Håkan Nesser: Eugen Kallmanns ögon

Håkan Nesser: Eugen Kallmanns ögon
Albert Bonniers Förlag 2016
544 s.

Voi Håkan Nesser, mitä kanssasi tekisin? Kaupunkisarjan kirjoista Carmine Streetin sokeat sekä Taivas Lontoon yllä eivät napanneet ollenkaan, sen sijaan Elävät ja kuolleet Winsfordissa ynnä Elva dagar i Berlin olivat hittejä. Van Veeteren –tarinoista olen tykännyt, vaikka en muista yhdenkään kirjan tapahtumia. De vänsterhäntas förening oli ensimmäinen ruotsiksi kuuntelemani äänikirja, siitä pidin kovasti. Sitten vuorossa oli Eugen Kallmanns ögon, joka jätti kovin ristiriitaisen olon. Toisaalta tarina on kiinnostava, toisaalta tylsä. Olisiko tiivistäminen auttanut asiaa? Alussa tuntui jännittävältä, että mitä tässä piileekään takana. Matkan varrella tuntemus haalistui, ajattelin että 544 sivua tapahtumattomuutta on aika paljon.

K-n pikkukaupungissa on koettu keväällä tragedia, ruotsinopettaja Eugen Kallmann on kuollut. Tutkimukset on keskeytetty varsin nopeasti. Kesän jälkeen Kallmannin seuraaja Leon Berger löytää tämän kirjoittamat päiväkirjat. Niissä on jotain hämärää, jotain minkä vuoksi Berger alkaa selvittää Kallmannin elämää ja kuolemaa, yhdessä kuraattori Ludmilla Kovacsin ja matematiikan ja fysiikan opettajan Igor Masslindin kanssa. Kolmikko hämmästelee sitä, kuinka vähän Kallmannista tiedettiin. Käytännössä ei mitään, vaikka jotkut olivat työskennelleet hänen kanssaan viisitoista vuotta.

Mukana on myös oppilasnäkökulma yhdeksäsluokkalaisen Andrea Westerin kautta. Andrea ja ystävänsä Emma tutkivat ja pohtivat Kallmanniin liittyviä seikkoja. Miten Andrean perhe liittyy tähän?

Vad i hela friden betydde det? Ju längre runt banan jag kom, desto egendomligare tyckte jag det lät. Vad var det Charlie Mattis hade berättat för kvinnan, vem hon nu var, och som gjort henne så skakad? För hon hade låtit skakad, inget tvivel om saken. Charlie hade däremot låtit precis som vanligt, lite överlägsen, lite tillrättavisande. 

När jag hade tagit mig runt hela spåret funderade jag ett par ögonblick på att gå ett varv till, eller åtminstone fram och tillbaka till flyttblocket, för att undersöka om de stod kvar och diskuterade, men jag slog det ur hågen. Sannolikheten för att de gjorde det var liten, det hade gått mer än en halvtimme, och även om jag fick korn på dem igen var det ju knappast läge att kliva fram och försöka tjuvlyssna. Visst hade det varit interessant att få reda på vem kvinnan var, men denna tunna möjlighet räckte inte riktigt som motivation, särskilt inte som jag vid det här laget var ganska trött i benen. Min fysiska träning är inte vad den borde vara, det brukar jag konstatera ungefär fem gånger om dagen.

Nesser kirjoittaa taidokkaasti tarinaa tarinan sisään. Andrean äidin Englannin-aika on sellaista luettavaa, että sitä olisin jaksanut kokonaisen kirjan. Pidän siitä, että tämä tarina saa päätöksen kirjan lopussa. Sen sijaan muukalaisvihamielisyys tuntuu jotenkin irralliselta. Se on tiiviisti esillä pitkin matkaa, mutta lopussa asiat selitetään töks vaan. Ja kun selitys jää liian kauas Kallmannista, se saa teeman tuntumaan siltä kuin se olisi eri kirjasta. Ihan kuin tähän olisi tungettu samaan monta eri tarinaa, jotka sivuavat toisiaan mutta voisivat kaikki olla omia kirjojaan. 

Samoin tapaus Kallmann itse jätti tyytymättömän olon. Eniten siksi, että ensin asioita vatvotaan yli 500 sivua ja sitten poks ne selitetään muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. En tiedä, onko Nesserin tarkoituksena ollut kirjoittaa mysteeri, mutta siinä hän ei tällä kertaa onnistu. Jännitystä ei ole ollenkaan, ja ainakin minulle jäi aivan yhdentekeväksi se, mitä Kallmannille oikeastaan tapahtui.

Parasta antia ovat Andrea ja Emma. Heidän keskinäinen sanailunsa ja humoristinen nokittelunsa on kerrassaan hauskaa luettavaa, tunnustan tirskahdelleeni ääneen. Kiva että mukana on nuorten näkökulma.

Toisaalta tämä kirjojen herättämä ristiriitaisuus myös innostaa. Hitto vie, minähän luen lisää! Tänä vuonna on ilmestymässä kirja Halvmördaren: krönika över Adalbert Hanzon i nutid och dåtid författad av honom själv. Ja siis sehän on niin, että tuonnimistä kirjaa ei muutenkaan voi ohittaa, jestas sentään mikä rimpsu :D

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 28, "kirjan kannessa on kuu". Ainakin tulkitsen tuon vaalean pallon kuuksi. 

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Englanninkielinen alkuteos Seven days of us (2017)
Suomentanut Karoliina Timonen
Tammi 2018
448 s.

Kuten kirjan nimi sanoo, viikko on pitkä aika – ainakin jos kyse on perheestä, joka koostuu neljästä toisistaan irrallisesta palasesta. Palaset sivuavat toisiaan mutta eivät loksahda yhteen, ei sitten millään. Jokainen on syvällä omassa maailmankuplassaan, eikä kukaan halua jakaa tunteitaan toisten kanssa.  Birchin perheelle jouluviikko muodostuu siis melkoisen piinalliseksi koettelemukseksi.

Perheen Olivia-tytär tulee jouluksi kotiin, mutta koska hän on ollut vapaaehtoistöissä Haag-viruksen valtaamalla alueella, ei hän saa liikkua ulkona. Koko perhe joutuu olemaan viikon karanteenissa. Hänen sisarensa Phoebe on nyreissään, sillä nyt joulua vietetään vain heidän neljän kesken, ilman Phoeben sulhasta.  Onni onnettomuudessa, että he asuvat suuressa kartanossa. Jokaisella on omaa tilaa, ja on mahdollista vältellä muita. Jokaisella on kannettavanaan jokin salaisuus. Yllätyin siitä, että salaisuudet paljastetaan lukijalle heti alussa. Odotin ehkä, että ne olisivat räjähtäneet (lukijankin) silmille vaikkapa jouluaterialla. Vaan ei, lukija tietää mitä perheenjäsenet piilottelevat toisiltaan. He odottavat oikeaa hetkeä kertoa, mutta eihän sellaista koskaan tule. Salaisuudet paljastuvat vahingossa ja yleensä ihan väärään aikaan, aiheuttaen suurta draamaa. Mietin, että miksi kertominen on mukamas niin vaikeaa. Onko taustalla jotain muuta perhedraamaa, mitä lukijalle ei kerrota? Vai ovatko perheenjäsenet vaan niin kertakaikkisen etääntyneitä toisistaan, että eivät pysty sanomaan edes iloisia asioita?

Mantelina joulupuurossa on amerikkalainen Jesse, joka saapuu Norfolkiin oman perhesalaisuutensa perässä. Eikä Phoeben George-sulhanenkaan onnistu pysyttelemään poissa, joten puuro saa kyytipojakseen myös luumusoppaa.

Olivia ihmetteli, miksi äiti oli ostanut isälle kirjan aiheesta, jonka tämä jo perin pohjin tunsi. Mutta hän tiesi, ettei se ollut oikeastaan tärkeää. Tärkeää oli se, että vuosi vuodelta annettiin toisille enemmän ja enemmän tavaraa. Äiti oli antanut hänelle suunnilleen kaksikymmentä käsirasvatuubia – kaikki hirveän voimakastuoksuisia. Phoebe oli ostanut hänelle villapaidan, jota olisi varmaankin itse mielellään pitänyt ja joka oli todennäköisesti tehty bangladeshilaisessa hikipajassa. Isä taas oli antanut hänelle täysin turhan valokuva-albumin – epäilemättä se oli Emman valitsema. Hän oli kirjoittanut korttiin: ”Olivialle sairaan hauskaa joulua. A.” Mikä häntä vaivasi? Oliko toimittajalle liian vaikeaa vastustaa sanaleikkiä? Olivia katsoi lattiaa, joka oli täynnä uutta tavaraa ja lahjapaperia ja –nauhaa, ja hän tajusi, että se sai hänet oikeasti voimaan huonosti. Hän mumisi jonkin tekosyyn ja meni yläkertaan lukemaan rauhassa uutisia.

Suhtaudun tähän lukukokemukseen kaksijakoisesti. Toisaalta olen iloisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ole siirappista hömppää, jossa kyyneleet virtaavat vuolaina putouksina ja jossa lopulta kaikki rakentavat yhdessä ihkun piparitalon. Ei ole pumpulinpehmeää joulutunnelmaa, pikemminkin niskaan satavia kuusenneulasia. Virkistävää, ehdottomasti. Alku salaisuuksien paljastamisineen on tehokas, ajattelin että ai näinkö tämä menee. Emman joulutössötys tuntui kotoisalta, ehkä siksi kun olen tottunut että äitini tekee sen tuhatta lajia ruokaa jouluksi. Onneksi äiti on muuten erilainen kuin Emma, eikä keskity pakonomaisesti siihen että jokainen minuutti menee täsmälleen suunnitelman mukaan, juuri niin kuin tuhantena aiempana vuonna.

Toisaalta olen vähän ymmälläni. En lämmennyt kenellekään henkilöhahmoista. Emma on kuin pelokas lapsi, joka ei uskalla päästää ääntäkään. Samalla hän on ylihuolehtiva kanaemo. Phoebe on saavuttanut elämässään vain sen, että tuleva aviomies on rikas. Hän on kodin vanki, siksi hän on vihainen siskolleen, joka on uskaltanut lähteä pois. Olivia kuitenkin kokee, että se mitä hän tekee ei riitä. On liikaa niitä, joita hän ei voi pelastaa haagilta. Kotiinpaluu on pakko, koska haag-alueella ei saa oleskella kuin rajallisen ajan kerrallaan. Perheen isä Andrew ei tunnu piittaavan kenestäkään. Kirjeenvaihtajan työ vaihtui kauan sitten ruokakriitikon puuhaan, mikä ehkä oli hetken tyydyttävää mutta ei kauaa. Mietin, että kun ihmisten välit ovat niin kireät niin miksi he viettävät joulua yhdessä? Onko se velvollisuudentunto vai mikä, vai miksi nämä neljä eivät hajaannu tahoilleen?

Lopputulema on että, kirja jää tasolle ”ihan ok”. Ei mikään järisyttävä elämys, mutta ei myöskään hukkaan heitettyä aikaa. Tämä löytänee lukijansa, mutta itse pitäydyn ennemmin Kate Mortonin kirjoittamissa perhesalaisuuksissa.

Viikko on pitkä aika on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi, Lukutuikku, Kirjojen keskellä ja Annelin lukuvinkit. Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirja liittyy Isoon-Britanniaan".

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous

Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous
Katalaankinkielinen alkuteos La maledicció dels Palmisan (2015)
Suomentanut Satu Ekman
Bazar 2019
381 s.

Rafel Nadal Farreras on julkaissut useita kirjoja, joista on nyt suomennettu ensimmäinen. Toivon lisää suomennoksia, sillä Palmisanon kirous on oikein hyvä. Heti ensimmäisillä sivuilla tuli tunne, että samaan aikaan haluaa lukea nopeasti eteenpäin mutta myös hidastella jotta lukunautintoa riittäisi pidempään. Toisaalta puolivälin jälkeen tarinan vetovoima väheni hieman, siitä myöhemmin lisää.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Ensimmäisen maailmansodan aikana Palmisanon perheestä kuolee 21 miestä, kaikki suvun miehet. Yhden vaimo Donata on raskaana ja synnyttää pojan. Äidin pelko on suuri; sota on ohi mutta kirous voi silti viedä Vitantonion hengen. Ystävättärensä Francescan kanssa hän punoo suunnitelman, jolla poika yritetään pelastaa. Vitantonio kasvaa yhdessä Francescan tyttären Giovannan kanssa, he ovat erottamaton kaksikko. Kunnes koittaa toinen maailmansota, joka ei piittaa sen kummemmin kirouksista, suunnitelmista kuin toiveista.

Kuivuutta oli kestänyt kaksi vuotta, ja lisäksi Itrian laaksoon puhalsi lämpimiä etelätuulia Pohjois-Afrikasta. Oliivipuiden lehdet varjelivat vähäistä kosteuttaan kääntymällä aamuisin kohti maata auringolta suojaan ja kohottamalla taas iltaisin katseensa tähtiin ja rukoilemalla siten kaipaamiaan sadepisaroita. Bellorotondon näköalatasanteelta levittäytyi erikoinen maisema: lehdet olivat keskipäivän valossa kuin hopeaa ja välkehtivät kuin Adrianmeri. Läheltä katsottuna lehtien väri oli kuitenkin lyijynvihreä. Kukat varisivat maahan, ja viljelijät tiesivät, että sato jäisi niukaksi jo toisena peräkkäisenä vuonna. He olivat hermostuneita ja peloissaan, sillä pienikin kipinä saattoi aiheuttaa mittavia tuhoja.

Tikahduttava ilma kiristi hermoja myös palatsissa Säätilan muutosta toivova nonna kävi joka aamu terassilla tähyämässä horisonttiin, mutta turhaan. Säiliöiden vesi oli samentunut jo keväällä, ja eräänä kesäkuun päivänä vesi ehtyi kokonaan. Angela-rouva piti sitä kohtalokkaana vahinkona, ja sen jälkeen hän käski lakaisemaan puutarhaa ja aukiota päivittäin, jotta talo saisi käyttöönsä joka ikisen vesipisaran, kun ukonilma viimein puhkeaisi. Hän nousi aamunkoitteessa terassille, nojasi ryppyisillä käsillään kaiteeseen ja ohjeisti korkealta valvontapaikaltaan palvelusväkeä vesikourujen puhdistuksessa. Terassin lattia oli hänen jäljiltään aina kuihtuneiden kukkien peitossa, sillä hän nyppi kuivuudesta kärsivien kiinansinisadeköynnösten terttuja vimmatusti, aivan huomaamattaan.  

On vaikea eritellä, miksi koin tarinan tosi voimakkaasti. Ehkä olen saanut dekkariyliannostuksen, ja siksi ”tavallinen” tarina osui täysillä. Ehkä se on Italia, jossa on paahtavan kuuma ja ihmisillä vahvat  tunteet. Ehkä se on sodan kauhu ja elämän rakentaminen sen jälkeen. Tai ehkä se on kieli, joka on vahvan visuaalista. Luolan viileä kosteus melkein kutittaa ihoa. Barin pommitus saa ihon kuumottamaan ja silmät muurautumaan umpeen.

Tarinakulku on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä aiheutti sen, että pidin kirjan alkupuolikkaasta ihan älyttömästi ja loppupuolesta vain kohtalaisesti. Olisin toivonut tiettyjen käänteiden menevän toisin, tai edes yllättävän jossain kohtaa. Kaikkinensa Palmisanon kirous on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 18, "eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja". 

Kirja on luettu myös blogeissa Luetut kirjat, Elämää väripaletilla ja Kirjarouvan elämää. 

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Ruotsinkielinen alkuteos Svara om du hör mig (2013)

Suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2019

444 s.

Olen sanonut jo ties kuinka monta kertaa aiemmin, että pidän erityisesti suljetun huoneen mysteereistä. Nyt ollaan ulkona, mutta lähtökohta on sama. Rajallinen määrä ihmisiä rajatussa tilassa, ulkopuolisten läsnäolo mahdoton. Kuollut henkilö. Syyllisen on oltava joku paikalla olijoista.

Jahtiporukka lähtee metsästysretkelle. Valtaosa on keskenään tuttuja, uusia kasvoja on pari; Henrik, joka on äskettäin tullut Hagforsiin, sekä Pärin teini-ikäinen tytär Alva. Rutiinit eivät kuitenkaan muutu, vaan kaikki sujuu kuten niin monta kertaa ennenkin. Kunnes radiosta kuuluu ylimääräinen laukaus. Kukaan ei myönnä ampuneensa, kukaan ei näe kaatunutta hirveä. Illan tullen huomataan, että Pär ja Alva eivät ole palanneet. Hirviporukkaan kuuluva poliisi Petra Wilander lähtee etsimään kadonneita, eikä aikaakaan kun Pär löytyy kuolleena. Alva sen sijaan on kadonnut jäljettömiin. Poliisi on visaisen tehtävän edessä. Kello käy, on kylmä yö, Alva pitää löytää pian. Samalla pitää alkaa selvittää jahtiporukan välejä ja historiaa. On sana sanaa vastaan, vanhoja kaunoja, valehtelua. Kuka puhuu totta ja kuka ei, kuka peittelee jälkiään – ja kuka on murhaaja. Toisaalla toimittaja Magdalena Hansson tulee vedetyksi puoliväkisin mukaan tutkimuksiin. Hänellä on paikallistuntemusta mutta myös kontakteja, sillä hänen isänsä on yksi hirvestäjistä ja samalla yksi epäillyistä.

Christer seurasi kuinka Sannerien valaistut keittiön ikkunat kutistuivat peruutuspeilissä, kun Folke kääntyi maantielle. 

"Mitä sinulla oli mielessä, kun kysyit, onko Alvalla tapana lähteä mukaan metsälle?"

Folke käänsi puhaltimen lämpöä kovemmalle ja sanoi:

"Ensinhän sitä ajattelee, että oli onneton sattuma, että Alva oli mukana metsällä juuri tänään. Mutta jos asiaa katsoo toiselta kantilta, ehkei se ollutkaan mikään sattuma. Ehkä oli tarkoituskin, että hänkin olisi paikalla."

"Tarkoitus? Tarkoitatko, että hänenkin oli määrä olla uhri?"

"Miksi ei?"

He istuivat vähän aikaa hiljaisuudessa. Christer päästi katseensa harhailemaan ulos sivuikkunasta, katseli kuinka rosoiset kuuset sujahtivat ohi aivan ojan reunalla, kuinka niiden oksat heiluivat tuulessa.

"Uskotko, että hän on elossa?" Christer kysyi. 

"Toivon niin", Folke sanoi. "Mutta pakko sanoa, että epäilen sitä."

Ninni Schulman on noussut yhdeksi suosikikseni ruotsalaisista dekkaristeista. Tarinan eteneminen on sujuvaa eikä raakuuksilla mässäillä. Henkilöhahmoilla on ongelmansa, mutta ne ovat sivuroolissa eikä niitä vatvota. Poliiseilla on kohtalaisen hyvät keskinäiset suhteet, toki pieniä kahnauksia on mutta enemmän luottamusta ja ystävyyttä. Ihan tarpeeksi on kirjoitettu poliisilaitoksen valtapeleistä, kettumaisista pomoista ja pahanmakuisesta automaattikahvista, poliisien päihdeongelmia ja rikollisia harrastuksia unohtamatta. Pidän siitä, että uhri nousee poliiseja tärkeämmäksi, että kärjessä on sen selvittäminen, mitä hänelle tapahtui ja miksi. Tässä kirjassa pidän varsinkin Petran asenteesta. Hän tiedostaa olevansa epäilty, ja haluaa pysytellä tutkinnasta syrjässä. Kun hänet vaaditaan mukaan, hän suostuu vaikkakin on hiukan varpaillaan. 

Pidän myös tavasta, jolla Magdalena hoitaa perhe-elämäänsä. Mies tekee pitkää päivää töissä, mutta hoitovapaalla oleva Magdalena kieltäytyy jumiutumasta pelkkään äidin rooliin. Mies saa luvan ottaa vastuuta, onhan kyseessä hänenkin lapsensa. Magdalenan työpaikka on uhattuna, koko paikallislehti on uhattuna, koska pitää säästää. Pär Sannerin tapauksen raportointi on yksi keino, jolla Magdalena voi osaltaan auttaa lehteä. Paitsi että Magdalena ajautuu tapauksessa paljon syvemmälle kuin pelkästään raportoinnin tasolle.  

Tarinaa seurataan paitsi Petran ja Magdalenan myös poliisi-Christerin sekä jonkin verran Pärin lesken Bodilin kautta. Hyvä niin, on aina tervetullutta nähdä asiat erilaisten hahmojen ja erilaisten roolien kautta. Aika usein dekkareissa uhrien omaiset ovat sivuosassa tai pääepäiltyjä, eikä juurikaan seurata sitä miten heidän elämänsä muuttuu tragedian jälkeen. 

Yksi asia, mistä en pidä, ei tässä kirjassa vaan yleensä, on se että takakannessa kerrotaan liikaa. Esimerkiksi tässä on isolla: "Kohtalokas metsästysonnettomuus paljastaa (...)" en kerro mitä, katsokaa itse. Mutta siis jo takakannen perusteella tietää, mistä rikoksessa on pääpiirteittäin kyse, mikä on motiivina. Vain yksityiskohdat pitää selvittää lukemalla. Ei näin! 

Vastaa jos kuulet on luettu ainakin blogeissa Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Luetut.net sekä Kirjanmerkkinä lentolippu. 

Koska kirja on julkaistu ruotsiksi jo kuusi vuotta sitten, oletan että sarjaan on tullut jo jatkoa. Lukulistalle siis mitä löytyy!

Annika Eräpuro: Karkaava talo

Annika Eräpuro: Karkaava talo
Kuvitus Tiina Konttila
Robustos 2019
75 s.

Talo oli saanut tarpeekseen.

Olihan se sentään empiretyylinen huvila, rakennettu vuonna 1831. Benedictus Paavalainen oli laatinut piirustukset nuorten neitien musiikkiopistoa varten, ja sittemmin, sotien melskeissä ja väliajoilla, siinä oli ollut kasakoiden alakoulu (ripaskaa oli harjoiteltu niin railakkaasti, että yksi alakerran huone tärisi väliin vieläkin). Ja nyt, viimeiset kolme vuotta se oli joutunut toimimaan vierasmajana, kelle tahansa kulkijoille. Eikä siinä vielä mitään, sen olisi vielä kestänytkin, mutta ympäristön muutokset alkoivat kyllä olla liikaa.

Näin alkaa Annika Eräpuron uutuuskirja Karkaava talo. Ja onhan alku! Eihän tuommoisen jälkeen voi muuta kuin lukea eteenpäin ja selvittää, mitä talo aikoo. Eikä mikä tahansa talo, vaan hyvin persoonallinen ja oman arvonsa tunteva. Aikansa se on kestänyt, mutta kun teiden nimiä on muuteltu tarpeeksi ja muut vanhat talot hävitetty, sille riittää. Tämä ei ole enää sen paikka. Niinpä se lähtee pois.

Vierasmajan työntekijä Helena ja sinne vieraaksi saapuva Mauri hämmästyvät, kun talo on yhtäkkiä poissa. Minne se on mennyt? He aloittavat päättäväiset etsintätoimet. Ensimmäinen osoite on Katoamistenkartoituskeskus, josta löytyy rakennustarkastaja. Tällä on kuitenkin jotain taloa ja sen löytymistä vastaan… Mutta asiahan on sillä tavalla, että Helenaa ja Mauria ei pysäytetä.

Etsintöjen ollessa kiivaassa käynnissä talo jatkaa seikkailuaan. Se tapaa matkallaan muita rakennuksia, joista toiset ovat ystävällisiä ja toiset eivät. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan, että talo on noin vain lähtenyt tiehensä. Onneksi tielle osuu myös niitä, jotka ovat talolle avuksi, kuka milläkin tavalla.

- Niin varmasti, talo sanoi. – Minäkin olen kuulemma arvokas, se jatkoi, ja hämmästyi sitten itseään. Mitä minä oikein puhun? Enhän minä koskaan kehu itseäni, tällä tavoin turhaan… Ei, en tosiaankaan enää tiedä kuka olen.

- Tunnetko sinä ketään tärkeitä? pamautti paviljonki.

- Miten… niin? Mitä sinä tarkoitat?

- No jos et edes tiedä mitä minä tarkoitan, niin ehkä koko kysymys on turha, paviljonki näpäytti. Äkkiä se oli niin oudon kopea, että taloa kylmäsi välipohjasta.

- Minun lempisäveltäjäni ovat NIIN kuuluisia, että heistä eivät tiedä kuin muutaman, paviljonki jatkoi.

- Jaaha… Hetkinen, nyt en oikein ymmärrä?

Mutta paviljonki vain laski kaihtimensa niin että pamahti.

Ja kun talo lähti räystäs painuksissa jatkamaan matkaansa, surkeana ja ravasta rumana, se kuuli miten piharakennukset nauroivat sen perään.

Pidin tästä kovasti. Tarinassa on monta mutkaa mutta se on helppo seurattava, ei liian täynnä tavaraa. Ihmismäiset rakennukset luovat tunnun, että kirjan tapahtumat ovat mahdollisia. Tässä vähän jännittäen, että päättääkö kotitaloni lähteä Pyynikille kävelylle… J Talo on hyvin sympaattinen hahmo, hänelle (vai sille?) toivoo pelkkää hyvää. Siksi lukiessa saakin jännittää, mitä tapahtuu. Oudoille seuduille vaeltaminen luo turvattomuutta, jota ilkeät tai ujot rakennelmat vain lisäävät. Onneksi talon reitille osuu myös iloisia hetkiä.

Luulenpa, että tämäkin päätyy alakoululaisten vinkkauslistalle. Ei ehkä ihan pienimmille itse luettavaksi; fontti on aika pientä ja teksti aseteltu leveälle palstalle, joten voi turhauttaa jos lukeminen ei vielä ole sujuvaa. Mutta kuunneltavaksi tämä sopii myös pienille, miksipäs ei alle kouluikäisillekin. 

Thomas Erikson: Mielivalta

Thomas Erikson: Mielivalta
Ruotsinkielinen alkuteos Vanmakt (2013)
Suomentanut Timo Korppi
Minerva 2019
468 s.

Nyt on kuulkaa dekkariraakki mielissään! Siihen on yksinkertainen syy, jota en osaa selittää yksinkertaisesti. No mutta, tiedätte dekkarit ja trillerit, joissa "joku haluaa osoittaa valtansa" kaihtamatta mitään keinoja. Yleensä niissä vallankäyttäjät ovat joukko miehiä, joiden vapaa-ajan harrastuksiin kuuluu naisten ja/tai lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä kirjassa ei liikuta lainkaan sellaisissa vesissä; ei kuljeta pimeillä kujilla eikä olla päihteiden orjia. Iloa tuottaa juoni, joka on lähestulkoon nerokas. 

Tukholmassa asuu brittiläinen diplomaattiperhe, jolle alkaa tapahtua omituisia asioita. Perheenjäseniä katoaa, löytyy ja katoaa taas. Niin perhe kuin poliisi on ymmällään. Mistä on kyse? Lunnaita ei vaadita, sen sijaan ihmiset löytyvät itsekseen tai heidät tuodaan näkyville. Lukija tietää koko ajan enemmän kuin perhe ja poliisi, sillä tarina etenee myös rikollisten näkökulmasta. Mukana on niin valehenkilöllisyyksiä kuin ambulanssin kaappaus. Juonenkulku on monimutkainen mutta hallittu, tapahtumia on paljon mutta ne eivät etene vyöryen. 

Käyttäytymistieteilijä Alex King päätyy mukaan tutkintaan osin sattumalta. Hän asuu diplomaattiperheen naapurissa, ja on oiva välikappale perheen ja poliisin välillä. Moni asia hoituu hiljaisuudessa, kun ne käsitellään naapurin kautta, ei pelkästään virkapukuisten poliisien. Myöskään psykologiaa ei vyörytetä lukijaa tainnuttamaan, vaikka se kulkee tiiviinä osana tarinaa. 

Hellmark nyökkäsi. Hän naputteli työpöytänsä pintaa kynällä. "Syyllisen kiinni saaminen käy koko ajan vaikeammaksi. Osaa epäilemättä pysyä piilossa."

"Minusta tämä näyttää nyt oikealta kidnappaukselta."

"Kun lapsenlikalta ensimmäisellä kerralla napattiin vaunut, oliko se silloin kidnappaus?" Hellmark lausahti.

"Siitä meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Ehkä joku vain löysi vaunut. Jätti ne sitten. Yksityiskohdista ei ole aavistustakaan."

"Jos joku löytäisi vaunut ja niissä lapsen, niin eikö hemmetissä hän soittaisi poliisille? Eikä kärräisi niitä suoraan oletetulle omistajalle? Ja keskellä yötä kaiken lisäksi. Hämärä homma. Ja mistä kukaan voi tietää, kenen vaunuista on kyse?"

Alex kohautti olkapäitään. "Tässä ei ole liikkeellä kuka tahansa. Emme tiedä syyllistä. Ja syitä voi olla muitakin kuin raha."

"Mitä ajat takaa?"

"Miksi asioita yleensä tehdään? Et sinäkään tee työtäsi ensisijaisesti rahan takia."

Kun lukee paljon dekkareita, alkaa turtua. Toisinaan on olo, että lukee samoja kirjoja, riippumatta kirjoittajasta. Siksi onkin aina ilahduttavaa huomata yllättyvänsä jostain. Mielivallan suhteen olin alkuun skeptinen, juurikin tuon alussa kuvailemani valtakuvion takia. Nopeasti kävi ilmi, että nyt on kyse jostain muusta. Ehkä siksi innostuin tästä niin paljon. Se vaan aina sykähdyttää, kun kohtaa totutusta poikkeavan tarinan. 

Luettuani kirjailijan loppusanat jäin miettimään, että miksi tätä(kään) sarjaa ei suomenneta kokonaan tai järjestyksessä. Kansilieve kertoo, että tätä ennen on suomennettu Pelonkylväjät. Erikson kuitenkin kiittää Maria Sundbergiä, "joka kuten kahteen aiempaankin Alex King - romaaniin, loi tähän hienon kannen". Kahteen? Onko siis suomentamatta jätetty sarjan ensimmäinen vai toinen osa? Oletettavasti toinen, koska Alexin ja poliisi-Ninan välinen suhde vaikutti melko erilaiselta kuin Pelonkylväjissä. Täytyypä tutkailla, josko suomentamaton löytyisi alueen kirjastoista ruotsiksi. Oletukseni on lisäksi, että koska Mielivalta on julkaistu ruotsiksi jo 2013, sarja on saanut jatkoa. 

Tästä on tehnyt postauksen myös Takkutukka. Mitenkä minusta tuntuu, että luemme varsin paljon samoja kirjoja? :)