Jane Harper: The Lost Man

Jane Harper: The Lost Man
Little, Brown 2019
366 s.

Jane Harper vie kirjoissaan lukijat Australian helteisiin maisemiin. The Lost Man sijoittuu joulun tienoille, Australian kesään, lämpötilan pyöriessä jatkuvasti 45 asteen kieppeillä. Punertava hiekka tarttuu ihoon ja vaatteisiin; lukijankin tekee välillä mieli pudistella vaatteitaan. Kasvoja kuumottaa, janottaa. 

Australian takamailla on Brightin perheen maatila. Kolmesta veljeksestä kaksi asuu siellä, samoin heidän äitinsä ja toisen vaimo sekä lapset. Kolmas veli asuu melkein naapurissa, kolmen tunnin ajomatkan päässä. 

Tarina alkaa veljessarjan keskimmäisen, Cameronin, kuolemasta. Miksi Cameron on kävellyt keskelle ei-mitään, alueelle jossa on vain hiekkaa ja ikivanha hautamuistomerkki? Miksi hän on uhmannut säätilaa ja antautunut kuumuudelle ja nestehukalle, vaikka hänen autossaan on litroittain pullovettä? Koska ollaan kaukana kaikesta, poliisin ja sairaanhoitajan tulo kestää kauan. Mitään todisteita rikoksesta ei löydy. Läheiset sanovat Cameronin olleen outo viime viikkoina, mutta mikä häntä vaivasi? Miten saada selville tapahtumakulku tilanteessa, jossa jokainen lähistöllä ollut henkilö oli kaukana kuolleesta, monet myös kaukana toisistaan?

Vähitellen tapahtumakulku keriytyy auki, pieni palanen kerrallaan. Etenkin vanhin veljeksistä Nathan poikansa Xanderin kanssa keksii paljon palasia, jotka eivät ole ihan paikallaan. On aihetta epäillä, että jokaisella on salaisuuksia ja että joku tietää Cameronin tilanteesta enemmän kuin kertoo. Mutta oliko Cameronkaan lopulta sellainen, millaisena ympäristö hänet näki?

Nathan's hands stilled on his steering wheel. He and Cameron had almost the same car, and he was parked in almost the same place, but something was different this time. He tried to picture himself a few days earlier, out here with Bub and Harry and Xander. He'd offered to drive Cam's car home, climbed into the worn driver's seat, reached down and adjusted the distance from the pedals - 

Nathan stopped. He and Cameron were the same height. They had been since they were teenagers. Why had he had to adjust the seat? Had either of the cops moved it during their search? Nathan didn't think so, but he wasn't sure. By how much had he had to correct it? Backwards first, or forwards? He sat there for a long while, trying to think. He couldn't remember. 

Tämä ei ole perinteinen dekkari, eikä se tarjoa sen enempää vauhdikkaita käänteitä kuin jännitystäkään. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, pidin lukemastani kovasti. Tapahtumapaikan superkuumiin olosuhteisiin ei nopea toiminta soveltuisikaan. Paitsi kuumuus myös Brightin perheen keskinäiset suhteet luovat painostavaa tunnelmaa. On vanhoja ja uusia kaunoja, lapsuuden traumoja, rakastumisia ja eroja, kohtaamisia menneisyyden kanssa... Kun ihmisistä ja heidän suhteistaan paljastuu uusia puolia, tunnelma menee aina hiukan kireämmäksi. Jonkinlainen purkautuminen on vääjäämättömästi tulossa, mutta lukija ei osaa aavistaa milloin on sen aika. 

Vaikka jännitystä ei niinkään ole, Harper osaa kuitenkin lopettaa luvut niin koukuttavasti, että aina tekee mieli jatkaa. Kuuluu ääni, näkyy valoja tai saapuvan auton pölypilvi, paljastuu joku uusi asia ja niin edelleen. Onneksi tekstirakenne on silmää miellyttävä, kappaleissa on säännöllisesti välejä ja fontti on riittävän suurta, voi lukea pitkään yhdellä istumalla eikä silmät ala väsyä. 

Pidin henkilöhahmoista, galleria on riittävän pieni joten heihin ehtii tutustua kunnolla. Tarinaa kerrotaan Nathanin näkökulmasta, mutta vaikka muut ovat hänelle tuttuja kokee hänkin ajoittain yllätyksiä. Kuumuus ja kuolemantapaus käyvät ihmisten hermoille, ja hermojen menettäminen tuo monesta uusia puolia esiin. Lisäksi kuolemantapaus herättää epäilyksiä vähän jokaista kohtaan. 

Harperilta on suomennettu tähän mennessä yksi teos, Kuiva kausi, mutta uskon että myös The Lost Man tulee käännetyksi. Toivottavasti pian! 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 31, "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla". Se onkin mielenkiintoista. Karjaa on paljon, mutta se laiduntaa niin laajalla alueella että eläimet eivät näe ihmisiä usein. Maatilat käyttävät kausityöläisiä, joita tulee ja menee. Vaikka ollaan kuivalla alueella, toisinaan joki tulvii niin että tilat saattavat jäädä eristyksiin viikoiksi. Jos jokin väline menee rikki, se on syytä osata korjata itse - korjaaja tulee vain jos hänelle on muitakin töitä lähialueella. On hurjaa ajatella, millaista olisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Ja todeta että varmasti on ihmisiä, jotka elävät näin.      

Lastenkirjalauantai: Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset

Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset
Saksankielinen alkuteos Karneval im Zoo
Kuvitus Günther Jakobs
Suomentanut Hanna Härtsiä
Art House 2020
25 s.

Olen lukenut paljon kuvakirjoja, ja ehkä turtunut jossain määrin. On paljon kirjoja, jotka selaan läpi ilman että ne herättävät mitään reaktiota. Runokuvakirjoista olen paasannut jo aiemmin, että niitä tulee liikaa, ja monet potentiaaliset tarinat katoavat väkinäiseen sanaleikittelyyn. Siksi onkin aina riemunkiljahdusten paikka, kun kohtaa säväyttävän kuvakirjan.

Kaksikko Schoenwald - Jakobs on tuttu jo kuvakirjasta Eläintarhan hampaidenpesupäivä, joka sekin on tavattoman hauska. Ainakin yhtä paljon, jos en enemmänkin, pidän Eläintarhan naamiaisista. Siinä eläintarhan johtaja Alfred Tuima ja hänen ystävänsä Sepeteus Piparminttu Siili alkavat kohdata outoja asioita. Ympäristö on tuttu, mutta mitä ovat nuo kummat eläimet? Johtaja on ihmeissään, mutta Sepeteuksen avulla hän pääsee pian jutun juonesta kiinni. Eläintarhan asukkaat viettävät naamiaisia, ja ovat muodostaneet mitä kummallisempia yhdistelmiä.

Yllä on tietenkin norahvi, eli norsuksi naamioitunut kirahvi. Norsuvalinnan taustalla on pitkäkestoinen väittely siitä, mikä on isoin eläin, norsu vai kirahvi. Niinpä kirahvi päättää olla molemmat! Ainakin vähän aikaa. Kaikki naamiaisasut ovat hassuja, mutta löysin joukosta suosikkeja, norahvin lisäksi pidän erityisesti kimafantista ja laipardista. 

Naamiaisten taustalla on ajatus siitä, että jollain toisella on ominaisuuksia, joita kukin eläin haluaisi itselleen. Mustavalkoinen pingviini pukee ylleen papukaijan värit, ja näin näemme pingvikaijan. Hassuttelun kautta päästään pohtimaan sitä, millaista olisi olla joku toinen, ja eikös kuitenkin ole hyvä olla se kuka ja mikä on. Ja ollaan ystäviä keskenään, riippumatta siinä kuka ja mikä toinen on. 

Christian Rönnbacka: Majakka

Christian Rönnbacka: Majakka
Kansi Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2019
300 s.

Olen kirjoittanut aiemmin Rönnbackan kirjoista Julma, Rakennus 31 ja Kylmä syli. Mietin, että voinko kirjoittaa enää mitään uutta, toistamatta itseäni. Yhä edelleen innostun sarjan huumorista, nasevista kommenteista jotka eivät kuitenkaan ole päälleliimattuja vaan luontevia. Edelleen pidän siitä, että kirjat ovat keskenään erilaisia, koskaan ei voi aloittaessaan tietää, mitä tällä kertaa on luvassa. Sarjan ehdoton vahvuus on, että vaikka tyyli on tunnistettava ei koskaan tunnu siltä, että olisin lukenut saman tarinan jo aiemmin. En vieläkään tiedä, miltä Antti Hautalehto näyttää, joskin hän jostain syystä on alkanut muistuttaa Antti Reiniä. 

Onkin hiukan hämmentävää havaita, että Majakka on sarjan seitsemäs osa. Seitsemäs! Lukijana olen tietysti iloinen siitä, että en ole kokenut yhtään puutumisen ja kyllästymisen tunteita matkan varrella. 

Söderskärin majakka on ollut pimeänä 30 vuotta, kunnes eräänä syysyönä majakan valo syttyy palamaan. Antti Hautalehto sattuu lomailemaan lähistöllä ystävänsä Larsin (- aina yhtä mainio hahmo) kanssa, ja niinpä illanvietto jää kesken kun miehet lähtevät katsomaan lähemmin. Hetkeä myöhemmin majakan läheltä löytyy ruumis ja lomailu loppuu siihen. 

Karu luoto ei juurikaan kuiskinut salaisuuksiaan. Muutama hapettunut haulikonhylsy paljasti, että siellä käytiin metsästämässä, ja lokin tai merimetson kakkaa oli ympäriinsä. Se ei auttanut heitä paskaakaan jutun selvittämisessä. Antti palasi takaisin kivelle muiden luo.

- Mistä te tulisitte rantaan etelätuulella? hän kysyi sukeltajilta.

- Veneelläkö?

- Pienellä veneellä, Antti mietti. - Tai kumiveneellä.

- Tuosta loivasta kulmasta voisi päästä, toinen nyökkäsi oikealle. - Katsoin merikortista, että siinä vieressä on syvempi monttu joka loivenee. Tuonnempana on toinen kohta, mutta se ei ole läheskään niin hyvä kuin tässä. 

- Voitteko sukeltaa ensin tämän reunan? Antti pyysi.

- Sukelletaanhan me. Osaatko varmistaa, jos me mennään molemmat? 

- Osaan, Antti hymähti. - Tuonne uppeluksiin minua ei saa. Minuun tarttui kerran pikkujouluaikaan Porvoonjoessa vesikauhu.

- Nyt en ymmärtänyt, sukeltaja sanoi.

- Minut napattiin joen penkalta kainaloon ja kiskottiin pinnan alle.

- Taidankin muistaa kuulleeni siitä. Kylmään syliin kiskoi sinia.

- Niin teki. Sen jälkeen en ole meinannut vesilätäkköön uskaltaa astua. Mutta anrusta tohdin vielä pitää.

Meri-ihmisenä pidän kovasti siitä, että kirjassa ollaan paljon niin saarilla kuin veneessä. Ehkä siitä syystä alun pitkähkö johdattelu ei tunnu liian pitkältä. Turistimatka majakkasaarelle ja myöhemmin siellä tehty kepponen vievät valtaosan ensimmäisestä liki sadasta sivusta, mutta minua se ei haitannut. Pidin kovasti lukemastani, ja kyllä poliisitkin pääsevät esiin jo alkupuolella, vaikka kirjan "päärikoksen" selvittely alkaakin varsin myöhään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 25, "kirjassa ollaan saarella". Söderskärin majakalle pääsee ihan oikeastikin, yleisöristeilyjä näyttäisi olevan kesäaikaan runsaasti tarjolla. Äskettäin puhuimme kotona päiväretkestä Porvooseen, jospa mentäisiin kesällä ja käytäisiin samalla majakalla... 

Majakka on luettu myös blogeissa Mikä kirja se oli sekä Maalla ja muilla mailla. 

Lastenkirjalauantai: Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Olen vallan ihastunut Tippukivitapaus-runoteokseen, se jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Runojen monipuolisuus ihastuttaa, on lyhyttä ja pitkää, hassua ja hurjaa, napakkaa poljentoa ja laveaa leikittelyä. (Ja ammattilaissilmin on todettava, että runoissa on tarpeeksi kakkasanastoa, jotta kokoelma huvittaa myös isompia lapsia.) Pidän erityisen paljon siitä, että sanasto on paikoin hyvinkin yllätyksellistä. Lastenrunous ei ole se paikka, jossa ensimmäiseksi olettaisi törmäävänsä sanoihin chili, polio, psykopaatti ja ristipisto. Toisaalta aikuinenkin joutuu välillä miettimään, että miten selittäisi lapselle sellaisia sanoja kuin kutteri, kraiveli, suomustaa ja pistokkaat. 

Perinne-karhu

Kalliolle kukkulalle

majan pykäs iso nalle.

Lantin laittoi tyynyn alle

koukun seinään vasaralle

pusun vaimon pakaralle

talveks ryömi vällyn alle.

Muutama runoista jättää minut viileäksi, niissä on joku juttu joka ei vaan toimi minulle. Yllytyshylly on loistava melkein loppuun asti, mutta nokkosissa tanssimisen, etanoiden nielaisemisen ynnä muun vastaavan kanssa ei vaan sovi se, että "jos... saan tonnin namuja pusuja ja kehuja kultaa kullankallista ...voin myöskin hiljaa istua." Ei, loppu on liian laimea. Hiippailuhotelli on hauska h-kirjaimen esiinmarssi, mutta kaipaisin siihen jotain lisää, ehkä hiukan enemmän tarinallisuutta. 

Valtaosa runoista on kuitenkin lähestulkoon nerokkaita. Esimerkiksi Sukka-haiku on kertakaikkisen osuva. Tai lapsuuden leikkeihin vievä Ostin kerran, tiedättehän: "Ostin kerran kermatortun siitä tuli torakka torakasta munakasta, torvisoolo ja sopukka sopukasta soppaläppä soppaläpästä lätinä (...)" Saati sitten Villein pilkkijäin balladi, hurja kertomus Murhamäen Miinasta, Raadelman Riinasta ja Veitsiluodon Teräväisestä Tiinasta!

Mielestäni Tippukivitapaus on hieno esimerkki lastenrunoudesta, joka toimii monen ikäisille, ihat viitos-kuutosluokkalaisille asti. Useat runot kertovat tarinaa, eivätkä ole ääneen luettuina pelkkää älinää vailla päätä ja häntää. Sanastosta jo sanoinkin, mutta toimivaa on myös aiheiden vaihtelevuus. Tylsistymisen vaaraa ei ole. Erika Kallasmaan tekemä kuvitus hihityttää, myös joitakin aikuisia kuten esimerkiksi minua. 

Pidän tärkeänä sitä, että lapset lukevat ja heille luetaan runoja. Etenkin nyt, kun paljon puhutaan lukutaidon heikkenemisestä, runot tarjoavat lyhyitä tekstejä rikkaalla sanastolla. Olenkin iloinen siitä, että monissa lukudiplomeissa on tarjolla myös runokirjoja. Viimeksi eilen huomasin, kun meillä kävi kirjastossa luokka tutustumassa omatoimisesti, että heillä oli yhtenä tehtävänä etsiä runokirja. Kunniaa siis myös opettajille, jotka muistavat lastenrunojen olemassaolon. 

Raisa Jäntti: Kolme

Raisa Jäntti: Kolme
Pohjapiirros 40 s.
Labyrintti 35 s.
Opaskierros 42 s.
Puru-kollektiivi 2020
Arvostelukappale

Ei ole tarkoitus laskeutua jalkojen varassa lattiaan

vaan nostaa lattia jaloilla ylös.

Me vedämme planeettaa samalla voimalla kuin planeetta meitä,

mitättömällä.

Raisa Jäntin uutuusteos Kolme on kolmen kirjan kombinaatio, teos joka muodostaa yhä uudenlaisen kokonaisuuden riippuen siitä, missä järjestyksessä kirjat lukee. Saatekirjeen mukaan lukemisjärjestys on vapaa. Luin ensimmäisellä kerralla ensin Pohjapiirroksen, sitten Labyrintin ja lopuksi Opaskierroksen. Muutamaa päivää myöhemmin järjestys oli Opaskierros - Labyrintti - Pohjapiirros, ja lukukokemus oli hyvinkin erilainen. Ensimmäisellä kerralla liikkeelle lähdettiin ihmisestä, verestä, elämästä ja kuolemasta, huoneesta, katosta, tilasta joka on ympärillä, lähellä. Jatkettiin tieteen maailmaan, tarkkailemaan ihmistä ja maailmaa, yritykseen selittää. Sitten edettiin yhä isompiin asioihin, maan alle ja merenpohjaan ja avaruuteen, rajattomuuteen. 

Huoneet antavat itsestään oviaukon kokoisen kuvan,

kaikki muu on uskottava,

ulotteisuus, havaintojen konstanssi.

Toisessa järjestyksessä luettuna maailman paino on iso, tyhjyys ja äärettömyys havahduttavat omaan pienuuteen. Tiede selittää asioita, juurruttaa. Lopulta ollaan lähellä, jossa siinäkin on tyhjyys ja tuntematon läsnä.

Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa.

Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa,

miltä tuntuu vuosi poistumatta

muualle kuin mielen sisään.

Tämä on sitä itseään eli sanataiteen juhlaa! Runot ovat pituudeltaan pieniä, sisällöltään suuria. On paljon kohtia, joissa on pysähdyttävä esitetyn ajatuksen ääreen, pohdittava ja pureksittava. On hienoja oivalluksia elämästä, olemisesta, maailmasta. 

Matemaatikkomieheltäni kysyin, montako mahdollista lukujärjestystä on, kun kirjoja on kolme. Hän ei meinannut käsittää, että enkö moista tiedä. Hän havainnollisti asian: ensin kolme kirjaa kädessä, sitten kaksi, sitten yksi. Eli kuusi eri mahdollisuutta, joista olen nyt käyttänyt kaksi. Paitsi että... tätä kirjoittaessa heräsi ajatus, että voisiko kirjat lukea myös lopusta alkuun? 

Jos olohuoneessa ei olisi kat-

toa, lumi asettuisi tasaiseksi 

pinnaksi kaiken päälle, kuten 

pöly asettuu, vaikka pöly ei 

sada. Mikäli lumi saavuttaisi 

olohuoneen vain avoimesta

parvekkeen ovesta, se muodos-

taisi kinoksia, tuollaisia, juuri

tuollaisia, kunnes ovea ei enää

olisi mahdollista sulkea.

Kokeilin Pohjapiirroksella, eikä ollut ollenkaan huono idea. Tuli aika yllättäviä yhteyksiä ja kohtaamisia, oho- ja wau-fiiliksiä. Kuten jo sanoin, sanataiteen juhlaa! 

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä
S & S 2019
280 s.

Huippuvuorilla on pieni Pyramidenin kylä. Aiemmin, neuvostoaikaan, se oli elävä ja vireä kylä, nyt liki tyhjä. Kesäaikaan siellä on turisteja ja oppaita, talvella vain huoltojoukko eli viisi henkilöä. Suomalainen Kiril on lähtenyt Pyramideniin, kauas kaikesta. Hän on ajatellut matkaa sinne hauskana seikkailuna, mutta sitä se ei ole. Arktiset olosuhteet ovat kovat, jääkarhuvaara alituinen, ruoka yksitoikkoista. Kylässä hänen seurassaan on kaksi pariskuntaa, toinen venäläinen, toinen ukrainalainen. Talvinen arki sujuu pääosin hyvin, joskin satunnaisia ristiriitoja tulee. Kiriliä pidetään hiukan kummallisena, sillä hän kulkee talosta taloon ja nukkuu joka yö eri paikassa, kun taas muut ovat majoittuneet yhteen paikkaan, lämmitettyyn autotallin yläkertaan.

Jokaisella viidestä on oma vastuutehtävänsä, palikka jonka avulla kylä pysyy elossa seuraavaan kesään asti. Kiril huolehtii viikottaisesta viestiyhteydestä; kulkee pitkän ja raskaan matkan taloon korkean vuoren huipulle, on tunnin verran yhteydessä ulkomaailmaan ja palaa kylään.

Toisaalta jopa täällä, missä elämä oli lähellä kivikautista selviytymisleikkiä, oli monta käsitystä siitä, miten maailmassa piti elää. Oli venäläiset tavat ja Norjan lait, oli pohjoiset tottumukset venyttää mantereella solmittuja sopimuksia. Itsensä muiden yläpuolelle asettaminen ei parantanut kenenkään tilannetta, se vain näytti elämän mittakaavan surkean pienuuden. Päinvastoin, mitä lähemmäksi meni, mitä syvemmälle uskalsi pinnan alle, sitä kauniimpia olivat sekä maapallo että ihminen ja hänen pieni elämänsä. 

Pohjimmiltaan asiat olivat helppoja: piti pysytellä elossa, piti pitää omasta laumasta huolta, piti olla tuhoamatta. Sen tiesivät ne, jotka katsoivat pidempään ja syvemmälle. Tarpeensa mukaan. Niin pitäisi ihmisenkin elää, että täällä olisi hyvä. 

On hämmentävää, miten hienon tarinan Rauanjoki on kutonut tapahtumattomuuden ketjuun. Pitkä talvi, päivittäiset toistuvat rutiinit, ainainen kylmyys voivat tuntua hahmoista tylsiltä mutta lukijasta ei. Vaikka tiesi, että mitään äkkinäistä ja järisyttävää ei tapahdu, silti sitä vaan luki innolla eteenpäin. Tunnelma on vangitseva ja Rauanjoen kieli todella nautittavaa. Pyramiden on salaperäinen, kiehtova paikka, jonne on karuudesta huolimatta miellyttävää palata poikkeuksilta Kirilin opiskeluajan Pietariin ja lapsuuden Rovaniemelle. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Lukutuikku, Kirjakirjokansi ja Kirjareppu.

Lastenkirjalauantai: Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa

Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa. Marjatta Kurenniemen satuja ja runoja
Toimittanut Ismo Loivamaa
Kuvittanut Sanna Mander
WSOY 2018
140 s.

Tässä on kuulkaa yksi kauneimmista kirjankansista, sanoin niin jo kirjan ilmestyessä ja sanon samaa edelleen. Tätä ei haluaisi laskea käsistään, varsinkin kun sama värikylläisyys toistuu myös sisäkansissa, takakannessa ja runojen ja satujen kuvituksessa. 

Kirjaan on koottu 14 satua ja 11 runoa. Niistä ensimmäinen, "Satu pöyhkeästä voikukasta" teki minut surulliseksi. Vaikka voikukka on kovin itsekäs ja ylimielinen, sen kohtaama häpeä tuntuu kohtuuttomalta. "Karolus ja kivet" puolestaan on suorastaan pelottava; kaksi lasta on linnassa jota kohti vyöryy vääjäämättä uhkaava kivijoukko. Onneksi vastapainona on hassuja tarinoita, kuten "Satu pienestä pojasta" ja "Satu tavattoman tavallisesta prinsessasta". Pidän kovasti siitä, miten Kurenniemi elollistaa esineitä ja asioita, miten hassusta ja oudosta tulee tavallista. Pidän myös siitä, että saduissa on jokin vakava asia tai opetus, jota ei kuitenkaan tuputeta eikä osoitella. Runot sen sijaan eivät herätä minussa niin suurta riemastusta, koska ne tuntuvat olevan pelkkää riimikieputtelua, sanoisinko sanahelinää, ilman varsinaista sisältöä. Jokunen poikkeus on, kuten vaikkapa itsetietoinen sammakko jolle käy köpelösti näyttämisenhalussaan.

Lehmän vatsassa oli hirveän pimeää - arvaahan sen, kun tietää, miten paksua lehmän nahka on. Silloin pieni poika muisti sakset ja leikkasi niillä pienen aukon lehmän kylkeen, pani ruudun aukkoon, ja niin hänellä oli sievä pieni ikkuna. Nenäliinastaan - se sattui olemaan aivan puhdas ja ruudullinen - hän leikkasi ikkunaverhot, jotka ripusti ikkunaan. Kukat hän asetti ikkunalaudalle, ja nyt hänellä oli oikein kodikasta ja rattoisaa. Lehmä kulki niityllä ja söi, ja poika istui mukavasti lehmän vatsassa ja katseli ulos ikkunasta.

Mutta silloin avaimenreikä kysyi:

- Eikö sinulla ole mitään työtä minulle? Sakset ja ikkunaruutu ovat jo tehneet tehtävänsä.

Poika ei ollut neuvoton. Hän leikkasi lehmän toiseen kylkeen oven ja pani avaimenreiän oveen tuumien:

- Ovi voi olla tarpeellinen ja avaimenreikä myös. Jos vain saisin jostakin avaimen, niin mikäs hätä minulla silloin olisi. Avaisin oven ja astuisin ulos.

Olen lapsena ollut suuri Onneli ja Anneli - fani, lainasin kirjat kerta toisensa jälkeen. Olen iloinen siitä, että ne ovat nousseet uuteen kukoistukseen elokuvien myötä. Kuitenkin Kurenniemen muutkin kirjat käyvät lainassa edelleen, eli hän ei ole Onnelin ja Annelin vanki - onneksi. Olen iloinen myös siitä, että Toivoisin että asuisin kuussa on koottu ja julkaistu. Ei unohdu, että Kurenniemi on tehnyt myös lyhyitä tarinoita ja runoja. 

Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos 2019
189 s.

Sirkka on kirja, johon suhtauduin suurella epäluulolla. Esittelyteksti laittoi miettimään, että onko kyseessä kopio-Mielensäpahoittaja, nais- ja kaupunkilaisversio. Onneksi ei ole, Sirkka on paljon moniulotteisempi! 

Sirkka elää elämää, joka on tarkoin säädeltyä. Tietyt asiat tapahtuvat tiettyyn kellonaikaan, säännöistä pidetään kiinni, poikkeuksia ei ole. Naapurit saavat lappuja liiallisista juhlista ja väärin menneestä kierrättämisestä. Jonkun on pidettävä ohjat käsissä, muuten tulee kaaos. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, vaikka Sirkalla yksi ystävä onkin - ja pyörähtääpä tarinassa pari miestäkin. Lopullisesti Sirkan pasmat sekoavat siinä vaiheessa, kun hän hoksaa olevansa kissan omistaja, pian toisenkin.

Se mikä kirjasta tekee poikkeuksellisen, on arkisen ja syvällisen vuorovaikutus. Sirkan pinttyneille tavoille ja käsityksille on helppo nauraa - kunnes kohta Sirkka pohtii jotain, mikä avaa käsiteltävästä asiasta aivan uuden puolen ja havahduttaa lukijan että hei, enpäs ole tullut koskaan ajatelleeksi noin. Melkein hävettää. On niin helppo arvostella vähän kaikkea, mutta onneksi on Sirkka joka havaitsee mitä pinnan alla on. 

Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellessaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas. Sirkka tuijottaa mulkvistia tuimasti, mutta huomaa pehmenevänsä vihastaan, kun alkaa miettiä siihen tuntemattomaan mulkvistiin inhimillisiä piirteitä. Niitä myös näkyy: hapsottava hiustupsu, jonka tuuli on pyyhkäissyt törrölleen. Nuhjuuntunut kengännauha, kengän kulunut pinta. Lempikengät, varmasti. Sitten mulkvisti yhtäkkiä pehmenee puhelimelleen hymyillessään, ja Sirkassa läikähtää. Että ihminen se on tuokin, vaikka onkin typerys.

Sirkka on hahmo, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Suoraan en tunnista ketään, mutta tiettyjä piirteitä liitän tiettyihin ihmisiin, myös itseeni. Tällä viikolla minulla oli suorastaan sirkkamainen kriisi, kun rikoin joulukuusenkynttilät ja mietin, että miten ne hävitetään. Lamput ovat lasia, että sirpaleet lasinkeräykseen ja muuten lamput sekajätteeseen, mutta kun niissä on sähköjohto, eikai se herranjestas sentään kuulu sekajätteeseen?! Mutta mihin sähkötarvikkeet kierrätetään, ja voiko lasilamppuja laittaa samaan? Kerrottakoon, että kynttilälaatikko odottaa edelleen kirjastomme takahuoneessa loppusijoituspaikkaa...

Pidän siitä, että Sirkka kehittyy ja muuttuu tarinan aikana. Että koko kirja ei ole pelkkää valitusta ja taivastelua, vaan Sirkka huomaa hyvät asiat, tulee avoimemmaksi ja uskaltaa rikkoa rutiineja. 

Helmet-lukuhaastetta mietin, että mihin kohtaan tämän laitan. Päädyin kohtaan 41, "kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan." Vannoutunut einesten syöjä ja keittiönvihaaja Sirkka kuulee valituksia, kun hänen ystävänsä Natalia tuo toisinaan tuoreita aineksia ja alkaa kokata. Tuttu tunne, kyllä on minunkin keittiööni tullut pizzaleikkuria, kaulinta ynnä muuta sen jälkeen kun sulhon kanssa alettiin olla tiiviimmin yhdessä :D Tämä sopisi myös ainakin kohtiin 4, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä" (olkoonkin kansi täynnä Sirkkoja); 9, "kirjassa kohdataan pelkoja" (esimerkkinä ryhmäliikuntatunti ja treffit) ja 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja" (minä annan tälle vahvan suosituksen). 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneen muut muassa Tuijata, Kirjarakkautta ja Mari. 

Miika Viljakainen & Lauri Silvander: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakainen & Lauri Silvander: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta
Gummerus 2018
249 s.

Otanta Suomen rikoshistoriasta kertoo sen, että alkoholi ja maltin menettäminen ovat isossa osassa etenkin henkirikoksia. Toisinaan ihminen menettää henkensä aivan mitättömän tuntuisesta syystä. Se tuntuu pahalta, etenkin kun valtaosa rikoksista koskettaa paitsi uhria ja tekijää myös joukkoa heidän läheisiään. 

Viljakainen ja Silvander ovat koonneet kirjaansa rikostapauksia 1920-luvulta 1980-luvulle. He nostavat esiin niin tuttuja kuin unohdettuja tapauksia, joista osa on hyvinkin hämmentäviä. Joistakin minulle tuli olo, että miten kummassa en ole tiennyt tällaisen tapahtuneen? Esimerkiksi vuoden 1936 tragediasta, jossa Saukkojen perheestä kuoli neljä lasta, tai Suomen oloissa harvinaisesta sarjamurhaajasta, joka toimi 1980-luvulla ja joka tunnettiin hammasmurhaajana? 

Mitään yhtä yksittäistä ja tyhjentävää selitystä tälle väkivallan nousulle ei ole. Joitakin osatekijöitä voidaan kuitenkin luetella. Vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki muokkasi rikollisuutta petaamalla hedelmällisen alustan salakuljetukselle ja viinanpoltolle, ja lisäksi se opetti suomalaiset juomaan raakaa viinaa. Vaikka konjakkia, viiniä, samppanjaa ja oluttakin sai, ne olivat vain harvojen ulottuvilla. Useimmiten niin rahvas kuin porvaristo juopui 96-prosenttisesta laittomasta spriistä eli pirtusta.

(...)

Kojo ei luovuttanut. Helmikuussa 1977 hän päätti, että jos hänen keksintöään ei hyväksyttäisi hyvällä, niin pahalla sitten. Hän otti mukaansa ruokaa ja pistoolin ja hyökkäsi aseistautuneena Helsingin Pitäjänmäessä Atomitiellä sijainneeseen Keksintösäätiöön. Oli torstai, ja kello läheni puolta kolmea iltapäivällä.

Kirja on mielenkiintoinen läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta ja rikoksista. Ei ole tyypillistä rikollista, vaan tekijöinä on niin naisia kuin miehiä. On jopa vähän yllättävää, kuinka pahoja juttuja nimenomaan naiset ovat tehneet. Silti päällimmäiseksi jää olo, että vuosikymmenestä riippumatta täällä heiluvat kirves ja puukko. 

Rikostarinat on esitetty napakasti, muutamiin sivuihin on saatu sisällytettyä sekä tapahtumakulku että tuomio, moniin myös yhteiskunnan oloja tai reaktioita tapahtumiin. Lisäksi jokaisen vuosikymmenen alussa on lyhyt selonteko siitä, mitä muutoksia kyseisellä vuosikymmenellä koettiin. Esimerkiksi 1930-luvulla sota vähensi rikollisuuden määrää, ja 1970-luvulla kaupungistuminen alkoi muovata yhteiskuntaa. 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi synkkyys. Että kylläpä ihmiset tekevät typeriä asioita ja usein typeristä syistä. Joissain tarinoissa on joitain hupaisia juttua, mutta valtaosalta kirja on sysimustaa. Koen kuitenkin tärkeäksi, että näistä asioista kirjoitetaan. Ymmärretään maan ja kulttuurin historiaa ja osataan kenties ennakoida, mitä seurauksia tietynlaisilla muutoksilla voi olla. Kautta vuosikymmenien nähdään se, että taloudelliset ongelmat ajavat ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, ja toisaalta myös se että mustasukkaisuus on turhan usein väkivallan takana. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa". 

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Kirjallisia ja Ennen aamukahvia ei voi.  

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

WSOY 2019

Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Taas yksi syy ylistää e-äänikirjoja: alennusmyynneissä ei kiukuta yhtään niin paljoa kuunnella radiorenkutuksia ja jonottaa kassalla, kun omiin korviin kuuluu vain kiinnostava tarina! :)

Eeva on ollut poissa kotoaan neljä vuotta, missä, sitä ei kerrota, toiset vaan kysyvät että millaista siellä on, toisaalla. Hän on lähtenyt lapsensa kuoltua, palaa nyt vain kuullakseen äitinsä kuolleen. Hän haluaa viedä velipuolensa Alarikin pois, toisaalle. Alarik ei ole varma haluaako hän lähteä, isänsä Eino ei haluaisi päästää häntä pois, ei vaikka kotikylässä ei ole enää mitään, ei kenellekään, kun joesta ovat kalat poissa.

Äidin hautajaiset ovat alkusoitto tapahtumille, joiden myötä saadaan kuulla Eevaa kohdanneet tragediat. Pienessä kylässä on voimakas usko tarinoihin ja myytteihin, ja joka toimii niitä vastaan saa kohdata seuraukset. Yksittäinen elämä ei ole arvokas, kun halutaan pelastaa kylä ja sen ainoa elinkeino, kalastus. Nyt, palattuaan, Eeva nousee uskomuksia vastaan ja haluaa pelastaa mitä pelastettavissa on. Hautajaisia seuraa kuolema, toinenkin, ja kylä valmistautuu polttamaan veneet.

Tykkäsin kirjasta kovasti, tietysti kun puhutaan äänikirjasta niin lukijalla on oma osuutensa. Pidän Krista Putkonen-Örnistä, hän onnistuu pienillä äänenpainon muutoksilla muuttumaan eri henkilöiksi kuitenkaan sortumatta näyttelemään heitä. Hän tuo loistavasti esiin tekstin kertoman vuoroin surullisen, vuoroin vihamielisen ja uhkaavankin tunnelman.

Kirjan takakannen mukaan ”ainoa, kenelle en sallisi pahaa tapahtuvan, on Alarik” ja lukijana koin samoja tunteita. Kylässä tuntuu asuvan valtaosin miehiä, ja he vaikuttavat ankarilta ja kylmäkiskoisilta. Vain joki ja kalastus nostattavat tunteita, mutta sitäkin suurempia - ja mielettömämmältä tuntuvia.  

Vuoden 2020 Helmet-lukuhaaste alkaa kohdalla 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana". 

Lastenkirjalauantai: Jukka Itkonen: Koira nimeltä Mutsi

Jukka Itkonen: Koira nimeltä Mutsi
Kuvitus Virpi Penna
Lasten Keskus 2019
127 s.

Jukka Itkonen on valtavan tuottelias lastenrunoilija, joka aina silloin tällöin kirjoittaa myös lastenromaanin. Koira nimeltä Mutsi on kokoelma hauskoja sattumuksia, joita Mutsi-koiralle tapahtuu. Hauskuus syntyy sekä tapahtumien kulusta että kielestä. Itkosen kielikieputtelu on välillä päättömän tuntuista, mutta varmasti tarkoin harkittua ja siksi niin osuvaa. Tavalliset asiat saavat seurakseen hupsuja juttuja, kuitenkin niin että kaikki tuntuu loogiselta.

Monet tilanteet etenevät tiettyyn suuntaan, kunnes yhtäkkiä kääntyvät päälaelleen, yllättäen lukijan monen monituista kertaa. Mukana on komiikkaa myös aikuislukijalle. Lopun avaruusmatka on ehkä vähän turhan pitkä suhteessa muihin kertomuksiin, vaikka se jakautuukin osakertomuksiin. Ehkä pituudesta johtuen se ei ole yhtä hauska kuin muut. Vastustan ehdottomasti myös kliseitä, kuten sitä, että kuu on juustoa. Onneksi tällaiset ovat vähäisiä, valtaosa tekstistä on silkkaa kielellistä ilottelua. Unohtamatta hetkiä, jotka pysäyttävät pohtimaan että mitä pinnan alla onkaan.

Kuukauden kuluttua kotiin saapumisestaan Mutsi iltalenkillä käytyään meni Siniseen Punatulkkuun juomaan kupillisen kamomillateetä. Heti sisään tultuaan se huomasi, että nurkkapöydässä aterioi tuttu, mölyisä kolmikko. Merirosvot! Heillä oli omat kultaiset lusikat, kultaiset kulhot ja pikarit, kultaiset veitset ja haarukat. Ruokaa he söivät kultaisilta lautasilta, ja heidän kaulassaan riippuivat silkkiset ruokalaput, joihin oli timanteilla kirjailtu teksti ÄIDIN KULTA.

- Nuuskukuono! Onpa hauska nähdä sut! rosvot hihkuivat.

- Samoin. Mitä teille kuuluu? Mutsi kysyi.

- Kuten näet, me eletään kultaista aikaa, kirahvirosvo sanoi.

Meillä on kissanpäivät! silmälappumies huudahti. - Mitä sulle kuuluu?

- Minulla on koiranpäivät. Se sopii minulle aivan hyvin, Mutsi myhäili

- Kaikki muuttui sen jälkeen kun me tavattiin sut, silmälappurosvo jatkoi.

Nyt me ollaan paroneita joka ikinen, meillä on esimerkiksi oma savusauna Monte Carlossa, uimahalli Saharassa, kanala Pohjoisnavalla ja pelikasino Kiuruvedellä.

- Oletteko te onnellisia? Mutsi kysäisi.

Rosvot supisivat hetken keskenään. Sitten jokainen nyökytteli päätään.

Me voidaan ostaa mitä halutaan ja myös sitä mitä me ei haluta, hammasharjarosvo kehui.

Paistaako aurinko nyt sitten teille lämpimämmin kuin muille? Mutsi kysyi.

Rosvot silmäilivät toisiaan hölmistyneinä ja menivät aivan hiljaisiksi. He eivät pystyneet vastaamaan kysymykseen.

Eli seikkailuja riittää, paitsi avaruudessa ja merirosvojen kanssa myös esimerkiksi kadonnutta tiedemiestä etsimässä sekä jänissulkeisissa. Virpi Pennan kuvitus elävöittää tapahtumia mainiosti. Periaatteessa kirjan voisi lukea kertomus kerrallaan, mutta minulle kävi niin että oli luettava putkeen ja selvitettävä, mitä hassua seuraavassa tarinassa tapahtuu.

Tämä on kirja, joka päätyy vinkkauslistalleni, sitten kun taas joskus palaan vinkkauksia tekemään. Osa tarinoista on riittävän lyhyitä, jotta yhden voi lukea vinkkaustilanteessa kokonaan.   

Koira nimeltä Mutsi on luettu myös blogeissa Lastenkirjahylly ja Sivukukkasia.

Hei hei vuosi 2019, tervetuloa 2020. Yhteenvetoa ja tulevan suunnittelua

Vuosi 2019 oli kirjojen suhteen kovin vaihteleva. Luin paljon erinomaisia kirjoja, mutta toisaalta myös niitä mitäänsanomattomia, kiitos lukuhaasteiden... Uutuuskirjoissa taso on kova, niin uusilla kuin vanhoilla tekijöillä. Samaa lienee odotettavissa myös tänä vuonna.

Oma lukuhaasteideani oli Maailman ympäri 80 päivässä. Luin siihen 14 kirjaa:

• Olli Jalonen: Merenpeitto
• Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi
• Julia Navarro: Vaiennut veljeskunta
• Matti Korhonen: Suezin rauhansoturit
• Clive Cussler & Graham Brown: Rajumyrsky
• Sujata Massey: Murha Bombayssa
• Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
• Adam Hall: Surmantanssi Singaporessa
• Janice Y. K. Lee: Pianotunnit
• Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
• James Patterson: Kuka kuolee ensin?
• Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
• Hanna Tuuri: Tuulen maa
• Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Jos joku olisi kysynyt, mitä luin haasteeseen, olisin todennäköisesti muistanut 4-5. Muutama on sellainen, että en varmasti olisi muistanut vaikka kuinka olisin miettinyt. Tämän haasteen kanssa kävi niin, että kuusi kirjaa oli helmiä ja kahdeksan pakkopullaa. Mutta tulipa tehtyä!

Kanssani maailmaa kiersivät Paula blogista Kirjan pauloissa sekä Aino blogista Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!. Kiitos kun lähditte matkaan!

Helmet-lukuhaaste aiheutti perinteisesti päänvaivaa; alkuvuodesta luin kirjoja jotka eivät sopineet mihinkään haastekohtaan joten loppuvuodesta tuli kiire ja jouduin hakemalla hakemaan sopivia kirjoja. Mietin, että jättäisinkö ensi vuoden Helmet-haasteen väliin mutta kun lista julkaistiin, totesin että minullahan on jo lainassa kirjoja ainakin neljään kohtaan. Eli taas mennään!

Bongasin Ainolta kiinnostavan haasteen, lähden mukaan Pariisi - Dakar - kirjaralliin. Ei ole maailman helpoin haaste, kun pitää löytää kirjoja mm. Maliin ja Burkina Fasoon liittyen. Mutta on vaan niin kiinnostava haaste että en kertakaikkiaan voi ohittaa!

Töissäni jätin loppuvuodesta alakouluyhteistyön sivuun, se siirtyi toiselle työntekijälle siksi aikaa kun teen kirjastotoimenjohtajan sijaisuutta. Haluan kuitenkin pysyä kartalla siitä mitä lastenkirjallisuudessa tapahtuu, ajatukseni onkin postata lastenkirjoista kerran viikossa, teemalla Lastenkirjalauantai. Kyseessä ei ole varsinainen haaste, vaan pyrkimys sekä ylläpitää omaa ammattitaitoani että laajentaa lastenkirjallisuuden osuutta postauksissani. 

Ihanaa uutta vuotta kaikille, nautitaan hyvistä kirjoista ja toivotaan ettei lukujumi iske!