Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Otava 2020

343 s. 

Kuvio on simppeli: vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen saa potkut ja pian sen jälkeen perii veljensä seikkailupuiston. Puiston talousasiat eivät ole ihan mallillaan, mutta matemaatikkona Koskinen tarttuu oitis toimeen. 

Mikään muu ei sitten olekaan simppeliä. Puiston henkilökunnan työnkuvat ovat jokseenkin epämääräisiä, ja paljastuu että puiston raha-asioissa on jotain vinksallaan. Ei aikaakaan kun paikalle saapuvat Liskomies ja AK kertomaan Henrille että on aika kaivaa kuvetta ja kuitata veljeltä jääneet velat. Henripä ei ole moiseen valmis, vaan analyyttisesti kehittelee suunnitelmia ja käy vastataistoon. Matkan varrella kertyy ruumiita, osin vahingossa, mutta Henrin loogisella ajattelukyvyllä kaikkeen löytyy ratkaisu. Vaikka seikkailupuisto alkuun olikin hänelle taakka, hyvin pian siitä tulee kiinteä osa elämää, paikka jota hän puolustaa kaikin mahdollisin keinoin. 

- Tervehtimään, kysyn.

Liskomiehen silmät irtoavat tiestä, nousevat sekunniksi taustapeiliin.

- Muistuttamaan siitä lainasta, hän sanoo. - Se on omituinen juttu. Sanoin kaverille, että tulee kertomaan saman asian kuin me kerroimme kun kävimme, mutta että vähän eri tavalla. Niin että ymmärrät. Kaveri lähti ja soitti vielä matkalta, kun oli hieman epävarma että onko kyseessä huvipuisto vai seikkailupuisto.

Olen sanomassa, että kyseessä on seikkailupuisto ja että ero on huomattava ja juontaa siitä sekä tästä, mutta samassa ymmärrän että tämä ei ole keskustelu, jota haluan pitkittää. En sano mitään.

- Mutta sitten, Liskomies jatkaa. - Kaverista ei ole sen jälkeen kuulunutkaan. Ajoimme rakennuksen ympäri, autoakaan ei näy missään. Mies on kerta kaikkiaan kadonnut, Ja sinäkään et ole häntä nähnyt?

Näen matelijansilmät taustapeilissä, täysikuun himmeästi valaisemaa tietä edessä.

- En muista asiakkaiden joukossa erityisen leveäharteisia henkilöitä, sanon täysin rehellisesti. Suurin osa asiakkaistamme on äärimmäisen kapeita. 

Liskomies ei heti sano mitään. Taloja on harvemmassa.

- Olen yrittänyt soittaa, hän sanoo. - Mutta puhelimeen ei saa yhteyttä. Mikä saa minut hieman huolestumaan, tiedätkö? Jos miehelle on tapahtunut jotain.

Tässä on kerrassaan riemastuttava lukukokemus. Henri Koskinen on ihastuttava hahmo, joka ottaa asiat kovin kirjaimellisesti eikä ymmärrä miksi se huvittaa tai ärsyttää muita. Hänen suhtautumisensa vastoinkäymisiin ja haasteisiin on ihanan kekseliäs; lannistuminen kestää noin sekunnin ja sitten suunnitelma alkaakin muotoutua. Kaikkeen löytyy ratkaisu, yleensä hyvin persoonallinen ja ennalta-arvaamaton. Juuri siinä on tarinan vahvuus, yhtään ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidän siitä, että Henrin touhu ei mene totaalisesti överiksi, vaan siinä säilyy tietty järki ja loogisuus koko ajan.  On monia asioita ja etenkin tunteita, joita Henri ei voi käsittää matematiikan avulla, mutta hän kuulostelee tuntemuksiaan ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tarinassa on monia hauskoja juttuja, mutta se ei ole hassuttelua. Huumori on synkkää mutta sellaista että sille voi nauraa ilman huonoa omaatuntoa. 

Jäniskerroin on luettu myös muun muassa blogeissa Luetut.net, Anun ihmeelliset matkat ja Iltaluvut. 

 

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

 

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

WSOY 2020

377 s.

Seilin saaresta on kirjoitettu viime vuosina paljon, niin kaunoa kuin tietoa. Tällä kertaa emme mene Seiliin vaan tarina vie meidät Tiiralinnan saarelle, sinne 1920-luvulla muuttavien asukkaiden seuraan. Saarelle kuljetetaan mieleltään sairaita - tai  ehkä pikemminkin mielenvikaisiksi oletettuja - naisia, joiden ei oleteta parantuvan. Naiset ja heidän hoitajansa asettuvat saareen, mukanaan muutama apumies ja myöhemmin saapuva pappi. Ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli ovat saaren valtiaat, he laittavat arjen rullaamaan. Mutta heilläkin on omat painolastinsa, ja saari osaa olla myös armoton. 

Tarinaa kerrotaan sekä potilaiden, hoitajien että papin kautta. Jokainen heistä kokee saaren, itsensä ja toiset omalla tavallaan. Ristiriitoja ja kitkaa on, mutta ajan myötä pahimmat särmät hioutuvat. Potilaille annetaan hiukan enemmän vapautta ja heidän persoonansa annetaan tulla esiin. Linnea on sitä mieltä, että jotkut jopa parantuvat, mutta mantereella moista ajatusta ei hyväksytä lainkaan. Saarella pari kertaa piipahtava lääkäri ei ole kiinnostunut potilaista eikä saaresta, hän jättää asiat sikseen. Kesälääkäri jaksaa yrittää, mutta mantereelle päästyään hän kohtaa sen asenteet, ja antaa hänkin saaren asukkaineen jäädä oman onnensa nojaan. Saarelaisilla ei sinänsä ole mitään hätää, he ovat sopeutuneet oloihin ja saari osaa piilottaa heidät ulkomaailmalta. 

Rakennuksen sisällä elettäisiin aivan kuten kauan sitten. Joku tekisi ruokaa, joku lakaisisi lattiat, rakennus ottaisi vastaan heidän unelmansa, painajaisensa ja pettymyksensä, se huomaisi hyräilyt, kuiskaukset, tuoksut ja tunteet; he jättäisivät rakennukseen jälkensä, painaumat, naarmut, näkymättömät viivat sormenpäistään, hiuksen lattianrakoon, piirustuksen ikkunalaudan alle, He hengittäisivät taloa, ja talo hengittäisi heitä päivä ja yö toisensa jälkeen. Valot syttyisivät ja sammuisivat. Ovi avattaisiin ja lukittaisiin. Ja jos rakennus ei jaksaisi, jos se olisi tukehtua tai hukkua, joku komennettaisiin vahvistamaan rakenteita, nuohoamaan hormeihin kertynyt noki ja karsta, pumppaamaan pois kellariin kertynyt tumma, seisahtunut, eloton vesi, maalaamaan seinän veritahra peittoon riittävän monella kerroksella munankuoren valkoista maalia. 

Tutustumme paitsi Linneaan ja Alliin myös Sagaan, Taimiin, Morsiameen, Rauhaan, Solveigiin, Ingaan ja Joeliin. Raja on välillä hauras, että kuka onkaan terveeksi ja kuka sairaaksi määritelty. Jokaisella on murheensa ja menneisyytensä, on vaan eri tapoja joilla niitä on käsitellyt ja mitä siitä on seurannut. Vuosisadan alkuvuosikymmenet ovat olleet mielen sairauksien osalta vielä suurta tietämättömyyden aikaa, ja kovin usein epänormaali käytös on määritelty mielisairaudeksi. Siis miehen määrittämä epänormaali, ja miehen määrittämä mielisairaus. Sillä ei ole väliä, mitä naiselle on tapahtunut, onko käytökselle joku syy, ei, saareen vaan vahvaan lääkitykseen ja tuntikausia kestäviin muka terveellisiin kylpyihin. 

Niin potilaissa kuin henkilökunnassa on ilkeitä ihmisiä, mutta päällimmäiseksi tunnelmaksi jää lämpö. Alussa henkilökunta karsastaa potilaita, mutta tutustumisen myötä heidät aletaan nähdä ihmisinä, yksilöinä, jonain ihan muuna kuin diagnoosinaan. 

Linnea aloitti alusta. Jollakin nimellä tuota naiseksi asettautunutta hiljaisuutta piti alkaa kutsua, muuten hän ei ollut olemassa. Mantereen papereihin nimeksi oli merkitty Tuntematon, mutta nyt oltiin Tiiralinnassa, perillä, täällä asioille piti antaa nimi. Linnea nousi työpöytänsä äärestä, katseli ikkunasta kevään vihreyteen, mietti että oli kuin vastasyntyneen äiti, jonka pitäisi kertoa papille, minkä nimen tytär saisi. Ellen oli jo käytetty. 

Tarinan pohjavire on surullinen, mutta se on kaunis ja myös lohdullinen. Julma maailma halusi nämä naiset pois silmistään, ja saari otti heidät vastaan, otti omakseen. Pappi Joel ja kesälääkäri Johannes tunsivat myös saaren voiman ja sen antamat mahdollisuudet, vaikka vain toinen heistä jaksoi asettua muuta maailmaa vastaan. 

Pidän siitä, että tarinaa kerrotaan niin monen henkilön näkökulmasta. Ei ole vain yhtä päähenkilöä kertomassa muiden tekemisistä, vaan päästään moneen sisäiseen maailmaan, monien haaveisiin ja myös moniin tragedioihin. Saaren asukkaista muodostuu yhteisö, jossa roolit muovautuvat yhä uudelleen. Saari itsessään on oma persoonansa, joka osaa uhata ja suojella, yllättää ja pettää. 

Olen pitänyt aimmin lukemistani Katja Kaukosen kirjoista, eikä tämä tuota poikkeusta. Hänen tarinansa ovat sellaisia, joita voi lukea aina uudelleen, ja joka kerta niistä löytää jotain uutta. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee minulla kohtaan 9, "kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 34, "kirjassa tarkkaillaan luontoa" ja 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjatimpuri, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Viveca Sten: Offermakaren

 

Viveca Sten: Offermakaren

Forum 2020

469 s. 

Onpa ollut poikkeuksellinen ja hiukan hassukin alkuvuosi; olen ehtinyt lukea jo useamman dekkarin, joka aloittaa tutulta tekijältä uuden sarjan. Elly Griffithsillä sarjoja on useampikin, toinen uusiutuja on Kristina Ohlsson. Seuraavana vuorossa on Viveca Sten, joka - onneksi - on tehnyt ainakin välillä jotain muuta kuin Sandhamn-sarjaa. Siitä olen lukenut useamman osan, mutta välillä kyllästynyt, etenkin siihen yhteen jossa Nora istuu sohvalla, lipittää viiniä ja pohtii eroaan, ja hups vaan keksii ratkaisevan oivalluksen jolla rikos selviää.

Uusi Åremorden-sarja sijoittuu nimensä mukaisesti Åren maisemiin. Pääosassa on kaksi poliisia, joiden tiet kohtaavat osin sattumalta. Daniel on ollut aiemmin töissä Göteborgissa, mutta kohdannut siellä uhkaa jonka vuoksi on muuttanut pois. Nyt hänellä on puoliso ja kolmen kuukauden ikäinen tytär. Åren seudulla vakavat rikokset ovat harvinaisia, joten murhatutkinta tuo hänelle isot paineet saada sovitettua työ ja perhe-elämä yhteen. Hanna puolestaan on ajautunut Tukholmassa törmäyskurssille pomonsa ja useimpien kollegoidensa kanssa, minkä vuoksi hänet on pakotettu pois töistä. Lisäksi hänen parisuhteensa päättyy. Hän pääsee asumaan sisarensa huvilaan Åreen, jossa voi miettiä elämäänsä. Vähän vahingossa hän tulee mukaan tutkintaan, ja pääsee osaksi poliisin tutkintaryhmää.

18-vuotias Amanda on kadonnut ja löytyy myöhemmin kuolleena. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, Åre on sen verran pieni paikka että hän oli monille tuttu. Ruumis löytyy hiihtohissistä, mikä aiheuttaa poliisille päänvaivaa. Miten ruumis päätyi sinne? Miksi Amanda on pelkissä alusvaatteissa? Ja missä hän oli katoamisen ja löytymisen välisen ajan?

"Hur är det med mobilen?" säger han.

"Fortfarande borta", säger Anton. 

"Platsen måste vara betydelsefull", tänker Daniel högt. "Vem gömmer saker utmed en skoterled?"

"En person som ändå rör sig på fjället?" föreslår Anton. "Som är på väg med en snöskoter."

"En person med fjällvana, alltså."

Anton nickar.

"Förmodligen någon från trakten", säger Daniel. "Vem skulle det annars vara?"

"Det är för jävligt i så fall."

Anton verkar ta det personligt. Han är en lokalpatriot som aldrig skulle sätta foten i en storstad frivilligt. 

"Jag undrar om gärningsmannen kan ha lämnat av Amanda och slängt påsen på vägen tillbaka", säger Raffe. "Han eller hon kanske ville göra sig av med den innan hemkommen, för att minska risken för upptäckt."

En ihastunut sarjan avausosaan kympillä, mutta ainakin kasipuolikkaalla jos en ysillä. Ensin miinukset: kliseitä riittää tässäkin. Ensin ei ole yhtään epäiltyä, sitten yhdessä rytäkässä löytyy useampi joilla tietenkin kaikilla on motiivi ja etsitynlainen kulkupeli. Tietenkin on poliisi, joka pitää osan löydöistään omana tietonaan ja joka lähtee yksin selvittämään asioita, ja tietenkin puhelin kieltäytyy käynnistymästä. Tietenkin virkoja on täyttämättä ja työryhmällä resurssipula. 

Plussia on kuitenkin rutkasti. Åre tapahtumaympäristönä on persoonallinen, vaikka ehkä olisin kaivannut hiukan lisää siitä, miksi se on yksi talviurheilun klassikkopaikoista. Toivottavasti joku sarjan osista sijoittuisi kesäaikaan, jolloin paikasta löytyisi kenties aivan uusia puolia. Ehkä olisin kaivannut vähän enemmän myös kaupunkikuvausta, että mitä muuta on kuin varakkaiden jättihuviloita, rähjäinen vuokra-asuntoalue ja rutkasti metsää.

Tarina etenee sujuvasti, uutta tietoa tulee hitaasti mutta kuitenkin tasaiseen tahtiin, niin ettei tarina polje tyhjää missään välissä. Talviset olosuhteet lumimyrskyineen tuovat haasteita tutkinnalle, mutta juuri tähän tarinaan se sopii, eikä kuitenkaan hidasta liikaa. Pidän siitä, että kun joku epäillyistä nousee vahvimmaksi ehdokkaaksi, poliisi ei kuitenkaan takerru tähän yhteen vaan pitää muutkin mahdollisuudet avoimena niin kauan kun pitäviä todisteita ei ole. Uudet havainnot ja tiedot otetaan huomioon, eikä jumituta yhteen tutkintalinjaan. 

Hannan hahmosta en erityisesti pitänyt, en pitänyt eron vatvomisesta enkä hänen suuresta epävarmuudestaan. Sen sijaan Danielista pidin, on virkistävää että se on kerrankin mies joka potee huonoa omaatuntoa pitkistä työpäivistä. Myös Hannan sisko Lydia, joka on mukana vain puhelinkeskusteluissa, on piristävä ilmestys. Menestyksestä ja varakkuudesta huolimatta hän ei ole ylimielinen vaan auttavainen, ja jämäkkyydellään hän saa asioita tapahtumaan. Amandan isä Harald on äärettömän inhimillinen hahmo, joka joutuu hurjaan pyörremyrskyyn, sellaiseen joka imaisee hänet niin syvälle että sieltä on vaikeaa jos ei mahdotonta päästä pois. 

Eli varsin miellyttävä lukukokemus, josta tulen lukemaan jatko-osatkin. Kirjailijan kiitoksista voi päätellä, että uusi sarja ei ollut suunniteltu vaan sattuman tulos. Koronapandemia jätti Stenin jumiin Åreen, ja tarina alkoi kehittyä kuin itsekseen. Onneksi hän otti sen vastaan, eikä alkanut väkisin vääntää Sandhamn-kirjaa. 

Offermakaren on kuunneltu Kirsin Book Clubissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 29, "kirjan henkilön elämä muuttuu". Hannan elämä muuttuu, kun hän saapuu Åreen ja saa uuden mahdollisuuden poliisina. Haraldin elämä muuttuu monellakin tavalla. Kirja sopii haasteessa myös esimerkiksi kohtiin 12, "kirjassa ollaan metsässä", 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan" ja 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa".

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

Siltala 2020 

207 s.

Elämäkerta Tero Saarisesta ei ole tavanomainen elämäkerta, Se ei seuraa Saarisen elämää kronologisesti lapsuudesta nykyhetkeen, vaan kulkee uuden tanssiteoksen harjoituksissa ja pysähtelee siinä pohtimaan mennyttä, nykyhetkeä tai tulevaa. Lukijalle ei kerrota koko tarinaa syntymästä lähtien,  vaan valittuja kohtauksia joilla on merkitystä sille, että hänestä tuli tanssija ja koreografi. 

Saarinen ei kuulu siihen joukkoon, joka on tanssinut 3-vuotiaasta asti ja tiennyt aina, että tämä on se mitä hän haluaa tehdä. Ei, hän on harrastanut vaikka mitä urheilua, mutta päätyi ensimmäiselle tanssitunnille teini-ikäisenä. Hänellä on ollut onnea, sillä alan ammattilaiset ovat nähneet hänen potentiaalinsa jo ennen kuin taidot ovat olleet huipussaan. Hän on saanut mahdollisuuksia, jotka ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, jotka hän on pystynyt käyttämään hyväkseen. Tie ei aina ole ollut helppo, eikä ole sitä vieläkään. Tanssi on yksi niistä aloista, jossa yleisömenestys ei takaa huimaa taloudellista menestystä. 

Unelma alkoi toteutua elokuussa 1982. Parin vuoden jazztanssikokemuksella pian 17 täyttävä Saarinen sukelsi täysin vieraaseen maailmaan. Suurin osa Suomen kansallisoopperan balettikoulun luokkakavereista oli 11-12-vuotiaita.

"Mikään ei voi tuossa iässä olla turhauttavampaa kuin ymmärtää, että kaikki nuo nuoret ovat niin paljon parempia kuin minä, heillä on ollut mahdollisuus tehdä tätä jo pitkään. Halusin tosi paljon päihittää kaikki. Kertonee kilpailuvietistäni."

Perinteikäs balettikoulu aloitti toimintansa vuonna 1922 Suomalaiseen oopperaan perustetun balettiryhmän yhteydessä. Saarinen aloitti balettikoulun kolmannen luokan oppilaana. Opettaja Aku Ahjolinnalla on hyvin muistissa nuoren tanssijan ensimmäinen päivä balettikoulussa.

"Tero ei ollut treenannut balettia, joten hänellä ei ollut käsitystä treenausasusteista. Niin hän tuli saliin jalassaan miesten pitkät valkoiset kalsarit. En ikinä unohda sitä näkyä. Tunnin lopussa pyysin häntä menemään Ballerina Shopiin Greta Mattsoffin luo, joka kertoisi, mitkä ovat tarpeelliset asusteet - tukivyöt, trikoot, tossuja myöten."

Kaikki oli opeteltava alusta, niin tekniset taidot ja tiedot kuin ymmärrys koko baletin maailmasta. Välillä Saarinen sanoo menneensä nukkumaan spagaatissa, jotta lihakset ehtisivät yön aikana venyä mahdollisimman tehokkaasti. Herätessä koko keho oli luonnollisesti melkoisessa krampissa.

Kirja on mielenkiintoinen, ja sen toteutustapa toimii mainiosti. Lukijana on kiinnostavaa seurata yksittäisen tanssiteoksen valmistumista ensimmäisistä harjoituksista ensi-iltaan. Monissa muissa kirjoissa, ja tässäkin, kerrotaan tanssiteoksista mutta niin, että esiin nostetaan joitain erityisen hyvin tai huonosti menneitä juttuja. Tässä nähdään yhden teoksen kehittymiskaari ensi-iltaan asti, ja aistitaan niin koreografin kun tanssijoiden tunnelmia pitkin matkaa. Saarisen elämän ja uran tärkeät hetket nousevat esiin kohtauksina, jotka limittyvät tauottamaan uuden esityksen harjoituksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 26, "elämäkerta henkilöstä, joka on elossa". 

Etsijä on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat.   

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Gummerus 2020

331 s. 

Maria syntyy kauan sitten ja on koko pitkän elämänsä kiinnostunut hyönteisistä. Se on sekä kirous että siunaus. Kirous siksi, että naisen hyönteisinnostus on ympäristön mielestä kummallista, jopa pelottavaa. Naisen pitäisi tehdä kirjontatöitä, ei piirtää hyönteisiä niiden eri olomuodoissa. Naisen pitäisi olla kiinnostuneempi puolisostaan ja tyttärestään kuin toukista ja koteloista ja siitä, mitä niistä lopulta muotoutuu. Siunaus siksi, että hyönteisten seuraaminen opettaa paljon luonnosta ja antaa kärsivällisyyttä. 

Vaikka ympäristö on pääosin tuomitseva, on Marialla lähistöllään ymmärtäväisiä ihmisiä. Isäpuoli Jacob kannustaa häntä tutkimaan ja dokumentoimaan näkemäänsä, ja ystävä Clara on se, jolle Maria voi purkaa turhautumistaan, ja joka auttaa hänet kustantajan puheille. Monet ihmissuhteet kärsivät Marian hyönteisrakkaudesta, mutta hän kulkee omaa tietään. Hiukan yllättäen hänen tiensä on tavattoman pitkä, vieden hänet 1600-luvun Nürnbergin ja Amsterdamin kautta Japaniin ja sieltä takaisin nyky-Eurooppaan.

Kun piirrän hyönteisen, kuvaan sen aina omassa elinpiirissään, sen kasvin varrelle, jota se ravinnokseen syö ja jonka lehdelle se munansa munii. Mutta mikä on ihmisen elinpiiri? Mikä on se maassa juurillaan pysyvä varsi, jonka ympärille ihmisolennon elämä kiertyy, ja mitkä ovat hänen elämänsä olomuodon vaiheet? 

Valo laskeutuu vasemmalta, ruutuihin jaetun ikkunan viimeisestä nurkasta, ja käteni lepäävät pöydän puisella pinnalla. Isoäitini vanha pöytä. Puun syyt tuntuvat jo sormiin, ja kun aika kuluu, ne kohoavat puun pinnasta yhä ylemmäs. Näin aika meitä muuttaa. Isoäidit kuolevat, huonekalut kestävät. Puu kuluu, ihminen kehittyy.

Vaan onko se sittenkään niin? Puu ehkä kuluu, ja ihmisluonteenkin valikoidut viivat kohoavat esiin kun toiset hioutuvat pois, mutta jalostuuko ihminen vuosien saatossa, tuleeko paremmaksi, oppiiko mitään? Olenko itse hiotumpi tai viisaampi nyt, kuin nuorena tyttösenä? Ehkä. Isoäitini lauloi: Toukkia nousee kun kaarna hikoilee, kirppuja tihkuu naisen hiestä, ja oli niin varma asiastaan. Mutta väärässä oli hänkin. 

Kirjan kieli on käsittämättömän kaunista kautta linjan. Monia lauseita luin useampaan kertaan, olin onnellinen niiden hienoudesta. On paljon oivalluksia, mutta kuitenkin niin että kieli ei mene liian runolliseksi ja koukeroiseksi, kertaakaan ei tule olo että lauseen lopussa en muista miten se alkoi. On lukuisa määrä todella vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia, joista ei voi kuin ihailla miten ne on kirjoitettu. 

Tarinaan suhtaudun hieman kaksijakoisesti. Puoliväliin asti olin haltioissani, rakastin ihan kaikkea. Ahava vetää lukijan tiukasti mukaan Marian ja hyönteisten maailmaan, auttaa havaitsemaan kauneuden siinä mitä on helppo pitää ällöttävänä. Loppupuolesta en ole yhtä innostunut. Marian liittyminen labadisteihin tuottaa pettymyksen: miten kummassa hän on kaiken jälkeen valmis luopumaan rakkaista hyönteisistään niin helpolla? Japani ja Berliini ovat minun makuuni hieman liian nykyaikaa, liian kaukana niin ajan, paikan kuin tunnelman suhteen verrattuna alkupuoliskoon.

Marian hahmosta pidän koko ajan. Hän joutuu tekemään vaikeitakin valintoja, mutta ei kadu, ei katso taakseen vaan suuntaa määrätietoisesti eteenpäin. Pidän myös Jacobista, siitä kuinka hän valitsee Marian tukemisen ja rohkaisee tätä seuraamaan valitsemaansa polkua. Tai ehkä onkin niin, että polku on valinnut Marian? 

Kirjaa on luettu paljon, postaus löytyy esimerkiksi blogeista Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä ja Anssin kirjat.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 16, "kirjassa eletään ilman sähköä". Lopussa ollaan kylläkin nykyhetkessä, mutta valtaosa tapahtumista sijoittuu sähköttömään aikaan.

Kristina Ohlsson: Stormvakt

 

Kristina Ohlsson: Stormvakt

Forum 2020

491 s.

Fredrika Bergman - ja Martin Benner - sarjojen kirjoittajana tunnettu Kristona Ohlsson on aloittanut uuden dekkarisarjan. Kannessa on "Strindbergdeckare", mikä on sinänsä hauskaa, koska August Strindberg ei suinkaan ole poliisi, jonka tekemiä tutkimuksia seurattaisiin. Ei, hän on entinen finanssihai, joka eron sekä vanhempiensa kuoleman jälkeen päättää jättää Tukholman taakseen. Hän ostaa pienestä Hovenäsetistä entisen hautaustoimiston, jonne hän aikoo avata second hand -kaupan. Tässä ensimmäisessä osassa hän ei pääse alkua pidemmälle, sillä hän tulee vedetyksi mukaan kadonnutta naista koskeviin tapahtumiin. Augustin vuokraama talo on eräänlainen kummitustalo, sillä paikalliset ovat karttaneet sitä 30 vuotta vanhan murhatapauksen jälkeen. Talo tulee kuitenkin esiin kerta toisensa jälkeen osana Agnesin katoamisen tutkintaa. Poliisi Maria Martinsson ilmestyy Augustin ovelle yhä uudelleen.

- Vad är det för bil han kör runt i? sa Maria. 

- Tydligen en grannes, sa Ray-Ray. Hans egen Opel är på verkstaden. 

- Varför då?

- Vi kollade med bilfirman för en stund sedan. Han råkade köra på en grävling och fick skador på framvagnen.

Maria tittade på bilderna igen. Det var något med den silverfärgade Volvon som störde henne. Och så var det området där bilderna var tagna. Maria kände inte igen sig. Inte omedelbart. 

- Var är det här någonstans? sa hon.

- Hovenäset, sa Ray-Ray.

Maria vred på huvudet. 

- Hovenäset? Vad gjorde han där?

- Enligt span parkerade han en bit från Fryshuset och satt där och väntade. Säkert en timme. Sedan kom en likbil körande och då stack han.

Maria skrattade till.

- Det måste vara vår vän August Strindgerg som kör likbilen, sa hon. Den ingick väl i begravningsbyrån. 

Tästä minulle jäi vähän sama fiilis kuin Elly Griffithin Mordkonsultenista. Suhtaudun hieman varauksella, paikoitellen nuivahkosti. 

Henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia. Maria on muihin verrattuna tylsähkö, hänellä on oma salaisuutensa mutta se selvitetään jo tässä avausosassa. Ray-Ray on jo nimenä huippu, lisäksi hän on kohtalaisen epätyypillinen poliisi jolla liuta lapsia monen eri naisen kanssa ja onpa hänellä kolme venettäkin. August on eräänlainen avaruusolento, muualta tullut kummajainen joka vähän kerrassaan hyväksytään osaksi kylää. Vanhainkodin Jochen on erityisen yllätyksellinen. Unohtamatta älykästä ja lahjakasta teinipoikaa Karlia, joka aikoo vakaasti tulla astronautiksi. 

Kungshamn on idyllisen oloinen ympäristö lukuisine venevajoineen ja rantakallioineen. Mutta siinäpä se, juuri muuta siitä ei kerrotakaan. Valtaosa tapahtumista sijoittuu joko poliisin työpisteenä toimivaan asuntovaunuun, Augustin vuokrataloon, Augustin tulevaan myymälään tai vanhainkotiin. Tarinassa on paljon persoonallisia ja hauskojakin elementtejä, kuten juuri tuo että rikostutkijat työskentelevät testimielessä asuntovaunussa. August ajaa ruumisautolla. Huumori keventää sopivasti tarinaa, jossa ei ole väkivaltaa mutta sitäkin enemmän omistushalua sekä väljähtäneitä tai jännittyneitä ihmissuhteita.

Dekkariosasto tarinassa on varsin köyhä. Agnesin katoamista yritetään selvittää kovasti, mutta tapahtumat etenevät kovin hitaasti. Lisäksi tulee käänne, jonka jälkeen lukija tietää poliiseja enemmän; itse en ole tällaisen kerrontatavan ystävä. Vanhaa murhaa käsitellään melko paljon, vaikka se ei tuo tarinaan juuri muuta kuin Augustin uuden kodin historian. Tarinaa olisi voinut tiivistää siltä osin, samoin kuin siitä kuinka paljon August viettää aikaa myymälässään, jonne ei ehdi tämän kirjan aikana saada juuri mitään tavaraa myyntiin saati avattua sen ovia.

Kaikkinensa tämä oli hyvä miinus, ja koska August on niin mahtava hahmo niin luen myös seuraavan osan kunhan se joskus ilmestyy. Kenties myöhemmin tänä vuonna.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 6, "kirja kertoo rakkaudesta", 14, "kirja on osa kirjasarjaa" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".

Richard Osman: The Thursday Murder Club

 

Richard Osman: The Thursday Murder Club

Viking 2020 

381 s.

Oh, tässä taas yksi somelöytö! Facebookissa muistan nähneeni kahdestikin, toinen tapaus oli Dekkariryhmässä ja toinen joko siinä ryhmässä tai jonkun blogin postauksena. Oli miten oli, kiinnostuin jo kannen perusteella ja laitoin kirjan heti varaukseen. 

Viime vuosina on tullut rutkasti kirjoja aktiivisista noin 80-vuotiaista rouvista ja herroista, jotka eivät suinkaan vietä leppoisia eläkepäiviä vanhainkodissa vaan sekaantuvat vaikka millaisiin tapahtumiin. Tässä kirjassa ollaan "retirement village"ssa, jonka asukkaat ovat varsin hyväkuntoisia. Tarinan alussa entinen sairaanhoitaja Joyce pyydetään mukaan klubiin, jonka jäsenet tutkivat huvikseen vanhoja murhia. Tapauskansioita on runsaasti, koska entinen poliisi Penny on tuonut niitä mukanaan. Nyt Penny on dementian haurastama, ja klubi tarvitsee uuden jäsenen. Touhunainen Elizabeth, entinen AY-julkkis Ron ja psykologi Ibrahim ottavat Joycen sujuvasti mukaan, mutta nelikko ei suinkaan päädy vanhojen juttujen jäljille. Ei, yksi heille tuttu ihminen murhataan, pian myös toinen. 

Elizabethilla on uskomaton kontaktiverkosto, ja yhtä uskomaton määrä ihmisiä on hänelle palveluksen velkaa. Niinpä murhaklubi tietää saman kuin poliisi ja monesti vielä nopeammin. Siinä on poliisilla kestämistä, vaikka poliisin edustajat Donna ja Chris itse asiassa tykkäävätkin klubilaisista. Murhaklubin ja poliisin yhteistyö on melko vähäistä, huolimatta tiiviistä yhteydenpidosta. Tapaamisissa leivonnaiset ja alkoholi ovat usein yhtä isossa roolissa kuin murhatutkimus.

There was a jolly atmosphere, and I can understand the reasons why. We each of us understand we're in a gang and we understand we are in the middle of something unusual. We understand also, I think, that we are doing something illegal, but we are past the age of caring. Perhaps we are raging against the dying of the light, but that is poetry, not life. There will be other reasons I have missed out, but I know on the walk back down the hill we felt giddy. Like teenagers out too late.

But when Austin laid the pile of bones to my dining table, while we still knew it was an adventure, I think they began to have sobering effect on all of us. Even Ron. 

Tämä on ollut yksi parhaita ja hauskimpia tarinoita, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Osa tarinasta etenee Joycen päiväkirjamerkintöinä, osa muiden henkilöiden kokemana. Tilannekomiikkaa on vähän väliä. Etenkin Joyce on haltioissaan, kun Elizabeth juonittelee heidät poliisin kuulusteluhuoneeseen (juttelemaan Dianan kanssa). Hän innostuu vielä enemmän  kun käy ilmi, että liki koko villagen väki on epäiltyjen joukossa. Sehän tarkoittaa, että joku heidän tuttavansa on syyllinen, eli he tuntevat murhaajan! Elizabeth on tavattoman hauska, kun hän yhdellä puhelulla saa milloin valvontakameratallenteet, milloin jonkun tilitiedot, yleensä ennen poliisia. Joku on palveluksen velkaa, vaikkapa siitä että Elizabeth on pelastanut tämän perheenjäsenen tukalasta tilanteesta vuosikymmeniä sitten. 

Usein ei käy niin, että tirskahtelen ääneen lukiessani, nyt kävi. Tarinan loppupuoli on kuitenkin aika murheellinen. Se ei kuitenkaan poista yleistä hilpeyttä, mikä lukemisesta jää. 

Donna De Freitas looks around at the murder squad. There are few new faces. She simply cannot believe her luck. Two murders and here she is, right in the middle of it. She had to hand it to Elizabeth. She definitely owed her a drink, or whatever else Elizabeth might prefer. A scarf? Who knew, what Elizabeth would like? A gun, propably.

Kirjan lopussa on kuva nimettömästä ja kansikuvattomasta kirjasta, josta on tulossa The Thursday Murder Club 2. Jatkoa siis seuraa, hyvä niin! Näiden tyyppien parissa viihdyn mainiosto useammankin kirjan verran. Ja toivon, että joku kustantamo hoksaa tarttua tähän sarjaan, jotta saataisiin kaikki myös suomennettuina tarjolle. 

Tämän on lukenut myös Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirjassa on kaveriporukka". Kyllä kahdeksankymppisetkin käyvät kaveriporukasta :) 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

 

Christian Rönnbacka & Lars Candolin: Riskiretki: seikkailu muinaisilla reiteillä

Bazar 2020 

261 s.

En voi sille mitään, mutta minulle tuli mieleen Aku Ankka lukiessani hikistä mutta hersyvää tarinointia Christian Rönnbackan ja Lars Candolinin veneensiirtoretkistä. Kun on saatu idea ajaa vene vettä pitkin Tammisaaresta Pietarsaareen, idea muovataan suunnitelmaksi ja sitä noudatetaan kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. 

Tarina alkaa siitä, että Candolin löytää veneen. Koska kukaan ei kysele sitä poliisin löytötavaroista puoleen vuoteen, hänestä tulee sen omistaja. Hän haluaa siirtää sen Tammisaaresta mökille Hiidenvedelle, ja tekee ensimmäisen reissun ystävänsä Johnin kanssa. 10 vuotta myöhemmin hän tekee saman matkan Christianin kanssa, mutta kaksikko jatkaakin matkaa Hiidenvedeltä Hämeenlinnaan ja edelleen aina Pietarsaareen asti. Reissu jaetaan useaan lyhyempään pätkään, ja sitä toteutetaan monen vuoden aikana. Vene viedään välissä jonnekin säilytykseen, mutta matka jatkuu aina samasta kohtaa mihin edellisreissu lopetettiin. Vaikka joka retkellä sattuu vaikka mitä kummallista, miehet eivät lannistu vaan palaavat aina jatkamaan matkaa. Siinä on lukijakin huojentunut, kun kaksikko saavuttaa lopulta määränpään. 

Jos tämän maakaistaleen sahaisi poikki, koko Länsi-Suomi kelluisi irtonaisena, sillä tämä on ainut pätkä kiinteää maata Tammisaaren ja Pietarsaaren välissä. Siinä koko kaistale kelluisi merellä, kunnes tärmäisi Ahvenanmaahan. Meillä ei kuitenkaan ollut lapioita mukana, joten emme alkaneet kaivaa kannasta irti.

(...)

Olimme päässeet tietä vetämämme kilometrin lisäksi noin 500 metriä. Se oli selkeästi paska saldo, kun siihen lisätään vielä aamulla ajettu yli 350 kilometriä ja sama takaisin. Hyötysuhde oli olematon. Emme kuitenkaan vaipuneet itsesääliin. Olimme toivoneet parempaa, ja toivon ruoskimana ahnehtineet tänne uskomatta tiedustelutietoa. Veneessä oli ollut kaksi jääräpäätä, ehkä pässinpäätäkin, ja he olivat päässeet juuri niin pitkälle kuin he sillä kertaa ansaitsivat. Eikä päivämme ollut vielä ohi. Jätimme veneen odottamaan toimittajaa ja kuvaajaa ja menimme huoltoautolle.

(...)

Penkalla näkyi auto, joka oli joskus ehkä ollut sininen. Se näytti olevan hyvinkin vanha. Siitä olisi varmaan joku mobilisti ollut innoissaan, mutta siellä se on varmaan vieläkin. Vettä ei ollut vieläkään kuin selässä ja otsassa. Veneestä jäi maalia ja lasikuitua hirveitä määriä, kun raahasimme sitä pohja rahisten eteenpäin. Pitkästä aikaa löytyi kivetön kohta. Vihreän tiheän ruohikon juuret olivat juuri ja juuri veden peitossa, ja tuntui kuin olisimme raahanneet venettä riisipellossa.

On uskomatonta, mitä kaikkea reissuilla sattui! Ratkeavat housut ja veneen moottoriongelmat lienevät jossain määrin odotettuja juttuja, sen sijaan runsas moottorisahan käyttötarve, käden murtuminen ja monet vähävetiset joet ovat ikävämpiä yllätyksiä. Minulle hauskimpia pätkiä olivat ne, jossa venettä vedettiin kärryllä maalla, milloin kaupunkien keskustojen milloin peltojen halki. Kirjan kansikuva on muuten sellaiselta reissulta, jossa sää toi yllätyksenä jäätä ja lunta, reitillä jossa veden ulkopuolista kulkua tuli useita kilometrejä.

Hyvä ettei itselleni tullut hiki lukiessa, kuinka monet vesiväylät olivat melkein umpeen kasvaneita ja kuinka paljon lihasvoimaa matkanteko vaati. Pitkät päivät, heikohko ruuan määrä, auringon paahde tai kastuneet vaatteet loivat vielä lisähaasteita matkaajille. Lukiessa sai monesti todeta, että tätä se suomalainen sisu on, että jatketaan etapin loppuun vaikka väsyttää ja matka-aika on ollut ehkä kolminkertainen odotettuun nähden. Toisaalta, sisun mukana kulki myös järki, ja jotkut ratkaisut todettiin viisaiksi tehdä vaikka olisikin haluttu tehdä toisin. 

On ollut mielenkiintoinen idea ajaa veneellä vanhaa ristiretkien reittiä, ja on mielenkiintoista lukea matkan sattumuksista. Veikkaan, että monella ei kantti kestäisi tehdä tuollaista retkeä, ja aika moni matkaan lähtenyt olisi varmasti luovuttanut kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Mutta lukijoiden iloksi Candolin & Rönnbacka hoitivat homman maaliin. Samalla minulle jäi olo että tässäkö tämä nyt oli, eikö tule enää uusia retkiä? Jatko-osaa toivotaan! 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa". 

Riskiretki on luettu myös Kirjavinkeissä.

Eva Frantz: Sommarön

 

Eva Frantz: Sommarön

Schildts & Söderströms 2016

266 s.

Eva Frantz on tullut tunnetuksi ja suosituksi Anna Glad -sarjallaan, mutta sitä ennen hän on debytoinut kesäisellä trillerillä Sommarön. 

Vakuutusyhtiö Axelsson omistaa pienen saaren, Sommarön. Yhtiön työntekijät pääsevät sinne lomailemaan joka kesä maksamalla vuokramökistä vain pienen hinnan. Työntekijöitä on mitä ilmeisemmin paljon, sillä mökit ovat yleensä varattuja koko kesän. Tällä kertaa saareen saapuu kirjava joukko väkeä. On johtoportaan henkilöitä puolisoineen ja perheineen, uusia ja vanhoja, jopa yksi jo jokusen vuoden eläkkeellä ollut työntekijä.

Lomaviikko alkaa hyvin, mutta tunnelma muuttuu kun yöllinen myrsky kulkee saaren yli. Pian saarella on yksi kuollut, toinen loukkaantunut, pari kadonnut sumuun, yksi kadonnut josta ei olle varmoja oliko hän saarella ensinkään... Poikkeuksellisen tiheä sumu leijuu saaren yllä monta päivää. Ainoa vene on poissa, kännykät eivät toimi, saunaan ei pääse koska siellä säilytetään ruumista... Aikuisilla hermot kiristyvät ja pelko kasvaa. Mitä täällä tapahtuu?! 

Toisessa aikatasossa seuraamme pari sivua kerrallaan Isonsiskon ja Pikkuveljen tarinaa 1970-luvulla. Heillä on oma osuutensa siinä, miksi varjot ovat tulleet pimentämään kesälomaidylliä.

-Bosse Axelsson är här på Sommarön! Men ändå inte!

Patrick inledde en detaljerad redovisning av hur datanissen Magnus döttrar hade träffat försäkringsbolagets grundare och hur han, Patrick, hade letat efter honom både här och där, det var svalor och kajutor och fågelskit och whiskygroggar och Martina ångrade att hon alls hade ställt frågan. Så här var det alltid med Patrick, en enkel fråga kunde resultera i en oändlig lång utläggning med en mängd irrelevanta detaljer. Hur fasen stod Ann ut?

- Är det inte konstigt? sa Patrick till sist.

- Han kanske bara har åkt hem, föreslog Calle,

- Och lämnat segelbåten efter sig?

- Den där gamla sekreteraren Erna finns ju också på ön, kanske Axelsson håller till hos henne?

Patrick brast i skratt.

- Chefen och sekreteraren, seniorversionen, skrockade han. I don't think so.

- Men han kan väl inte ha råkat ut för någonting, sa plötsligt Ann. Jag menar, han måste ju vara närmare 80 vid det här laget?

Tanken fick lunchsällskapet att tystna en stund.

- Kanske han har tagit en av roddbåtarna ut på sjön för att fiska? föreslog Martina.

- Ja, dyker inte gubben upp så småningom måste vi ju nästan kalla in kavalleriet, konstaterade Patrick. Ordna någon sorts skallgång. Det år underligt det hela, väldigt underligt.

Pidin erityisesti siitä, että tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta. Lähes kaikki henkilöhahmoista ovat aktiivisia tarinankuljettajia. Se toisaalta helpottaa myös hahmogallerian hallussapitoa. Kahdeksan mökkiä on asuttuna, asukkaita 1-4 per mökki, lisäksi mukana ovat saaren palveluista vastaava sekä yleismies. Lisäksi kun osassa nimissä on yhteneväisyyttä tyyliin Ann - Annika, Miranda - Martina, Magnus - Mingus, on nimissä helpompi pysyä mukana kun on oltu tarinassa kyseisen henkilön matkassa ja tiedetään hänestä enemmän kuin vain pintapuolisesti. Pidän siitä, että myös lapset ja teinit ovat kokijoina ja tarinan syventäjinä, nuorin heistä on 3-vuotias Nemo. 

Tarinassa on kuvattu hienosti sitä monelle tuttua tilannetta, kun työkaverit kokoontuvat samaan paikkaan ja työn ulkopuolisia rooleja haetaan. Puolisot ja lapset hakevat paikkaansa kokonaisuudessa, heille on vähän epäselvää voivatko he olla rennosti oma itsensä, vai pitääkö puolison / vanhemman kollegoille esittää vähän fiininpää kuin oikeasti on.

Ja kuten aina, olen innoissani suljetun huoneen / paikan mysteeristä. Mikäpä sen herkullisempi tilanne kuin saari, jonne porukka jää jumiin ja jossa outoja asioita tapahtuu yksi toisensa jälkeen. Tunnelma vaihtuu kepeän aurinkoisesta pauhaavaan myrskyyn ja ahdistavaan sumuun, rennot lomaodotukset vaihtuvat kiihkeään haluun päästä pois.

Kirja on ilmestymässä kevään aikana suomeksi nimellä Suvisaari. 

Uuden Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan".

Elly Griffiths: Mordkonsulten

 

Elly Griffiths: Mordkonsulten

Englanninkielinen alkuteos The Postscript Murders (2020)

Ruotsiksi kääntänyt Ylva Spångberg

Modernista 2020

327 s.

Elly Griffiths on sikäli mielenkiintoinen kirjailija, että hän kirjoittaa samaan aikaan useaa eri dekkarisarjaa. Ruth Galloway -kirjoja on ilmestynyt suomeksi useita, mutta olen lukenut osan englanniksi kun en ole jaksanut odottaa suomennoksia. Stephens & Mephisto - sarjaa ei ole ainakaan vielä ilmestynyt suomeksi, mikä on harmi sillä sarja on oikein mainio ainakin ensimmäisten kolmen osan perusteella. Viime vuoden lopulla huomasin verkkokirjastosta, että Piki-kirjastoissa on tuore Griffithsin teos. Huomasin myös, että se on toinen osa Harbinder Kaur - sarjaa. Kirjan esittelytekstissä sanotaan, että se on itsenäinen jatko-osa kirjalle The Stranger Diaries, ja todella, aiempaan osaan viitataan lyhyesti vain parissa kohtaa, eikä Harbinderinkaan elämäntarina etene niin että lukijalle jäisi olo että jotain puuttuu, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa. Lainahistoriastani näin, että olen lukenut ykkösosan englanniksi, mutta pakko myöntää että en muista siitä yhtään mitään... Lainasin sen ruotsinnoksena mutta en ehtinyt lukea ennen Mordkonsultenia.

Peggy Smith asuu palvelutalossa meren rannalla. Koska hän on iäkäs, ei kuolema ole yllätys. Hänen kodinhoitajansa Natalka kuitenkin alkaa epäillä, että noinko liikunnallisesti aktiivinen, eilen täysin terve Peggy kuolisi tuosta vaan luonnollisen kuoleman. Kun naapurin Edwin löytää Peggyn kirjan välistä oudon postikortin, tapahtumiin mukaan tulee Harbinder Kaur. Koska Peggy on jo haudattu, kuolinsyytä ei voida enää tutkia. Mutta pian tapaus saa monia kummallisia käänteitä. Asunto on täynnä kirjoja, jotka on omistettu Peggylle, joissa häntä kiitetään neuvoista ja inspiraatioista. Kuka oli tuo nainen, jota kirjailijat pitivät murhakonsulttina? Lisäksi kaksi kirjailijaa kuolee epäilyttävissä oloissa. Harbinder tutkii tapausta poliisikollegansa Neilin kanssa, mutta Natalka, Edwin ja heidän tuttunsa, kahvikioskia pitävä Benedict alkavat toimia amatöörietsivinä ja pyrkivät tahollaan saamaan tapahtumiin selvyyttä. 

"Vi följer efter honom", säger Natalka.

"Är du tokig?" säger Benedict. "Vi måste ringa polisen." Han har redan tagit fram telefonen.

"Jag ringer Kaur", säger Natalka. "Det går fortare." Medan Natalka pratar ("med en pistol... i Peggys lägenhet... alldeles nyss...") går Benedict fram till föstret. Han hoppas på att se mannen när han flyr men Peggys vardagsrum vetter mot stranden, så det enda han ser är det oklanderligt blå havet. En båt med röda segel glider smidigt över horisonten. Röda segel i solnedgången. Det ser ut som om den hör hemma i en annan värld. 

"Hon kommer", säger Natalka. "Hon sa att vi inte ska röra vid något. Vad tog han?"

"Vem då?" säger Benedict, som fortfarande tittar på båten. 

"Benny! Han med pistolen! Vad tog han upp från golvet?"

Olen tykännyt Griffithsin kirjoista, mutta tästä jäi kaksijakoinen fiilis. Henkilöhahmot ovat ihan huippuja. Päähenkilöistä valtaosa on jokseenkin epätavanomaisia (intialaistaustainen lesbo, ukrainalainen matematiikan opiskelija josta tuli kodinhoitaja, ex-munkki kahvikioskin pitäjänä), mutta lukiessa ei tule oloa että erilaisuutta olisi liikaa. Kaikkinensa hahmoja on todella paljon, mutta pienemmänkin roolin esittäjät ovat sen verran esillä, että heidät on helppo muistaa. Peggy olisi saanut elää hiukan kauemmin; vaikka hänestä puhutaan myöhemmin paljon niin hän jää kuitenkin aika etäiseksi. 

Tarina sen sijaan jätti minut hämmentyneeksi. Dekkarikirjat sinänsä toimivat, mutta kun mukaan alkaa tulla kryptovaluuttaa ja mafiaa, tuntuu että nyt menee överiksi, näitä ei mitenkään saa sovitettua yhteen. Mietin myös, luinko liian nopeasti vai enkö ymmärtänyt lukemaani, kun oli useampi asia joka jäi epäselviksi. Mistä Nigelin kirjat saivat alkunsa, miten asemiehet pääsivät taloon, milloin Sheila asui palvelutalossa... Tarina on valtaosin hyvä ja kiinnostava, mutta siinä on kuitenkin liikaa ylimääräistä sälää. Myös tapahtumien eteneminen on Griffithsin tyyliin verrattuna vielä tavallistakin verkkaisempaa. 

On myös kiinnostavaa ja hiukan outoa, kuinka vähän Harbinder on esillä siihen nähden, että kyseessä on hänen nimikkosarjansa. Joo, tiedetään miten hän asuu ja että hän on lesbo, mutta siinäpä se melkein olikin. Tuntuu, että luettuani tämän tiedän hänen sisaruksistaan enemmän kuin hänestä, ja kaikkein eniten tiedän Natalkasta ja Benedictistä. Ykkösosaan viitattiin tässä vain lyhyesti, joten (mahdollisessa) seuraavassa osassa kiinnostaa se, viitataanko siinä yhtä lyhyesti kakkososaan, vai ovatko Natalka, Benedict ja Edwin yhä mukana. Toivon, että he ovat, sillä he ovat mitä mainioimpia tyyppejä. Toivoisin myös perusteellisempaa tutustumista Harbinderiin.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 31, "jännityskirja tai dekkari".

Kiinnostava kirjakevät 2021

 

Vuosi on vaihtunut, joten katseen voi suunnata kohti kirjakevättä! Ensimmäiset kevätkirjat taitavat ilmestyä jo tammikuussa, joten kohta alkaa sähköpostiin tupsahdella ilmoituksia saapuneista kirjastovarauksista... En ole varma, olenko käynyt kaikkien kustantamoiden katalogit läpi, mutta tässä kohtalaisen kattava lista kirjoista, joita minä odotan eniten:

• David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. WSOY. Tämän näin joulun alla kirjakaupassa, ja harkinnassa on että ostaisin itselleni. Attenborough on luonto-ohjelmien karismaattinen isäntä, jolla on varmasti yksi planeetan parhaista ja laajimmista näkemyksistä siitä, mitä on tekeillä. 

• Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Kosmos. Olen lukenut viime vuosina monia hyviä esseekokoelmia, joten Auvisen kohdalla mainittu "vallattomia esseitä" kiinnostaa. Samoin esittelytekstin maininta, että esseissä käsitellään Auvisen omia seikkailuja muun muassa Tšhernobylissä.

• Nicolas Barreau: Rakkauskirjeitä Montmartrelle. Tammi. En yleensä ole hömppäkirjojen ystävä, mutta pari lukemaani Barreauta ovat olleet poikkeus. Tämä vaikuttaa kiehtovalta: mies kirjoittaa kirjeitä kuolleelle vaimolleen, vie kirjeet Montmartren hautausmaalle josta ne katoavat.

• Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema. Minerva. 1830-luvun Kööpenhamina ja siellä murhaepäiltynä H. C. Andersen, sen täytyy olla mielenkiintoista luettavaa!

• Ildefonso Falcones: Sielujen maalari. Bazar. Taidemaalarin elämää 1900-luvun alun Barcelonassa. Sekä taidemaalari että Barcelona ovat kiinnostavia, joten yhdessä ne ovat sitä vielä enemmän.

• Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri. Minerva. Olen lukenut muissa kirjoissa sivulauseessa, että esimerkiksi orkesteri oli yksi mahdollisuus selviytyä. Tässä lienee aiheesta tarkemmin.

• Nina Gimishanov: Tatko. Kosmos. Elämä ja kasvaminen kahdessa kulttuurissa ja niiden välissä.

• Jari Hemmilä: Olen juoksija. Basam Books. Jalkaleikkauksesta toipuessa suunnitelmana on lukea monenlaisia liikuntakirjoja ja suunnitella, kuinka pääsen takaisin juoksukuntoon. 

• Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava. Kertomus taidemaalari Helmi Vartiaisesta ja hänen elämästään taidemaalari Tyko Sallisen kanssa.

• Eero Hämeenniemi: Napolista etelään. Basam Books. Tarinoita Italian eteläosista, turistikohteet unohtaen.

• Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja. Like. Tätä olen odottanut englanninkielisenä kirjastosta jo pitkään, on aina vaan hankinnassa joten todennäköisesti suomennos ehtii tulla ensin. Keväälle tulee aikamoinen Auschwitz-kavalkadi, mutta kirjasto on taas oma persoonallinen näkökulmansa.

• Anna Jansson: Katoavat jäljet. Gummerus. Uusi Kristoffer Bark -sarja alkaa. Ainakin avausosassa Bark tutkii vanhoja ratkaisemattomia tapauksia, ja etsii samalla kadonnutta tytärtään.

• Erling Kagge: Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni. Art House. Pohdintaa ihmisyydestä ja luonnosta ääriolosuhteissa matkatessa. 

• Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. Tuntemattomien kirkkomaalareiden mahdollinen elämänkulku keskiajan Suomessa. 

• Salla Leponiemi. Niin kauan kuin tunnen eläväni. Gummerus. Taidemaalari Elin Danielsson-Gambogi. Gummerus. Vaihteeksi faktaelämäkerta fiktiivisen taiteilijaromaanin sijaan. 

• Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja. Gummerus. Piintyneen naiskuvan uhmaajia 1940- ja 2000-luvuilla. 

• Maritta Lintunen: Boriksen lapset. WSOY. Fanitan Lintusen kirjoja, joten uutuus menee aina lukulistalla korkealle. Tällä kertaa hän on kirjoittanut novelleja suomalaisten ja venäläisten suhteista.

• V. S. Luoma-aho: Delete. Kosmos. Lyhytproosaa, joka lyö yhteen erilaisia tekstilajeja. Kiinnostavaa, mutta onkohan myös hämmentävää? 

• Olli Marttila: Perhosretki Victoria-järvelle ja muita safaritarinoita. Otava. Olen matkakertomusfani, ja tässä kiehtoo etenkin harvinaisempi kohde eli Afrikka. 

• Pascal Mercier: Sanojen paino. Tammi. Kääntäjä palaa Lontooseen, ja kohtaamiset ihmisten kanssa saavat hänet pohtimaan kieltä ja muistia. Vaikuttaa kiehtovalta. 

• Håkan Nesser: Koston jumalatar. Tammi. Nesseriin minulla on kaksijakoinen suhde, hänen kirjansa ovat joko älyttömän hyviä tai supertylsiä. Pakko lukea, jotta saa tietää kummasta on tällä kertaa kyse. Suomennettua nimeä haukun, anteeksi vaan. Miten kummassa erityisen kiinnostava "Den sorgsne busschauffören från Alster" on kääntynyt äärettömän tylsästi Koston jumalattareksi? Kirjeitä lähettää nimimerkki Koston jumalatar, joo, mutta ilmeisesti päähenkilö on miespuolinen bussikuski Albin? Tätä odotan kirjastosta ruotsinkielisenä äänikirjana, toivottavasti saan myös sen käsiini. 

• Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into. Anu Patrakan Rui Santos -sarja on viime vuosien yksi parhaita dekkarisarjoja. Portugali on mukavan vieras tapahtumaympäristö, mutta ihmiset ja rikokset ovat suht samanlaisia kaikkialla. 

• Tuukka Pietarinen: Lukematon. WSOY. Rakastan Pietarisen aiempaa Yksin ja toisin -runokokoelmaa, joten tämä toinen kokoelma on myös pakko lukea.

• Richard Powers: Ikipuut. Gummerus. 9 toisiinsa limittyvää tarinaa ihmisistä ja luonnosta, näiden keskinäisestä suhteesta. 

• Ragnar Jónasson: Pimeys. Tammi. Rikoksia Islannissa, pääosassa pian eläköityvä naispoliisi Hulda. 

• Eugen Ruge: Hotelli Metropol. Atena. Saksalaisia vakoojia 1930-luvun Neuvostoliitossa. Vakoiluromaaneja olen lukenut jostain syystä varsin vähän, oikeastaan vain John Le Carrélta pari. Aihe on kuitenkin varsin kiinnostava.

• Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Into. Mietin, kuinka paljon vielä jaksan lukea Auschwitz-aiheisia kirjoja, mutta Rushtonin näkökulma on brittiläisen sotavangin, eli aika erilainen kuin mitä yleensä on kirjoitettu.

• Matti Rämö: Pyöräillen Suomessa. Minerva. Fanitan Rämön pyöräilykirjoja, joten uutuus on aina odotettu. Tällä kertaa ilmeisesti Rämön oma pyörämatka on pienemmässä roolissa kuin ennen, ja mukana on yleisempää opastusta pitkille pyöräretkille. Mielenkiintoista nähdä, miten uusi konsepti toimii. 

• Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Fanitan Islantia ja fanitan Rämön Islanti-kirjoja, joten tämä Länsivuonoille sijoittuva perhe-elämän kuvaus on yksi kevään odotetuimmista. 

• Christian Rönnbacka: Tulen aika. Bazar. Antti Hautalehto -sarja on ollut alusta asti viihdyttävä, ja tuntuu vain paranevan vanhetessaan.

• Jari Salonen: Ristilukki. Otava. Olen viihtynyt myös Zetterman-sarjan parissa sen alusta asti, joten uutuusosa on aina lukulistalla. 

• Sjøn: Maissinkeltaiset hiukset, harmaat silmät. Like. 1950-luvun uusnatsismia Islannissa. 

• Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Tammi. Sukutarina talvisessa maaseututalossa, mukana niin huumoria kuin vaiettuja salaisuuksia.

• Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. Taiteilijaromaani arkkitehti Wiwi Lönnistä. Lönn vaikutti Tampereella, ja kotikorttelissani on hänen mukaansa nimetyt koulu ja ravintola. Toki romaani kiinnostaisi myös ilman yhteyttä kotikulmiini.

• Pete Suhonen: Naiset kuin muuttolinnut. WSOY. Dekkari, jossa toimittaja selvittää menestyskirjailijan murhaa. Uuden sarjan avausosa. 

• Saila Susiluoto: Kehrä. Otava. Olen pitänyt Susiluodon runoista, joten hänen romaaninsa kiinnostaa myös. 

• Ville-Juhani Sutinen: Arktis. Likaista lunta. Like. Matkakertomuksen ja kaunokirjan yhdistelmä kertoo pohjoisesta, miten ihminen on vaikuttanut alueeseen ja miten Arktiksella menee nykyään.

• Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet. WSOY. Kirja kiinnostaa jo persoonallisen nimensä takia. Neuvosto-virolaisen pojan kasvutarina on myös aiheena mielenkiintoinen.

• Stuart Turton: Pimeitten vetten paholainen. Otava. Eräänlainen suljetun huoneen mysteeri tämäkin, 1600-luvulla laivan tyrmään suljettu etsivä yrittää ratkaista laivalla sattuneita outoja kuolemantapauksia.

• Ruth Ware: Lumimyrsky. Otava. Jokin minuun vetoaa suljetun huoneen mysteereissä. Tässä ihmisiä katoaa lumimyrskyn eristämässä hiihtomajassa Ranska Alpeilla, huiiii... 

• Tim Weaver: Pois pyyhkäisty. Minerva. Weaver kirjoittaa oudoista katoamisista, tapauksista joissa ihminen (tai kylä) on kadonnut jälkiä jättämättä. Olen pitänyt hänen kirjoistaan, katoamisten selvittely on ollut kiinnostavaa luettavaa. 

• A. W. Yrjänä: Grammata. Like. Ei kai tähän tarvitse mitään sanoa? Sanon kuitenkin, että nerokkaan sanankäyttäjän runoja ei voi ohittaa. 

Jaiks, tässä on nelisenkymmentä pakko lukea -osaston kirjaa, ja aina on kuitenkin niitä jotka olen onnistunut ohittamaan ja huomaan vasta kirjakaupan tai kirjaston pöydällä. Että tiedän mihin käytän suuren osan vapaa-ajastani ja työmatkoistani myös tänä vuonna :D