Lastenkirjalauantai: Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (selkokirja)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
Suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi
Oppian 2019
182 s.

Kenneth Grahamen ihana klassikko Kaislikossa suhisee on saanut selkomukautuksen. Hyvä niin! Yläkouluvinkkaajana tiedän, että klassikoiden selkoversiot ovat kysyttyjä, joten sitä parempi mitä enemmän niitä on tarjolla. Vaikka sivumäärä - 182 - saattaa vaikuttaa suurelta ja ehkä hieman pelottavaltakin, on tarina niin vauhdikas että sivuja kääntää melkein huomaamattaan.

Tarina alkaa, kun Maamyyrä lähtee ulos ja päätyy joen rantaan. Pian hän tapaa Vesirotan, ja seikkailu alkaa. Soutuvene on Maamyyrälle uusi tuttavuus, siksipä joessa retkeily on jännittävää. Hurjaa puolestaan seuraa siinä vaiheessa, kun uusista asioista innostuva Rupikonna hommaa auton. Tapahtuu kaikenlaista aina vankilareissusta ja vallatun talon vapauttamisesta lähtien.

Maamyyrä hyppäsi ylös

ja tarttui äkkiä airoihin.

Vesirotta kaatui veneen pohjalle.

”Mitä sinä teet! Vene kaatuu!”

Vesirotta huusi.

Mutta Maamyyrä heilutti airoja

voimalla ja kaivoi niillä vettä.

Airot eivät osuneet veteen.

Maamyyrän jalat lensivät ilmaan

ja hän kaatui Vesirotan päälle.

Pelästynyt Maamyyrä tarttui

veneen reunaan - ja molskis!

Vene kaatui.

Maamyyrä räpiköi joessa.

Vesi oli hyvin kylmää.

Se sattui Maamyyrän korviin,

kun hän upposi veden alle.

Hän kamppaili ja sai päänsä pinnalle.

Mutta sen jälkeen hän alkoi

taas upota.

Sitten joku tarttui

Maamyyrää niskasta.

Se oli Vesirotta.

Vesirotta nauroi.

Vesirotta sai kiinni kelluvasta airosta

ja laittoi sen Maamyyrän kainaloon.

Vesirotta teki samoin toiselle airolle.

Sitten Vesimyyrä hinasi

Maamyyrän rantaan.

Mielestäni tarinaan on onnistuttu kätkemään monia opettavaisia juttuja niin, etteivät ne osoittele ”hei, katso, noin käy jos tekee tuollaista”. On yli-innokkuutta, vieraan pelkoa ja epäluuloa, piittaamattomuutta, epärehellisyyttä. Ne kuitenkin limittyvät arkisiin hetkiin, usein yhdessä uteliaisuuden ja malttamattomuuden kanssa.

Rupikonna on mielenkiintoinen hahmo. Hän on samaan aikaan pääsemässä irti itsekkyydestään ja välinpitämättömyydestään mutta ei sitten kuitenkaan pääse vaan ajautuu tekemään lisää tyhmyyksiä. Hän tunnistaa ystäviensä huolen mutta kohtaa todella monta ongelmaa ennen kuin uskoo näiden järkipuhetta. Onneksi muut eivät hylkää häntä vaan ovat valmiina taistelemaan Rupikonnan elämänlaadun puolesta.

Kaiken yllä leijuu ystävyys, aito halu auttaa toista. Yhteistyö on keino selvitä mistä vaan. Ei haittaa vaikka ystävykset ovat keskenään todella erilaisia, jokaisella on omat vahvuutensa joten kokonaisuudesta tulee monipuolinen.

Lastenkirjalauantai: Aaron Blabey: Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Englanninkielinen alkuteos The Bad Guys, Episode 1 (2015)
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Into 2020
140 s.







Alussa ovat susi, hai, käärme ja piraija. Kaikki ovat hurjia, vaarallisia petoja, eikös vaan? Tällä kertaa ei. Susi on päättänyt näyttää lukijalle, että hän ja hänen kaverinsa ovat oikeasti tosi kivoja ja lempeitä. Kavereilla tosin kestää hetken päästä mukaan hänen ideaansa. Kun lähdetään pelastamaan kissaa puusta, nelikosta aika monella on oletuksena, että kissasta tulee ateria. Herra Susi saa heidät kuitenkin oivaltamaan, että pelastusoperaatio ilman syömistä on nyt heidän juttunsa. 

Kissa on puolestaan operaatiosta eri mieltä, eikä todellakaan halua tulla tämän jengin pelastamaksi. Käydäänkin hurja henkien taisto. Ensimmäisen tehtävän jälkeen vuorossa on vaativampi: yksi kissa puussa vaihtuu 200 koiraksi koiratarhassa. Herra Sudella on suunnitelma tätäkin varten. Eikä tietenkään kaikki mene ihan niin kuin on suunniteltu... 

Hurja jengi on hauska tarina, jossa on vielä hauskempi kuvitus. Eläinten ilmeet, ilmeettömyys, liikkeet ynnä muut ovat sellaisia, että niille ei voi olla nauramatta. 

Viime vuosina on tullut paljon lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on isoja kuvia tekstin lomassa, lisäksi on käytetty eri fontteja, eri fonttikokoa, lihavointia ja niin edelleen. Joskus mietin, että onko sellainen sittenkään helppolukuista, vai onko se liian levotonta ja vaikeasti seurattavaa. Hurjan jengin etu on siinä, että tekstiä on varsin vähän, joillain sivuilla pari sanaa, joskus pari lausetta. On myös helppo pitää tauko lukemisessa, sillä kaksi eri operaatiota on selkeästi erotettu toisistaan. Sivumäärä voi tuntua isolta, mutta valtaosa on kuvaa joten tarina on helppo- ja nopealukuinen. Lopussa vihjaistaan seuraavasta tehtävästä, 10 000 kanan pelastamisesta. Siitä saamme odottaa suomennosta syksyyn asti. 

Vinkkauslistani pitenee taas, mahtavaa! Ja ennen muuta siksi, että tätä voi vinkata kaikille alakouluikäisille, en usko että olisi kuudesluokkalaisillekaan liian helppo tai tapahtumaköyhä. Jostain luin, mitä lapset toivovat hyvältä kirjalta, vastaus oli huumoria ja seikkailua. Tässä on molempia yllin kyllin. 

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti: pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta
Ruotsinkielinen alkuteos Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
272 s.

Ja juuri se tekee ankeriaasta niin ainutlaatuisen. Vaikka luonnontieteen alalla on ollut monia arvoituksia, harvat niistä ovat osoittautuneet yhtä pitkäikäisiksi ja vaikeaselkoisiksi kuin ankeriaan arvoitus. Sen lisäksi, että ankerias on osoittautunut epätavallisen työlääksi havainnoida - kummallisen elämänkaarensa, valonarkuutensa, muodonmuutostensa ja monimutkaisen lisääntymiskäyttäytymisensä takia - se on salamyhkäinen tavalla, joka vaikuttaa melkeinpä tietoiselta ja tarkoitukselliselta. Vaikka sitä onnistuisi havainnoimaan, vaikka sitä pääsisi oikein lähelle, se tuntuu sittenkin livahtavan karkuun. Niin suuri joukko ihmisiä on uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa ankeriaan tutkimiseen ja yrityksiin ottaa siitä selvää, että meidän pitäisi tosiaan jo tietää siitä enemmän kuin tiedämme. Se, ettemme siltikään tiedä enempää, on edelleen jonkinasteinen mysteeri. Eläintieteen piirissä tätä nimitetään yleisesti "ankeriaskysymykseksi".

Helmet-lukuhaaste sai kohdan 3, "kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti". Pyörittelin Ankeriaan testamenttia jonkin aikaa käsissäni, mietin että noinkohan minua kiinnostaisi lukea moisesta kalasta, otuksesta josta en tiedä yhtikäs mitään. Joku hämärä mielikuva on ulkonäöstä, siinä kaikki. Mukana on kuitenkin myös isän ja pojan keskinäisestä suhteesta ja pojan varttumisesta lapsesta aikuiseksi, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. 

Ja niinhän siinä kävi, että se oli menoa heti alusta. Herranjestas mikä kirja, aivan huippu! Svensson tekee ankeriaasta tavattoman mielenkiintoisen olion, ja tarkastelee sitä monesta näkökulmasta. On sen mystisiä ominaisuuksia, on ilmastonmuutoksen uhkaama tulevaisuus, ankerias kaunokirjallisuudessa, vuosia ja jopa vuosikymmeniä vaativat tutkimukset ja kokeet joissa saadaan selville vähän jotain tai ei mitään, ankerias osana ruokakulttuuria... Tieto-osuuksien välissä kulkevat muistot isän kanssa koetuista ankeriasjahdeista, joissa usein saalis oli se vähiten tärkeä asia. 

Se voi johtua siitä, että emme tosiaankaan puhuneet. Olimmehan paikassa, jossa puhumisen tarve oli niukka, paikassa, joka päinvastoin pääsi parhaiten oikeuksiinsa hiljaisuudessa. Kuunvalon kuvajainen, suhiseva heinikko, puiden varjot, virtaavan joen yksitoikkoinen ääni ja kaiken yllä lepakot kuin liitelevät asteriskit. Siellä oli parempi pitää huoli, että sulautui osaksi kokonaisuutta.

Voi se johtua siitäkin, että muistan väärin. Muisti on petollinen, se seuloo ja valikoi. Kun etsimme tapausta menneisyydestämme, ei ole lainkaan varmaa, että muistamme tärkeimmän tai olennaisimman, vaan me muistamme sen, mikä istuu parhaiten kuvaan. Muisti maalaa taulun, jossa yksityiskohtien on täydennettävä toisiaan. Muisti ei huoli mukaan värejä, joiden sävy riitelee taustan kanssa. Sovitaan siis, että me olimme hiljaa. Enhän minä edes tiedä, mistä me olisimme puhuneet.

Asuimme parin kilometrin päässä joelta, ja kun tulimme myöhään illalla kotiin, riisuimme saappaat ja sadehousut ulkoportailla ja minä painuin saman tien pehkuihin. Nukahdin nopeasti, ja viiden jälkeen aamulla isä herätti minut taas. Hänen ei tarvinnut sanoa paljon mitään. Nousin heti sängystä ja vedin vaatteet päälle, ja vain muutaman minuutin kuluttua istuimme taas autossa. 

Joka luvussa tuli wau-olo, melkein suu auki luin mitä kummallisempia asioita. Oli pakko kiirehtiä eteenpäin, sitä vaan halusi tietää että mitä vielä voi tapahtua, miten monin tavoin ankerias "huijaa" ihmisiä. Olin myös riemuissani, kerrankin jokin joka pakenee tutkimuksia, on jokin jota on tutkittu Aristoteleen ajasta alkaen mutta joka silti aiheuttaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Go ankerias! Samalla olin iloisen hämmästynyt, että niinkin tavallinen - ja ehkä vähäpätöiseksi mielletty - asia kuin ankerias osoittautui näin monipuoliseksi ja yllätykselliseksi. 

Tämä on niitä lukemisen parhaita hetkiä; kun ei oikein osaa odottaa mitään ja sitten saakin ihan hirmuisen paljon. On ihana tunne olla haltioissaan. 

Ankeriaan testamenttia on luettu blogeissa melko paljon, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Riina Stén, Juha Pikkarainen ja Kirjaluotsi. 

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri: Levoton mieli
Otava 2019
444 s.

Taiteilijaromaaneita on tullut viime vuosina tiuhaan, eikä mielestäni lainkaan turhaan. Moni osaava kirjoittaja on tehnyt hienon fiktiivisen tarinan todellisesta henkilöstä, joko koko elämästä tai osasta. Antti Tuuri on ottanut kohteekseen taidemaalari Arvid Bromsin, joka saattaa monelle lukijalle olla vieraampi tuttavuus. Minulle ainakin, sillä en tiennyt Bromsista muuta kuin nimen. 

Tarina keskittyy Bromsin viimeiseen vuosikymmeneen, aikaan jolloin hän on solminut viidennen avioliiton ja asettuu asumaan Lappajärvelle. Elämä on kaksijakoista, toisaalta leppoisaa maalaiselämää, toisaalta kaupungin humua. Rahan puute on lähes aina läsnä, ja Broms joutuu kulkemaan myymässä taulujaan ja piirustuksiaan niin omalla kylällä kuin muualla, lähinnä Seinäjoella. Kaupankäynti on aina pois maalausajasta, unohtamatta kaupungin tarjoamaa ryyppyseuraa. 

Ajatuksissaan Broms palaa usein värikkääseen historiaansa. Viides vaimo Helvi Inkeri oli jo hänen nuoruudenrakastettunsa, mutta vasta nyt he ovat päätyneet pysyvämmin yhteen. Väliin mahtuu liuta avioliittoja ja avioliiton ulkopuolisia suhteita, joista etenkin suhde Emmi Jurkan kanssa on yhä mielessä. Monenlaiset väärinkäsitykset ja Bromsin ajattelematon toiminta on johtanut siihen, että hän on istunut vankilassa muutamaan otteeseen, ja yhä on ihmisiä jotka tuntevat kaunaa häntä kohtaan. Alkoholin kutsu on voimakas, eikä naukkailu ole aina jäänyt inspiraation hakemiseen. Paljon on mennyt tavaroita rikki, ihmisiäkin. Anteeksipyydettävää on riittänyt. Bromsille taide on asia, mikä menee kaiken muun yli, ja sillä voi perustella kaiken. 

Helvi Inkeri on tuvassa ja kysyy iloisesti, kuinka myyntireissu oli onnistunut. Väitän, etteivät tauluni enää kelpaa kenellekään, taiteilijana olen epäonnistunut ja unohdettu: kaikki työni on ollut turhaa. Istun penkillä, Helvi Inkeri tulee ja silittää tukkaani. Se uskoo, ettei minua unohdeta; vielä sadan vuoden kuluttua jotkut ihmiset saavat iloa ja rauhaa katsellessaan maalauksiani.

Sitten Helvi Inkeri kertoo kirjakauppiaan soittaneen Seinäjoelta: kaikki sinne lähettämäni taulut on myyty hintaan, jonka olin niille määrännyt. Kirjakauppias oli pyytänyt lähettämään lisää töitä, monet halusivat nyt Seinäjoella hankkia taulujani; meistä oli puhuttu kauppalassa paljo sen jälkeen, kun Ilkka-lehdessä oli kerrottu seinäjokisten taiteenystävien auttavan meidän opintomatkalle Firenzeen: taiteeni ystäviä halusivat nyt olla monet.

Tämä on hieno, äärettömän hieno kirja! 

Arvidin hahmo on hallitseva, mutta hän pysyy koko ajan kiinnostavana. Välillä hän on kuin lapsi, joka loukkaantuu verisesti kun ei saa tahtoaan läpi, ja joka selittää tapahtumat itselleen aina edullisesti. Kun hän vie naapurista tynnyrillisen lämmitysöljyä sanoen emännälle että sopii maksusta isännän kanssa, myöhemmin hän ei ota asiaa puheeksi vaan miettii että maksaa sitten jos isäntä pyytää. Hänen tavaton itsekkyytensä on samaan aikaan huvittavaa ja hämmentävää, sama pätee ylidramaattisuuteen ja tapaan kääntää omat virheet (kuten varkaudet ja petokset) muiden syyksi. Pidän henkilöhahmoista, heitä on maltillinen määrä ja valtaosa esiintyy useita kertoja, niin että heistä tulee vähän lukijankin ystäviä ja tuttuja. Välillä he saattavat tuskastua taiteilijaan, mutta antavat törttöilyt anteeksi ja luottavat tämän menestykseen.  

Kirjan tunnelma on verkkainen, mikä vaatii lukemaan hitaasti. Paljon on toistoa, mutta tähän kirjaan se sopii erinomaisesti. Samanlaiset tilanteet ja lähes sanasta sanaan samat lauseet toistuvat, mutta ne virittävät rauhalliseen tunnelmaan, ovat kuin verkko joka kietoutuu lukijan ympärille. Vaikka Bromsin elämä on ollut vauhdikas ja rikkonainen, koin lukemisen lohdullisena. Epäonnistumisista on mahdollista päästä yli ja unelmia voi olla elämän loppuun asti.

Tuuri kirjoittaa hyvin visuaalisesti, tilanne- ja tapahtumapaikkakuvia suorastaan vyöryi päähän lukiessa. Tarina toimisi varmasti myös elokuvana. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 24, "kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 teosta." Se sopisi myös esimerkiksi kohtaan 7, "kirjassa rikotaan lakia", 15, "fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö" sekä 46, "kirjassa on sauna". 

Levoton mieli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripihdintoja, Kirjareppu, Sanat sekä Hyvä riippuvuus. 

Lastenkirjalauantai: Madeleine Bernadotte: Stella ja salaisuus

Madeleine Bernadotte: Stella ja salaisuus
Teksti ja idea: Madeleine Bernadotte ja Karini Gustafson-Teixeira
Käsikirjoitus ja teksti: Marie Oskarsson
Kuvitus Stina Lövkvist
Suomentanut Katriina Kauppila
Otava 2020
142 s.

Ruotsin prinsessa Madeleine on ideoinut ja osin myös kirjoittanut lastenkirjan, joka yllätti minut iloisesti. Ensinnäkin, jotenkin olin olettanut että kyseessä on kuvakirja mutta ei, tämä on romaani. Toiseksi, äkkiä voisi ajatella että prinsessa kirjoittaa vaaleanpunaisesta prinsessaelämästä mutta ei, nyt ollaan monien vakavien asioiden äärellä.

Stella on muuttanut New Yorkista Ruotsiin, ja uusi kouluvuosi on alkamassa. Moni asia ärsyttää ja jännittää. Uusperheen keskinäiset välit ovat kireät, osin väärinymmärrysten ja yliyrittämisen takia. Uusi maa, erilaiset tavat, uusi koulu ja uudet ihmiset jännittävät. Alku on hankalaa, mutta pian Stella saa uusia ystäviä. Eräänä päivänä Elena kertoo Stellalle salaisuuden, jota ei saa kertoa kenellekään. Stella kuitenkin kokee salaisuuden painon niin raskaana, että hänen on uskouduttava isälle. Isä lohduttaa ja sanoo, että Stella on tehnyt oikean ratkaisun, sillä on asioita joita ei ole tarkoitettu lasten kannettavaksi vaan ne pitää aikuisten hoitaa kuntoon. 

Moni asia on tässä maassa toisin. Oppilaiden täytyy esimerkiksi olla ulkona välitunneilla, vaikka sadepilvet roikkuvat raskaina koulunpihan yllä. Stella vilkuilee ympärilleen. Kukaan ei näytä välittävän. He pelaavat jalkapalloa ja leikkivät, ihan kuten tavallisesti.

- Tule, mennään tuonne, sanoo Isabelle.

Hän kiskoo Stellaa pyörätelineille, missä Amira, Ali ja Elena jo norkoilevat katoksen alla. 

- No, millaista tennis oli? Ali kysyy.

- Se oli oikeastaan ihan ookoo, sanoo Stella. 

- Niin että sinä olet jo ihan sairaan taitava.

He katsovat toisiaan ja alkavat tirskua. Isabelle ja Amira näyttävät kysyviltä.

- Mitä nyt? Mikä on noin hauskaa? kysyy Amira.

- Ei mikään, sanoo Stella.

- Tennis vain... svoosh! sanoo Ali ja tekee muutaman iskun ilmaan.

Stella ei pysty hillitsemään itseään.

Hän nauraa niin että ei melkein saa henkeä.

- Eihän teidän kanssa pysty juttelemaan! Mille te nauratte? kysyy Isabelle.

- En tiedä... sanoo Ali ja nauraa ihan kaksinkerroin.

Se tarttuu. Elenakin alkaa tirskua. Stella saa naurukohtauksen. Kukaan ei pysty selittämään mitään, kaikki kolme ovat saaneet tartunnan naurubasillista.

- Te ette ole ihan viisaita. Tule Amira, lähdetään, sanoo Isabelle happamasti.

He menevät puolijuoksua pihan yli päät yhdessä.

Stella tulee yhtäkkiä ajatelleeksi koulua kotona. Mitä hänen ystävänsä tekevät nyt? Ajattelevatko hekin joskus häntä? Vai ovatko he jo unohtaneet hänet? Ärsyttävät kyyneleet lymyävät taas yhtäkkiä silmäkulmissa. "Kaikki täällä on niin kummallista. Minä kaipaan kotiin. minä kaipaan ystäviäni", hän ajattelee.

Kirjassa on todella paljon vaikeita aiheita, kuten lapsen oikeus koskemattomuuteen, yli-innokas äitipuoli, äidin ikävä, kulttuurierot, fyysinen välimatka, koulumaailmassa oleva paine että kaikkien pitäisi olla tietynlaisia... Kokonaisuus pysyy kasassa eikä se ole liian raskas lukijalle. Huumori ja lasten ilo on osa tarinaa. Päällimmäiseksi kokemukseksi minulle jäi Stellan ja kavereiden ystävyys, joka muodostuu tiiviiksi jo lyhyen tuttavuuden jälkeen. Kirjassa nostetaan hienosti esiin se, että on aina parempi sanoa ääneen se mikä vaivaa, on kyse sitten isosta tai pienestä asiasta. Jos et halua halata etäistä sukulaista vaikka tämä haluaa aina halata sinua, on ok sanoa että et pidä halailusta. Tai että olisi kiva kysyä ensin, mitä toinen haluaa harrastaa, ennen kuin ostaa lahjaksi uuden harrastuksen.

Jäi olo, että olisi kiva lukea Stellan kuulumisista lisää. Onko Ruotsissa asuminen todellakin väliaikaista, niin kuin on suunniteltu? Onko äiti hankkimassa Stellalle isäpuolen? Onko äitipuoli relaamassa yhtään, vai pysyykö hän aina yhtä hyperaktiivisena ja nipona? Miten Elenalle käy, miten hänen elämänsä jatkuu? 

Lastenkirjalauantai: Metallica: Aapinen

Metallica: Aapinen
Englanninkielinen alkuteos The ABCs of Metallica (2019)
Teksti: Metallica & Howie Abrams
Kuvittanut Michael "Kaves" McLeer
Suomentanut Heikki Kuula
Johnny Kniga 2020
43 s.

No nyt! Tässä on kirja, josta olen kohkannut jo etukäteen mutta josta samalla olen hiukan hämmentynyt. Idea on erikoisuudessaan loistava, opetellaan aakkosia Metallican kanssa, kunkin kirjaimen johdattaessa johonkin Metallicaan tai yleensä musiikkiin liittyvään asiaan. Tekstiä on vähän, mikä rohkaisee opettelemaan lukemista. Toisaalta sanasto on vaikeaa, lukemista ei ole helppo opetella sanoilla kuten riffi, hippikaupunginosa, rankkuusstandardi tai bändinimillä kuten Misfits ja Thin Lizzy. Ja jos kirjaa lukee musiikkia harrastamaton aikuinen, saattaa hänellä olla ajoittaisia hankaluuksia miettiessään sanaa tai lausekokonaisuutta, että mitäs tässä nyt sanotaankaan. En tiedä, onko tekstin tarkoitus olla runomuodossa enemmän kun osittain, minä kuitenkin koin vähän häiritseväksi sen että vain osa riimeistä rimmaa, joissain teksteissä enemmän ja joissain vähemmän. Eroja on myös yksittäisen tekstin sisällä, joku säkeistö rimmaa enemmän kuin toinen. 

Pidän siitä, että lyhyisiin tekstipätkiin on saatua sisällytettyä isoja asioita. Monenlaiset saavutukset on kuitattu välillä suorastaan lakonisesti. Lukeminen on hauskaa! 

A

niin kuin ...And Justice for All

Metallican neljäs pitkäsoitto

ekan kerran mukana Jason Newsted

tuo matalien taajuuksien voitto

Kannessa oikeuden jumalatar

Doris kutsumanimeltään,

kun täydellistä albumia etsitään

tää usein nimetään

Biisit olivat pidempuä,

riffit rouheita, kovempia,

rummut vihaisia, äkäisiä

metallifaneista kiehtovia

Tunnen Metallican tuotantoa, juurikin ...And Justice for Allista alkaen. Siskollani oli se c-kasettina, jota minä kuuntelin salaa hänen huoneessaan silloin kun hän oli poissa :) Bändi on kulkenut mukana jo aika monta kymmentä vuotta. Ehkä siinä on osasyy lukemisen hauskuuteen, tiesin keistä ja mistä puhutaan, ja sitaattia kirjoittaessa oivalsin että sanojen rytmi on täsmälleen sellainen että taustalle voi kuulla Metallica-soundin. Melkein odottaa, milloin James Hetfieldin ääni alkaa papattaa tekstiä, olkoonkin se tässä suomenkielistä. 

Tykkäsin myös kuvituksesta, se on samaan aikaan rouhea ja maltillinen. Tulee selväksi, minkälaisesta bändistä ja musiikista on kyse, mutta iloiset hymyilevät hahmot tekevät kuvituksesta helposti lähestyttävän. 

Hämmennys tulee ehkä siitä, etten ihan hahmota kenelle tämä on suunnattu. On toki alle kouluikäisiä hevimusiikin ystäviä, mutta heitä lienee selkeä vähemmistö. Ehkä tämä on nostalgia- ja ilopläjäys vanhemmille, samalla houkutin tutustua kirjaan yhdessä lapsen kanssa. 

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

En ole erityisen kokenut esseelukija, mutta haitanneeko tuo, kiva niitäkin on fiilistellä :) Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet ei ole päällisin puolin erityisen houkutteleva, kansi on yksinkertainen kuvaton, eikä takakannessa ole teosesittelyä. Toisaalta, tämä on keino ohjata lukija kurkistamaan sisällysluetteloa, mistä voi bongata itseä innostavia aiheita ja otsikoita.

Ensimmäinen essee käsittelee Breaking Bad -televisiosarjaa. En ole kyseistä sarjaa katsonut, mutta lukiessa tuli olo että pitäisiköhän aloittaa. Toisaalta, haluanko katsoa kaikkia kausia, kun esseestä olen lukenut juonikulun ja tapahtumia loppuun asti. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että vaikka tiedänkin tapahtumista etukäteen, haluan kuitenkin nähdä ne omin silmin.

Suosikkini kymmenestä esseestä on ”Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä”, missä Arnkil pohtii Ryhmä Hau - sarjan antamaa kuvaa työnteosta. Olen lukenut muutaman kirjan, mutta enpä ole koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka pentujen pitää olla aina valmiina pelastamaan mitä milloinkin, ilman vapaapäiviä, yksipuolisella ravinnolla, muiden luottaessa siihen että he pystyvät hoitamaan ihan millaisen tahansa uhan. Hurjan mielenkiintoista! Kuin myös kirjoittajan aiheesta käymät keskustelut lapsensa kanssa.

Erityisellä lämmöllä suhtaudun myös teksteihin Neuromaanista (jota en ole lukenut) sekä Tikkurilasta (jossa olen ollut töissä - ja kyllä, se oli Tikkurilaa eikä naapurikaupunginosaa). Sen sijaan Schlegel-essee oli meikäläisen aivoille melko raskas.

Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa. Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, joita jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan.

Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta 24/7 -tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin. Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.

Esseiden - niin tässä kuin muissakin kokoelmissa - iso anti on myös siinä, että ne antavat lukijalle vinkkejä kiinnostavista kirjoista, ohjelmista, sarjoista ja niin edelleen. Kun on lukenut esseistin ajatuksia, tulee usein olo että haluaisinpa tutustua kyseiseen teokseen ja nähdä mitä ajatuksia itsellä herää. Juuri nyt mietin esimerkiksi, missä kohtaa olisi riittävästi aikaa paneutua Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaaniin rauhassa, ja onkohan jossain Piki-kirjastossa Primo Levin teosta Jaksollinen järjestelmä.

Punaisena lankana Sunnuntaiesseissä tuntuu olevan eri taiteenlajien tapa kuvata yksilöä ja yhteiskuntaa. Yksilöllä on paineita yhteiskunnan taholta, toisaalta taiteentekijällä on visio ja paine kuvata asioita tietyllä tavalla, tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi dokumentti voi näyttää kuvattavan hyvinkin erilaisessa valossa, kuin miltä tästä on tuntunut kuvaushetkellä.  Ja kirjailijalla on äärettömän pieni valta siihen, minne kaikkialle hänen teoksensa kulkeutuu ja miten sitä luetaan ja tulkitaan. Vallitsee siis eräänlainen lempeä kauhun tasapaino.

Lastenkirjalauantai: Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
Kustannus-Mäkelä 2019
165 s.

Aijai mikä herkkupala tuli luettua! Luulen että moni lapsi on samaa mieltä, sillä tässä on kosolti niin seikkailua kuin huumoria. Merirosvotarinat uppoavat moniin, mutta mikä parasta, isossa roolissa ovat myös naispuoliset merirosvot. Kaikki tykkää Arrrjasta, uskokaa pois! 

Kajo on orpotyttö, joka on asunut aina Kuunvalon johtamassa orpokodissa, Korkeamuurissa. Arki on rutiinia, josta Kajo haaveilee pääsevänsä pois. Eräänä päivänä sanomalehdessä kerrotaan merirosvohavainnosta, ja uutinen saa Kuunvalon pois tolaltaan. Kajo huomaa tilaisuutensa tulleen, ja päättää kadota. Hyvin pian hän törmää merirosvoihin, ja tulee siepatuksi mukaan seikkailuihin. Vaikka kun totta puhutaan, hän on asiasta vain hyvillään. Vihdoinkin! Elämä merirosvojen kanssa on samaan aikaan työteliästä mutta hauskaa. Kajo on kohtalaisen kömpelö ja siksi hyväntahtoisen kiusoittelun kohde, toisaalta hänestä tykätään ja huolehditaan. Ei aikaakaan kun hän on jo osa joukkoa. 

- Tiiätkö mitä? Riki-niminen toisti kaverinsa sanat.

- Mäkin luulen, et se puhuu totta. Riki istahti takaisin alas ja kääntyi minun puoleeni. - Säkö et tosissaan tiiä sun äitistä mitään? Etkä isästä? 

- Isoäitistä? Isoisästä? toinen kysyi.

- Serkkutytöistä? Kaukasista sukulaisista?

Pudistin jokaisen kysymyksen jälkeen päätäni. 

- Aatteletko sä samaa kuin mä? Riki kysyi toveriltaan.

- Javierin karvaisia jalkoja, kun se tanssii Käsipuolen tavernassa?

- Ei kun tosta? Riki nyökkäsi minua kohti. Eivätkö he tosiaan tajunneet, että kuulin ja tajusin, että he puhuivat minusta?

- Ai jaa... kihertävän merirosvon ilme piristyi. - Joo, kyllä mä aattelen!

- Se on sit päätetty? Riki kysyi.

- Päätetty on! Hihii!

Ei ilmeisesti haitannut ollenkaan, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä he olivat päättäneet. Riki nimittäin tarttui minuun ja solmi köyden ranteeni ympärille. He olivat päättäneet ainakin, että minä lähden heidän mukaansa, eikä minulla ollut asiassa sananvaltaa. 

Ehkä hiukan yllättäen merirosvolaivan kapteeni(kin) on nainen. Sukupuolia ei kuitenkaan korosteta mitenkään, vaan joukkio on hyvin yhtenäinen. Merirosvo mikä merirosvo, ja hyvä niin. 

Merielämän, asumattoman saaren ja aarteiden lisäksi tarinassa on syvempi juonne. Kajo miettii toisinaan puuttuvaa perhettään, vaikka ei oikeastaan osaa kaivata sitä. Hän on tottunut olemaan osa orpolapsijoukkoa, käskyttäjänään varsin ankara Kuunvalo. Merirosvojen luona hän kokee suurta vapautta, mutta saatuaan selville asioita perheestään on Kajon palattava takaisin orpokodille. 

Tykkäsin tästä todella paljon, kirja on totta tosiaan sellainen että se on suorastaan ahmaistava. Henkilöhahmot ovat mitä mainioimpia persoonia. Parivaljakko Arrrja ja Riki on sellainen, että minäkin haluaisin tulla heidän sieppaamakseen! Toivon kovasti, että tässä olisi kyseessä sarjan avausosa, olisi kiva lukea lisää poppoon seikkailuja. 

"Oviaukon pielessä luki koruttomalla tekstauksella Kajo. Ei muuta. Kun ei ollut sukua, ei ollut sukunimeäkään, niin yksinkertaista se oli. Mutta nimenikin oli omani, ja se riitti minulle."