Siri Østli: Uusien alkujen joulukalenteri

Siri Østli: Uusien alkujen joulukalenteri

Norjankielinen alkuteos Adventskalendern (2021)

Suom. Aino Ahonen

Bazar 2023

429 s. 

Olen varsin skeptinen feelgood-teemaisten joulukirjojen suhteen, sillä siirappinen hömppä on vahvasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Siri Østlin Uusien alkujen joulukalenteri vaikutti kuitenkin siltä, että siinä on muutakin sisältöä kuin miessuhteiden vatvomista. 

Fie tulee jätetyksi ja heitetyksi ulos kodistaan. Puolivuotisen masennuksen ja pilleripöhnän jälkeen Fien siskonsa päättää, että tämän on löydettävä elämänkipinä uudelleen. Sisar keksii joulukalenterin, joskin sillä lupauksella että ihan joka päivä ei tule uutta tehtävää. Fie ei innostu asiasta, mutta toteuttaa kuitenkin tekstarina saapuvia tehtäviä. Jo heti alussa hän - ja myös lukija - saa yllättyä. Asunnon koristeleminen onkin odottamattoman suuri urakka, työpaikka löytyy ongelmitta ja lemmikkieläinkin ilmestyy kuin tilauksesta. Vähitellen Sagenen kaupunginosa alkaa näyttää Fielle hyviä puoliaan eikä vähiten ihmisten takia. 

"Voisit hankkia lemmikkieläimen", Sara sanoi. "Lemmikistä olisi sinulle varmasti paljon iloa."

"Ai miksi?"

"Koska pidät eläimistä. Etkö muista Pippeliä? Sinähän rakastit Pippeliä."

"Olin viiden, ja Pippeli oli kani. Meidän piti luopua siitä, kun se sai poikasia. Se sotki kokonaan käsitykseni seksuaalisuudesta. Luulin, että urokset voivat tulla raskaaksi! Olin varma, että naapurin sedälle oli tulossa vauva, mutta hänellä olikin kaljamaha. Setä närkästyi pahemman kerran. Eikä Pippelin nimi auttanut asiaa."

"No jaa, sinähän sen nimen keksit. Eikä sen tarvitse olla kani. Mikä tahansa eläin käy. Hankit jonkin kivan ja kiltin eläimen, joka pitää sinusta. Esimerkiksi marsun."

"Marsun? Taisin jo sanoa, etten ole enää viisivuotias. Kelpaako kala? Minähän aloitan työt, eikä työpaikalle voi viedä mitä tahansa elukkaa."

Luin tämän jo ennen joulua, ja ehkä osittain kirjan vaikutuksesta ostin jouluviemisiksi muun muassa rusinaleipää. Tässä syödään ihanan paljon lohturuokaa, ja mikä parasta, kukaan ei kauhistele ruuan  kalorimäärää tai valittele painoaan. 

Henkilökattaus on monipuolinen ja persoonallinen. Pidän siitä, miten Fie tarinan edetessä löytää itsensä. Ennen muuta pidän siitä, miten hän ja moni muukin käyttäytyy odottamattomalla tavalla. Tarinakulku viittaa hyvinkin kliseiseen toimintaan, mutta sitten hahmot tekevätkin jonkin asian toisin. Lukiessa sai yllättyä ja myös nauraa. 

Erinomainen joulukirja tällaiselle nirsoilijalle, joka haluaa siirappinsa limpussa eikä luettuna. Fien - ja Koiran - elämästä lukisin mieluusti useammankin kirjan. 

Nyt on annettava periksi ja laitettava tämä Helmet-lukuhaasteen viimeiseksi puuttuvaksi kohdaksi eli 43, "kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa". Olisin halunnut lukea kirjan, jossa tulevaisuus on vaikkapa sadan vuoden päässä. Luin useita suoritettuja haaste- ja vinkkilistoja, ja kahta kirjaa aloinkin lukea mutta totesin että ne eivät ole minun kirjojani enkä kertakaikkiaan jaksa lukea niitä loppuun. Uusien alkujen joulukalenteri ei ehkä ole tiukkojen kriteerien mukaan sopiva haastekohtaan, mutta koska en ehdi enää etsiä ja lukea vielä yhtä uutta ehdokasta ennen vuodenvaihdetta niin menköön. 

Vuosi Afrikassa -lukuhaaste

 

Olin marraskuussa kahden viikon lomalla Sansibarin saarella. Jo ennen lomaa, ja etenkin sen aikana, tajusin kuinka vähän tiedän Afrikasta, alkaen ihan siitä kuinka harvan maan osaan sijoittaa kartalle oikein. On siis lukuhaasteen paikka! 

Vuosi Afrikassa -lukuhaaste (#vuosiafrikassa) kestää koko vuoden 2024, saa tulla mukaan ken haluaa :) 

Sansibar kuuluu Tansaniaan, johon liittyviä kirjoja on ilmestynyt lähiaikoina ainakin Riikka Palanderilta ja Irja Aro-Heinilältä. Toivon haastevuoden aikana löytäväni kirjallisuutta suomeksi, mutta jonkun verran varmaankin luen englanniksi. Toivon myös, että kirjallisuus kattaa mahdollisimman monta maata. Yritän löytää karttakuvan, josta voin värittää maita sitä mukaa kun olen kuhunkin liittyvän kirjan lukenut. Ja jos tuntuu siltä, että vuosi ei riitä, jatketaan haastetta toinenkin vuosi. 

 

Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne

 

Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne

Lasten Keskus 2021 

25 s. 

Mikäpä sopisi joulun aikaan paremmin kuin kirja ennakkoluuloista oudon näköistä ruokaa kohtaan! Monessa kodissa lienee tilanne, että kerran vuodessa syötävät, aikuisille niin herkulliset ruuat ovatkin lasten mielestä epäilyttäviä, kenties suorastaan kauheita. 

Aina niin ihana Molli on hurjan nälkäinen, hänen vatsansa murisee niin että hän ihan säikähtää. Lähellä on Sisu-ystävä valmiina auttamaan. Oranssit, keltaiset ja punaiset ruuat ovat hyviä, mutta sitten Sisu laittaa kattilaan herneitä. Katastrofi! Molli ei pidä vihreästä ruuasta! Mitäs nyt tehdään? 

Sisu rohkaisee Mollia parhaansa mukaan, mutta Molli ei siltikään halua syödä herneitä. Sisu yrittää uudelleen, ja Molli päättää voittaa inhonsa. Herneitä ei ole helppo saada kiinni, ne pyrkivät lautaselta karkuun minkä ehtivät. Kun Molli lopulta saa yhden kiinni ja on valmis syömään, hänen suunsa ei suostu aukeamaan. Muitakin kommelluksia sattuu, ennen kuin Molli lopulta saa syötyä yhden herneen. 

- Sisu, suuni ei suostu syömään vihreää ruokaa. Katso vaikka, Molli sanoi ja vei herneen lähemmäs suutaan. NAPS! Suu napsahti kiinni.

Sisu mietti hetken. Sitten se keksi.

- Laita silmät kiinni, niin et näe vihreää väriä, Sisu sanoi ja näytti Mollille mallia. 

Molli sulki silmänsä ja yritti uudestaan. Mollin nenä nuuhki vimmatusti, kun herne lähestyi. NAPS! Suu meni jälleen kiinni. 

- Ei auta, Molli huokaisi. - Nenäni haistaa vihreän värin.

Sisu mietti jälleen. 

- Pidä nenästäsi kiinni. Silloin et haista, minkä värisiä herneet ovat, Sisu keksi. 

Molli piti nenästään kiinni ja sulki silmänsä. HUMPS! Herne humpsahti Mollin suuhun. 

Tykkään kaikista Molli-kirjoista tosi paljon, eikä tämä tee poikkeusta. Kirja rohkaisee kokeilemaan, mutta tekee sen hienovaraisesti eikä osoittelevasti tai painostavasti. Se myös näyttää, että on juhlan paikka kun kokeilussa onnistuu, syö sitten yhden herneen tai monta. 

Tarinan lisäksi rakastan kuvitusta, varsinkin Mollin ilmeet ovat kertakaikkisen osuvia. Vaikka aihe on sinänsä vakava, käsittelytapa on lempeä ja hauska. Erityistä plussaa pienistä bonusjutuista, joissa lukijan pitää tehdä jotain Mollia auttaakseen. Ihanaa vuorovaikutusta!

Helmet-haasteeseen täyttyy toiseksi viimeinen tyhjä ruutu eli numero 3, "kirjan nimessä on kasvi".

Mollin taistelusta herneiden kanssa on luettu ja kirjoitettu myös esim. blogeissa Lukutuulia, Kirjat kertovat ja Kirjavinkit.

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

 

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

Englanninkielinen alkuteos All the Broken Places (2022)

Suomentanut Kari-Pekka Toivonen

Bazar 2023

368 s.

Yhdeksänkymppinen Gretel asuu Lontoossa, leskeksi jäätyään yksin valtavan suuressa asunnossa. Poika Caden käy joskus, lähinnä suostutellakseen Gretelin myymään asunnon ja muuttamaan vanhainkotiin. Naapurin muistisairaasta Heidistä on hyvänä päivänä seuraksi. 

Alakerran naapurin kuoltua asuntoon muuttaa kolmihenkinen perhe. Yhdeksänvuotias Henry tuo Gretelin mieleen muistoja vuosikymmenien takaa, muistoja jotka ovat niin kipeitä että hän mieluummin pitäisi ne piilossa. Henryn kohtaamat vaikeudet muistuttavat Greteliä hänen ongelmistaan äitinä, joten hän yrittää auttaa Henryä parhaansa mukaan. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, jossa kaikissa on nykyhetki ja sen rinnalla jokin Gretelin elämän tärkeä ajankohta. Vuonna 1946 hän pakenee äitinsä kanssa Saksasta Pariisiin, vuonna 1952 Gretel lähtee niin kauas pois kuin pääsee eli Australiaan, ja vuonna 1953 hän asettuu Lontooseen. Joka kerta hän kuvittelee jättävänsä lapsuutensa ja nuoruutensa Saksan taakseen, mutta aina se löytää hänet. Oli Gretel missä tahansa, hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä. 

Siellä ei ollut muita kuin hän. Ja kuten viimeksikin, hän istui hiljaa lukemassa sanomalehteään. Valitsin paikan huoneen toisesta nurkasta, istuin alas ja tuijotin pöydän pintaa. Lopulta nostin katseeni häneen. Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Se oli hän. Melkein kymmenen vuotta vanhempi, tietenkin, mutta en voinut erehtyä. 

Hän aavisti, että tarkkailin häntä ja hän kääntyi minuun päin. Odotin hänen yllättyvän minut nähdessään, mutta näin ei käynyt, joten oletin, ettei hän tunnistanut minua. Itse asiassa hän hymyili hieman, aivan kuin olisi tottunut nuorten naisten kiinnostuneisiin katseisiin. Sitten hän nyökkäsi tervehdykseksi, ja minä tunsin, miten puna nousi kasvoilleni. Hän kääntyi, omahyväinen hymy kasvoillaan, lukemaan lehteään. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin vilkaisi minua uudelleen. Hänen vino hymynsä hyytyi hitaasti ja hän puri hampaansa tiukasti yhteen - ja kääntyi sitten pois. Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, hän tarttui kynäänsä ja kirjoitti jotain sanomalehtensä etusivulle. 

Toinen maailmansota on vahvasti läsnä. Vaikka tarina pääosin sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan, Gretel palaa muistoissaan sota-aikaan ja perheeseensä. Kaikki särkyneet paikat on jatko-osa Poika raidallisessa pyjamassa -kirjalle, mutta sen lukeminen ei ole välttämätöntä pysyäkseen tämän tapahtumissa kärryillä. Poika raidallisessa pyjamassa on Gretelin veljen näkökulmasta, nyt samoihin asioihin palataan lyhyinä välähdyksinä Gretelin kokemana. 

Vaikka sodan raakuuksia kuvataan erittäin vähän, kirja on silti yllättävän raskasta luettavaa. Gretelin syyllisyydentunne on vahva, myös niissä asioissa joihin hän ei olisi voinut vaikuttaa. Hän tuntee syyllisyyttä myös vanhempiensa puolesta, mutta suurimpana on syyllisyys veljen kohtalosta. Hän tuntee rakentaneensa elämänsä valheelle, ja pelkää vuosikymmeniä että joku saa selville totuuden. Alakerran Henry muistuttaa häntä veljestään, ja koska hän ei pystynyt pelastamaan veljeään niin hän pyrkii pelastamaan Henryn. 

Ja vaikka Gretel on elämänsä aikana tuntenut monia ihmisiä, tuntuu kuitenkin siltä, että hän on aina ollut yksin. Muutamia läheisiä ystävyys- tai rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet pettymykseen tai Gretelin poislähtemiseen. Viimeisinä vuosikymmeninä Gretelillä on ollut lähinnä aviomiehensä, joka hänkin on nyt poissa. 

Koskettava ja ajatuksia herättävä tarina, jossa on mukana jokusia yllätyksiä. Varsinkin loppu yllättää, ja siitä pidän erityisen paljon. Hyvä tämä on kauttaaltaan, melkeinpä ahmien tuli luettua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". 

Kaikki särkyneet paikat on luettu muun muassa blogeissa Kirjojen kuisketta, Mummo matkalla ja Luetut kirjat.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 21

 

On Kirjabloggaajien joulukalenterissa toisen luukkuni aika, ja enää kolme yötä jouluun! Eilinen luukku avautui Tarukirjassa, ja huomenna vuoron saa Kirjarouvan elämää -blogi. Lista kaikista mukana olijoista löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jonka kirjoittaja Niina on tehnyt luukkujen kuvat sekä logon. 

Tämän päiväinen luukku vie meidät klassikon pariin. 

Astrid Lindgren: Marikin joululoma

Ruotsinkielinen alkuteos Jullov är ett bra påhitt, sa Madicken (1960)

Kuvitus Ilon Wikland

Suomentanut Laila Järvinen

WSOY 1994

59 s.

Astrid Lindgren ei esittelyjä kaipaa, ja myös Marikki lienee monelle tuttu. Marikin joululoma on leppoisa ja lämminhenkinen tarina ekaluokkalaisen Marikin ja hänen siskonsa Liisan elämästä. Joululoma ja joulun odotus ovat alkaneet. Eräänä aamuna joki on jäässä, joten Marikki ja Liisa lähtevät luistelemaan. Lyhyeksi aiotusta ulkoilusta tuleekin koko päivän kestävä retki, jossa ilo vaihtuu epätoivoon ja epätoivo riemuun. 

Iltaisin he kirjoittavat pitkiä toivomuslistoja tontuille. 

"Robinson Grusoe, paljon paperinukkeja, tinasotilaita, sukset, vaaleanpunainen, tukassa pidettävä ruusu", sanotaan eräässä Marikin listassa. Hän lukee sitä Liisalle. 

"Sinä olet ihan hassu, Marikki", sanoo Liisa. "Tahdotko todella saada ruusun?"

"En tietenkään", sanoo Marikki. "Kirjoitin sen vain siksi, että se kuulostaa niin kauniilta."

He miettivät kovasti, mitä antaisivat äidille ja isälle joululahjaksi. Marikki kysyy äidiltä heidän keittäessään nekkuja: "Äiti, mitä sinä toivot kaikkein, kaikkein eniten?"

"Kahta oikein kilttiä ja herttaista tyttöä", sanoo äiti.

Silloin Marikin silmät alkavat kiiltää ja hänen äänensä värisee hiukan. 

"Mitä sinä sitten tekisit Liisalla ja minulla?"

Mutta äiti silittää hänen tukkaansa ja selittää, ettei hän halua keitään muita tyttöjä; hän toivoo vain, että Marikki ja Liisa olisivat jatkuvasti yhtä kilttejä ja herttaisia kuin tähänkin asti. 

Mutta Liisan mielestä ei olisi ollenkaan hullumpaa, jos taloon tulisi pari uutta tyttöä.

Tämä on kyllä jotenkin niin ihana kirja, lämminhenkinen ja hauskakin. Tarina on 60 vuotta vanha mutta paljon siinä on nykyhetkessäkin tunnistettavia asioita. Tärkeää on yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Huumori on osuvaa ja naurattaa nykyäänkin. 

Alkuaan Marikin joululoma on osa vuonna 1962 ilmestynyttä Marikki-teosta, mutta toimii kerrassaan hyvin omana yksittäisenä kirjanaan. Minun ainakin tekee mieli lukea muitakin Lindgrenin kirjoja, niin Marikkia kuin Saariston lapsia, nyt heti paikalla. 

Hyödynnän kalenteriluukkua Helmet-lukuhaasteeseen, johon saan kohdan 7, "kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta".

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

Ruotsinkielinen alkuteos Kult (2022)

Suomentaneet Kirsi Kokkonen ja Petri Stenman 

Otava 2022

654 s.

Kirjailijakaksikko Läckberg & Fexeus jatkaa Mina Dabirista ja Vincent Walderista kertovaa sarjaa. Avausosa Mentalisti ei saanut minua liekkeihin, eikä sitä tee tämä toinenkaan osa. Tykkäsin tästä kuitenkin enemmän kuin ensimmäisestä. 

Viisivuotias lapsi katoaa päiväkodista. Pian käy ilmi, että tapaus ei ole ensimmäinen - eikä viimeinen. Poliisi yrittää ensin omin voimin, mutta kutsuu pian avukseen lahkoasiantuntija Novan ja mentalisti Vincentin. Kuka vie lapsia ja miksi? Millainen ihminen tai ihmisjoukko pystyy sellaiseen? Kello tikittää, ja poliisilla on paine saada kierre poikki. Tilannetta ei helpota aiemmin siepatun lapsen sekava äiti, joka yhdessä äärioikeistolaisen poliitikon kanssa syyttää tilanteesta niin poliisia kuin maahanmuuttajia. 

Hänen ympärillään kuhisi. Mina tiesi, että hän voisi lähteä hetkeksi pois toimistolta. Työtä tehtiin kuumeisesti, ja kaikki työskentelivät vuoroissa, jotta jaksoivat. Niin sen piti ollakin, hän tiesi Julian olevan oikeassa. Eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että välttyisi niiltä liikkuvilta hikipilviltä, joiksi hänen työtoverinsa olivat muuttuneet. Hänen oli kuitenkin vaikea irrottautua, vaikka hänen pitäisi lähteä poliisitalolta viiden minuutin kuluessa, jottei myöhästyisi treffeiltä Amirin kanssa.

Hän ei vain oikein pystynyt vielä lähtemään.

Hän tuijotti työpöydällä olevia asiakirjoja Lillystä ja Ossianista, ikään kuin voisi pakottaa ne puhumaan. Mina oli tulostanut kaiken, minkä oli löytänyt. Hänen ajatuksensa kulki paremmin, kun hän pystyi ikään kuin pitelemään sanoja käsissään, selailemaan papereita, leikkelemään ja tekemään alleviivauksia. Se oli yksi harvoista tilanteista, jolloin hän salli itselleen hieman sekasotkua. John Cleese oli oikeassa sanoessaan, ettei luovuus löydy näyttöä tuijottamalla. Ja Minan täytyi löytää ainakin jotakin. Koska mikään ei täsmännyt. 

Mina on yhtä bakteerikammoinen kuin avausosassa, mutta nyt jatkuva peseytyminen, siivoaminen ja desinfioiminen ei ole yhtä ärsyttävää kuin ennen. Aloin miettiä, että tällaisia hahmoja on kirjallisuudessa varsin vähän, ja vielä vähemmän sellaisia jotka poliiseina joutuvat menemään hyvinkin epähygieenisiin asuntoihin ja paikkoihin. On havahduttavaa, että Minalla on turvaverkkonaan äärimmäisen pieni määrä ihmisiä. Hurjaa, että Tukholman kokoisessa paikassa hänellä on yksi kahvila, jonka yksi työntekijä ymmärtää hänen tarvettaan saada take away -kahvinsa mukista, joka otetaan avaamattomasta pakkauksesta. Ahtaita paikkoja kammoava Vincent sopii hyvin Minan pariksi. He pystyvät myös hieman vitsailemaan peloistaan.

Huomasin, että en muista ketään muita hahmoja kuin Minan ja Vincentin. Käsiteltiinköhän muiden poliisien elämää ykkösosassa ollenkaan? Hyvä että nyt saamme olla myös Julian, Rubenin ja Christerin mukana ja tutustua heihin paremmin. Pidän siitä, että poliisitalolla on varsin hyvä henki ja keskinäinen nokittelu on pääosin leppoisaa. 

En pitänyt siitä, että kirjassa on lapsiin kohdistuvia rikoksia, joita selvitetään sanoja laskemalla ynnä muita matemaattisia arvoituksia ratkomalla. Missä ovat vanhat kunnon sisarusten / vanhempien / isovanhempien kuristamiset ja myrkyttämiset, joiden motiivina on perintöriita tai mustasukkaisuus? Miksi niin usein nykydekkareissa uhreina ovat pienet lapset? Ja tiedän kyllä, että todellisessa maailmassa miljoonat lapset kokevat pahempaa kuin mitä hurjimmassakaan dekkarissa. 

Ehkä pikkujuttu, mutta jumiuduin siihen, että kirjan nimi on Kultti mutta sitä sanaa ei esiinny suomennoksessa kertaakaan. Aina puhutaan lahkoista. 

Hiukan olisi ollut tiivistämisen varaa, minä ainakin kyllästyin siihen kun jatkuvasti on kuuma ja paidoissa on hikiläikät ja tuulettimet levittävät bakteereja ja hiki valuu selkää pitkin / kasvoilla... 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 1, "kirjassa on kartta". 

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

 

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani

Kirjapaja 2022 

204 s.

Arvostelukappale

Olen lukenut Björkmanin aiemmatkin essee-/kolumni-/kirjoituskokoelmat ja pitänyt niistä kovasti. Siksipä myös uusin kiinnosti. En tiedä onko maailmanaika nyt sellainen, että Björkmanin tekstit vaativat paljon aikaa ja useita lukukertoja. Pyysin ja sain kirjan arvostelukappaleena jo keväällä 2022, aluksi luin siitä osan, toisella kertaa reilun puolet ja vasta nyt kolmannella kerralla luin loppuun asti. 

Tämän kirjan tekstit on julkaistu Eeva-lehdessä kolumneina. Yksittäinen teksti ei siten ole pitkä, mutta tuttuun tapaansa Björkman kirjoittaa painavaa asiaa. Sanojen sisältö on niiden fyysistä kokoa paljon suurempi, ja monet lauseet pysäyttävät pohtimaan asioita. Aiheet vaihtelevat, mukana on niin vuodenaikoja, taidetta, lapsuutta kuin arkisia hetkiä. 

Se että kaikki vanhenisivat, oli kyllä tiedossani. Senkin aavistin, että talot purettaisiin ja tilalle rakennettaisiin uusia. Myös sen, että jotakin säilyisi. Jokunen pieni tupa siellä täällä, kipeänä ja haikeana, muistona menneestä. Tie on edelleen sama. Päällystämätön soratie, joka halkoo kylän, pellot ja metsäsaarekkeet. Yhä saapuu kesän ja syksyn jälkeen talvi ja routa, jäädyttää tien. Piirtää lumikukat kylmenneitten mökkien ikkunoihin. Ja yhä uudestaan saapuvat keväät, kurkiaurat metsien ylle. 

Kesät ovat siellä, hämärät lämpimät illat. Aika ajoin palaan. Katson kaikkea ja katseeni hakee mennyttä. Täällä kaikki tapahtui. Tietoiseksi tuleminen. Elämään kiinni kasvaminen. Lähdön pakko ja paluun tarve. Kaipaus syntyi ja ikävä. Elämä vei minut muualle, sen oli vietävä. Tietä pitkin. Kevättietä.

Tekstit ovat kiireettömiä, ja ne myös vaativat lukijalta kiireettömyyttä, niitä ei voi lukea pikavauhtia harppoen. Esimerkiksi yllä olevan sitaatin pätkä "elämään kiinni kasvaminen", siitä voi tulla hyvinkin pitkä pohdinta jos lukija alkaa miettiä, mitä se hänen kohdallaan tarkoittaa. Missä ja miten minä kasvoin kiinni elämään, ja mikä pitää minut siinä kiinni nyt? 

Björkman kirjoittaa kaunista kieltä, sitä lukee mielellään ja monet lauseet tulee luettua toisen tai useammankin kerran. Björkman osoittaa, että kielen ei tarvitse olla runollista tai koukeroista ollakseen kaunista, hän päinvastoin osaa pysäyttää ja vaikuttaa lyhyillä lauseilla. 

Tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Lukijana minut valtasi kiitollisuus siitä, että saan lukea näin hienoa tekstiä. Että nämä sanat ovat olemassa, etteivät ne katoa vaan voin palata niihin uudelleen ja uudelleen. 

Metsä ei kuule neuvojani on luettu myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Ankin kirjablogi ja Kirjat kertovat.

Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 17, "kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja".

Tom Felton: Beyond the Wand

 

Tom Felton: Beyond the Wand

Ebury Spotlight 2022

288 s. 

Felton on näyttelijäksi vielä kohtalaisen nuori, puolivälissä neljääkymmentä. Hän on kuitenkin koonnut elämänsä tähänastiset vaiheet kirjaksi. Paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Nelilapsisen perheen kuopus piti esiintymisestä, mutta oli vähällä lopettaa näyttelemisen. Teatterin ohjaaja kuitenkin kehotti perhettä hankkimaan pojalle agentin. Pian Felton pääsi mainoksiin, ja yhä ollessaan lapsi hän pääsi näyttelemään Jodie Fosterin kanssa. Hänen ollessaan 12-vuotias alkoi Potter-elokuvien aikakausi, joka kesti vuosikymmenen ja jona aikana hän kasvoi aikuiseksi. Aikuisena olikin iso työ löytää itsensä ja paikkansa maailmassa, jossa hän oli samaan aikaan tunnettu ja tuntematon. 

The nine-year-old Tom could only fumble at the edges of these emotions. The nine-year-old Tom knew nothing of the passing of time. He was more interested in getting back to football pitch or the carp lake than analysing his feelings in any depth. But as he sat in that make-up chair having his ginger mullet cut away, perhaps he sensed for the first time the loss of something precious.

It was a taste of things to come, because the thirty-something Tom still bawls his eyes out every time a job comes to an end.

Pidän erityisesti siitä, kuinka avoimesti Felton kertoo kipeistäkin asioista. Ei välttämättä ole ollut helppoa kirjoittaa lapsena tehdystä myymälävarkaudesta tai siitä, kuinka poliisit soittivat äidille Tomin jäätyä kiinni hasiksen poltosta. On ollut sekä ylimielistä että hälläväliä-asennetta, keppostelua ja erinäistä hölmöilyä kuvauspaikoilla, päihde- ja mielenterveysongelmia. Felton kertoo mitä teki, mutta pohtii samalla mitä on virheistään oppinut. 

Itselleen hän on hyvinkin ankara, mutta muista ihmisistä puhuu lämpimästi ja kunnioittavasti. Lapsena hän ei - ymmärrettävästi - aina käsittänyt tekevänsä töitä elävien legendojen kanssa, mutta hän pystyy aikuisena katsomaan taaksepäin ja arvostamaan kaikkea sitä mitä sai heidän kanssaan kokea ja mitä heiltä sai evääksi näyttelijäntielleen. 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta". Tämä tuli vastaan Instagramissa suomalaisella tilillä, hyvä niin, koska pahoin pelkään että ilman tuoEbury Spotlight,ta yhtä postausta kirja olisi mennyt minulta kokonaan ohi! Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on elämäntapojen muuttuminen. 

Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia. 100 ideaa maata pitkin matkailuun

 

Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia. 100 ideaa maata pitkin matkailuun

Gummerus 2021

207 s.

Etenkin lentomatkailun päästöistä ja niiden kompensoimisesta on puhuttu paljon viime vuosina. Ihmisillä on eri syistä joko tarve tai halu matkustaa, ja kiinnostus ilmastoystävällisempää matkailua kohtaan on toivottavasti kasvussa. Kati Kelola on koonnut kirjaansa esimerkkejä eurooppalaisista kohteista, joihin voi matkustaa junalla, bussilla tai laivalla. 

Kohteet on jaoteltu kulttuuri-, luonto-, kaupunki ja junamatkoihin. Eri alojen asiantuntijat kertovat lyhyesti - parin kolmen sivun verran - omista retkistään, ja listaavat lopussa, mitä olisivat tehneet toisin. Mukana on myös Matkatieto-osioita, joissa on asiaa muun muassa päästölaskelmista, reilusta matkustamisesta ja siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon esimerkiksi junamatkaa suunnitellessa. Ehkä yllättävän monen luvun kohdalla on kirjavinkki, joka jollain tavalla liittyy juuri esiteltyyn kohteeseen - kirjavinkeistä erityinen plussa! 

Kun menee Lontoossa oikeastaan mihin tahansa kirjakauppaan, huomaa nopeasti, että hyllyistä löytyy kokonaan oma kirjallisuuden lajinsa, jolle ei löydy vastinetta Suomesta: kävelykirjallisuus. On Britannian parhaat kävelyreitit, parhaat kävelyreitit jokien ja kanavien varsilla, kävelyreitit korkeimmilla vuorilla, pubikävelyt, rannikkokävelyt, kevät- ja syyskävelyt, lyhyet ja pitkät kävelyt, perheille sopivat kävelyt... Patikointiteemasta näyttää olevan ammennettavissa variaatioita lähes loputtomiin.

(...)

Lentäessä määränpäänä on yleensä yksi kohde, mutta junayhteyksiä tutkiessa huomaa, että edessä avautuu kokonainen verkosto paikkoja, joista voi punoa vaikka minkälaisia yhdistelmiä. Esimerkiksi matkan Venetsiaan ei tarvitse olla vain matka Venetsiaan, vaan vaikka matka Venetsiaan ja Nizzaan. Molemmat kaupungit voi hyvin kokea samalla reissulla. 

Venetsia-Nizza-junamatka vie nopeimmillaan noin 8,5 tuntia (aikaan sisältyy vaihto Milanossa). Mikäli aikataulu antaa myöten, matkaa ei tietenkään tarvitse suorittaa yhtä soittoa. Milano on hieno paikka pysähtyä päiväksi tai pariksi nauttimaan Duomosta ja muista nähtävyyksistä sekä istahtamaan aperitivolle Naviglin rentoihin ja suosittuihin kortteleihin. Milanon ja Nizzan väliselle runsaan 4,5 tunnin reittiosuudelle mahtuu myös muuta koettavaa. 

Osa kohteista on todella kiinnostavia. Esimerkiksi junareitit ovat kaikki ihan superkiinnostavia, haluaisin mennä ne kaikki. Samoin pyöräilyreitit ovat houkuttelevia, etenkin kun niissä on kerrottu kuinka paljon on ajettu autoliikenteen seassa, onko ollut mäkistä maastoa jne. Pidän myös siitä, että Suomesta on mukana monia kohteita. Samoin tykkään kovasti siitä, että vinkkejä on myös melontareiteistä. Kirja on siis monipuolinen, siitä löytyy matkustusmuotoja ja tekemistä eri ikäisille ihmisille, myös lasten kanssa matkustaville. 

Osa valinnoista tuntuu aika oudoilta ja mietin, miksi juuri ne ovat kirjassa. Esimerkiksi Kasselin Dokumenta-taidefestivaali, joka järjestetään joka viides vuosi kaupungissa, jossa kirjan mukaan ei ole juuri mitään muuta nähtävää. Useimmat mainitut patikointireitit ovat satojen kilometrien pituisia, ja sitten sanotaan että "voit patikoida haluamasi mittaisen osan". Olisin kaivannut vähän tarkempaa tietoa, esimerkiksi vinkkejä siitä että mitä lähtöpaikkoja milläkin reitillä on. Koen myös pieneksi ongelmaksi teemoittelun, koska se tarkoittaa sitä että tietyssä luvussa esitellyt kohteet ovat hyvinkin kaukana toisistaan, esimerkiksi Euroopan viisi ihaninta puutarhaa, jotka ovat neljässä eri maassa tai Italian neljä parasta ruoka-aluetta, jotka vaihtelevat luoteiskulmasta etelän Sisiliaan. Aika monessa esittelyssä on myös vuokrattu auto, jolla liikutaan yksin tai kaksin. Kuinka ekologista se sitten on, verrattuna junalla, bussilla tai vuokratulla polkupyörällä kulkemiseen?

200 sivua sadan kohteen esittelemiseen tarkoittaa sitä, että jokainen kohde käydään läpi pikakelauksella. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirja ja keittiö.

Helmet-haasteeni kaipasi pitkään täytettä kohtaan 27, "kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin". Mietin ensin jotain romaania, mutta päädyin kuitenkin tietokirjaan. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa kohteessa joko kävellään tai pyöräillään mutta sinne matkustetaan lentämällä, joten oli kiinnostavaa nähdä myös kohteeseen matkustamisen hitaampi puoli. Pidän myös siitä, että kirjassa pääosin välteltiin suurkaupunkeja ja käytiin vähemmän tunnetuissa helmissä. 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ruotsinkielinen alkuteos Leo (1989)

Suomentanut Leena Vallisaari

Gummerus 2015

405 s. 

Voi jestas, että minä sitten tykkään Ulla-Lena Lundbergin kirjoista! Leo on täyteläinen kuvaus Ahvenanmaasta 1800-luvulla, elämästä jossa laivat tuovat vaurautta mutta ajoittain myös surua, elämästä jossa lapsikuolleisuus on suurta mutta jossa syntyy paljon uutta elämää, elämästä jossa omaan kohtaloon ei aina voi vaikuttaa muuten kuin sopeutumalla.

Erik Petter jää orvoksi 14-vuotiaana ja saa perinnöksi isän velat. Hän toteaa nopeasti, että ei halua pyörittää tappiollista tilaa. Huutokaupalla hän hankkiutuu eroon kaikesta ylimääräisestä tavarasta, ja vähän kerrassaan onnistuu vakuuttamaan velkojat selviytymisestään. Maatilan sijasta hän keskittyy merenkulkuun. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa Erik Petteristä tulee menestyvä laivanvarustaja.

Tarinaa seurataan myös Erik Petterin tyttären Kristinan näkökulmasta. Tämä on neuvokas kuten isänsä, mutta naisen vaikutusmahdollisuudet jäävät puolison valintaan ja kodinhoitoon. Oman näkökulmansa esittää myös Kristinan mies Carl Gustaf, joka toimii kapteenina Erik Petterin laivoilla. Minäkertojana kautta koko kirjan on Carl Gustafin setä, Erik Petterin ikätoveri Leander. 

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä-

On taloja ja ulkorakennuksia ja viuhtovia myllyjä ja peltoja, jotka näyttävät iäisiltä. Kaikki kuluu ja maatuu, ja alituisella kolkuttelulla sitä rakennetaan ja uudistetaan. Se tapahtuu kumminkin aina vähä vähältä, eikä kaikki koskaan ole täysin maan tasalla; ikuinen kolkutus se pitää maailman koossa.

Vain jonkun yksittäisen kerran jonkun sydämestä kuuluu sellainen huuto, että ilmestyy halkeama ja jokin sortuu maan tasalle. Kolkutus lakkaa ja kylä aukaisee suunsa. Siitä ei lähde parkaisua vaan supinaa ja puhetta, siunailua ja kauhistelua, joka sitoo maailman yhteen.

Kerrassaan hieno tarina! Surun ja ilon, menetyksen ja menestyksen vuorottelu pitää lukijalla tunteet pinnassa koko ajan. Henkilöhahmot kasvavat nuoruudesta aikuisuuteen ja jotkut vanhuuteen asti, ehkä juuri sen takia he ovat helposti lähestyttäviä ja heihin kiintyy lujasti.  Lundberg kirjoittaa todella eläväisesti, niin että lukija tuntee olevansa mukana tarinassa, olevansa yksi kyläläisistä.

Tämä on trilogian avausosa, mutta toimii yksittäisenä kirjana erinomaisesti. Tarina on kokonainen; se kattaa yli puoli vuosisataa joten mikään ei jää häiritsevän paljoa kesken lopussa. Seuraavissa osissa keskityttäneen myöhempiin sukupolviin. 

Leo on luettu esimerkiksi blogeissa Mannilainen, Jokken kirjanurkka ja Kirjan jos toisenkin.

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 37, ”kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole”.

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

Ruostsinkielinen alkuteos Je m'appelle Agbeta (2021)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2022

343 s.

Agneta on kyllästynyt elämäänsä. Lapsilleen hän on lähinnä rahapussi, miehelleen harrastuskaveri - miehen lainkaan tajuamatta, ettei Agneta ole kiinnostunut kyseisistä harrastuksista. Niinpä, törmättyään lehti-ilmoitukseen jossa etsitään au pairia ranskalaiseen pikkukylään, Agneta pakkaa laukkunsa ja ottaa irtioton. 

Ranskassa vastassa ei olekaan lasta vaan kahdeksankymppinen muistisairas Einar. Tämän ystävät ovat päätyneet hakemaan lehti-ilmoituksella apua, sillä muistisairauden myötä Einar on alkanut puhua yhä enemmän ruotsia, jota ystävät eivät ymmärrä. Agneta puolestaan ei ymmärrä ranskaa, mutta kielimuurista huolimatta ja alkujärkytyksen mentyä ohi hän alkaa viihtyä. Einarin ystävistä tulee hänenkin ystäviään, ja vähitellen mennyt harmaa arki väistyy ja tuo Agnetan elämään värit takaisin.

Lähijunassa. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Aamupalaverissa. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Kahviautomaatilla. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Lounastauolla. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Kun Lotta S. kysyy, mikä minun horoskooppimerkkini on. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Kun sähköpostikansioon kilahtaa uusi viesti ja näen, että Fabien on vastannut. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

(...)

Yötanssit tuntuvat sopivan meille molemmille. Einar nukkuu paremmin, enkä minä joudu enää aamuisin siivoamaan keittiöstä hänen jälkiään. Olen iloinen, etten nähnyt itseäni viime yönä. Jos olisi terapeutti, huudahtaisin "iiihanaa Agneta, nyt alat päästä estoistasi!" Jos taas olisin koreografi, heittäytyisin ikkunasta ja toivoisin osuvani pää edellä maahan. Minä vain tanssin kuin huomispäivää ei olisi. Eihän sitä olekaan, ei ainakaan Einarille. On vain nykyhetki. Ihan kuin olisin löytänyt mielikuvituskaverin, joka on kuitenkin ihan oikea kaveri. Ystävän, joka ei koskaan juorua selän takana, koska ei pysty. Ystävän, jonka kanssa voi vatvoa mitä asiaa tahansa kerran toisensa jälkeen, ja hänestä se on aina yhtä kiinnostavaa. Ystävän, joka kyselee minulta kaikenlaista ja on kiinnostunut vastauksistani. Ja siksi vastaan hänelle ääneen enkä vain pääni sisällä. 

Leppoisa ja lämminhenkinen tarina, jossa hauskuus ja surumielisyys vuorottelevat. Tilannekomiikkaa on paljon, mutta myös apeutta ja epävarmuutta. Einarin elämä ei ole ollut helppo ennen muistisairauttakaan, mutta hän on osannut ottaa ilon irti hetkestä ja opettaa sitä myös Agnetalle. 

Minua ärsytti tässä, kuten monessa muussakin kirjassa, se että neljän-viidenkympin välissä oleva nainen kokee elämänsä olevan ohi, kokee että hän on liian vanha unelmoimaan tai muuttamaan elämäänsä, että on vaan tyydyttävä siihen mitä on. Ei näin! Unelmia saa ja pitää olla. Mietin että olen nyt 43-vuotias, ja olisi kertakaikkisen kauhistuttavaa ajatella että "tässä tämä nyt oli, elämäntilanteeni ja ulkomuotoni varmaankin pysyvät samanlaisina seuraavat 43 vuotta, mitä nyt ryppyjä tulee lisää ja hiukset valkenevat". Jotenkin ärsyttää se yhä uudelleen toistuva kuvio, että keski-ikäiset naiset nähdään ja he myös itse näkevät itsensä pelkkinä vaimoina ja äiteinä. Jos naisella on työpaikka, se on todennäköisesti tylsä ja mitäänsanomaton. Onneksi Agneta tutustuu kahdeksankymppiseen Bonnibelleen ja huomaa, että muutakin voi olla. 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 32, "kirja kertoo asiasta josta haaveilet". Haluaisin mennä joksikin aikaa ulkomaille töihin, eikä rähjääntynyt mutta samalla idyllinen pikkukylä olisi yhtään huono vaihtoehto. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muodonmuutos / ulkonäön muutos. 

Je m'appelle Agneta on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Kirjakaapin kummitus.

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

Englanninkielinen alkuteos I'm Glad My Mom Died (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Johnny Kniga 2023

341 s.

Olen teho-osastolla kuolevan äitini luona ja olen ihan varma, että hän elpyy kuullessaan, että hänen jouduttuaan sairaalaan pelko ja suru ovat ruokkineet anoreksiamotivaatiotani niin, että olen viimein päässyt painotavoitteeseen, jonka äiti minulle asetti. Neljäkymmentä kiloa. Olen uutiseni tehosta niin varma, että nojaudun tuolissani taaksepäin ja ristin mahtipontisesti jalkani. Odotan, että äiti herää. Ja odotan. Ja odotan.

Jennetten äidistä ei koskaan tullut näyttelijää, joten tytär sai toteuttaa äidin haaveen. Pienestä asti Jennette tottui tekemään kaiken juuri niin kuin äiti halusi, osittain myös pitääkseen äidin hyväntuulisena ja välttääkseen suuren draaman. Äiti jyräsi kaikki tieltään, jos ei muuten niin vetoamalla syöpään, jota oli sairastanut vuosikausia. Äidille kelpasi vain täydellinen, ja Jennette teki kaikkensa ollakseen äidille mieliksi. 

Menestyksekäs ura lapsi- ja teininäyttelijänä ei kuitenkaan tuonut Jennettelle mielihyvää. Äidin varjo häälyi yllä koko ajan. Mutta sitten kun äiti kuoli Jennetten ollessa parikymppinen, meni vuosia ennen kuin Jennette löysi itsensä. Tie omaan itseen ei ollut helppo, kesti kauan ennen kuin hän ymmärsi ettei äidin käytös ollut normaalia vaan vahingollista ja väkivaltaista. 

En ota tähän pidempää sitaattia, vaan muutaman sellaisen yksittäisen pätkän, jotka ravistelivat minua perusteellisesti:

"Älä ole hölmö, sinähän rakastat näyttelemistä. Se on lempijuttusi koko maailmassa", äiti sanoo äänensävyllä, joka saa sanat kuulostamaan uhkaukselta. 

En voi paljastaa äidille, että pidän violetista, koska äiti suosii vaaleanpunaista. Hänen sydämensä särkyisi, jos yhtäkkiä ilmoittaisin, ettei lempivärini enää olekaan sama kuin hänen. On kunnia olla äidille niin tärkeä, että hän menisi aivan tolaltaan, jos minulla olisi ikioma lempiväri. Se on todellista rakkautta. 

Toisinaan äiti vie minut ja Scottien suihkuun yhtä aikaa. Scottie on tässä vaiheessa jo melkein kuusitoista. Olen hirveän vaivautunut, kun äiti suihkuttaa meitä yhdessä, ja niin on päivänselvästi Scottiekin. Yleensä me vain vältämme katsomasta toisiimme, ja Scott suuntaa ajatuksensa muualle piirtelemällä Pokémoneja huurtuneeseen lasiseinään. Hänen versionsa Charizardista on melko hyvä. Äiti sanoo, että hän suihkuttaa meidät yhtä aikaa, koska hänellä on liikaa tekemistä. Kerran Scott kysyi, voisiko hän pestä itse itsensä. Äiti alkoi nyyhkyttää ja sanoi, ettei halunnut pikkuisensa kasvavan isoksi, joten Scott ei enää koskaan kysynyt toista kertaa. 

Avaan paketin. Siinä on Puhallus-elokuvan DVD. Äiti rakastaa Robert Redfordia. Niin minäkin, mutta äiti rakastaa häntä enemmän.

"Ajattelin, että voisimme katsoa sen tänä iltana, kun olet purkanut tavarasi."

"Okei. Kiva idea."

"Eikö olekin", äiti sanoo ja riisuu hattunsa raapiakseen kaljua päätään. "Ja sitten, hmm, ajattelin... Minulla ei ole kemoterapiaa huomenna, joten voisin jäädä yöksi. Siis jos se olisi sinusta kivaa."

Hän katsoo minua suurin, kostein silmin ja vääntelee käsiään hermostuneesti. Tiedän heti, mitä on luvassa. Äiti ei aio jäädä vain yhdeksi yöksi. Äiti aikoo jäädä epämääräisen pitkäksi aikaa. Äiti aikoo muuttaa minun luokseni. En halua hänen jäävän yöksi.

"Tietysti voit jäädä yöksi", minä vastaan.

"Pienen tytön ei pitäisi joutua huolehtimaan koko perheestään", isoisä sanoo minulle eräänä iltapäivänä. 

Mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Isä ja samassa talossa asuvat isovanhemmat katsoivat vierestä, miten äiti ei piitannut kuin Jennettestä ja muun muassa "auttoi" tätä sairastumaan anoreksiaan. En tiedä pelkäsivätkö he äidin raivokohtauksia vai mistä oli kyse. 

Takakannessa sanotaan kirjan olevan "koskettava, hauska ja riipaisevan rehellinen". En tiedä kuka tekstin on kirjoittanut, mutta kuulisin erittäin mielelläni mikä kirjassa hänen mielestään oli hauskaa. Tai sanokaa te, jos olette kirjan lukeneet, kertokaa edes yksi hauska asia ja osoittakaa, että en ole tajunnut jotain. Minun mielestäni tämä on hirvittävän surullinen, monin paikoin ahdistava. Loppuun päästyäni olen helpottunut, että Jennette ylipäänsä elää vielä, ja näyttää päässeen jossain määrin jaloilleen. 

Ei helppo kirja, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Äiti on hallitseva, mutta mukana on myös armoton kuvaus lapsi- ja teinitähteydestä, koekuvauksista koekuvausten perään, roolista menestyvässä tv-sarjassa ja roolin vangiksi jäämisestä, siitä kun tekee asioita joissa on hyvä mutta joista ei nauti, siitä kun ei tiedä mitä muuta haluaa kuin oksentaa juuri syömänsä ruuan. 

Onneksi äitini kuoli on luettu myös blogeissa Tarinannuppuja ja Amman kirjablogi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on identiteetin muutos. 

 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 4. Kristin Emilsson: Joulu Julian tyyliin

On jälleen kirjabloggaajien joulukalenterin aika! Eilinen luukku avautui Mrs. Karlsson lukee -blogissa ja huomenna vuorossa on Kirjakaapin avain. Hemulin kirjahylly on ollut mukana jo monena vuonna peräkkäin, tänä vuonna peräti kahdella luukulla. Luukussa numero 4 sukellamme jouluisen feelgood-romaanin tarinaan.

Kristin Emilsson: Joulu Julian tyyliin

Ruotsinkielinen alkuteos Julen enligt Julia (2020)

Suomentanut Säde Loponen

Karisto 2022

316 s.

En yleensä ole joulukirjaihminen, mutta Joulu Julian tyyliin kiinnosti. Kansikuva kyllä viittaa vahvasti romantiikkaan, mutta toisaalta etukannen tekstin mukaan kirja on "hykerryttävä" ja takakansi lupailee "hullunkurisia sattumuksia". Tiedossa on siis muutakin kuin siirappia. 

Joulukirjaksi tämä on sikälikin erikoinen, että päähenkilö Julia inhoaa joulua. Hän ei haluaisi viettää sitä vanhempiensa ja veljensä perheen kanssa. Kun Julialle tarjoutuu mahdollisuus matkustaa viikoksi Visbyyn talo- ja kissavahdiksi, hän innostuu. 

Toinen päähenkilö Petter on vastikään eronnut ja haikailee yhä entisen vaimonsa perään. Caroline on menossa jouluksi vanhempiensa luo Gotlantiin, ja Petter lähtee mukaan. Hotellit ovat täynnä, mutta hänelle tarjotaan majapaikkaa Visbyssä, talo- ja kissavahtina.

Lauttamatka myrskyisällä merellä on ensimmäinen koettelemus niin Julialle kuin Petterille. Jatkoa seuraa, kun he huomaavat päätyneensä samaan taloon. Nahistelua ja väärinkäsityksiä riittää, mutta myös uusia ystäviä ja itsensä löytämistä. Eikä joulukirja olisi joulukirja, jos ei kaikki päättyisi onnellisesti kaikkien henkilöhahmojen kannalta. 

Tämä jää epäilemättä historiaan yhtenä kaikkien aikojen kummallisimmista aattoaamuista, ajattelen. Sen sijaan, että istuisin äidin ja isän keittiössä pehmeät untuvatohvelit jalassani, olen vanhassa visbyläisessä puutalossa jalat upotettuina akvaarioon, ja sen sijaan, että nakertaisin kanelipullaa, kymmenet nälkäiset miljoonakalat nakertavat minua. Joululaulujen ja heleä-äänisten lapsikuorojen sijaan kuuntelen kaikkea muuta kuin heleä-äänisten valaiden laulua, johon sekoittuu Evelynin yhdistetyn olohuoneen ja hoitohuoneen tuulikellojen kilinää. 

Evelyn istuu minua vastapäätä, ja hänelläkin on jalat akvaariossa. Hän on nostanut raidallisen yöpaitansa ylös reisiin asti, niin että pulleat, karvaiset jalat näkyvät. Hän on hetki sitten tarjonnut minulle kupillisen yrttiteetä ja katsoo nyt minua oman kuppinsa reunan yli. 

Ai hyvä tavaton, tässäpä oli hauska kirja! Hykerryttävä toden totta, tilannekomiikka on varsin omaperäistä ja siksi oikeasti huvittavaa. Tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa. Homma ei onneksi mene pelkäksi kohkaamiseksi, vaan mukana on myös vakavampaa tunnelmaa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta enpä muuta odottanutkaan. 

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Logo: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

Martha Wells: Hälytystila

 

Martha Wells: Hälytystila

Englanninkielinen alkuteos The Murderbot Diaries 1: All Systems Red (2017)

Suomentanut Mika Kivimäki

Hertta Kustannus 2023

191 s. 

Mustan huumorin sävyttämä scifi-kirja kuulosti sellaiselta, että sen haluan lukea. Varsinkin kun päähahmo on Murhabotti, turvallisuusandroidi joka ei ollenkaan viihdy tehtävässään tutkimusryhmän turvaajana vaan haluaa mieluummin keskittyä kattavaan viihdetarjontaan. 

Murhabotin leppoisat olot päättyvät, kun tutkijat joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Miksi ryhmä ei tiennyt planeetan pinnan alla elävästä hirviöstä? Kun järjestelmiä tutkitaan tarkemmin, huomataan esimerkiksi karttojen olevan puutteellisia. Onko kyse virheestä vai sabotaasista? Haluaako jokin taho estää planeetan tutkimisen? Pian ryhmä joutuu vaaraan, ja silloin Murhabotin on muututtava turvaajasta taistelijaksi. Vaikka hän ei ole kiinnostunut ihmisistä, hän kuitenkin haluaa heidän pysyvän hengissä. 

Kun olin hakkeroinut hallintamoduulini, minusta olisi voinut tulla joukkomurhaaja, mutta sitten hoksasin, että pääsin käsiksi kaikkeen yhtiön satelliittien välittämään viihdetarjontaan. Sen jälkeen on kulunut osapuilleen 35 000 tuntia ilman pahempaa murhaamista, mutta sangen varmasti vähän vaille 35 000 tuntia elokuvien, sarjojen, kirjojen, näytelmien ja musiikin parissa. Sydämettömäksi tappokoneeksi olin kauhean epäonnistunut lajissani.

(...)

On väärin pitää rakennettua olentoa puoliksi bottina, puoliksi ihmisenä. Se kuulostaa siltä kuin nämä puoliskot olisivat erillisiä, ikään kuin bottipuolisko haluaisi noudattaa käskyjä ja ihmispuolisko haluaisi suojella itseään ja hankkiutua helvettiin tästä paikasta. Se oli kaukana todellisuudesta, jossa olin pahuksen hämmentynyt kokonainen olento vailla aavistustakaan, mitä halusin tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä oli tarpeen tehdä.

Oh, tämä oli kyllä riemastuttava lukukokemus! Ehdottomasti helposti lähestyttävää, matalan kynnyksen tieteiskirjallisuutta, jota lukeakseen ei tarvitse olla teknologia-asiantuntija. Murhabotti on tosi kiinnostava hahmo, nimestään ja murhaajataustastaan huolimatta helposti pidettävä. Ristiriita kliinisen "tappokoneen" ja saippuasarjoihin addiktoituneen laiskurin välillä on suorastaan hilpeä kokemus.

Tarinan ihmiset jäävät kylläkin etäisiksi, heistä tai heidän historiastaan ei kerrota juuri mitään. Vähän tuntui myös siltä, että ei tässä varsinaista juonta ollut, ja ainakin minulle jäi muutama asia epäselväksi. Iso ja väljä fontti tekee sen, että sivumäärä tuntuu suurelta verrattuna sisällön määrään, että mennään vähän kuin pikakelauksella eteenpäin. 

Tätä voi suositella kasiluokkalaisten genrevinkkaukseen, luulen että nuoret saattavat innostua. 

Aion lukea sarjan seuraavan osan, se onkin jo ilmestynyt suomeksi. Toivottavasti se on yhtä viihdyttävä kuin sarjan avaus. 

Hälytystila on luettu myös blogissa Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on "keksinnön tai tekniikan tuoma muutos".

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

 

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

Norjankielinen alkuteos Therese Johaug - Hele historien (2022)

Suomentaneet Laura Koskela ja Tiina Sjelvgren

Minerva 2023

377 s. 

Urheilu-uran jälkeenkin oli ehkä elämää, niin sanottua "normaalia elämää", johon kuuluivat mies ja lapset, säännöllinen työ, hetket ystävien kanssa ja vapaat viikonloput. Mutta kuka minä sitten olisin? Kuka minä olisin sitten, kun en enää hiihtäisi?

Hiihtourallaan kaiken mahdollisen voittanut Therese Johaug on laittanut tähänastisen elämänsä pakettiin. Hän kertoo kaunistelematta, miten maatilan tytöstä kasvoi moninkertainen arvokisavoittaja. Miten elämä on ollut valoa ja varjoa; suuria voitonhetkiä mutta myös läheisten kuolemia. Dopingkäryä unohtamatta.

Kilpailuhenkisyys nousi vahvasti esiin jo pienessä Theresessä. Hän oli tavattoman ärsyyntynyt hävittyään hiihtokilpailussa. Sieltä kumpusi se päättäväisyys ja tinkimättömyys, jolla hän raivasi tiensä huipulle. Kun treenasi enimmillään 1300 tuntia vuodessa, muuta elämää ei juuri ollut. Kolme tuntia treeniä aamupäivällä, kaksi iltapäivällä, muu aika syömistä ja nukkumista. Joukkuekavereista tuli läheisiä, ymmärrettävästi. Perheen ja ystävien tuki oli vankkumaton, aina. Johaug oli myös sikäli onnellisessa asemassa, että sponsorit eivät hylänneet häntä koskaan. Oli mahdollisuus tehdä sitä mitä halusi, niin kauan kuin halusi. 

Karstein sai idean. Mitä jos tukisimme potkukelkan valotolppaa vasten niin, että potkukelkan jalakset pitäisivät katkaisinta alhaalla? Kokeilimme, mutta potkuri luisui alas. Meidän pitäisi löytää jotakin, jolla tukisimme potkukelkkaa. Löysimme paksun kannon, jonka raahasimme paikalle ja nostimme pystyasentoon yhdessä potkukelkan kanssa. Karstein asetti toisen jalaksen painamaan katkaisinta. Pari lyhyttä valonvälähdystä ja sitten valo alkoi loistaa ja valaisi latua pitkän matkaa. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme ennen kuin lähdimme sauvomaan ladulle. Olimme erityisen tyytyväisiä omaan luovuuteemme.

Kun saavuimme stadionille puolitoista tuntia myöhemmin, joku mies seisoi siellä jäisen savuverhon alla. Se oli isä, joka nojasi autoon likaisissa navettavaatteissaan ja tupakantumppi suupielessään. Hän näki loppukirimme ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt oli korkea aika lähteä kotiin ja mennä lämpimään suihkuun. Olimme aivan huurteessa sitoessamme potkukelkan auton takaosaan. Tungimme Karsteinin kanssa itsemme etupenkille. Tänään jouduimme selviämään pick-upilla, vaikka olikin joulupäivä ja vaikka autossa oli vain kaksi istuinta. Isä ei ajanut Starcraftia likaisissa navettavaatteissa.

Kirjassa luetellaan varsin paljon kilpailuja ja tuloksia, mutta ne voi halutessaan huoletta hypätä yli. Kiinnostavaa asiaa riittää paljon. Kirjan luettuani en ihmettele, miksi Johaug nousi huipulle ja pysyi siellä. Hän tutki tarkkaan heikkouksiaan ja määrätietoisesti kehitti niitä, hän piirsi kilpalatuja paperille ja suunnitteli miten hiihti mutkaan päästäkseen siitä mahdollisimman vauhdikkaasti ulos, hän treenasi aina ohjelman mukaan eikä lintsannut tai päästänyt itseään helpolla... 

Pidän tärkeänä, että Johaug muistuttaa kirjassa syömisen tärkeydestä. Hänen joukkuetovereillaan on ollut syömisongelmia, ja hän itsekin on ollut liian laiha. Hän nostaa esiin seikan, että painavimmillaan hän oli uransa loppupuolella, eli juuri silloin kun kahmi ison tukun mitaleita kaikista mahdollisista arvokisoista. 

Kirja loppuu Johaugin uran päättymiseen. Tiedämme, että hän on sen jälkeen ollut Norjan television kommentaattorina ja saanut ensimmäisen lapsensa. Kenties hän on löytänyt tavan olla ilman kilpahiihtoa. 

Therese Johaugin tarina on luettu myös blogissa Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 24, "kirja kertoo urheilijasta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on voittaminen / menestys.

Camilla Läckberg: Käenpoika

Camilla Läckberg: Käenpoika

Suomentanut Kristiina Vaara

Otava 2022

390 s.

Patrik Hedström tutkii valokuvaajan murhaa ja pian myös Skjälerön saarella tapahtunutta tragediaa. Onko tapahtumilla yhteys, vai onko asia kertakaikkiaan vain niin, että tapauksiin liittyy samoja ihmisiä? Erika Falck puolestaan saa idean uuteen kirjaan, ja alkaa selvittää vuonna 1980 tapahtunutta kaksoismurhaa. Murhan uhrit ovat olleet nyt kuolleen valokuvaajan ystäviä. Liittyvätkö tuon ajan tapahtumat nykyhetkeen, vai onko kyseessä pelkkä sattuma? 

Vanha luokkakaveri ajoi ohi, näki Patrikin portailla ja vilkutti. Juuri tämän takia hän piti Tanumsheden ja Fjällbackan kaltaisista paikoista. Kaikki tunsivat kaikki. Se loi turvaa. Aina oli joku naapuri, joka oli nähnyt jotain. Aina joku tunnisti jonkun. Poliisi sai sen tyyppisiä puheluita kuin: "Se oli Bengtin poika, joka varasti naapurin pyörän." Kaikki saattoivat samastua toisiinsa. 

Karu totuus oli, että useimmiten rikoksen tekijä oli uhrille tuttu. Patrik oli kuullut, että murhista niinkin monen kuin yhdeksän kymmenestä teki joku läheinen. Skjälerössä ei ollut ollut tapahtuma-aikaan muita kuin Bauerit ja heidän ystäviään. Saari ei ollut sinänsä mikään saavuttamaton linnoitus, ja oli täysin mahdollista mennä sinne veneellä ja nousta maihin pimeyden turvin. Se vain tuntui kovin kaukaa haetulta verrattuna Patrikin näppituntumaan.

Monissa kirjoissa ärsyttää joku asia, ja tässä se on se kuinka monen monta kertaa toistetaan Erikan saaneen muutaman kilon lisää painoa. Mitä väliä? Mielestäni aivan tarpeetonta siunailua kuinka housut välillä vähän kiristävät ja kuinka on morkkis kun syö irtokarkkeja elokuvaa katsoessaan. En tunne rikostapausten salassapitosääntöjä, mutta jotenkin tuntuu oudolta että Erika saa tuosta vaan vanhan tikostapauksen tutkintapöytäkirjan ruumiinavausraportteineen. Onhan rikoksesta toki jo 40 vuotta aikaa, mutta silti. 

Muuten tykkäsin tästä kyllä, oli mukava palata Fjällbackaan vuosien tauon jälkeen. Päähenkilöt olivat ennalta tuttuja, mutta heidän ärsyttävät puolensa olivat ehtineet unohtua, eivätkä ainakaan tässä nousseet häiritsevästi esiin. Rikkaita ja kauniita / komeita ihmisiä kyllä riittää, mutta tässä he eivät elä kiiltokuvaelämää vaan kohtaavat ihan oikeaa surua ja pelkoa, tehden heistä ainakin minulle läheisempiä. 

Läckberg on ottanut käsiteltäväkseen transseksuaalisuuden, ja pidän tavasta miten hän sen tekee. Aiemmissa osissa Erika on mielestäni tuntunut vähän nenäkkäältä ja kaikkitietävältä, nyt hän on epävarma eikä tiedä mitä käsitteitä käyttää. Hän myös uskaltaa sanoa epävarmuutensa ääneen. Mutta koska hän haluaa tuoda transihmisen tarinan esiin, hän on valmis astumaan itselleen tuntemattomalle alueelle. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjaimia ja Kirjarouvan elämää.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 16, "kirjassa kirjoitetaan kirjaa".

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

WSOY 2023

240 s. 

Kirjan nimi kertoo täsmälleen, mistä on kyse. Heini Harve-Rytsälä ajautui vähän vahingossa helikopterilääkäriksi, mutta mentyään sinne vähäksi aikaa hän jäi kokonaan. Hyvä niin. 

Lukija pääsee Harve-Rytsälän mukana monenlaisiin hätätilanteisiin yhden vuodenkierron aikana. Jotkut tilanteista päättyvät hyvin, esimerkiksi kotisynnytykset joissa ei ehditä sairaalaan, tai sydänkohtaukset joissa elvytys onnistuu. Monesti apu tulee kuitenkin liian myöhässä, tai vaikka paikalla oltaisiin ajoissa niin potilaan keho on jo luovuttanut eikä ota apua vastaan. 

Kesäpäivä ei voisi olla kauniimpi, ja ehdin huomata sen. Olen yhtäkkiä tupsahtanut keskelle saaristoidylliä. Polun varrella on mökkejä, joiden kuisteille on ilmestynyt unisen näköisiä ihmisiä helikopterin äänen herättäminä. Minä, haalaripukuinen hahmo, olen tullut rikkomaan heidän idyllinsä. En kuulu tänne, keskelle kesälomaa. Olen kutsumaton vieras ja saapumiseni herättää levottomuutta. Mitä on tapahtunut? Ja kenelle? Näen hämmentyneitä, pelästyneitä ja uteliaita katseita. 

(...)

Pahinta on, etten tunne mitään, en yhtään mitään. Käyn yhdessä ensihoitajien ja pelastajien kanssa jälkipurkutilaisuudessa, jossa näen monien itkevän. Minua ei itketä. Hoidan vielä monta tehtävää yön aikana, jokunen muukin niistä päättyy kuolemaan. Aamullakaan ei tunnu miltään. Se on pahinta, sillä tiedän, että tunne tulee vielä. En vain tiedä, koska. En voi tehdä asialle mitään, voin vain odottaa. Tunteita ei voi pakottaa tulemaan. Ja mitä pidempään tämän tunteen tulossa kestää, sitä enemmän minuun tulee sattumaan.

(...)

Katsomme hiljaa ja vaikuttuneina, kun nuo viisi vanhusta nousevat tuoleistaan ryhdikkäinä ja kohottavat maljan vainajalle. Kuudes viinilasi, koskematon, jää pöydälle. Joulun odotuksen juhla-ateria on muuttunut muistoateriaksi. Kohtaan lesken katseen. Hän hymyilee minulle. Hymy on surumielinen, mutta viestittää selkeästi, että hän ei tarvitse meiltä enää mitään. Isäntä katsoo meistä jokaista vuorotellen. Hän kiittää ja kertoo, että voimme mennä, he kyllä pärjäävät keskenään poliisin tuloon asti. Viesti ei ole vihamielinen, vaan täysin rehellinen. Nämä ihmiset ymmärtävät, mitä kuolema on. Kuolema ei ole heille selvästikään täysin vieras. Ehkä sitä on jo osattu odottaa, oli ehkä puhuttukin ja varauduttu. Kukaan heistä ei tiennyt, kuka lähtee ensin, mutta siitä heidän on täytynyt olla selvillä, että kovin kaukana ensimmäinen lähtö ei voisi olla. 

Kirja ei ole paksu, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Tilanteiden monipuolisuus tulee selväksi, ja myös lukija kokee tunnemyrskyjä. Vaikka moni tilanne päättyy kuolemaan, Harve-Rytsälä osaa kertoa asioista lempeästi. Kautta kirjan kulkee hänen hyvin tiedostamansa ajatus: yleensä hänen tapaamisensa tietää huolta ja surua. Helikopteria ei kutsuta turhaan. 

On kiinnostavaa lukea, millaisissa olosuhteissa työtä tehdään. Välttämättä ei tule ajatelleeksi esimerkiksi sitä, ettei helikopteri voi laskeutua mihin tahansa. Silloin voi tulla joko pitkä tai vaivalloinen kävelymatka potilaan luo. Tai vanhat kerrostalot, joiden hissi on pieni ja joissa on pahimmillaan vielä kierreportaat. Tai kuinka yhä useampi potilas on päihteistä sekaisin, jolloin tilanteeseen tarvitaan myös poliisi. Tai millaiset ovat olosuhteet, joissa helikopteri ei voi lentää. 

Toivoisin kirjan saavan laajan lukijakunnan, jotta ymmärtäisimme kaikki kuinka arvokasta työtä  pelastusketjun osapuolet tekevät eri vaiheissa. Koskaan ei voi tietää, kenen kohdalle onnettomuus osuu. Avun tarpeessa sitä todella toivoo resurssien olevan sellaiset, että apu saapuu. Ja toivoisin onnettomuuspaikkoja kuvaavien miettivän hetken ennen kuin tarttuvat kameraan. Haluaisitko itse olla kuvattavana, kun pahimmillaan taistelet elämästäsi?

Mietin, huomaako ja tunnistaako joku lähiomainen tuon kuvan vielä nytkin, vuosien päästä. Hänelle se ei ole kuvituskuva, hänelle siinä kuvassa päättyi yksi läheinen elämä. 

Kirja on luettu myös blogissa Lukutoukan luetut sivut. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjailijan nimessä on sana taivas". 

Iida Turpeinen: Elolliset

 

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S 2023

296 s. 

Vuonna 1741 kapteeni Vitus Bering ja luonnontutkija Georg Wilhelm Steller ovat tutkimusmatkalla, pyrkien kohti Amerikan luoteisrantaa. Steller haluaisi pysähtyä matkalla kohdatuille saarille, kartoittaa kasvit ja eläimet, mutta Bering ei suostu. On löydetty maata, rannikko, ja nyt palataan kotiin. Kotimatka on raskas: sää on myrskyisä, miehistöä sairastuu, eteneminen on hidasta. Jonnekin he rantautuvat, leiriytyvät. Se on saari, joka saa nimekseen Beringinsaari. Sieltä Steller löytää merilehmän. Luonnontutkijana hän on kiinnostunut lajista, mutta nälkäiset merimiehet näkevät siinä juhla-aterian.

Merilehmä näkee jonkin lähestyvän. Se erottaa varjon vedessä, mutta ei ymmärrä näkemäänsä. Pienillä silmillään se erottaa levämetsän reunan ja lajikumppanin, mutta sen tarkemmin sen ei ole tarvinnut nähdä. Sille ovat riittäneet muut aistit, turpaa ympäröivät herkät harjakset, joilla se tunnustelee ruokaa ja lajitovereita, hamuaa emon ja lisääntymiskumppanin pehmeää, paksua nahkaa, ja kuulonsa avulla se hahmottaa laumansa rajat, muiden naksutukset ja vinkaisut, ja nyt se yrittää pelastautua kaikkien aistiensa avulla, mutta mikään sen kokema ei ole valmistanut sitä tähän. Merilehmällä on takanaan vuosituhansien rauhallinen laiduntaminen. Se on kasvanut liian suureksi ollakseen järkevä saalis millekään pedolle, joita merestä löytyy, se ei ole tarvinnut teräviä aisteja, ei kynsiä tai hampaita, vaan se on voinut suhtautua ympäristöönsä leppoisan uteliaasti. Nyt sen mielessä häivähtää hämärä kuva kidasta ja hampaista, mutta se on luopunut pelosta liian kauan sitten osatakseen taistella tai paeta. Se koettaa tempoa itsensä takaisin mereen, mutta rantakivet painautuvat nahkaan, köysi vetää sitä aalloista ja jokaisella riuhtaisulla harppuuna kaivautuu syvemmälle lihaan. Se ei tiedä mitä tehdä ja jää aloilleen, päästää pientä, surkeaa ääntä ja kuuntelee lähestyviä askeleita, tuijottaa mustaa saapasnahkaa laajentunein silmin, kunnes Sint antaa terän pudota, ja pesuvadin kokoinen sydän muljahtaa viimeisen kerran.

Niin, ei mahda merilehmä eikä mikään muukaan mitään ihmiselle, pedoista pahimmalle. 

Vuonna 1859 eläintieteen professori Alexander von Nordmann haluaa yliopistolle Rhytina stellerin, merilehmän josta edellinen havainto on liki vuosisadan takaa. Ihme ja kumma, sen hän myös saa. Sattumalta kaksi aleuttia osuu samalle saarelle kuin Stellerin retkikunta ja löytää luurangon. He toimittavat sen eläintentäyttäjälle, joka toimittaa sen kuvernöörille, joka toimittaa sen yliopistolle.

1950-luvulla yliopiston eläinkokoelma muuttaa eläinmuseoon. Preparaattori John Grönvall puhdistaa, huoltaa ja korjaa merilehmän luurangon. 

Siellä luuranko on yhä, paikassa jonka nykyään tunnemme Luonnontieteellisenä museona. 

Assistentti kutsuu kollegansa koolle. Työtoverin hämmentyneiden katseiden alla hän esittää merilehmän luilla Brahmsin kolmannen sinfonian poco allegretto -osan, jota Yves Montand sittemmin lainasi haikeassa iskelmässään. Hän naputtelee ja koputtelee luita, ja luurangon ympärille kokoontuneet konservaattorit ja vahtimestarit kuuntelevat, kuinka sukupuuttoon kuollut soi eläinmuseon salissa. 

Oh, tässä on kyllä hieno kirja! Elävä merilehmä poistuu näyttämöltä varhain, mutta luurankona se on vahvasti läsnä. Tarina on koskettava kuvaus siitä, mitä ihmisen tietämättömyys, ahneus ja välinpitämättömyys saa aikaan, eikä ainoastaan merilehmän kohdalla. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon surullisia asioita, on siinä myös hiven toiveikkuutta. Kadonneesta lajista on jäljellä äärimmäisen vähän mitään konkreettista, mutta sitä vähää kunnioitetaan, vaalitaan huolella. 

Tämä kyllä herättää taas pohtimaan asioita. Luontoaiheisissa tietokirjoissa nousee usein esiin se, kuinka pieni osa merien elämästä on kartoitettu. Merilehmä löydettiin ja sitten metsästettiin sukupuuttoon, mutta siitä tiedämme edes jotain. Kuinka valtaisa määrä lajeja on elänyt ja kadonnut jättämättä jälkeä ihmisten tietoisuuteen? Ja miten kummassa ihminen ei koskaan opi, vaan tuhoaa tieltään yhä lisää?

Stellerin merilehmä ei ollut minulle täysin tuntematon asia, olen aikoinaan lukenut Aura Koiviston tietokirjan Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas merimatka. Siinä aiheena on nimenomaan tutkimusretki, ei niinkään se mitä retkellä löytyi. 

Elolliset on saanut paljon näkyvyyttä, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Raijan kirjareppu, Kirjallisia ja Amman lukuhetki.