

Hän oli kehittänyt taitojaan tuhansien opetustuntien ja luentojen aikana. Mutta kun häneltä nyt täpötäyden auditorion edessä kysyttiin Leander Granlundista, tuntui siltä  kuin kaikki puhti olisi kadonnut, pää tyhjentyi eikä hän keksinyt mitään sanottavaa. Kysymys oli tullut varoittamatta, mutta hänen kömpelyytensä oli silti kiusallista, melkeinpä anteeksiantamatonta.

Hän toivoi ettei hänen pelkonsa sentään erottunut hymyn takaa.

"Kuten olemme tänään kuulleet, monet nuoret saivat runojaan julki 1900-luvun alussa", hän sanoi ja tunsi yhtä selvästi kuin omat sydämenlyöntinsä, että yleisö kuunteli. "Useimmat suurimmista runoilijoistamme tekivät debyyttinsä silloin. Mutta vielä enemmän oli tietysti niitä, jotka kirjoittivat ja runoilivat mutta eivät olleet tarpeeksi hyviä, tai eivät saaneet osakseen ymmärrystä ja torjuttiin."

Mickel nousi taas tuolistaan. Hänestä oli aina vain luonnotonta istua paikallaan puhuessaan. "Leander Granlund ei saanut koskaan yhtään käsikirjoitustaan julkaistuksi, ja vaikka hänen elämäntarinansa on monella tavalla kiehtova, se johtuu ennemminkin rikoshistoriallisista kuin kirjallisuushistoriallisista syistä. Ne tekstit joita häneltä jäi ovat rehellisesti sanoen varsin keskinkertaisia." Hän hymyili Pasi Maaraselle ja tunsi itsensä jo hiukan rauhallisemmaksi, kunnes poika keskeytti hänet.

Leander Granlundista elää monta legendaa, joista yksi kertoo vaarallisesta Pahasta kirjasta. Kun opiskelija Pasi Maaranen päättää ottaa Granlundin tutkimuskohteekseen, alkaa kiihtyvä tuhon kierre. Kirja vie tutkijansa hulluuden partaalle, sukupolvesta toiseen. Väkivaltaa, riitaa, itsetuhoisuutta, maaniseen asti menevää omistautumista, valehtelua ja totuuden peittelyä... Mutta voiko lopulta yksittäistä ihmistä ja yksittäistä käsikirjoitusta syyttää mistään? Onko kyse sittenkin yksittäisten nuorten miesten mielistä?

Kirja on hurja, raju. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista tähän mennessä.  

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Kaisa Reetta, Annika K ja Lukuneuvoja.

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Schildts&Söderströms 2015
296 s.

Kirjassa eletään 1990-luvun alkua ja myöhemmin vuosikymmenen puoliväliä. Suomalainen Anna on Amerikka-fani, ja lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on päämääränä hankkia hyvä ammatti ja amerikkalainen aviomies, siinä tie täydelliseen elämään. Miehen hän tapaa, mutta tämäpä onkin bangladeshilainen. Anna on hämmentynyt mutta ei voi tunteilleen mitään. 

Annalle yllätykseksi suhde syvenee avioliittoon asti. Yhtäkkiä hän on suuren valinnan edessä: jättääkö USA ja lähteä Bangladeshiin? Miehensä Taufiqin kanssa he tekevät sopimuksen, Bangladeshiin vuodeksi ja sen jälkee paluu Yhdysvaltoihin. Suomi on poissuljettu vaihtoehto, sinne Anna ei halua palata.

Bangladeshissa seurataan paitsi Annan myös Tasliman ja Delwarin elämää. Taslima on Taufiqin pikkuserkku, ja koska bangladeshilaisille suku on tärkeä tulee hänestä yksi Annan läheisimmistä ihmisistä. Hänen avioliittonsa on onneton, mutta ero ei tule kysymykseen. Hänellä kuitenkin on salaisuutensa, jonka hän tietenkin jakaa Annan kanssa.

Taufiqin isä on merkittävä poliitikko, ja tarinan kolmas näkökulma on autonkuljettaja-Delwarin. Delwar tulee erittäin köyhistä oloista, ja on aina haaveillut toimeentulosta nimenomaan autonkuljettajana. Annan muutettua Bangladeshiin Delwar kuljettaa tätäkin, ihmetellen länsimaisen naisen kummallisia tapoja. 

Samassa Bhabi tuli, syöksähti auton eteen vesipullo kädessään toivottaen "Hyvää huomenta!" banglaksi ja harppoi vauhdilla kohti etupenkkiä. Salaam jähmettyi kurkkuun, Delwar heitti rätin olalleen, hyppäsi avaamaan takaoven. Bhabi pysähtyi empien. Ei kai Bhabi todella aikonut tulla hänen viereensä etupenkille, Delwar seurasi patsasmaisesti paikallaan kuinka Bhabi lopulta kuin raskaan päätöksen tehneenä siirtyi kohti takaovea. Huojentuneena Delwar sulki oven ja istuutui kuskin paikalle. Bhabin tulisi sanoa minne ajetaan, Delwar odotti.

(...)

Ruuhka ei ollut kummoinen, pahin aamuruuhka oli jo ohi eikä lounasaika ollut vielä alkanut. Bhabi säpsähti kirjojen myyjän koputtaessa autonikkunaan, tuijotti epäuskoisena ruutuun liimautunutta naamaa. Hyvä että lasit olivat tummennetut, eikä myyjä nähnyt bideshiä. Bhabi siirtyi toiselle puolelle penkkiä koputuksen toistuessa. Onneksi valo vaihtui vihreäksi ja päästiin eteenpäin törkeää kaupustelijaa komentamatta, Delwar huokasi ja vilkaisi kyyditettäväänsä. Bhabilla oli miesten vaatteet päällään, vain tuo pitkä vaalea tukka paljasti hänet naiseksi, ehkä häntä ei häirittäisi kadulla, ei ainakaan nipisteltäisi.

Kirjasta jäi ristiriitainen olo. Siinä on paljon hyvää mutta olisin kaivannut jotain lisää. Ulkosuomalaisen elämää on mielenkiintoista seurata, mutta olisin lukenut mieluusti tarkemmin Annan arjesta etenkin Bangladeshissa. Nyt päällimmäiseksi jäi olo, että Anna vain istuu sisällä ja odottaa että vuosi kuluu loppuun ja he palaavat Yhdysvaltoihin. Torilla käymiset, juhlat ja muut jäävät liian yksittäisiksi tapahtumiksi. Hääjuhla kuvaa paikallisia perinteitä, mutta olisin halunnut sitäkin lisää. Mitä Bangladeshissa syödään, millainen on ruuhka, mitä torilla tapahtuu, millaisia rakennuksia siellä on?  Tuntuu, että liian iso osa siitä Annasta, joka Bangladeshissa liikkuu kodin ulkopuolella, nähdään Tasliman tai Delwarin kautta, ei Annan itsensä kokemana. Paikallisia ihmisiä edustavat Taufiqin sukulaiset, muut kohtaamiset ovat lyhykäisiä kuten sitaatissa eivätkä kunnolla kuvaa paikallisia oloja. 

Suhteessa Annaan Taslima ja varsinkin Delwar saavat melko vähän tilaa. Etenkin Delwariin olisin halunnut tutustua enemmän, hänen perheeseensä ja ajatusmaailmaansa sekä työpäiviin. Nyt hän pääsee alussa töihin, kuljettelee Annaa ja yhtäkkiä päätyykin naimisiin. Hän jää kovin pinnalliseksi hahmoksi. Uskon, että Annan osuutta tiivistämällä (tai kylmästi sivumäärää lisäämällä) Delwar olisi saanut lisää tilaa ja mahdollisuuden kasvaa.

Kirjan paras anti on kieli. Bruun käyttää kielikuvia taitavasti kuvaten tunnelmia osuvasti. Yksi suosikeistani on kohta, jossa Anna on menossa tapaamaan anoppiaan, ei ensimmäistä kertaa mutta ei vielä kovin monettakaan kertaa: "Astuessaan Andorkillan vanhimpaan taloon bougainvilleoita rönsyilevän portin taakse Anna suki hiuksiaan kuin arka kissa, joka nuolaisee tassujaan ennen anturoiden tarraamista liukkaaseen lattiaan."

Bangladesh on erittäin kiehtova maavalinta kirjaan. Minä ainakaan en tiedä siitä juuri mitään, hyvä jos pääkaupungin. Kirjailijaesittelyn mukaan Bruun on asunut parikymmentä vuotta ulkomailla, sitä ei kerrota että missä. Sen sijaan kustantamon sivuilla sanotaan hänen asuneen myös Bangladeshissa. Olisin toivonut kirjan imeneen tehokkaammin mukaansa, olisin halunnut Bangladeshin hyökkäävän silmille. Niin ei käynyt, vaan Kaikki mikä on sinun jäi odotuksiin nähden valjuksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari Saavalainen ja Maisku, jotka molemmat pitivät siitä varsin paljon. 

Laitan tämän Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Bangladesh.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Alkuperäisteos A Red Herring Without Mustard (2011)
Suomentanut Marja Heikinheimo
Bazar 2015
419 s.

Flavia de Lucen tutkimuksista kertovat kirjat ovat olleet todellisia hyvän mielen dekkareita. Lukija on saanut ihastella nokkelaa nuorta neitiä, hänen nopeaa ajatuksenjuoksuaan ja myrkkytietouttaan. Flavia on toisinaan hieman näsäviisas, mutta hupaisalla eikä ärsyttävällä tavalla.

Sarjan kolmas osa Hopeisen hummerihaarukan tapaus on mielestäni huomattavasti synkempi kuin edelliset, tai sitten oma mielialani oli matalampi ja vaikutti lukukokemukseen. Kirjassa on paljon huvittavia kohtia, mutta ajoittain tulin myös surulliseksi. Flavian isosiskot jatkavat armotonta kiusaamista, he ovat välillä todella julmia. En tiedä onko syytä kerrottu aiemmissa osissa vai onko se mennyt minulta ohi. Nyt kuitenkin aloin ihmetellä, mistä viha johtuu. Tuntuu, että siskot vaan vihaavat Flaviaa, eikä muuta syytä ole kuin se että hän on olemassa. Haluaisin tietää mitä taustalla on. Jos siitä on kerrottu aiemmin niin ystävällisesti muistuttakaa minua. 

Koin surulliseksi myös sen, kuinka yksin Flavia on. Isänsä kanssa heillä on näennäisen lämpimät välit. Näennäisen siksi, että isä on kovin poissaoleva. Hän välittää Flaviasta, mutta vain silloin kun huomaa tämän, mitä ei tapahdu kovin usein. Onko Flavia kiinnostunut myrkyistä siksi, että laboratoriossa hän tuntee olevansa tervetullut, siellä häntä ei uhkaa mikään? 

Tällä kertaa hän saa laboratorioonsa vieraan, Porcelain-nimisen mustalaistytön. Tämän Fenella-isoäiti on ennustanut markkinoilla muun muassa Flavialle. Flavia polttaa vahingossa Fenellan teltan ja omantunnon tuskissaan pyytää tämän yöpymään perheen tiluksille. Heti seuraavana yönä Fenella joutuu väkivallan uhriksi, ja Flavia päättää selvittää kuka teon takana on. Pian hän törmää ruumiiseen ja on jälleen kerran tiukasti osallisena murhatutkimuksissa, mukanaan uskollinen polkupyöränsä Gladys.

"Olin ajatellut että annan sinun tänään nukkua pitkään ja toipua siitä ikävästä tapauksesta johon törmäsit Palingsissa. Eipä aikaakaan kun kuulen että komisario on ovella ja sinulta halutaan ottaa sormenjäljet. Sitten sain kuulla että Trafalgar-nurmikentältä on löytynyt ruumis ja että sinä pyörit kylällä kyselemässä asioista jotka eivät sinulle kuulu."

"Kuulitko sen neiti Mountjoylta?" uskaltauduin kysymään.

Kun antaa lusikalla, saa lapiolla. Se olisi minun mottoni tässä kuussa. Pitäisi kirjoittaa se ylös muistikirjaani.

Hetkonen! Miten neiti Mountjoy saattoi tietää nurmikentältä löytyneestä ruumiista? Ellei sitten...

Mieleen nousi ajatus, ovatko Gladys sekä komisario Hewitt Flavian ainoat ystävät, niin omituisia kuin nämä ystäviksi ovatkaan. Lähistöllä ei ole paljoa lapsia, mutta tuntuu että nekin vähät jättävät Flavian ulkopuoliseksi. Välillä mietin, kuinka pahalta Flaviasta mahtaa tuntua, hän kun ei kaikkea paljasta lukijalle tai verhoaa ajatuksensa ja tunteensa toiminnan osaksi. Hällä väliä, hän heittää kärrynpyörän osoittaakseen ettei välitä. Vaikka tietenkin hän välittää, hän on kuitenkin vasta vähän toisella kymmenellä oleva pikkutyttö.

Hopeisen hummerihaarukan tapauksesta jäi vähän omituinen olo. Edellä mainitun lisäksi ihmettelin tarinan käänteitä. Vähän jäi sellainen fiilis, että nyt jäi jotain kesken. Esimerkiksi Red Bull esiintyi kovin pikaisesti ja tuntui irralliselta hahmolta vaikka onkin olennainen osa tarinaa. Rikokset selvitettiin, mutta mitä tekijöille tapahtui? En siis pitänyt tästä osasta yhtä paljoa kuin edellisistä.

Tapahtumaympäristö on kiehtova. 1950-luku, pieni englantilainen kylä, suuri kartano jossa salin seinällä joukko muotokuvia seuraa asukkaita... Jotain taianomaista ja vangitsevaa näissä kirjoissa kuitenkin on. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Kirsi, Mai Laakso, Ulla ja Jassu. 

Koti kunnossa - vihdoin!

Muutin Vantaalle toukokuun alussa. Ehkä hieman naiivisti ajattelin tavaroita roudatessa, että olisipa pian kesäkuu, silloin kaikki on valmista. Enpä osannut aavistaa että melkein valmista on vasta nyt, neljä kuukautta muuton jälkeen. 

Iso asia on ollut se, että asuntoni vaihtui yksiöstä kaksioon. Tarkoittaa sitä, että huonekaluja piti hankkia lisää. Ennen huonekalujen hankintaa halusin kuitenkin perusasiat kuntoon eli nimeni asunnon oveen, toimivat netti- ja puhelinyhteydet sekä astianpesukoneen asennuksen. Nämä, sekä polkupyörän takarenkaan paikkaus, vaativat yhteensä kaksi ja puoli kuukautta sekä 2-5 puhelinsoittoa / sähköpostiviestiä / käyntiä myymälässä per asia. Lisättynä siihen, että töissä tuli päivittäin uusia ihmisiä ja asioita, ei ollut hirveästi voimia ja intoa lähteä ostoksille.

Kun lopulta sain mentyä huonekalukauppaan - Maskuun -, kävikin niin että valitsemallani sohvalla oli toimitusaika kuukausi. Tai siis haluamallani värillä, ruskeana olisi saanut jo seuraavalla viikolla mutta kun halusin mustan. Lisää odottelua siis. Uusi sänky tuli samaan kuljetukseen. Viikkoa ennen luvattua toimituspäivää tajusin, että olisi kiva saada kirjat pois lattialta, että kuljettajilla on tilaa kantaa sohva paikalleen. Epätoivoisesti selasin nettikauppoja ja yritin löytää kirjahyllyä, sellaista jossa on paljon tilaa kirjoille eikä yhtään televisiolle. Yllättävän vaikeaa. Lopulta kun löysin hyllyn, oli nettikaupan sivulla huoltokatko enkä saanut tehtyä tilausta. Toisaalta onneksi, koska saman ketjun toisessa nettikaupassa - Kodin Ykkönen - oli alennetut hinnat, joten sain sekä kirjahyllyt, jalkalamput että verhot hiukan halvemmalla. 

Onneksi kirjahyllyillä oli luvattu toimitusajaksi 2-4 arkipäivää; sunnuntaina tein tilauksen niin hyllyt saapuivat torstaina. Kokoamisohje oli selkeä, sain yllättävän vähällä kiroamisella koottua ensimmäisen ja seuraavana päivänä kaksi muuta. Sängyn ja sohvan piti tulla perjantaina, toisaalta hyvä etteivät tulleet niin sain viikonlopun aikana järjestettyä kirjat lattialta hyllyihin. Olen todennut jo aiemmin, että kasvavan kokoelman takia aakkosjärjestys ei toimi (pieni kriisin aihe kirjastontädille) joten nyt laitoin ne värin mukaan.

Vähän mietityttää, että riittääkö hyllytila sittenkään. Ohjeen mukaan kukin hylly kestää 18 kg, mutta en uskaltanut latoa kirjoja reunasta reunaan. Hyllyjä ei ruuvattu sivuseiniin, vaan ruuvit kiinnitettiin sivuseiniin ja hyllyissä on koko ruuveille, eli hyllyt vain loksautettiin paikalleen. Epäilyttää, että nousevatko hyllyjen takaosat irti kun paino on kirjojen takia etureunassa. Siksi käytin cd-levyjä kirjatukina ja hyödynsin myös hyllynpäällistä. Voi olla, että tämä muuttuu jossain vaiheessa mutta toistaiseksi näin.

Seuraavan viikon alussa tulivat sänky ja sohva, joista edellä mainittu oli kasattu alle puolessa tunnissa, jälkimmäinen on vielä kesken. 

Sohvan palaset ovat paikoillaan mutta ruuvit irti. Johtuu siitä, että en saanut vuodeosaa irti. Oletan että sen kuuluisi irrota, jotta käsi mahtuu alle ja saa käsinojaa varten tarvittavat ruuvit kiinni. Ehkä en uskaltanut vetää tarpeeksi kovaa. Tärkeintä kuitenkin on, että sohvalla voi jo istua. Ennen ensimmäisiä yövieraita se täytyy toki saada kuntoon.

Vielä on pientä sisustuspuuhaa mutta  onneksi suuret linjat ovat jo kunnossa. Tarvitsen vielä jonkinlaisen yöpöydän sängyn viereen, keittiöön ja kylpyhuoneeseen pienet matot, uuteen aiempaa leveämpään sänkyyn lisää lakanoita sekä olohuoneeseen ainakin yhden lampun lisää. Ostin kaksi jalkalamppua mutta niiden valoteho on sen verran heikko, että lukemista ajatellen olisi hyvä saada lisää valoa.

Tuollaiset pienet hienosäädöt hoituvat pikkuhiljaa, pääasia että huonekalut ovat saapuneet ja asunto on kokenut muutoksen kämpästä kodiksi. Nyt on sellainen olo, että tämä on minun näköiseni paikka. Toivon tietysti, että vuokra ei kallistu jotta minulla on varaa asua tässä, sen verran viihtyisiä ovat sekä asunto että alue. 

Henning Mankell: Italialaiset kengät & Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankell: Italialaiset kengät
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Italienska skor (2006)
Suomentanut Laura Jänisniemi
Otava 2007, 411 s.

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Svenska gummistövlar (2015)
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015, 495 s.

Viikon ajan on lukeminen jäänyt vähälle, olen keskittynyt asunnon sisustamiseen. Pian on valmista, onneksi, johan tässä on neljä kuukautta asuttu... 

Törmäsin kirjaston bestseller-hyllyssä uuteen Henning Mankelliin. Hämmästyin kun Ruotsalaiset kumisaappaat ei olekaan dekkari; olen lukenut Mankellilta lähinnä vain Wallanderit enkä ollenkaan muistanut että hän kirjoittaa muutakin. Takakannen mukaan kirja on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille, itsenäinen tai ei mutta pitihän se aikaisempikin kirja lainata.

Lukemisesta jäi aika jännä olo. Italialaisista kengistä pidin vähemmän kuin olisin halunnut. Saariston, yksinäisyyden ja erakoitumisen kuvaus on hienoa, mutta jotenkin koin kaikki henkilöhahmot kovin pahantuulisina ja ilkeinä. Saariston ja elämän karuus ja kovuus vaatisivat rinnalleen lämpöä, sitä en tuntenut. Kuitenkin huomasin tässä Mankellin bravuurin - tai yhden niistä - sen kuinka paljon tarinassa tapahtuu vaikka henkilöhahmo pysyisi paikallaan eikä puhuisi mitään. 

Tarina alkaa talvisena päivänä, kun eläköitynyt kirurgi Fredrik Welin saa odottamattoman vieraan. Hänen saaressa olevaan perintömökkiinsä on matkannut Harriet, nainen joka oli Fredrikin rakastettu neljä vuosikymmentä sitten. Kauan sitten Fredrik antoi lupauksen, jonka täyttämistä Harriet on tullut vaatimaan. Kaksi yksinäistä sielua lähtee matkalle, joka tuo Fredrikin elämään yllätyksiä ja pakottaa hänet palaamaan menneisyyteensä.

Ruotsalaiset kumisaappaat vie meidät Fredrikin elämään vuosikymmentä myöhemmin. Askel on hidastunut, samoin elämän rytmi, entisestään. Myös tämän kirjan alussa Fredrik yllättyy, tällä kertaa siitä että hänen talonsa palaa. Talon raunioilla hän pohtii elämän ja materia katoavaisuutta, mutta myös ystävystyy toimittaja Lisa Modinin kanssa. Tyttärensä pienessä asuntovaunussa Fredrik pysyttelee saarella, soutaakseen välillä luodolle telttailemaan. Ilman seiniä ja kattoa hän tuntuu menettävän otteensa elämästä. Mikä on merkityksellistä, suodaanko hänelle enää rakkautta, miksi ihmisiä ympärillä kuolee? Juurtuuko ihminen saaristoon vai saaristo ihmiseen? Missä on turva, kun saaristossa palaa talo toisensa jälkeen?

Palasin kalliopaadelle. Osoitin paria heinikossa lojuvaa kiveä. Ehkä nekin olivat aikoinaan olleet osa jonkin talon perustuksia, jotka olivat kauan sitten kadonneet.

- Tulen tänne joskus ja istahdan katselemaan noita kiviä. Välillä minusta tuntuu, että ne liikkuvat, äärettömän hitaasti. Ajattelen, että ne ovat matkalla takaisin siihen paikkaan josta ne aikoinaan haettiin. Tämä luoto on muuttumassa takaisin siksi mitä se oli ennen kuin ihmiset tulivat tänne. 

(...)

- Ja kivet ovat alkaneet vaeltaa takaisin? Se on kaunis ajatus.

Lisa Modin nousi ja kuljeskeli ympäri notkelmaa, jossa talot olivat sijainneet. Välillä hän katosi ulkonevan kallionkielekkeen taakse mutta palasi pian. Minä jäin kalliopaadelle istumaan ja katselin häntä. Ehkä minä olin samanlainen kuin ne ihmiset, jotka aikoinaan olivat eläneet täällä, kun taas hän oli uuden ajan ihminen?

Kuten aiemmin jo mainitsin, Italialaiset kengät ei ollut ihan nappiosuma, jotenkin siitä jäi pettynyt olo. Se  oli monin paikoin hyvä, mutta en vaan lämmennyt henkilöhahmoille, en edes päähenkilö Fredrikille. Sen sijaan Ruotsalaiset saappaat osui ja upposi. Siinäkin on paljon riitelyä sekä pettymystä itseen ja toisiin, mutta varsikin Fredrik saa uusia ulottuvuuksia eikä tunnu enää kiukuttelevalta ukolta. Edelleen hän käyttäytyy välillä kuin pikkulapsi ja murjottaa marttyyrina. Silti hän saa tällä kertaa lukijan sympatiat puolelleen. En osaa selittää mistä se johtuu.

Ihmisluontoon vaikuttaa aina myös se, missä ja miten hän asuu. Fredrikin sydän on saaristossa, hän ei tarvitse kuin vaatimattoman asunnon, veneen ja päivittäisen kastautumisen veteen, oli se kuinka kylmää tahansa. Saaristo vie myös lukijan sydämen, saa kaipaamaan merta ja tuulta, hiljaisuutta ja pimeää. Ei pysyvästi vaan joksikin aikaa. Siksi aikaa, että saa ajatuksissaan tehtyä selväksi kuka on ja miksi on juuri sellainen kuin on. 

Italialaisista kengistä ovat kirjoittaneet muun muassa Ulla, Annika K. ja Satu Ekoluoma. Ruotsalaiset saappaat on luettu muun muassa Mummo matkassa - blogissa.