Martha Wells: Hälytystila

 

Martha Wells: Hälytystila

Englanninkielinen alkuteos The Murderbot Diaries 1: All Systems Red (2017)

Suomentanut Mika Kivimäki

Hertta Kustannus 2023

191 s. 

Mustan huumorin sävyttämä scifi-kirja kuulosti sellaiselta, että sen haluan lukea. Varsinkin kun päähahmo on Murhabotti, turvallisuusandroidi joka ei ollenkaan viihdy tehtävässään tutkimusryhmän turvaajana vaan haluaa mieluummin keskittyä kattavaan viihdetarjontaan. 

Murhabotin leppoisat olot päättyvät, kun tutkijat joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Miksi ryhmä ei tiennyt planeetan pinnan alla elävästä hirviöstä? Kun järjestelmiä tutkitaan tarkemmin, huomataan esimerkiksi karttojen olevan puutteellisia. Onko kyse virheestä vai sabotaasista? Haluaako jokin taho estää planeetan tutkimisen? Pian ryhmä joutuu vaaraan, ja silloin Murhabotin on muututtava turvaajasta taistelijaksi. Vaikka hän ei ole kiinnostunut ihmisistä, hän kuitenkin haluaa heidän pysyvän hengissä. 

Kun olin hakkeroinut hallintamoduulini, minusta olisi voinut tulla joukkomurhaaja, mutta sitten hoksasin, että pääsin käsiksi kaikkeen yhtiön satelliittien välittämään viihdetarjontaan. Sen jälkeen on kulunut osapuilleen 35 000 tuntia ilman pahempaa murhaamista, mutta sangen varmasti vähän vaille 35 000 tuntia elokuvien, sarjojen, kirjojen, näytelmien ja musiikin parissa. Sydämettömäksi tappokoneeksi olin kauhean epäonnistunut lajissani.

(...)

On väärin pitää rakennettua olentoa puoliksi bottina, puoliksi ihmisenä. Se kuulostaa siltä kuin nämä puoliskot olisivat erillisiä, ikään kuin bottipuolisko haluaisi noudattaa käskyjä ja ihmispuolisko haluaisi suojella itseään ja hankkiutua helvettiin tästä paikasta. Se oli kaukana todellisuudesta, jossa olin pahuksen hämmentynyt kokonainen olento vailla aavistustakaan, mitä halusin tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä oli tarpeen tehdä.

Oh, tämä oli kyllä riemastuttava lukukokemus! Ehdottomasti helposti lähestyttävää, matalan kynnyksen tieteiskirjallisuutta, jota lukeakseen ei tarvitse olla teknologia-asiantuntija. Murhabotti on tosi kiinnostava hahmo, nimestään ja murhaajataustastaan huolimatta helposti pidettävä. Ristiriita kliinisen "tappokoneen" ja saippuasarjoihin addiktoituneen laiskurin välillä on suorastaan hilpeä kokemus.

Tarinan ihmiset jäävät kylläkin etäisiksi, heistä tai heidän historiastaan ei kerrota juuri mitään. Vähän tuntui myös siltä, että ei tässä varsinaista juonta ollut, ja ainakin minulle jäi muutama asia epäselväksi. Iso ja väljä fontti tekee sen, että sivumäärä tuntuu suurelta verrattuna sisällön määrään, että mennään vähän kuin pikakelauksella eteenpäin. 

Tätä voi suositella kasiluokkalaisten genrevinkkaukseen, luulen että nuoret saattavat innostua. 

Aion lukea sarjan seuraavan osan, se onkin jo ilmestynyt suomeksi. Toivottavasti se on yhtä viihdyttävä kuin sarjan avaus. 

Hälytystila on luettu myös blogissa Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on "keksinnön tai tekniikan tuoma muutos".

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

 

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

Norjankielinen alkuteos Therese Johaug - Hele historien (2022)

Suomentaneet Laura Koskela ja Tiina Sjelvgren

Minerva 2023

377 s. 

Urheilu-uran jälkeenkin oli ehkä elämää, niin sanottua "normaalia elämää", johon kuuluivat mies ja lapset, säännöllinen työ, hetket ystävien kanssa ja vapaat viikonloput. Mutta kuka minä sitten olisin? Kuka minä olisin sitten, kun en enää hiihtäisi?

Hiihtourallaan kaiken mahdollisen voittanut Therese Johaug on laittanut tähänastisen elämänsä pakettiin. Hän kertoo kaunistelematta, miten maatilan tytöstä kasvoi moninkertainen arvokisavoittaja. Miten elämä on ollut valoa ja varjoa; suuria voitonhetkiä mutta myös läheisten kuolemia. Dopingkäryä unohtamatta.

Kilpailuhenkisyys nousi vahvasti esiin jo pienessä Theresessä. Hän oli tavattoman ärsyyntynyt hävittyään hiihtokilpailussa. Sieltä kumpusi se päättäväisyys ja tinkimättömyys, jolla hän raivasi tiensä huipulle. Kun treenasi enimmillään 1300 tuntia vuodessa, muuta elämää ei juuri ollut. Kolme tuntia treeniä aamupäivällä, kaksi iltapäivällä, muu aika syömistä ja nukkumista. Joukkuekavereista tuli läheisiä, ymmärrettävästi. Perheen ja ystävien tuki oli vankkumaton, aina. Johaug oli myös sikäli onnellisessa asemassa, että sponsorit eivät hylänneet häntä koskaan. Oli mahdollisuus tehdä sitä mitä halusi, niin kauan kuin halusi. 

Karstein sai idean. Mitä jos tukisimme potkukelkan valotolppaa vasten niin, että potkukelkan jalakset pitäisivät katkaisinta alhaalla? Kokeilimme, mutta potkuri luisui alas. Meidän pitäisi löytää jotakin, jolla tukisimme potkukelkkaa. Löysimme paksun kannon, jonka raahasimme paikalle ja nostimme pystyasentoon yhdessä potkukelkan kanssa. Karstein asetti toisen jalaksen painamaan katkaisinta. Pari lyhyttä valonvälähdystä ja sitten valo alkoi loistaa ja valaisi latua pitkän matkaa. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme ennen kuin lähdimme sauvomaan ladulle. Olimme erityisen tyytyväisiä omaan luovuuteemme.

Kun saavuimme stadionille puolitoista tuntia myöhemmin, joku mies seisoi siellä jäisen savuverhon alla. Se oli isä, joka nojasi autoon likaisissa navettavaatteissaan ja tupakantumppi suupielessään. Hän näki loppukirimme ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt oli korkea aika lähteä kotiin ja mennä lämpimään suihkuun. Olimme aivan huurteessa sitoessamme potkukelkan auton takaosaan. Tungimme Karsteinin kanssa itsemme etupenkille. Tänään jouduimme selviämään pick-upilla, vaikka olikin joulupäivä ja vaikka autossa oli vain kaksi istuinta. Isä ei ajanut Starcraftia likaisissa navettavaatteissa.

Kirjassa luetellaan varsin paljon kilpailuja ja tuloksia, mutta ne voi halutessaan huoletta hypätä yli. Kiinnostavaa asiaa riittää paljon. Kirjan luettuani en ihmettele, miksi Johaug nousi huipulle ja pysyi siellä. Hän tutki tarkkaan heikkouksiaan ja määrätietoisesti kehitti niitä, hän piirsi kilpalatuja paperille ja suunnitteli miten hiihti mutkaan päästäkseen siitä mahdollisimman vauhdikkaasti ulos, hän treenasi aina ohjelman mukaan eikä lintsannut tai päästänyt itseään helpolla... 

Pidän tärkeänä, että Johaug muistuttaa kirjassa syömisen tärkeydestä. Hänen joukkuetovereillaan on ollut syömisongelmia, ja hän itsekin on ollut liian laiha. Hän nostaa esiin seikan, että painavimmillaan hän oli uransa loppupuolella, eli juuri silloin kun kahmi ison tukun mitaleita kaikista mahdollisista arvokisoista. 

Kirja loppuu Johaugin uran päättymiseen. Tiedämme, että hän on sen jälkeen ollut Norjan television kommentaattorina ja saanut ensimmäisen lapsensa. Kenties hän on löytänyt tavan olla ilman kilpahiihtoa. 

Therese Johaugin tarina on luettu myös blogissa Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 24, "kirja kertoo urheilijasta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on voittaminen / menestys.

Camilla Läckberg: Käenpoika

Camilla Läckberg: Käenpoika

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2022

390 s.

Patrik Hedström tutkii valokuvaajan murhaa ja pian myös Skjälerön saarella tapahtunutta tragediaa. Onko tapahtumilla yhteys, vai onko asia kertakaikkiaan vain niin, että tapauksiin liittyy samoja ihmisiä? Erika Falck puolestaan saa idean uuteen kirjaan, ja alkaa selvittää vuonna 1980 tapahtunutta kaksoismurhaa. Murhan uhrit ovat olleet nyt kuolleen valokuvaajan ystäviä. Liittyvätkö tuon ajan tapahtumat nykyhetkeen, vai onko kyseessä pelkkä sattuma? 

Vanha luokkakaveri ajoi ohi, näki Patrikin portailla ja vilkutti. Juuri tämän takia hän piti Tanumsheden ja Fjällbackan kaltaisista paikoista. Kaikki tunsivat kaikki. Se loi turvaa. Aina oli joku naapuri, joka oli nähnyt jotain. Aina joku tunnisti jonkun. Poliisi sai sen tyyppisiä puheluita kuin: "Se oli Bengtin poika, joka varasti naapurin pyörän." Kaikki saattoivat samastua toisiinsa. 

Karu totuus oli, että useimmiten rikoksen tekijä oli uhrille tuttu. Patrik oli kuullut, että murhista niinkin monen kuin yhdeksän kymmenestä teki joku läheinen. Skjälerössä ei ollut ollut tapahtuma-aikaan muita kuin Bauerit ja heidän ystäviään. Saari ei ollut sinänsä mikään saavuttamaton linnoitus, ja oli täysin mahdollista mennä sinne veneellä ja nousta maihin pimeyden turvin. Se vain tuntui kovin kaukaa haetulta verrattuna Patrikin näppituntumaan.

Monissa kirjoissa ärsyttää joku asia, ja tässä se on se kuinka monen monta kertaa toistetaan Erikan saaneen muutaman kilon lisää painoa. Mitä väliä? Mielestäni aivan tarpeetonta siunailua kuinka housut välillä vähän kiristävät ja kuinka on morkkis kun syö irtokarkkeja elokuvaa katsoessaan. En tunne rikostapausten salassapitosääntöjä, mutta jotenkin tuntuu oudolta että Erika saa tuosta vaan vanhan tikostapauksen tutkintapöytäkirjan ruumiinavausraportteineen. Onhan rikoksesta toki jo 40 vuotta aikaa, mutta silti. 

Muuten tykkäsin tästä kyllä, oli mukava palata Fjällbackaan vuosien tauon jälkeen. Päähenkilöt olivat ennalta tuttuja, mutta heidän ärsyttävät puolensa olivat ehtineet unohtua, eivätkä ainakaan tässä nousseet häiritsevästi esiin. Rikkaita ja kauniita / komeita ihmisiä kyllä riittää, mutta tässä he eivät elä kiiltokuvaelämää vaan kohtaavat ihan oikeaa surua ja pelkoa, tehden heistä ainakin minulle läheisempiä. 

Läckberg on ottanut käsiteltäväkseen transseksuaalisuuden, ja pidän tavasta miten hän sen tekee. Aiemmissa osissa Erika on mielestäni tuntunut vähän nenäkkäältä ja kaikkitietävältä, nyt hän on epävarma eikä tiedä mitä käsitteitä käyttää. Hän myös uskaltaa sanoa epävarmuutensa ääneen. Mutta koska hän haluaa tuoda transihmisen tarinan esiin, hän on valmis astumaan itselleen tuntemattomalle alueelle. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjaimia ja Kirjarouvan elämää.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 16, "kirjassa kirjoitetaan kirjaa".

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

WSOY 2023

240 s. 

Kirjan nimi kertoo täsmälleen, mistä on kyse. Heini Harve-Rytsälä ajautui vähän vahingossa helikopterilääkäriksi, mutta mentyään sinne vähäksi aikaa hän jäi kokonaan. Hyvä niin. 

Lukija pääsee Harve-Rytsälän mukana monenlaisiin hätätilanteisiin yhden vuodenkierron aikana. Jotkut tilanteista päättyvät hyvin, esimerkiksi kotisynnytykset joissa ei ehditä sairaalaan, tai sydänkohtaukset joissa elvytys onnistuu. Monesti apu tulee kuitenkin liian myöhässä, tai vaikka paikalla oltaisiin ajoissa niin potilaan keho on jo luovuttanut eikä ota apua vastaan. 

Kesäpäivä ei voisi olla kauniimpi, ja ehdin huomata sen. Olen yhtäkkiä tupsahtanut keskelle saaristoidylliä. Polun varrella on mökkejä, joiden kuisteille on ilmestynyt unisen näköisiä ihmisiä helikopterin äänen herättäminä. Minä, haalaripukuinen hahmo, olen tullut rikkomaan heidän idyllinsä. En kuulu tänne, keskelle kesälomaa. Olen kutsumaton vieras ja saapumiseni herättää levottomuutta. Mitä on tapahtunut? Ja kenelle? Näen hämmentyneitä, pelästyneitä ja uteliaita katseita. 

(...)

Pahinta on, etten tunne mitään, en yhtään mitään. Käyn yhdessä ensihoitajien ja pelastajien kanssa jälkipurkutilaisuudessa, jossa näen monien itkevän. Minua ei itketä. Hoidan vielä monta tehtävää yön aikana, jokunen muukin niistä päättyy kuolemaan. Aamullakaan ei tunnu miltään. Se on pahinta, sillä tiedän, että tunne tulee vielä. En vain tiedä, koska. En voi tehdä asialle mitään, voin vain odottaa. Tunteita ei voi pakottaa tulemaan. Ja mitä pidempään tämän tunteen tulossa kestää, sitä enemmän minuun tulee sattumaan.

(...)

Katsomme hiljaa ja vaikuttuneina, kun nuo viisi vanhusta nousevat tuoleistaan ryhdikkäinä ja kohottavat maljan vainajalle. Kuudes viinilasi, koskematon, jää pöydälle. Joulun odotuksen juhla-ateria on muuttunut muistoateriaksi. Kohtaan lesken katseen. Hän hymyilee minulle. Hymy on surumielinen, mutta viestittää selkeästi, että hän ei tarvitse meiltä enää mitään. Isäntä katsoo meistä jokaista vuorotellen. Hän kiittää ja kertoo, että voimme mennä, he kyllä pärjäävät keskenään poliisin tuloon asti. Viesti ei ole vihamielinen, vaan täysin rehellinen. Nämä ihmiset ymmärtävät, mitä kuolema on. Kuolema ei ole heille selvästikään täysin vieras. Ehkä sitä on jo osattu odottaa, oli ehkä puhuttukin ja varauduttu. Kukaan heistä ei tiennyt, kuka lähtee ensin, mutta siitä heidän on täytynyt olla selvillä, että kovin kaukana ensimmäinen lähtö ei voisi olla. 

Kirja ei ole paksu, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Tilanteiden monipuolisuus tulee selväksi, ja myös lukija kokee tunnemyrskyjä. Vaikka moni tilanne päättyy kuolemaan, Harve-Rytsälä osaa kertoa asioista lempeästi. Kautta kirjan kulkee hänen hyvin tiedostamansa ajatus: yleensä hänen tapaamisensa tietää huolta ja surua. Helikopteria ei kutsuta turhaan. 

On kiinnostavaa lukea, millaisissa olosuhteissa työtä tehdään. Välttämättä ei tule ajatelleeksi esimerkiksi sitä, ettei helikopteri voi laskeutua mihin tahansa. Silloin voi tulla joko pitkä tai vaivalloinen kävelymatka potilaan luo. Tai vanhat kerrostalot, joiden hissi on pieni ja joissa on pahimmillaan vielä kierreportaat. Tai kuinka yhä useampi potilas on päihteistä sekaisin, jolloin tilanteeseen tarvitaan myös poliisi. Tai millaiset ovat olosuhteet, joissa helikopteri ei voi lentää. 

Toivoisin kirjan saavan laajan lukijakunnan, jotta ymmärtäisimme kaikki kuinka arvokasta työtä  pelastusketjun osapuolet tekevät eri vaiheissa. Koskaan ei voi tietää, kenen kohdalle onnettomuus osuu. Avun tarpeessa sitä todella toivoo resurssien olevan sellaiset, että apu saapuu. Ja toivoisin onnettomuuspaikkoja kuvaavien miettivän hetken ennen kuin tarttuvat kameraan. Haluaisitko itse olla kuvattavana, kun pahimmillaan taistelet elämästäsi?

Mietin, huomaako ja tunnistaako joku lähiomainen tuon kuvan vielä nytkin, vuosien päästä. Hänelle se ei ole kuvituskuva, hänelle siinä kuvassa päättyi yksi läheinen elämä. 

Kirja on luettu myös blogissa Lukutoukan luetut sivut. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjailijan nimessä on sana taivas". 

Iida Turpeinen: Elolliset

 

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S 2023

296 s. 

Vuonna 1741 kapteeni Vitus Bering ja luonnontutkija Georg Wilhelm Steller ovat tutkimusmatkalla, pyrkien kohti Amerikan luoteisrantaa. Steller haluaisi pysähtyä matkalla kohdatuille saarille, kartoittaa kasvit ja eläimet, mutta Bering ei suostu. On löydetty maata, rannikko, ja nyt palataan kotiin. Kotimatka on raskas: sää on myrskyisä, miehistöä sairastuu, eteneminen on hidasta. Jonnekin he rantautuvat, leiriytyvät. Se on saari, joka saa nimekseen Beringinsaari. Sieltä Steller löytää merilehmän. Luonnontutkijana hän on kiinnostunut lajista, mutta nälkäiset merimiehet näkevät siinä juhla-aterian.

Merilehmä näkee jonkin lähestyvän. Se erottaa varjon vedessä, mutta ei ymmärrä näkemäänsä. Pienillä silmillään se erottaa levämetsän reunan ja lajikumppanin, mutta sen tarkemmin sen ei ole tarvinnut nähdä. Sille ovat riittäneet muut aistit, turpaa ympäröivät herkät harjakset, joilla se tunnustelee ruokaa ja lajitovereita, hamuaa emon ja lisääntymiskumppanin pehmeää, paksua nahkaa, ja kuulonsa avulla se hahmottaa laumansa rajat, muiden naksutukset ja vinkaisut, ja nyt se yrittää pelastautua kaikkien aistiensa avulla, mutta mikään sen kokema ei ole valmistanut sitä tähän. Merilehmällä on takanaan vuosituhansien rauhallinen laiduntaminen. Se on kasvanut liian suureksi ollakseen järkevä saalis millekään pedolle, joita merestä löytyy, se ei ole tarvinnut teräviä aisteja, ei kynsiä tai hampaita, vaan se on voinut suhtautua ympäristöönsä leppoisan uteliaasti. Nyt sen mielessä häivähtää hämärä kuva kidasta ja hampaista, mutta se on luopunut pelosta liian kauan sitten osatakseen taistella tai paeta. Se koettaa tempoa itsensä takaisin mereen, mutta rantakivet painautuvat nahkaan, köysi vetää sitä aalloista ja jokaisella riuhtaisulla harppuuna kaivautuu syvemmälle lihaan. Se ei tiedä mitä tehdä ja jää aloilleen, päästää pientä, surkeaa ääntä ja kuuntelee lähestyviä askeleita, tuijottaa mustaa saapasnahkaa laajentunein silmin, kunnes Sint antaa terän pudota, ja pesuvadin kokoinen sydän muljahtaa viimeisen kerran.

Niin, ei mahda merilehmä eikä mikään muukaan mitään ihmiselle, pedoista pahimmalle. 

Vuonna 1859 eläintieteen professori Alexander von Nordmann haluaa yliopistolle Rhytina stellerin, merilehmän josta edellinen havainto on liki vuosisadan takaa. Ihme ja kumma, sen hän myös saa. Sattumalta kaksi aleuttia osuu samalle saarelle kuin Stellerin retkikunta ja löytää luurangon. He toimittavat sen eläintentäyttäjälle, joka toimittaa sen kuvernöörille, joka toimittaa sen yliopistolle.

1950-luvulla yliopiston eläinkokoelma muuttaa eläinmuseoon. Preparaattori John Grönvall puhdistaa, huoltaa ja korjaa merilehmän luurangon. 

Siellä luuranko on yhä, paikassa jonka nykyään tunnemme Luonnontieteellisenä museona. 

Assistentti kutsuu kollegansa koolle. Työtoverin hämmentyneiden katseiden alla hän esittää merilehmän luilla Brahmsin kolmannen sinfonian poco allegretto -osan, jota Yves Montand sittemmin lainasi haikeassa iskelmässään. Hän naputtelee ja koputtelee luita, ja luurangon ympärille kokoontuneet konservaattorit ja vahtimestarit kuuntelevat, kuinka sukupuuttoon kuollut soi eläinmuseon salissa. 

Oh, tässä on kyllä hieno kirja! Elävä merilehmä poistuu näyttämöltä varhain, mutta luurankona se on vahvasti läsnä. Tarina on koskettava kuvaus siitä, mitä ihmisen tietämättömyys, ahneus ja välinpitämättömyys saa aikaan, eikä ainoastaan merilehmän kohdalla. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon surullisia asioita, on siinä myös hiven toiveikkuutta. Kadonneesta lajista on jäljellä äärimmäisen vähän mitään konkreettista, mutta sitä vähää kunnioitetaan, vaalitaan huolella. 

Tämä kyllä herättää taas pohtimaan asioita. Luontoaiheisissa tietokirjoissa nousee usein esiin se, kuinka pieni osa merien elämästä on kartoitettu. Merilehmä löydettiin ja sitten metsästettiin sukupuuttoon, mutta siitä tiedämme edes jotain. Kuinka valtaisa määrä lajeja on elänyt ja kadonnut jättämättä jälkeä ihmisten tietoisuuteen? Ja miten kummassa ihminen ei koskaan opi, vaan tuhoaa tieltään yhä lisää?

Stellerin merilehmä ei ollut minulle täysin tuntematon asia, olen aikoinaan lukenut Aura Koiviston tietokirjan Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Siinä aiheena on nimenomaan tutkimusretki, ei niinkään se mitä retkellä löytyi. 

Elolliset on saanut paljon näkyvyyttä, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Raijan kirjareppu, Kirjallisia ja Amman lukuhetki.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY 2022

284 s.

Elna Suorajärvi on opettajaksi vanha ja väsynyt. Vakipaikkaa ei ole saatavilla, hänelle ei ole ollut koskaan. Korkeintaan muutaman lukuvuoden kerrallaan hän on saanut olle yhdessä paikassa, sitten on pitänyt lähteä pois. Tässä kirjassa seurataan hänen lukuvuottaan 1947-48 Niemen koulussa, tiettömän taipaleen takana Kuusamon rajaseudulla. 

Koulurakennus on huonokuntoinen parakki, jossa on luokkahuone ja opettajan asunto. Juuri mitään tavaroita ei ole valmiina opetusta varten, ei edes tietoa kuinka monta oppilasta eri luokille tulee. Supistetussa koulussa eri-ikäiset oppilaat käyvät koulua eri ajan, sillä näin pian sodan jälkeen heitä tarvitaan apuna kotona. 

Elna on stressaantunut ja yksinäinen. Hän haluaisi jo päästä eläkkeelle, mutta koossa ei ole tarpeeksi virkavuosia siihen. Hän tekee pitkää päivää valmistellakseen oppitunteja usealle luokka-asteelle, jotka kaikki ovat samaan aikaan samassa luokkahuoneessa. Oppilailla on sodasta traumoja, ja monen kotiolot ovat kurjat. Lukuvuodesta kuitenkin selvitään, ja on mukana joitain hauskojakin hetkiä.

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 

Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ, Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus. Vielä hiukan ennen kuin on valmista. 

Maailma olisi täynnä hyviä neuvoja, äideiltä saatuja, jotka kaikuvat pään sisällä, vaikka niiden sanoja olisi jo aikaa sitten lahonnut: Älä vilustu. Älä kylmetä jalkojasi. Huomenna olet varmasti väsynyt. Mene nukkumaan jo. En tottele niistä yhtäkään vaan vispaan. Ei nukuta. 

Varmaankin vilustun, mutta se on oma valintani. Saan tehdä kaikki ne virheet, jotka itse valitsen. Makaan tässä kinoksessa halutessani vaikka aamuun asti ja katselen, miten tähtien kalvas loisto heijastuu valkoisilta hangilta. Yö on pitkä kuin järvenselkä.

Alussa en heti lämmennyt tälle, mutta mitä pidemmälle tarina eteni sen tiukemmin se veti minut mukaan. Elna vaikuttaa varsin kylmältä hahmolta, mutta suurimmalta osalta se taitaa olla hänen suojamuurinsa maailmaa vastaan. Hänellä on myös omat painolastinsa raskauttamassa elämää, tekemässä häntä niin kodittomaksi kuin työttömäksi. Kuitenkin hänen työmoraalinsa on korkea; vaikka hän ei annakaan itselleen lupaa kiintyä oppilaisiin niin hän haluaa heidän oppivan, haluaa että he pärjäävät elämässään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka aioit lukea viime vuonna". Ostin tämän Helsingin kirjamessuilta itselleni, mutta luin kuitenkin vasta nyt. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on vuodenajan vaihtuminen.

Pimeät kuut on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, Sheferijm - ajatuksia kirjoista, Kirjojen kuisketta ja Kirjailuja.