Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Ranskankielinen alkuperäiteos Le Liseur de 6h27 (2014)
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
189 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Joulunjälkeiseen elämään johdatti Lukija aamujunassa. Se kertoo Guylainista, miehestä jonka elämä on täynnä kirjoja. 

36-vuotias, hintelä ja huomaamaton Guylain työskentelee makulointikoneella kirjojen kierrätyskeskuksessa. Kone on suuri ja meluisa Zerstor 500, ja se hakkaa tonneittain kirjoja muusiksi. Joka ilta Guylain pelastaa koneen uumenista ehjänä säilyneet sivut, noin tusinan verran. Hän kuivattaa sivut lukeakseen ne seuraavana aamuna paikallisjunassa. Junan muut matkustajat ovat tottuneet ja jotkut myös ihastuneet häneen, Delacôten vanhat sisarukset jopa niin paljon että matkustavat kahdesti viikossa junalla ihan vain kuullakseen Guylainin lukevan sattumalta säästyneitä sivuja sattumanvaraisessa järjestyksessä. 

Eräänä iltapäivänä Guylainin elämä muuttuu, melkein kuin taikaiskusta. Hän löytää muistitikun, jonka sisältö vaikuttaa häneen hyvin yllättävästi. Kauhea työ ja tylsä elämä siirtyvät enemmän taustalle, kun Guylain antautuu muistitikun johdatettavaksi.

Takakannessa kirjan sanotaan olevan viehättävä aikuisten satu, se voisikin alkaa "olipa kerran mies nimeltä Guylain Vignolles". Guylainin matkassa mennään, muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Kierrätyskeskuksen tärkeimmät hahmot sekä Guylainin äiti kuvaillaan lyhyesti, eivätkä he saa sivumäärässäkään paljoa tilaa. He ovat kuin karikatyyrejä, nopeasti sanoilla tehtyjä. Heidät on kuitenkin tehty taitavasti; muutamilla kuvaavilla lauseilla ja puheenvuoroilla paljastetaan henkilöiden olennaiset piirteet. Pari Guylainille läheisintä kaveria esitellään tarkemmin, ja he ovatkin varsin mainioita veikkosia, persoonallisuudessaan jopa hivenen yliampuvia. 

Sen sijaan esimerkiksi aamujunan matkustajia ei havainnoida ollenkaan. Se on harmi, mutta samalla haaste. Lukija voi itse kehitellä heille ulkomuodon ja tarinan, miettiä mistä he ovat tulossa ja mitä menossa tekemään, kuulostella miksi he haluavat aamu toisensa jälkeen kuunnella ääneen lukevaa Guylainia. On sellainen olo, että tarina on johdanto johonkin, että lukijan tehtävä on täydentää ja jatkaa sitä.

Lukija aamujunassa on sekä kevyttä että painavaa luettavaa. Se on näennäisen yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin on kätkettynä monimutkaisia asioita. Esimerkkinä olkoon Guylainin lemmikki, kultakala nimeltä Rouget de Lisle. Miksi kala toisensa jälkeen on sen niminen, miksi Guylain valitsee kaikista mahdollisista kaloista aina sen joka on mahdollisimman samannäköinen edellisen Rouget de Lislen kanssa, miksi hän valitsee aina pyöreän maljan vaikka tarjolla olisi myös neliskulmainen malli? 

Kirjaa oli kiva lukea, ainoa iso vika on sen lyhyys. Sivumäärä on kohtalaisen pieni, etenkin kun teksti on painettu kapeasti isolla fontilla ja reilulla rivivälillä. Vähän oli sellainen olo, että nyt mennään pikakelauksella. Olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää Guylainin vapaapäivistä, aamujunan matkustajista, aneemisesta lemmikkikaupan myyjästä, Guylainin äidistä, Brunnerista, antikvariaatin Albertista... Nyt mennään minun makuun liian suoraviivaisesti osasta A eli Guylainin työympäristöstä osaan B, josta en kerro sen enempää jotten paljasta juonesta liikaa. Olisin myös halunnut viettää enemmän aikaa aamujunassa, jonka olisi voinut kirjan nimen perusteella kuvitella olevan vieläkin suuremmassa roolissa.

Parasta kirjassa on tietenkin Guylain. Hän on yhdenlainen surullisen hahmon ritari, elämäänsä jumiutunut mutta silti yllätyksellinen. Toisaalta hän on säälittävä ressukka, toisaalta hauska ja kekseliäs. Vaikka maailma ja ihmiset usein kohtelevat häntä kaltoin, hän on silti valmis ilahduttamaan muita. 

Jostain syystä pidin myös kultakalasta, tai siis kaloista numero viisi ja kuusi. Ehkä se johtuu siitä, kuinka paljon iloa Guylainille on kalasta. Sille on helpompi puhua kuin ihmisille, sille ei tarvi esittää mitään, sen kanssa on helppo olla ystäviä. 

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka kaipaavat lämminhenkistä mutta myös huumoria sisältävää tarinaa. Sen on ehtinyt lukea jo Krista.  

 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 23: Vielä kerran Tove Jansson

Kirjabloggaajat julkaisevat jo perinteeksi muodostuneen yhteisen joulukalenterin. Eilen vuoro oli Kirjainten virrassa-blogilla, huomenna nähdään mitä Sockerslottin tekemässä luukussa on.

Olen mukana ensimmäistä kertaa, kivaa ja jännää! :) Pitkään mietin, mitä luukussa olisi. Lopulta päätös oli helppo. Halusin mukaan kuvia Lohjan pääkirjaston Muumen joulu - näyttelystä, jonka on koonnut ja osin rakentanut lastenosaston kirjastovirkailija Sirpa Viljanen. Ja mikäpä sopisi Muumi-kuvien kanssa paremmin kuin tänä syksynä ilmestynyt kirja Kirjeitä Tove Janssonilta.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Brev från Tove Jansson (2014)
Suomentaneet Jaana Nikula & Tuula Kojo
Schildts&Söderströms 2014
491 s.

Idea koota yksiin kansiin Tove Janssonin lähettämiä kirjeitä on hyvä. Jansson tunnetaan, mutta ehkä kuitenkin vain pintapuolisesti. Lukuisissa elämäkerroissa viitataan kirjeisiin lähteinä, mutta on aivan eri asia päästä lukemaan kirjeitä itse. Etenkin kun kirjeet on julkaistu pääosin sellaisina kuin ne on kirjoitettu, joistakin yksittäisistä on jätetty pois liian kauas rönsyilevät sivupolut. 

Kirja on nautittava mutta raskas kokonaisuus. Jansson viittaa monissa kirjeissään vastaanottajan kirjoittamiin asioihin, jolloin mukaan tulee jonkinasteinen vastavuoroisuus. Useissa kirjeissä pohditaan omaa ja vastaanottajaa, keskinäistä suhdetta, luonteenpiirteitä jne. Kirjeet eivät ole pelkkää tapahtumien kuvaamista vaan eläviä, koskettavia, tunteita herättäviä.

Rakas Eva!

Ilmeisesti et ole saanut lainkaan kirjeitäni, niin kuin minäkään en ole kuullut sinusta - silti en voi olla kirjoittamatta toisinaan kun aivan erityisesti kaipaan sinua taas luokseni. Ehkä saamme kumpikin nipun kirjeitä kun sota päättyy ja voimme seurata toistemme vaiheita paremmin kuin jos antaisimme lyhyen selonteon kaikesta mikä on tapahtunut. Ja miten paljon mahtaakaan olla uusia vaikutteita ja tapahtumia kun on sinusta kyse! Niin monet ovat soittaneet ja kyselleet tiedänkö sinusta jotain uutta - olen ollut oikein ylpeä ja iloinen kun minun on siten oletettu tuntevan "the last news"! Milloin voin alkaa kirjoittaa sinulle englanniksi, my dear old miss? Ja milloin alan uskaltaa haaveilla että pääsen luoksesi, sillä sitä ajatusta tai päätöstä en ole suinkaan hylännyt? Täällä Pellingissä missä Lasse ja minä olemme nyt viettäneet viikon, olet läsnä aivan erityisellä tavalla - kaikkialla missä kuljen muistan että olit mukanamme samoilla paikoilla vuosi sitten. Ne olivat kaksi onnellisinta viikkoa jotka olen viettänyt Pellingissä!

On kiinnostavaa huomata, kuinka vähän Jansson muuttuu vuosien saatossa. Kirjeet alkavat vuodesta 1932 ja niitä on vuoteen 1988 saakka. Liki kuusikymmentä vuotta, jonka koko ajan Jansson on kiihkeä itsensä. Toki hän välillä nauraa aiemmin tapahtuneille asioille, mutta aina hän ihastuu ja rakastuu yhtä kiihkeästi, aina hän juo hivenen liikaa ja liian usein, aina hän suhtautuu yhtä intohimoisesti omaan ja muiden taiteeseen. Riidat isän kanssa painottuvat nuoruuteen, välit paranevat ja muuttuvat ainakin neutraaleiksi ennen isän kuolemaa. 

Kuvia olisin kaivannut kirjaan paljon lisää. Johdannossa sanotaan, että Jansson kuvitti kirjeitä toisinaan, useimmiten piirtäen itsensä eri asennoissa. Nyt mukana on vain joitakin yksittäisiä pieniä piirroksia. Sivuilla 300-301 on ruotsinkielinen kirje Muumipeikolta. Se on aivan ihana! Sellaisia olisin halunnut nähdä lisää, jos niitä on olemassa. Samoin olisin kaivannut Janssonin elämään liittyviä valokuvia, vaikka kuvia hänen taideteoksistaan onkin julkaistu muissa kirjoissa. Mukana olisi voinut olla myös kuvia hänen perheensä ja ystäviensä tekemistä taideteoksista, kirjoista yms. Nyt tekstimassa tuntuu raskaalta, kiinnostavuudestaan huolimatta. Ainakin minulle kävi niin, että en jaksanut lukea kerralla montaa kirjettä, jolloin koko kirjan lukemiseen meni hyvinkin pari kuukautta.

Ihmettelin myös kirjeiden jakautumista. Eva Konikoffille Jansson kirjoitti paljon kirjeitä 26 vuoden aikana, mutta silti ne saavat mielestäni liian paljon tilaa, reilut 150 sivua. Esimerkiksi Atos Wirtaselle 28 vuoden aikana kirjoitettu mahtuu 22 sivuun. Eikä Jansson tosiaan kirjoittanut Wirtaselle enempää vai ovatko kirjeet kadonneet? Tai kirjeet äidille, kahdeksan vuotta ja kuusitoista kirjan sivua. Olivatko he niin paljon tekemisissä kasvokkain, vai miksi kirjeitä on niin vähän? Äiti kuitenkin on ollut hänelle erittäin tärkeä koko elämän ajan, joskus liiankin läheinen, niin että Janssonin, äidin ja Tuulikki Pietilän välillä on kipunoinut ihan kunnolla. Tarpeettomaksi koin kirjan viimeisen osion eli kirjeet ystävälle, kustantaja Åke Runnquistille. Muutama kirje, useimmiten yksi vuodessa, kirjeiden välissä viisikin vuotta taukoa. Miksi? Miksi Westin ja Svensson ovat kokeneet ne niin tärkeiksi, että ne on haluttu ottaa osaksi kirjaa?

Kirjalla on kuitenkin paikkanssa Jansson-elämäkerroissa. Se täydentää aiemmin julkaistuja tuoden Janssonin lukijan lähelle. Se päästää lukijan sekä Janssonin pään sisään että elämään. Lukija pääsee näkemään haaveet, turhautumisen, rakkauden, hän pääsee mukaan maailmalle ja takaisin rakkaille saarille. Hän saa Janssonin hetkeksi omaan elämäänsä, ystäväkseen.

Toivotan teille rakkaat lukijat rauhaisaa joulunaikaa sekä onnea ja rikkaita kokemuksia tulevalle vuodelle! Kiitos kun kuljette mukanani kirjojen maailmassa ja vähän myös juoksemassa :)

Terhi Rannela: Läpi yön

Terhi Rannela: Läpi yön
Otava 2014
284 s.

Asia on niin, että Terhi Rannela on yksi kotimaisen kirjallisuuden aarteista. Läpi yön on täysosuma. 

Kirja on Marian päiväkirja, matka ysiluokkalaisesta kirjallisuuden opiskelijaksi. Alussa Maria kotiutuu sairaalasta itsemurhayrityksen jälkeen. Hän on hukassa, mutta kuitenkaan ei. 

Kotona on vaikeaa, isä juo, pikkusisko on superärsyttävä. Maria odottaa aikaa että pääsee muuttamaan pois. Koulussa annetaan paineita ammatinvalintaan, Mariaa ei kiinnosta, hän haluaa vain kirjoittaa. Hän aikoo kirjailijaksi. Suhde poikaystävään on mallia ollaan-ei olla-ollaanpas-ei olla enää. Poikaystäväasia vaikuttaa myös väleihin parhaan ystävän, Tiijan, kanssa. 

Elämä ei onneksi ole pelkästään kurjaa. Tiijan kanssa pystytään aina sopimaan, tyyliin poikaystävä saattaa vaihtua mutta bestis ei. Kotiväen kanssa on hyviäkin hetkiä. Mikä tärkeintä, Marialla on suunnitelmia ja uskoa tulevaisuuteen, hänellä on haaveita jotka hän aikoo toteuttaa vastoinkäymisistä huolimatta.

Marian on vaikea käsitellä asioita puhumalla, helpompi on purkautua päiväkirjalle. Päiväkirjoihinsa hän luottaa täydellisesti, sinne hän voi purkaa kaiken. Hyvät ja huonot kaudet, pettymykset, haaveet, turhautumisen, pelon, onnistumiset... Maria käy kovaa sisäistä kamppailua Neiti Kunnianhimon kanssa, joka haluaa hänestä täyden kympin tytön. Ensin hän haluaa sitä itsekin, mutta vuosien kuluessa antaa periksi. Maailma ei kaadukaan, jos kokeen arvosana on kahdeksan. 

27.3.

On hirveä myrsky, lunta joka paikassa. Talvi ei päästäkään kevättä niin helpolla, vaan panee täysillä vastaan. En uskalla enkä suostu kiipeämään katolle, joten isä pudottelee lumet sieltä. Kolaan pihaa, lapioin polun puuliiteriin ja varastoon. Tulee hiki. Ihana mennä saunaan.

Kaipaan sitä aikaa, kun mahduin  kylpemään vihreään muoviammeeseen. Loiskuttelin vettä saunan lattialla ja leikin kroolaavani vaaleanpunaisella pantterilla.

Muistan miltä tuntui, kun tajusin, että jalkani ovat kasvaneet ammeesta ulos. On epäreilua, etten saa ikuisesti olla se ammeeseen mahtuva pikkutyttö. Ajattelen vieläkin niin.

Kylmää. Masentaakin. On taas "En osaa mitään. En pysty mihinkään" -kausi. Koeviikko on mennyt penkin alle. Minusta tuntuu, että elämä on liian painava 

Kirja muuttui lopussa hauskalla tavalla tutuksi, oman elämänkulkuni takia. Maria opiskelee kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa, no sitä minäkin opiskelin, Tampereella. Maria pääsee opiskelemaan vuosituhannen vaihteessa, kas juuri silloin tein perusopinnot avoimeen yliopistoon. Maria on kirjoittanut muistiin kaunokirjallisuuden tenttikirjalistan, jämähdin miettimään että olikos meillä samat listat ja luinko minä nuo mitkä Maria on valinnut. Maria kirjoittaa: "En halua lukea 700 sivua litteraturens historiaa på svenska!" Minä luin, kirjan Litteraturens historia i världen, en päässyt läpi ensimmäisellä yrittämällä vaan vasta uusintatentissä...

Vertailukohdat omaan elämään saattoivat vaikuttaa lukukokemukseen, epäilen että Marian elämä jäi vähän sivuosaan kun bongailin tuttuja tamperelaisia paikkoja. Täytynee lukea loppu uudestaan :)

Läpi yön on loistava kirja, se kasvaa paljon kokoaan isommaksi. Marian päiväkirjamerkinnät ovat toisaalta niin ihanan teinimäisiä, toisaalta hyvin syvällisiä. Kevyt ja painava vuorottelevat. Terhi Rannela on erittäin taitava kuvaamaan vaikeita asioita mutta myös antamaan toivoa. Eikä tämä koske vain nuoria lukijoita, vaan myös aikuiset saavat pohdittavaa perhe- ja ystävyyssuhteisiin liittyen.

Juoksemassa: Testiviikko 2

Kuukausi kului äkkiä, ja oli testiviikon aika. Keskiviikkona Kisakallion urheiluopistolla oli tutut kuusi lajia.

Aloitimme hyppyosiolla, eli 5-loikalla ja vauhdittomalla pituushypyllä. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tulokseni olivat sentilleen samat kuin edelliskerralla. Edelleenkään en osaa vauhditonta pituushyppyä, ehkä pitäisi harjoitella kotona. Ja muistaa 5-loikassa, ettei etene juoksuloikilla vaan sellaisilla mitkä rullaavat kantapäästä varpaisiin, tulos voisi parantua paljonkin. No, jos ensi kerralla onnistuisi.

Heitot menivät vaihtelevasti. Nelikiloinen kuula lensi pään yli muutaman sentin pidemmälle kuin viimeksi, sen sijaan eteenpäin heittäminen ei sujunut ollenkaan. Pääsin sentään samalle metriluvulle kuin viimeksi mutta tulos oli kymmeniä senttejä huonompi. Ehkä olisin saanut juonesta kiinni jos olisi ollut vielä neljäs yritys käytössä...

Juoksut menivät hyvin, siitä olen iloinen. 20 metriä kulki paikaltaan 15 sadasosaa viimekertaista nopeammin ja lentävällä lähdöllä 11. Vähän tietysti epäilyttää, että oliko tässä nyt maksimi. Jännä nähdä millainen vauhti on seuraavalla kerralla. Lentävällä lähdöllä teimme koko aikuisten kilparyhmän porukka niin, että kolmen vedon jälkeen pidimme pidemmän tauon ja kokeilimme vielä kerran. Koska meitä oli vain viisi, niin muuten suoritukset tulivat kovin tiiviiseen tahtiin. Eipä sillä että tauosta olisi paljoa ollut apua, yhden sadasosan sain vielä pois.

Jo 5-loikassa tunsin kipua kantapäässä, ja jalka olikin aika ärhäkkä muutaman päivän. Kipua oli sekä kantapään ja jalkaterän ulkoreunassa että myös nilkassa luun alapuolella.Torstain ja perjantai olin tekemättä mitään liikuntaa, työpäivän aikana liikuskellessa huomasi kuinka käveleminenkin sattui ja kipu paheni mitä pidemmälle päivä kului. Hoidin jalkaa kylmillä suihkuilla ja kylmägeelillä. Joulupukille (tai siis äidille) lähetin jo aiemmin tekstiviestin että säärystimille olisi käyttöä, pakkaset ovat tulossa.

Tänään sitten juostiin TalviJuoksuSarjan toinen osakilpailu, matkana neljä kilometriä. Juoksusta jäi kaksijakoinen olo. Huonoa on se, että aika parani viime kerrasta vaivaiset kuusi sekuntia. Syke oli puolivälin jälkeen hirveä, viimeisellä puolella kilometrillä 190 joten ei siinä ollut yhtään varaa loppukiriin. Aloitin liian lujaa, niinpä puolet matkasta oli jonkinlaista selviytymistaistelua.

Iloinen olen uusista ennätyksistä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 6.13, se on peräti yhdeksän sekuntia nopeampi kuin aiempi ennätyskilometri, joka siis oli edellisestä osakilpailusta. Olin suunnitellut aloittavani varovasti mutta suunnitelma ei toiminut ollenkaan. Toinen kilometri oli 6.31, kolmas 6.48. Kaikki siis nopeampia kuin vastaavassa kohdassa neljä viikkoa sitten. Viimeisellä kilometrillä olinkin sitten ihan puhki, katsoin matkamittaria sadan metrin välein ja toivoin selviytyväni maaliin. Keskivauhdiksi tuli 6.32, sekin on siis nopein ikinä. Jalka ei ollut kipeä, johtuen ehkä juoksutekniikasta. Keväällä kuvatun videon perusteella tulen maahan koko jalkapohjalla, jolloin kantapää ei saa niin kovaa iskua. Kotiin tullessa huomasinkin, että kävely sattuu juoksua enemmän.

Kaikkiaan testiviikosta jäi aika hyvä olo. Pieniä parannuksia tuli, tosin vähemmän ja pienemmillä marginaaleilla kuin olin toivonut.  Jäi sellainen olo että kaikkea en ole vielä saanut irti, joten uskon että seuraavalla kerralla tapahtuu tätä viikkoa enemmän. Toivon tietysti että jalkakipu lakkaa, jotta pystyn jatkamaan treeniä entiseen tapaan.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Kaffe med rån (2012)
Suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms 2014
390 s.

Pitelin kirjaa käsissäni ja mietin, lainaisinko sen. Jaksaisinko vielä yhden vanhustarinan? Luettu on Satavuotiaasta, Miehestä joka rakasti järjestystä, Ehtoolehdosta, Pienestä potenssipuodista... Päätin kuitenkin antaa Keinutuolikoplalle mahdollisuuden.

Yksityisessä palvelutalossa olosuhteet käyvät yhä ahtaammiksi. Hinnat nousevat mutta palvelut vähenevät. Kahvin säännöstely ja joulukoristeiden kieltäminen ovat viimeinen niitti ärhäkälle viisikolle. Märtha, Nero, Anna-Greta, Stina ja Harava päättävät hankkiutua parempaan paikkaan: vankilaan. Ensin he jättävät turhat lääkkeet pois ja treenaavat salaa kuntosalilla, sitten on täydellisen rikoksen aika. 

Rollaattorit ja ikä ovat mainiot naamioitumistarvikkeet. Vanhukset huomataan mutta heitä ei epäillä. Eikä heti uskota, kun he menevät poliisilaitokselle tunnustamaan rikoksen ja tiedustelemaan pääsyä vankilaan. Älli heillä pelaa varsin mainiosti, joten he pystyvät vakuuttamaan poliisin syyllisyydestään. Asiat eivät kuitenkaan etene ollenkaan niin kuin he ovat odottaneet.

Hetkeä myöhemmin Märtha käveli viesti mukanaan metron lähellä olevalle postilaatikolle. Hän katsoi laatikon suuaukkoa pitkään ennen kuin sujautti kirjeen aukosta sisään. Sitten hän taputti postilaatikkoa muutaman kerran ja tajusi yhtäkkiä, kuinka paljon häntä hermostutti. Nyt ei ollut kyse mistään pikkunäpistyksestä. He olivat valinneet rikollisen polun, eikä siltä ollut paluuta. Heistä oli tullut rikollisia. Hän maisteli sanaa suussaan matkalla takaisin hotelliin. Rikollinen... kuinka jännittävältä se kuulostikaan! Hänen olisi tehnyt mieli tanssahdella iästään huolimatta, ja hänet valtasi samanlainen innostus kuin muinoin nuoruudessaan. Hän oli saanut uutta sisältöä elämäänsä ja iloitsi ajatellessaan seteleillä täytettyjä kauppakasseja. Olisi ollut paljon tylsempää saada rahat suoraan pankkitilille. Nyt he pääsisivät risteilylle pitämään hauskaa ja saisivat lisäksi kokea sen, kuinka jännittävää olisi yrittää kuljettaa lunnasrahat kotiin kenenkään huomaamatta. Kuinka moni hänen ikäisensä sai olla mukana vastaavan luokan seikkailussa?

Kirja nappasi nopeasti mukaansa. Pidin siitä, kuinka vanhukset vetävät kaiken överiksi. Kun on luullut lukeneensa kaiken, tulee vielä uusi käänne, entistä kahelimpi.

Pidin myös viisikon keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta toisiaan tukemalla - ja yhdessä naukkaillen - he pärjäävät. Kun jotakuta epäilyttää tai hirvittää, hänelle perustellaan mitä ollaan tekemässä ja miksi, samalla painottaen mikä hänen osuutensa ja merkityksensä on, kuinka tärkeä hän on. Ystävyyden seassa on vähän kipinöintiäkin...

Jonkin verran kirja ottaa kantaa vanhusten oloihin, etenkin siihen kuinka kallista on asua kodissa, jossa jokainen palvelu maksaa. Varsinkin yksityisellä puolella, jossa tietenkin tavoitellaan myös huomattavia voittoja omistajille. Enemmän kyseessä on kuitenkin kepeä ja hyväntahtoinen tarina yhdenlaisista jääräpäistä, jotka saavat hassun idean ja säntäävät sitä toteuttamaan. 

Kakkus, kiitos! on saamassa jatkoa, ruotsiksi on ilmestynyt Låna är silver, råna är guld, joten suomennos saattaa olla jo tekeillä. Luulenpa lukevani senkin, sillä ykkösosa oli varsin riemastuttava kokemus.

Keinutuolikoplaa on luettu muuallakin, arvion ovat tehneet ainakin Arja, Nina, Norkku ja Krista.

Art Housen, Jalavan ja Tietosanoman jouluinen illanvietto

Riemastuin löytäessäni sähköpostista kutsun Art Housen, Jalavan ja Tietosanoman joulujuhlaan. Ensimmäinen kutsuni ikinä! Siis sellainen joka tuntui henkilökohtaiselta, juuri minulle osoitetulta. Vaikka en vielä ihan täysin osaa mieltää itseäni median edustajaksi :) Olin kutsusta iloinen ja mikä parasta, tällä hetkellä asun riittävän lähellä Helsinkiä voidakseni osallistua tapahtumiin. 

Toissapäivänä eli tiistaina 9.12 suuntasin suoraan töistä bussilla Helsinkiin. Tiesin, missä Bulevardi on niin ei tarvinnut jättää etsimisaikaa vaan saatoin kuljeskella rauhassa ja katsella näyteikkunoita. Yrittää keksiä joululahjoja... Kuudeksi suuntasin kustantamojen toimistoon, jossa oli hyvin lämmin vastaanotto. Olin hyvin innokas ja ensimmäisenä paikalla, joten ennätin jutella hetken kustantamojen väen kanssa. Keskusteltiin tietenkin bloggaamisesta ja kirjoista, mutta sain ujutettua mukaan myös juoksuharrastukseni ja kirjastotyön :)

Istuin samassa pöydässä kolmen toimittajan kanssa, lisäksi siinä oli koko ajan vaihtelevasti yksi tai kaksi kustantamoiden edustajaa. Aluksi syötiin, pääruokana oli hirvikäristystä. Hirvi oli toimitusjohtaja Heikki Haavikon saalis ja metsästetty Siuntiosta; sinne on kotoani parikymmentä kilometriä eli voi puhua lähiruuasta :) Jälkiruokakin oli täysosuma, pipareita homejuustolla ja marmeladilla sekä viinirypäleitä. Ei ole montaa päivää siitä kun töissä puhuin että aprikoosimarmeladi voisi toimia pipareiden kanssa... Keskustelu oli mielenkiintoista. Iloitsen omasta osuudestani, etenkin siitä että sain tuotua muiden tahojen tietoon kirjastolaisen näkökulman kirjan lyhyeen elinkaareen. Onhan se kurjaa, kun joku kirjasarja jää vajaaksi sen takia ettei kadonneen tai hajonneen kirjan tilalle saa uutta. Tavarantoimittaja myy ei-oota jo muutaman vuoden ikäisistä kirjoista. Hankinnat on kilpailutettu, eli jos kaivattu kirja löytyy nettidivarista niin joka kerta on kysyttävä kirjastonjohtajalta lupa saadaanko ostaa. Sitä paitsi divareiden lasten- ja nuortenkirjatarjonta on kohtalaisen heikko. Ehkä lanu-kirjoja luetaan eikä niistä haluta luopua :) On siis sattuman kauppaa, löytyykö kaivattua kirjaa, vieläpä niin hyväkuntoisena että sen voi laittaa lainattavaksi.

Ruuan jälkeen oli kevään kirjojen esittelyä. Nana Sironen esitteli kaunokirjat ja Urpu Strellman tietokirjat. Muutama kirja kiersi pöydissä. Jukka Kemppinen kertoi isänsä löytöretkistä Lappiin ja valtaisasta määrästä tämän keräämää arkistomateriaalia. Kemppinen on kokoamassa niitä kirjaksi, luvassa on kuulemma paljon täysin uutta tietoa, muun muassa Lapin sodasta. Esityksen jälkeen kiertelimme katsomassa aiemmin julkaistuja kirjoja. Lähtiessä jokainen sai mukaan Björn Hedensön uutuuskirjan Hyvä uni: mitä se on ja miten sitä saa? Mutta minäpä sain toisenkin kirjan... Kerroin tekeväni kasiluokkalaisille genrekirjavinkkauksia. Suuri tarve olisi kauhukirjalle, joka sopisi yläkouluikäisille. Lastenosaston kauhukirjat ovat usein liian lällyjä, ja aikuistenosaston liian paksuja. Sanoin, että suosio olisi varmasti suuri noin 120-sivuiselle väljäfonttiselle kauhukirjalle, jossa pääosassa on nuoria. Heti tuli kommentti että Art Houselta on pari vuotta sitten ilmestynyt Vivika. Kirja haettiin näytille niin totesin sen näyttävän houkuttelevalta. Kysyin tietysti ottavatko kirjan takaisin vai saanko pitää sen... Sain pitää, merkittiin arvostelukappaleeksi.

Edelleen silti huutelen nuorisokauhun perään. Ei mitään vampyyriromantiikkahömppää täysi-ikäisyyttä lähestyville tytöille, sitä on jo riittämiin...

Mutta kiitos kustantamoille mukavasta illasta :)

Eija Mäkinen & Annika Grahn: Esko Roine

Eija Mäkinen & Annika Grahn: Esko Roine
Like 2014
269 s.

Kun näin kirjastossa Esko Roineen elämäkerran, se oli lainattava heti. Viimeisintä kolmea kuukautta lukuunottamatta olen koko ikäni asunut Pirkanmaalla; kahdessa pienemmässä paikassa sekä Tampereella, jossa Roineen klaani on lähestulkoon pyhä asia. Ydinperheeksi voidaan ajatella Esko vanhempineen ja sisaruksineen. Heistä lähes kaikki ovat omistaneet elämänsä teatterille. Sieltä ovat löytyneet puolisot, ja sinne ovat jälkipolvetkin suuntautuneet. 

Esko Roineen ura on siinä mielessä poikkeuksellinen, että hän on ollut vuosikymmeniä samanaikaisesti sekä näyttelijä että hallinnollisissa tehtävissä. Rooleja hänellä on tehtynä - tietenkin - valtaisa määrä, niin teatterissa kuin televisiossa. Kirjassa hän kertoo monista hahmoista, miltä sitä tuntui esittää. Samalla kuvataan mielenkiintoisesti, mitä lavalla ja kulisseissa tapahtuu. Mitä kujeita näyttelijät tekevät toisilleen, kuinka erilaisia eri ohjaajat ovat, miksi joskus näytelmiä tehdään miehityksellä josta tiedetään ettei se ole paras mahdollinen.

Paljon kerrotaan myös teatterinjohtajan työstä. Roine on ollut sekä Tampereen Teatterin että Tampereen Työväen Teatterin johtajana. Hän muistelee talojen toimintatapoja sekä vuosikymmeniä kestäneitä - ja edelleen jatkuvia - taloudellisia haasteita. Lisäksi hän muistelee, millaista on ollut toimia samaan aikaan sekä johtajana että yhtenä näyttelijöistä. Kaksoisrooli ei ole ollut helppo.

Helppoa ei ole ollut myöskään teatteritalojen ulkopuolella. Roine pohtii avoimesti suhdettaan lapsiinsa, ja sanoo olleensa heidän lapsuusaikanaan liian vähän kotona. Kaksi avioeroa ja niistä ensimmäiseen liittyneet huoltajuuskiistat eivät ole auttaneet asiaa. Lisäksi hän on ollut huono sanomaan ei, jolloin jos jonkinlaiset projektit ovat seuranneet toisiaan ja välillä limittyneet. 

Mielenkiintoista oli lukea Roineen tiestä pois isänsä varjosta. Eero-isän kuollessa hän oli reilu parikymppinen, ja ensimmäiset pikkuroolit oli jo tehty. Isä on ollut maineikas teatterintekijä, ja lisäksi hän kävi vaikka missä kissanristiäisissä viihdyttämässä väkeä. Kun isä oli kuollut, Eskoa yritettiin istuttaa tämän saappaisiin. Silloin hän sanoi ei, hän ei lähde viihdyttäjäksi, hän ei aio tehdä samaa ja samanlailla kuin isä. Vähitellen vuosien saatossa isän valta haalistui ja Esko tuli tunnetuksi omana itsenään.

Pidin kirjasta, pidin sen avoimuudesta mutta myös siitä että se pysyy asialinjalla. Roine kertoo omista virheistään ja elämänsä kipupisteistä avoimesti, tavalla josta käy ilmi että ne on käsitelty. Toisinkin olisi voinut toimia mutta turha jossitella. Muiden ihmisten ongelmia tulee ajoittain esiin mutta ne ohitetaan nopeasti. Ketään ei mustamaalata, ei vaikka he olisivat aiheuttaneet hankaluuksia koko tiimille tai tuotannolle. Tulee olo, että Roine haluaa sanoa ihmisistä vain hyvää.

Edellä mainittuun liittyy asialinjalla pysyminen. Roine on työskennellyt kymmenien maankuulujen näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa, joten hänellä olisi varmasti monta mehevää juttua kerrottavana. Kenenkään yksityiselämää ei repostella - onneksi. Kaikki hupaisat tapahtumat liittyvät teatterityöhön. Kommelluksia on paljon, mutta vielä enemmän sitä että yritetään saada lavakaveri hämmennyksiin tai repeämään nauruun. Tälläkin ratkaisulla lukija saa lisää kosketuspintaa moniin julkkiksiin. 

Vaikka Roine on jäänyt eläkkeelle teatterinjohtajan pestistä sekä luopunut luottamustehtävistä, hän ei ole malttanut jättää teatteria. Uusia rooleja pukkaa kovaa vauhtia, ja mikäs siinä, antaa mennä vaan niin kauan kuin terveyttä riittää. Tästä tosin hänen vaimonsa saattaa olla eri mieltä... Mutta ei auta, mies on tunnettu ja rakastettu esiintyjä niin työ jatkuu. Ehkä on niin että molemmat tarvitsevat toisiaan, Roine yleisöä ja yleisö Roinetta.

Kirja on luettu myös Kulttuurishokki-blogissa.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää
Tammi 2014
221 s.

Niinhän siinä sitten kävi, että Särkyvää piti lukea yhdellä istumalla alusta loppuun. Huvittava mutta silti kauhean surullinen tarina vangitsi heti alussa ja piti otteessa koko ajan. 

Teemu on elämässään epäonnistunut, ei omasta vaan muiden mielestä. Vaimo on heittänyt hänet ulos avioliitosta ja ilmoittanut ettei Teemu näe lapsiaan enää ikinä. Isänsä vanhalla Ladalla - taattua 70-luvun teknologiaa - Teemu aloittaa ajomatkan kohti Espanjaa, kohti härkäjuoksua, kohti itsemurhaa. Mukanaan hänellä on pahvilaatikollinen tärkeitä tavaroita.

Jo alkumatkasta Teemu saa seuraa. Tien varrelta hän poimii matkaan liftarityttö Agnesin. Tällä ei tunnu olevan tarkkaa määränpäätä, joten he menevät Espanjaan saakka yhdessä. Matkanteolla on kiire, mutta samalla ei ole.  Härkäjuoksu on tiettynä päivänä, mutta aikaa on riittävästi pysähdellä siellä täällä, ihmetellä matkakumppania, pohtia elämää, muistella hyvää ja huonoa, perustella miksi itsemurha pitää tehdä Lasse Viren - shortsit jalassa. 

Teemu istuu kiviaidalla, sisilisko vilahtelee kivien välistä ja näyttää kymmeneltä. Jos liskon häntään saisi sidottua punaisen langan, sen reittiä pystyisi seuraamaan.

Sisiliskon kivenkoloihin ja särmiin säkkäröimä punainen lanka piirtäisi miehen elämän. On siinä alku ja loppu ja helvetisti kiemuraa välissä.

Kunnia takakansitekstin tekijälle, se on hyvä, osuva ja houkutteleva kuvaus kirjasta. Sen perusteella odotin paljon, ja ilokseni voin myöntää että odotukset ylittyivät. Särkyvää on erinomainen kertomus Teemusta, oman elämänsä yksinäisestä (anti)sankarista. Se herättää miettimään, miksi jotakuta pidetään epäonnistujana, miksi pitää täyttää tietyt kriteerit tullakseen hyväksytyksi. Samalla se muistuttaa, että yhden totuus voi olla täysin toisenlainen kuin jonkun muun.

Kirjasta on blogattu (ja tykätty), muun muassa blogeissa Tarinoiden taikaa, Ja kaikkea muuta, Luettua elämää, Lumiomena ja Booking it some more. 

Kuunneltua: Pirkko Saisio: Lokikirja

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala 2010
Lukija Elsa Saisio








Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo, Saikki ja Honksu, hankkivat Diana-veneen lainkaan aavistamatta, mitä seikkailuja sen kanssa koettaisiin. Lokikirjaan on koottu kuvauksia kesäisistä päivistä, sadoista kilometreistä halki vesistöjen. Välillä kuljetaan kahdestaan, toisinaan kokoonnutaan isommalla seurueella. Joskus rantaudutaan tutkimaan kaupunkeja.

Lokikirja on hauskaa kuunneltavaa. Veneen kanssa sattuu ja tapahtuu, se kun ei ole uudenveroinen eikä ollenkaan priimakunnossa. Vaikeuksiin joudutaan useammankin kerran. Kuten Saikki raportoi, kannattaa mennä merihätään lähellä rantaa. Joskus vene vuotaa, toisinaan moottori sammuu, pariin kertaan osutaan ruotsinlaivojen jälkimaininkeihin. Rannikkovartioston apua saadaan, viskipalkalla.

Monta kesää kierretään, ennen kuin Saikki ensimmäistä kertaa vääntää suupielet alaspäin. Diana vuotaa jälleen kerran ja on vaarassa upota. Honksu ja Elsa lähtevät aamulla hotelliin, Saikki jää nukkumaan kymmenen minuutin pätkiä tyhjennyksen välissä. Mieleen tulee ajatus siitä, että Dianaan käytetyillä rahoilla olisi tehnyt monta Karibian-risteilyä. Kaikesta käy kuitenkin ilmi, että Saikki ei kaipaa sellaisia risteilyjä koska Dianasta on hyvin pian hankkimisen jälkeen tullut perheenjäsen.

Kertomus itsessään on viihdyttävä, mutta äänikirjan arviossa täytyy huomioida sen lukija. Lukijalla on suuri vaikutus kuuntelukokemukseen. Elsa Saisio on loistava. Kun tarinassa lauletaan, hän laulaa. Hänen äänensä elää henkilöiden ja tapahtumien mukana, lisäksi ääntäminen on erittäin selkeää. Kuuntelusta jäi hyvä, iloinen olo.

Juoksemassa: Testiviikko

Juoksukoulun puitteissa järjestetään testipäiviä kerran kuukaudessa. Ensin oli keskiviikkona 19.11 Kisakalliossa hyppyjä, heittoja ja pikajuoksua, sen jälkeen lauantaina 22.11 TalviJuoksuSarjan ensimmäinen osakilpailu, jossa valinnan mukaan sai juosta 4 tai 10 kilometriä.

Kisakalliossa oli hauska reilu puolitoistatuntinen. Aikuiset ja juniorit olivat sulassa sovussa, aikuiset ehkä hivenen jännittyneinä kun tällainen testaus oli aika monelle ihan uusi juttu. Lajeina oli 2 x 20 metriä, toinen lentävällä lähdöllä ja toinen paikaltaan. Juoksujen määrää ei ollut rajoitettu, mutta itse totesin kahden riittävän, varsinkin kun alla oli hypyt ja heitot. Vauhti ei parantunut toisella kerralla niin lopetin siihen.

Hyppylajeina olivat vauhditon pituushyppy sekä kahden askeleen vauhdilla tehty 5-loikka. Huomasin, että hypyt eivät ole minut juttuni. Vauhditon pituushyppy on pohjanoteeraus, tuntuu että tipahdan samantien ponnistuksen jälkeen. 5-loikka sujui vähän paremmin, tulosparannus ensimmäisen ja viimeisen kierroksen välissä oli 60 senttiä :) Ensin oli yksi tai kaksi harjoitushyppyä, sitten mitattiin kolme. 

Heittotesti tehtiin nelikiloisella mutta pehmeäpintaisella kuulalla. Ensin heitettiin kuula pään yli taakse, selkä menosuuntaan. Toinen oli heitto eteenpäin, niin että lopussa hypättiin heiton perään. Tässäkin oli harjoituskierros ja kolme mitattua. Alussa oli hankalaa tajuta, että siis mitä pitäisi tehdä. Valmentajien neuvoilla pääsin vähän jyvälle; näissäki lajeissa tulosparannus kierrosten välillä oli melko hyvä, metristä kahteen.

Seuraavalla kerralla on kiva, kun tietää mitä on edessä. Voisin kokeilla, vaikuttaako lepopäivä tuloksiin. Nyt olin juossut tiistaina 10 kilometriä, hiljaa tosin mutta silti.

Lauantaina alkoi tämän talvinen R4F eli Run For Fun. Sarjassa juostaan viisi kertaa, yksi kisa per kuukausi. Tai, itse mieluummin ajattelen sitä testijuoksuna, koska kisaaminen nuorten SM-mitalisteja vastaan ei tunnu realistiselta... Valitsin matkaksi neljä kilometriä; sama matka juostaan koko sarjan ajan. Raskaan kesäkauden jälkeen kymppi on liian pitkä matka juostavaksi kovaa. Nelonenkin oli tosi raskas.

En ole koskaan juossut kovaa. Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta kestäneen harrastuksen aikana olen taapertanut paljon hitaita lenkkejä, intervallit ovat tulleet mukaan vasta tänä vuonna. Silti, kovin vähän on alla kilometrejä, joihin olisi kulunut aikaa alle seitsemän minuuttia. Nopein kilometrini oli tältä syksyltä, 6.38. 

Lähdin liikkeelle reippaasti, siis omaan tasoon nähden. Melkein kaikki muut olivat nopeasti vähintään sata metriä edellä... Ensimmäinen kilometri sujui aikaan 6.22, se ehkä vähän säikäytti. Ehdin laskea että "kääk 16 sekuntia nopeammin kuin ikinä ennen", samalla mieleen tuli että onko liian kovaa, sippaanko ennen maalia. Toinen kilometri oli hitaampi, mutta sekin aiempaa ennätystä nopeampi. Kolmas oli hitain, siihen osui reitin ainoa ylämäki, mutta sekin oli alle seitsemän minuuttia. Neljäs meni suunnilleen keskivauhtia. Ja tadaa: keskivauhti oli 6.36!

Kaikkiaan testiviikosta jäi aika hyvä mieli. Tietysti tuntuu ankealta olla porukan heikoin melkein joka lajissa. Toisaalta, treenaan maratonille niin se on ihan sama kauanko menee siihen että juoksen 20 metriä. Enkä voi olettaa pärjääväni samassa sarjassa vuosikausia treenanneiden nuorten kanssa. Tärkeää on, että nyt on tehty tulokset ja niitä sitten yritän joulun alla parantaa. Tärkeintä on, että testiviikolla oli hauskaa.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa
WSOY 2014
475 s.

Olin valtavan onnellinen heti kirjan avattuani, ensimmäiset kymmenet sivut luin hymyillen. Kirsi Kunnas! Ihana! Elämäkerta! Vihdoinkin! Olisi tehnyt mieli pomppia tasajalkaa tai heitellä kuperkeikkoja, en kuitenkaan tehnyt kumpaakaan vaan luin eteenpäin. 

Kirsi Kunnas on ollut todellinen uranuurtaja, ja hän jos kuka on kirjallisen kentän grand old lady. Tuotanto on valtavan laaja, sisältäen runoja niin aikuisille kuin lapsille, aapisia, kuvakirjoja, tv-käsikirjoituksia, suomennoksia viidestä kielestä, Raamatun psalmien käännöstyö... Lisäksi on suuri määrä kritiikkejä ja artikkeleita. Ynnä aktiivisuus monenlaisessa yhdistystoiminnassa. Ihmetellä täytyy, miten hän on ennättänyt ja jaksanut kaiken. 

Kirsi Marjatta Kunnas syntyi Helsingissä 14.12.1924. Isä, taiteilija Väinö Kunnas, kuoli vuonna 1929. Myöhemmin Sylvi-äiti avioitui kriitikko E. J. Vehmaksen kanssa. Nuorena Kunnas oli sairauksille altis; tuberkuloosi ja useat keuhkokuumeet verottivat voimia. Ne vaikuttivat niin että terveysongelmia on ollut aikuisiässäkin. Apurahan turvin Kunnas saattoi 1950-luvulla asua puoli vuotta Kanariansaarilla. Kuinka ollakaan, hän on sielläkin tehnyt vaikutuksen:

Kun Kirsi juhli 60-vuotissyntymäpäiviään, hän matkusti Jaakon kanssa Kanariansaarille. Yhdessä he menivät tapaamaan Kirsille aikaisemmalta Pariisin-matkalta tuttua Kristoffer Öhmania, joka oli muuttanut sittemmin Santa Cruziin ja saanut nimityksen konsuliksi. Öhman kertoi, että paikalliset muistivat 1950-luvulta Puertossa oleskelleen suomalaisen runoilijan, joka oli oppinut nopeasti espanjaa, mutta hänestä ei ollut kuultu sen koommin. Oli päätelty, että kun hän ei ollut palannut Puertoon, hänen täytyi olla kuollut. Öhman miettii vieläkin, kuka tämä runoilija oikein oli. Tyypilliseen tapaansa Kirsi antoi legendan jatkaa elämäänsä eikä paljastanut olevansa taannoinen langanlaiha señorita. 

Kunnas kasvoi kulttuuriin. Taidemaalari-isä ja -graafikkoäiti, isäpuolena kirjallisuuskriitikko, vanhempien ystävinä muun muassa Katri Vala, Olavi Paavolainen ja Toivo Pekkanen. Viimeksi mainittuun neljävuotias Kunnas ihastui, voisi sanoa että onneksi:

Kaikesta huolimatta pieni Kirsi oli kokenut rakastumisen tunteen, ja tuo tunne teki lapsen tietoiseksi itsestään. Sitä aikaisemmalta ajalta hänellä ei ole itsestään yhtä selviä muistoja, ja tämän nelivuotiaan tytön Kirsi on aikuisena halunnut aina löytää kirjoittaessaan. Sittemmin rakkaus haalistui, kunnes 13-vuotias Kirsi päätti tehdä salapoliisityötä ja selvittää, mikä Toivo Pekkanen oli miehiään. Oli tärkeää saada tietää, oliko mies ollut rakastumisen arvoinen. Oli ollut, ja se tieto rauhoitti. Kirsi kertoo ottaneensa myöhemmin Pekkasen tavatesaan asian puheeksi, mistä kirjailija puolestaan oli kovasti hämmentynyt.

Kirjassa käydään läpi Kunnaksen elämä lapsuudesta nykyhetkeen. Alkupuolella on hiukan raskaampi jakso, jossa analysoidaan hänen kolmea ensimmäistä runokokoelmaansa, aikuisille suunnattuja. Tässä vaiheessa pelkäsin hetken, onko sitä liikaa. Itse olen saanut oppini kirjastontädiksi lukemalla pääaineena yleistä kirjallisuustiedettä, joten  olin kiinnostunut myös tekstianalyysistä, mutta mietin että jotkut saattavat vaikka jättää lukemisen sikseen. Onneksi välissä on hauskoja kuvauksia kirjailijuudesta ja kirjailijaystävistä.

Kirsin ystäväpiirissä ei mietitty sitä, ymmärretäänkö runoja vai ei. Päinvastoin, sinimokkalaiset olivat hylänneet perinteisen tavan tulkita runoja. Vanhassa runossa oli totuttu runon alun esittelytilanteeseen ja sitä seuraavaan loogiseen kehittelyyn niin, että tulkinnan avain oli helposti löydettävissä. Nyt oltiin sitä mieltä, että vain "hullu etsii avainta, koska runossa ei ole avaimenreikää, runot eivät ole tulkittavissa". Ajatus kiehtoi sinimokkalaisia jopa niin, että Kunnas suunnitteli yhdessä Martti Terhon ja Jouko Tyyrin kanssa runoa, johon kukin kirjoittaisi säkeen vuorotellen edellistä näkemättä. Tulos lähetettäisiin julkaistavaksi johonkin kirjallisuuslehteen ja sen jälkeen siitä kirjoitettaisiin vakava analyysi samaan julkaisuun. Tämä lasten ja surrealistien suosima leikki jäi kesken, sillä Kirsi vetäytyi hankkeesta. Hän on pahoitellut sitä, että hänen haltuunsa jääneet Terhon runolappuset joutuivat sittemmin hukkaan.

      

Myöhemmin analyysijaksot ovat lyhyempiä ja vuorottelevat kevyemmän aineksen kanssa. Tämä kevyempi aines koostuu elämästä, joka tapahtuu kirjoittamisajan ulkopuolella. Siinä on esiintymismatkoja, asuntojen hankkimista, taistelua Tampereen kauppahallin puolesta, lapsiperheen elämää... 

Lolita-kissa kunnostautui ulkopolitiikassa karkaamalla kiima-aikana Neuvostoliiton suurlähetystön puistoon. Kirsi huuteli sitä rauta-aidan takaa mutta turhaan. Oli pakko mennä tiedustelemaan vartijalta, saisiko hän tulla kissaa etsimään. "Kylmä sota kävi kuumana jalähetystön vartijat olisivat voineet luulla kissanhakumatkaa agenttitempuksi, jolla vieraan vallan kätyri livahtaisi suurlähetystön alueelle vakoilemaan." Kenties kaunista rouvaa pidettiin harmittomana, sillä epäluuloisista katseista huolimatta vartijat antoivat Kirsille luvan astua Neuvostoliiton alueelle ilman ruumiintarkastusta.

Pidän suurena ansiona sitä, että Kirsi Kunnaksen leikillisyys välittyy kirjassa kautta linjan. Leena Kirstinä tuntee ystävänsä ja on onnistunut tuomaan tämän persoonan mukaan. Kirjasta välittyy elämänilo, uteliaisuus, loputon toimeliaisuus - ja tietynlainen omapäisyys, sellainen asenne että tätä tyttöä ei muuten komennella. 

Vallan ilahtunut olen myös Kirstinän käyttämästä määritelmästä "tiitiäiskirjallisuus". Tottakai, nimenomaan, tiitiäiskirjallisuus ja tiitiäisrunous ovat juuri sitä mitä lapset tarvitsevat, jokainen sukupolvi vuorollaan. Annettakoon Kunnakselle hurraahuutoja siitä, että hän on tuonut ne sekä teksteissään että suomennoksissaan kaikkien ulottuville.

Ilokseni voin kertoa, että olen tavannut Kirsi Kunnaksen yhden kerran. Olin sisareni avecina Pirkkalaiskirjailijoiden kevätkokouksessa puolitoista vuotta sitten. Paikalla olivat myös Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä. Saavuin paikalle kesken näytelmäkirjailija Sirkku Peltolan esiintymisen. En muista mitä Kunnas kysyi mutta Peltola aloitti vastauksensa toteamalla että tuota häneltä kysytään paljon. Siihen Kunnas huudahti, että hän kun ajatteli keksineensä nokkelan ja omaperäisen kysymyksen. Myöhemmin olimme lähdössä samoihin aikoihin. Seisoin eteisessä, kun Kunnas kosketti vyotäröäni mennessään ohi. Ajatus: Iik, Kirsi Kunnas kosketti minua! Hetkeä myöhemmin menin ulos, Kunnas ja Syrjä seisoivat kadun reunassa odottamassa kyytiä. Kun menimme ohi, Kunnas vilkutti meille sanoen hyvää kesää, nähdään taas. Ajatus, ja hihitys: Iik, Kirsi Kunnas vilkutti ja sanoi nähdään taas!  

Totisesti toivon, että Kunnas vaikuttaa keskuudessamme elävänä vielä kauan. Hänen kirjallinen perintönsä on niin valtava, että se ei katoa koskaan.

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Bazar 2014
Kansi: Jussi Jääskeläinen
335 s.

Christian Rönnbacka on yksi suosikeistani kotimaisista dekkaristeista. Antti Hautalehto - sarjan kirjoissa on ollut kaikki kohdallaan. Eikä sarjan kolmas osa, Rakennus 31, tee poikkeusta.

Nikkilän entinen mielisairaala ei olekaan hylätty. Rakennuksessa numero 31 asustaa Mestari, joka on koonnut ympärilleen Sisarten hovin. Heillä on tehtävä, jonka toteuttamista mikään ei saa estää. 

Metsiköstä löytyy tyhjä hautakuoppa, sitten toinen, yhä vaan lisää. Poliisit ovat ymmällään, ihmiset peloissaan ja lehdistö riemuissaan: miksi poliisi ei tee mitään! Poliisit miettivät, mistä on kysymys. Kuoppien kaivaminen ei ole rikos eli periaatteessa niiden tutkimiseen ei kannata tuhlata resursseja. Toisaalta kuopat ovat pahaenteisiä; miksi niihin on jätetty paperilappusia? Onko ne tarkoitus täyttää myöhemmin?

Lopulta yhdestä kuopasta löytyy ruumis, eikä se olekaan ihan mikä tahansa vaan ehta Jeesus-kopio. Merkkejä on niin orjantappurakruunusta kuin ristiinnaulitsemisesta. Kaiken huipuksi ruumis katoaa ennen ruumiinavausta ja tallentuu liikennekameraan. Antti Hautalehto kollegoineen saa viettää monta kummallista hetkeä, ennen kuin tapauksen taustat alkavat hahmottua ja kokonaisuus selvitä.

He etsivät tuloksetta rakennuksesta työkaluja jotka pystyisivät seinään, kunnes tulivat kolmannen kerroksen kerhotilaan jonka keskellä oli pingispöytä. Antin kasvoille nousi leveä hymy kun hän näki huoneen kulmassa vanhan omatekoisen painonnostopenkin.

- Paljonko nousee penkistä? Antti kysyi ja tarttui painonnostotankoon.

- Ei tuossa ole kuin arviolta 80 kiloa, Lars vastasi. - Jonkun amiksen näppynaaman sorvaamia rojuja. Ei täytä olympiakomitean kriteerejä.

- Ei niin, mutta kohta meillä on muurinmurtaja! Antti riemuitsi. - Tällä mennään seinän läpi niin että heilahtaa. Kannetaan nämä yläkertaan.

- Sinähän keksit oikein kolmiottelun näin syntymäpäiväsi kunniaksi, Lars totesi ja tarttui isoimpaan levypainoon. 

Olen tykännyt aiemmista osista mutta tästä pidin vielä enemmän. Syitä on monta. Tarina on hieno, todella omaperäinen ja yllättävä. Se on kummallinen, mutta silti uskottava. Surullisia ja jopa makaabereja tapahtumia höystää naseva huumori, joka saa välillä nauramaan ääneen. Poliisien käymissä keskusteluissa on runsaasti vitsailua tai ironissävytteistä kommentointia, mutta yhtään ei tullut sellainen tunne että sitä olisi ollut liikaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että huumoria tarvitaan jotta pystytään sietämään sekä paikallaan polkemista, tietämättömyyttä, turhautumista että pahuutta.

Uskon, että tässä on kirja, jonka tulen lukemaan myöhemmin uudelleen, ehkä useammankin kerran. Toivon, että sarja saa jatkoa vielä monta osaa. 

Viveca Sten: I natt är du död

Viveca Sten: I natt är du död
Forum 2011
376 s.

Viveca Stenin edellinen teos I grunden utan skuld oli mielestäni huono; sekä epäuskottava että tylsä. En silti halunnut hylätä Steniä kokonaan, sillä olin tykännyt kahdesta aiemmasta kirjasta. Onneksi annoin kirjailijalle uuden mahdollisuuden, keväällä suomeksi ilmestyvä I natt är du död on todella hyvä.

Edellisessä kirjassa eniten tökki Noran hahmo, se että hän ei tehnyt muuta kuin lipitteli viiniä itsesäälissä rypien ja kas, siinä samalla ratkaisi koko jutun, sohvalla istuen. Toisaalla Thomas ja muut poliisit eivät tuntuneet saavan mitään aikaan. Tässä taas asetelma on ihan erilainen. Nora saa elämästään uutta otetta ja on selkeästi sivuroolissa, ollen siis huomattavasti vähemmän ärsyttävä kuin edellisessä osassa. Keskiössä ovat nyt Thomas ja poliisin tutkintatyö.

Tarina alkaa itsemurhalla, joka ei ehkä olekaan itsemurha. Nuori opiskelijamies ei ole ollut masentunut, päinvastoin, hänellä on ollut monia tulevaisuudensuunnitelmia. Todisteita henkirikoksesta ei kuitenkaan löydy. Myöhemmin kuolee vanhempi mies, sitten toinen, kolmaskin. Poliisi päätyy selvittämään, mitä tapahtui Korsön saarella rannikkojääkäreiden koulutusleirillä kolmekymmentä vuotta sitten. Mitä sellaista siellä oli, mikä ei saa tulla päivänvaloon?

Det hade varit åtta kustjägare i gruppen, men de hade bara fått namnen på sju personer från försvaret. Eller mindes han fel?

"Jag måste kolla en sak", sa han hastigt till Pernilla och lämnade sängen. "Sov du. Jag kommer snart."

Thomas gick in i köket utan att tända och tog fram en penna och ett block ur en av de översta lådorna. I ljuset från hallen skrev han hastigt ner alla namnen:

Kihlberg, Fredell, Kaufman, Martinger, Erneskog, Eklund.

Sex personer, var alla med nu?

Han tuggade på pennan och försökte minnas biografierna från försvaret.

Björn Sigurd, soldaten som omkom i Bosnien, saknades. Thomas skrev dit Sigurd på listan.

Det blev bara sju namn.

Det måste ha funnits en kustjägare till.

Voi, olen niin iloinen että flopin jälkeen uskaltauduin palaamaan Stenin tuotantoon! Tuli niin hyvä mieli, ja on edelleen, tämän kirjan onnistumisesta. Tarina vie lukijan jälleen saaristoon ja saa kaipaamaan kesää, kiireettömyyttä, ystävällisyyttä. Samalla se vie lukijan menneisyyteen, kun päiväkirjamerkinnät vetävät mukaan karuihin oloihin ja väkivaltaiseen koulutukseen. Valo ja varjo vuorottelevat, samoin ihastus ja vihastus. I natt är du död on kirja, joka ahmaisee mukaan ja joka on luettava lähes kertaistumalta.

Töissä: Kirjallinen joulukalenteri: videovinkkauksia alakoululaisille

Lukki-kirjastot (Lohja, Vihti ja Karkkila) saivat AVI:lta rahoituksen videomuotoisen joulukalenterin toteuttamiseen. Itse en ollut mukana alusta lähtien; kesäkuisessa työhaastattelussa kysyttin olisinko valmis tekemään videovinkkejä, vastasin olevani.

Alussa ajatuksena oli ollut se, että aikuiset vinkkaavat aikuisille. Matkan varrella suunnitelma oli muuttunut sellaiseksi, että alakoululaiset vinkkaavat alakoululaisille. Käytännössä tehtiin niin, että luokka luki kirjan ja toteutti vinkin haluamallaan tavalla. Kirjat oli valittu syys-lokakuussa, joten kirjastolle jäi aikaa kysyä kustantamoista luvat niiden käyttöön. En ole lainkaan yllättynyt, että jokaiselta kustantamolta lupa saatiin :) 

Kuvauksesta huolehtivat Luksia-ammattioppilaitoksen audiovisuaalisen viestinnän opiskelijat. Kuvaukset toteutetiin samanaikaisesti kolmessa kirjastossa, kahden päivän aikana 6.-7.11. Itse olin mukana Mäntynummen kirjastossa, jossa kuvattiin kuuden luokan ja kahden kirjastolaisen vinkkaukset. Kaikkiaan luokkia oli mukana 14.

Kuvauksiin valmistautumassa Mäntynummen yhtenäiskoulun toisen luokan opettaja Merja Hannula (oikealla) ja kirjastonhoitaja Viivi Raunola. Taustalla kuvausryhmästä ohjaaja Harri, kameramies Marko, äänimies Samuel ja tuottaja Jan. Kuvasta puuttuu kameranainen Henna.

Kuvauspäivät olivat raskaita mutta hauskoja. Kirjastolaisten vinkkauksiin oli varattu puolisen tuntia aikaa, luokille tunnista puoleentoista. Kaikki olivat tehneet etukäteen kuvakäsikirjoitukset ja toimittaneet ne Luksiaan, jotta kuvaustiimi sai tehtyä tarkemman käsikirjoituksen ja aikataulun.

Aikataulu piti melko hyvin, osa kuvauksista venyi mutta vastaavasti toiset menivät oletettua nopeammin. Kaikille osapuolille täytyy antaa tunnustus hyvästä työstä. Lapset käyttäytyivät hyvin, ja ne joilla ei ollut roolia tai kuvauslupaa, tai joiden osuus oli jo kuvattu, malttoivat olla hissukseen. Heille oli kerrottu, että mikrofoni on niin herkkä, että se tallentaa äänet toiselta puolelta kirjastoa, joten kun ohjaaja pyytää hiljaisuutta niin se tarkoittaa hiljaisuutta koko kirjastossa. Ohjaaja oli loistava lasten kanssa, hän kertoi joka ryhmälle ohjeet miten kuvauksissa ollaan. Lisäksi hän kertoi mitä asioita tehdään, miten ja miksi. Lapset saivat kysyä, ja he saivat myös itse päättää harjoiteltiinko kohtaus ennen kuvaamista. 

Koska kuvaukset tehtiin osittain kirjaston aukioloaikana, ei ylimääräisiltä ääniltä voitu välttyä. Aika hyvin lainaus- ja palautusautomaatit olivat käytössä silloin, kun kamera ei pyörinyt. Joitakin kolahteluja tuli mukaan, mutta suurin osa jutuista kuvattiin pari kolme kertaa, ihan siksi että on riittävästi materiaalia mitä leikata ja mistä koostaa lopullinen noin kolmeminuuttinen video. 

Jännityksellä odotan, millaisia videoista tulee. Mäntynummella nähtiin näyteltyjä pätkiä kirjoista, hurjalla energialla esitetty räppi sekä ääneenlukemista. On kiva nähdä sekä ne että muut, muissa kirjastoissa kuvatut videot. Lopulliset versiot tulevat näkyviin kirjastojen nettisivuille ja youtubeen, sekä oletettavasti myös kirjastojen facebook-sivuille. Ja koska kyseessä on joulukalenteri, vinkit ovat luukkuja ja niitä avautuu - eli julkistuu - yksi päivässä :) 

Idea on ollut mahtava ja olen todella iloinen, että sain olla mukana projektissa. Se liittyy läheisesti myös Lukuintoon; mikä sen parempi keino saada lapset kiinnostumaan kirjoista kuin se, että toiset lapset kertovat niistä. Kokouksissa olen kertonut vinkkausjoulukalenterista, ja muutama koulu onkin tarttunut aiheeseen. Oppilaat kirjoittavat kirja-arvosteluja ja -vinkkejä, joita laitetaan esiin joulukuussa - tietysti yksi päivässä :) Iloinen olen siitä, että paperiversoita joulukalenterista tullaan tekemään sekä ala- että yläkouluissa. 

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita
Haamu 2014
141 s.
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Tunnustan: en ole koskaan ollut kauhukirjallisuuden kanssa mitenkään kovin läheisissä väleissä. Viime vuosina suhteemme on kuitenkin muuttunut lämpimämmäksi, kiitos suuntauksen, jota itse kutsun lempeäksi ja yläkoulun opettajat moderniksi kauhuksi. Ei zombeja, ei litroittain verta, ei päiden/sisälmysten irtirepimistä, kyllä pimeitä nurkkauksia, kyllä outoja hajuja, kyllä varjoissa vaanivia hahmoja.

Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon yhdessä kirjoittama Hotelli Ikuisuus on kirja, joka odotti lukutuolini vieressä jonkin aikaa ennen kuin tartuin siihen. Tiesin kyllä, mitä odottaa, luinhan takakansitekstin joka muuten on houkutteleva. Silti jännitin, onneksi turhaan.

Kirja koostuu 22 tarinasta, jotka on nivottu taidokkaasti yhteen. Seuraavassa tarinassa on aina joku henkilö, esine tai paikka - joskus useampikin - joka on esiintynyt sitä edeltävässä jutussa. Lopuksi kaikki kootaan yhteen. 

Mielestäni kokonaisuus on tasaisen vahva, joukossa ei ole yhtään heikkotasoista tarinaa. Tietenkin osa nousee ylitse muiden. Suosikkini on Osasto, hyytävä nelisivuinen kertomus laitoselämästä. Siitä tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta haluaisi lukea monta sataa sivua, haluaisi tietää mikä paikka tuo on, miksi se on, miten siitä on tullut tuollainen, keitä siellä on ja miksi siellä tapahtuu vastenmielisiä asioita. 

En tiedä, miten kertoisin tämän. Olen surullinen ja järkyttynyt. Sain tänään parkkisalista uuden kasan nahkoja. Aloin leikata päällimmäistä vuotaa muotilla lapsen kenkiä varten. Armeijalla on paljon lapsia. Tulvan jälkeen oli paljon orpoja, jotka piti sijoittaa johonkin. Toisaalla äidit myivät sellaisia lapsia, joiden isistä ei ollut varmuutta. Armeijaan kelpasivat kaikki.

Asetin muottia vuodan päälle. Se oli kauniin ruskea. Mieleeni tuli eteläisten saarten kullanruskea iho. Sitten näin merkin. Sydämenmuotoinen kuvio keskellä nahkaa ei ollut liuennut parkkisaavien happoihin. Minua puistatti. En kyennyt jatkamaan töitä. Kaaduin maahan ja aloin itkeä. Vartijat kantoivat minut akuuttihoitoon. Sain pistoksen, joka turrutti mieleni. Sen jälkeen minut puettiin pakkopaitaan ja sidottiin sänkyyn. Makasin siinä kolme vuorokautta. Suuhuni työnnettiin letkulla ravintoliuosta ja aamuin illoin sain pistoksen.

Seuraava tarina on tietenkin nimeltään Lastenkengät.

Lukiessa koin monenlaisia tunteita äklötyksestä huvittuneisuuteen. Pelottavia asioita tapahtui, mutta ei mitään liian kamalaa. Tällainen puoliallergikko uskalsi lukea kaiken, pimeänä ja sateisena marraskuun iltana tietenkin :) Ja työrooli nousi taas kerran esiin: haa tässäpä ohut kirja, mitä vinkata kasiluokkalaisille kun he tulevat äidinkielen tunnilla kirjastoon tutustumaan genrekirjallisuuteen! Pakko sanoa, että vieläkin on liian vähän kauhukirjoja jotka toimivat 12-15 - vuotiaille. Etenkin, kun osan lukutaito on kohtalaisen heikko niin että 300-sivuiset romaanit ovat täysin poissuljettu vaihtoehto, ja lastenosaston kauhutarjonta liian lapsellista. Tästä jäi kaikinpuolin hyvä mieli.

Kirjailijan kanssa - lukupiiri: Joel Haahtela

Melkein missasin yhden suosikkikirjailijani, Joel Haahtelan. Olin ilmoittautunut Kirjailijan kanssa - lukupiiriin, mutta muistin päivämäärän väärin. Onneksi huomasin facebookista tiistaina, että tapahtuma olikin jo sinä iltana, niinpä ehdin mukaan. 

Kallion kirjaston Dekkarikirjastoon kokoontui viitisentoista henkeä. Paikka oli ihastuttava ja tunnelmallinen. Kirjahyllyjen ympäröimänä, lämpimässä valaistuksessa vietettiin lämminhenkinen puolitoistatuntinen. Aluksi Haahtela kätteli kaikki paikallaolijat, yllättävä mutta kiva ele :) Sitten lukupiirin puuhanainen Meri Savonen haastatteli Haahtelaa, mutta yleisökin väliin kommentoi tai kysyi jotain. Vaikka Tähtikirkas, lumivalkea - kirjan ilmestymisestä on jo jonkun aikaa - ja uusi tarina on jo kirjoitteilla, totaalisen kirjoitusblokin jälkeen - Haahtela palasi muistelemaan kirjan kirjoitusprosessia, vastaanottoa ynnä muuta. Kirja on aiempaa tuotantoa laajempi, ja se oli vaatinut enemmän taustatyötä. Kirjailija arvioi, että puolet ajasta meni taustatyöhän ja toinen puoli tekstin kirjoittamiseen ja uudelleenkirjoittamiseen. 

Joku kysyi Haahtelan suhteesta henkilöhahmoihinsa. Kirjoitusprosessin aikana hahmot ovat ymmärrettävästi lähellä ja läheisiä, mutta sitten suhde väljähtyy. Haahtelan mukaan neljä kirjoituskertaa aiheuttavat sen, että hahmoista tulee liian tuttuja. Etenkin, kun uudelleenkirjottamisen vaiheessa he eivät enää kehity eivätkä uudistu. Kun kirja on valmis, heistä on helppo päästää irti. 

Toinen kysyi, ajatteleeko Haahtela lukijaa kirjoittaessaan, pyrkiikö hän saamaan tarinaan lukijoita miellyttävän lopun. Vastaus oli kielteinen, onneksi. Mielestäni kirjailija on välittäjä tarinan ja lukijan välillä. Tarina haluaa tulla kerrotuksi, ja kirjailijan tehtävä on kirjoittaa se. Hänen on kirjoitettava tarina sellaisena kuin se haluaa tulla kerrotuksi, hän ei voi tehdä sille väkivaltaa, ei saa pakottaa sitä tiettyyn suuntaan. 

Kaikkinensa ilta oli hieno ja mieleenpainuva kokemus. Tila oli täydellinen, pienuudesta huolimatta se ei ollut ahdas eikä ahdistava vaan päinvastoin oivallinen luomaan sopivaa tunnelmaa. Kyseessä oli todellakin lukupiiri, vuorovaikutus, ei haastattelu jossa kaksi ihmistä puhuu muiden kuunnellessa  passiivisina.

Lopuksi oli tietenkin pakko pyytää signeeraus kirjaan :) Oli ilo kuulla että uutta tekstiä syntyy, sitä ei vielä kerrottu milloin seuraava kirja tulee mutta odotan sitä kovasti. Samoin odotan seuraavaa lukupiiritapaamista; silloin iltaa istutaan Juha Itkosen kanssa :)

Jännitys- ja fantasiavinkkausta alakoulussa

Torstaina 23.10 olin alakoululla pitämässä kirjavinkkausta. Koulussa juhlittiin jälkikäteen Sadun päivää, joka oli osunut syyslomaviikon lauantaille. Juhlapäivänä luokissa työstettiin satuja monin eri tavoin, lisäksi osa oppilasta oli pukeutunut satuhahmoiksi. Minut oli kutsuttu vinkkaamaan jännitys- ja fantasiakirjoja luokille 2-4. Viiden tunnin aikana vinkkauksia oli viisi kappaletta, kestoltaan 35-45 minuuttia. Ryhmiä oli yhteensä yksitoista ja osallistujia 204. 

Annoin jokaiselle ryhmälle kirjalistan mukaan, jotta he voivat katsoa vinkkauksen jälkeen oliko siinä jotain kivaa, mitä he haluaisivat lainata. Etu on, että koulun kanssa samassa pihapiirissä on sivukirjasto, joten kirjoja voi helposti käydä lainaamassa vaikka heti koulupäivän jälkeen. 

Jokaisessa vinkkauksessa esittelin noin kahdeksan kirjaa. Kerroin jotain mitä kirjassa tapahtuu, joistakin luin pienen pätkän. Loppuun jäi aikaa, jolloin oppilaat saivat selailla kirjoja. Totesimme nopeasti, että koska vinkkauksiin osallistui kaksi luokkaa kerralla ryhmäkoon ollessa 35-42, oli helpointa koota kirjat neljälle pöydälle. Ryhmä jaettiin neljään osaan, jokaiselle pienryhmälle osoitettiin aloituspiste ja pöytiä kierrettiin myötäpäivään. Näin jokainen oppilas näki jokaisen esitellyn kirjan. 

Koska päivän aikana oli vinkkausta kolmelle eri ikäluokalle, en esitellyt samoja kirjoja kaikille. Kokosin kuitenkin kirjalistaan kaikki päivän aikana vinkatut kirjat. Tällaisella setillä olin liikkeellä:

Aarnio, Reeta: Maan kätkemät (fantasia)

Bagge, Tapani: Konstaapeli Mutanen ja loma-arvoitus (jännitys, kuvakirja)

Caldwell, S. A.: Lohikäärmeet: Lohikäärmeiden valtakunnan salaisuudet (tietokirja)

Collins, Suzanne: Gregor ja Alismaan vitsaus (fantasia) 

Evinsalo, Kari: Etsivä Vertti ja salakuljettajat (jännitys)

Grant, Michael: Haaste (fantasia)

Hido, Ryoji: Verenhimoiset vintiöt (mangasarjakuva lapsivampyyreista)

Hulkko, Johanna: Geoetsivät ja vaeltava aave (jännitys)

Hämäläinen, Karo: K. H. Moilanen ja karanneet tarinat (jännitys)

Kaskinen, Anna-Mari: Skandaali suorassa lähetyksessä (jännitys)

Kjaer, Jan: Ensimmäinen tulikoe (fantasia)

Laajarinne, Jukka: Isä vaihtaa vapaalle (jännitys, kuvakirja)

Larry, H. I.: Jäätävää jännitystä (jännitys)

Lukkarila, Päivi: Kolmen ajan maa (fantasia)

McMullan, Kate: Uusi oppilas (fantasia)

Scarry, Richard: Höyrylaivan arvoitus (jännitys, kuvakirja)

Oli hämmästyttävää, miten rauhallisia vinkkaustilanteet olivat huolimatta isoista ryhmistä. Oppilaat jaksoivat kuunnella, osa myös kommentoi tai kysyi - viitaten ensin :) Suurin osa vaikutti kiinnostuneelta tutustumaan kirjoihin. Seuraavana päivänä sain kirjastosta viestin, että sinne jättämäni kirjapino oli huvennut kiitettävästi ja varauksiakin oli tehty. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut keikka :) Ääni tietysti oli kovilla mutta onneksi kesti loppuun asti.

Kirjavinkkaus ei ole minulle vierasta toimintaa, mutta nyt Lukuinto-teemavuonna ja toimiessani Lukuinto-koordinaattorina se vie aiempaa paljon suuremman osan työajasta. Lohjalla on 33 koulua, ja tavoitteena on saada jotakin toimintaa jokaiseen niistä. Vinkkauksia onkin kysytty paljon, monta on jo pidetty ja jokusia sovittu. Kalenteri täyttyy vauhdilla, hyvä niin! 

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa
Minerva 2010
301 s.

Matkakertomukset ovat kiehtovaa luettavaa. Ne ovat tutkimusmatkoja paitsi kulttuuriin myös itseen. Äskettäin bloggasin seikkailujuoksija Jukka Viljasesta, nyt on polkupyöräilevän Matti Rämön vuoro.

Kesällä luin Rämön ensimmäisestä pyörävaelluksesta, siitä kerrotaan kirjassa Rengasrikkoja Saharassa. Toinen matka suuntautuu Intiaan ja on sekä kestoltaan että kilometrimäärältään lyhyempi. Sillä on kuitenkin erityinen merkitys; Rämö jättää äidilleen lopulliset jäähyväiset viemällä tuhkahippusen Varanasin kaupunkiin, Gangesin varrelle. 

Intiassa Rämö pyöräilee kuukauden, syyskuun puolivälistä lokakuun puoliväliin, yhteensä 2600 kilometriä. Ajamisesta vapaita päiviä on vain muutama, nekin perhesyistä eli äidin tuhkan siunauspäivä sekä viikonloppu tyttären kanssa. Muuten päivittäinen kilometrimäärä on sadan huitteilla, jaettuna pariin kolmeen osaan. 

Rämön kokemukset Intiassa tuntuvat samaan aikaan hurjilta ja hämmästyttäviltä. Ensimmäinen rengasrikko sattuu jo kohta lentokentältä lähdön jälkeen, ja renkaita rikkoutuu etenkin alkumatkasta niin usein että lukijaakin raivostuttaa. Korjaaminen on hidasta, koska ympärille kerääntyy kymmeniä ihmisiä jotka eivät tyydy katselemaan vaan räpläävät vaihteita yms. Pyöräliikkeitä on joka kylässä mutta niiden työn jälki vaihtelee todella paljon. 

Lopussa Rämö toteaa arvioineensa matkan viitisensataa kilometriä väärin. Siihen nähden on todella ihme, miten hän saa joka yöksi huoneen eikä hänen tarvi nukkua ulkona. Jos pyörää ei saa suojaan ensimmäisessä paikassa, toisessa tai kolmannessa se onnistuu. Olosuhteet ovat vaativat, yölläkin on kuumaa ja kosteaa, lisäksi huoneissa on sekä likaiset lakanat että erinäisiä ötököitä. Väärin arvioitu reitin pituus pakottaa jatkamaan ajoa ja skippaamaan useammat lepopäivät, lisäksi rengasrikot, vain hindinkieliset opasteet ynnä muut hidasteet venyttävät ajopäivät usein myöhäiseen iltaan asti.

Jatkan pimeällä tiellä. Väsymys alkaa painaa. Lämpötila on pysynyt aamua lukuun ottamatta alle 30 asteen, eikä iltapäiväromahdusta ole tullut, mutta liian pitkä yhtäjaksoinen reuhtaisu vaatii nyt veroa. Sinnittelen eteenpäin tienreunan vilkkaassa liikenteessä.

Olen ainoa pyöräilijä, jolla on valot. Polkemisen tekevät erityisen vaikeaksi valoitta väärään suuntaan ajavat kaksi- ja kolmipyöräiset. Myös lehmiä on hankala erottaa. Kevyessä ruuhkassa erehdyn ajamaan liian lähellä pientareenreunaa. Vierelläni on kaksi polkijaa, ja kun pimeydestä sukeltaa pyörä vastaan, minulla ei ole tilaa väistää tien puolelle. Teen silti refleksinomaisen, pienen äkkinäisen väistöliikkeen. Onnekseni rinnalla ajavat ehtivät reagoida siihen, eikä tilanteesta seuraa muuta kuin kevyt kosketus ja pulssin kiihtyminen.

Läheltä piti - tilanteita sattuu päivittäin mutta Rämö suhtautuu niihin tyynesti. Eipä sille paljoa voi, jos autot ajavat vastaan pimeässä pitkät päällä tai avun tarjoamisen jälkeen aletaankin tivata siitä maksua. 

Aion jatkaa tästä seuraavaan kirjaan, ilokseni niitä on ilmestynyt jo monta. On hauskaa lukea, missä Rämö on kulkenut ja mitä hänelle on retkillä tapahtunut. Toivon, että seuraavilla matkoilla hän selviää ainakin vähemmillä renkaanvaihdoilla.