Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani
Otava 2012
173 s.








Ensireaktio Rikosromaaniin on hämmennys: mitä juuri äsken tapahtui vai tapahtuiko mitään?

En ole aiemmin lukenut yhtään Petri Tammisen kirjaa, vaikka useampikin henkilö on kehunut niitä hyviksi ja hauskoiksi. Ei siis ole vertailukohtaa, onko uusin tuttua Tammista vai eroaako muista ratkaisevasti. Kansiliepeessä Tammisen sanotaan olevan lakonisen huumorin mestari, ja sitä riittää Rikosromaanissa. Päähenkilö komisario Vehmas on kaikessa yksinkertaisuudessaan surullisen hauska.

Vehmas selvittelee omituista tapahtumasarjaa, jossa syyllinen tiedetään mutta varsinainen rikos puuttuu. Hermann Ångström etsiytyy tavallisten ihmisten läheisyyteen ja saa puheillaan nämä milloin masentuneiksi, milloin hulluiksi tai muuten pois raiteiltaan. Vehmas haluaa saada Ångströmin kiinni, jotta tämä ei saa enempää sieluja rikki. Ongelma on tietysti siinä, että koska ei ole rikosta ei ole rangaistustakaan. Vehmas on kuitenkin päättäväinen: keinolla millä hyvänsä Ångströmin toiminta on saatava loppumaan, vaikka se tarkoittaakin hänen ajautumistaan liiankin syvälle juttuun.

Ihmiset kiirehtivät Vehmaksen ohi. Heillä näytti olevan voimia. Kun Vehmas katsoi heitä tarkasti, hän totesi että ei heillä ollut. Asemahalli kaikui, tyhjää tilaa oli niin paljon, että ihmiset osuivat väkisin toistensa tielle. Vehmaksen mieleen tuli ensimmäistä kertaa, että maailmassa ei mikään muuttuisi vaikka hän saisi Ångströmin kiinni, ihmiset kyllä keittäisivät itse kokoon ongelmansa.

Hän muisti lähdön hetken toiveikkuuden, kaukaisen kuin viime kesä. Perille saapuu aina eri mies kuin matkalle lähti.

Pidin Vehmaksen hahmosta, tämän yksinäisestä päättäväisyydestä. En pitänyt siitä, että muut hahmot jäivät taustalle, niin että heidän nimiään on vaikea muistaa. En pitänyt myöskään lopusta, siitä jäi olo että eihän tämä näin voi päättyä. Tuntui kuin tarina olisi jäänyt kesken. Vaikka oikeasti kyse taitaa olla niistä mahdollisuuksista, mitä tapahtuu kansien väliin jäävän viimeisen pisteen jälkeen.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Unkarinkielinen alkuperäisteos Budapest Noir
Suomentanut Tähti Pullinen
Tammi 2012
296 s.






Budapestin varjot avaa viisiosaisen dekkarisarjan. Alkukielellä teoksen nimi on Budapest Noir, mikä kuvaa kirjan tunnelmaa erittäin hyvin. 1930-luvun kaupunki on täynnä varjoja, niin katujen kuin ihmistenkin osalta. Keneenkään ei voi luottaa mutta toisaalta apua saa yllättäviltä tahoilta.

Päähenkilö on reportteri Zsigmond Gordon, joka kutsutaan onnettomuuspaikalle. Kadulta on löytynyt kuollut nainen, juutalainen ilotyttö. Poliisi ei kiinnostu tapauksesta; on tärkeämpää turvata pääministerin hautajaiset. Gordonia tapaus vaivaa. Mitä nainen teki syrjäisellä kadulla? Miten juutalainen oli päätynyt ilotytöksi? Ja ennen kaikkea, miksi naisen kuva oli etsivätarkastajan kirjoituspöydän laatikossa? Gordonin pitäisi keskittyä raportoimaan hautajaisista mutta hän panostaa siihen vain osan ajastaan, lopun hän käyttää selvittääkseen mitä juutalaisnaiselle tapahtui.

Häntä ei ajanut totuuden selvittämisen tarve hänen kirjoittaessaan juttuja, kerätessään materiaalia tai tutkiessaan tapauksia. Hän tiesi hyvin, ettei voisi aikaansa sen turhemmin kuluttaa. Unkarin eturivin etsivät kirjoittivat objektiivisen totuuden selvittämisestä, mutta vaikkei ollut filosofiaa opiskellutkaan, Gordon rohkeni epäillä, mahtoiko sellaista kuin objektiivinen totuus ylipäätään olla olemassa. Ja vaikka hän olisi saanutkin totuuden selville, niin mitä sitten? Hänen oli vaikea myöntää edes itselleen, että häntä kiinnostivat ihmiset ja heidän kohtalonsa. Kuolema taas oli kohtalon pääteasema. Sinne oli jollain tavalla päästävä jokaisen. Gordonia kiinnosti tuo "jokin tapa". Ei hän välttämättä pitänyt ihmisistä joista kirjoitti, mutta heidän kohtalonsa kiinnosti häntä enemmän kuin mikään. 

Raitiovaunujen kolistellessa kaduilla, päivien vieriessä harmaina Gordon väistelee hevosvankkureita ja talloo isoille varpaille. Vaarassa ovat sekä hän itse että hänen naisystävänsä Krisztina ja isoisänsä Mór. Heidän avullaan Gordonin onnistuu selvittää, miksi nainen kuoli. Vastaus on armoton: ihminen on arvoton pelissä, jossa raha ja valta määräävät. Viha ja kosto ottavat omansa piittaamatta totuudesta ja inhimillisyydestä.

Gordon on kiehtova ja vähän ristiriitainen hahmo. Hän uhmaa käskyjä mutta tekee sen melko laimeasti. Työtehtävät hoituvat ajallaan kovan ammattitaidon ansiosta, mikä jättää hänelle tilaa rikostutkimuksiin. Marmeladia keittelevä ja uusia reseptejä kehittävä Mór on samaan aikaan hauska ja surullinen hahmo. Miten on elämä mennyt, jos ainoa päämäärä on keksiä täydellinen marmeladiresepti? Henkilöhahmojen lisäksi Budapestin kaupunki on merkittävästi esillä, oikeastaan se voisi olla yksi hahmoista. Se on elävä, yhtä aikaa turvallinen mutta arvaamaton, tuttu mutta kuohuva. Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavia osia, haluan tietää mitä kaikkea mennyt Budapest kätkee porttikongeihinsa ja verhojensa taa.   

Mila Teräs: Perhosen varjo

Mila Teräs: Perhosen varjo
Otava 2012
252 s.

Perhosen varjo on ehdoton suosikkini Teräksen kirjoista. Se on kaunis, koskettava, rankka ja toiveikas sisältäen myös ripauksen taianomaisuutta . 

13-vuotias Linnea ei halua syödä. Laihuudella ja mustilla vaatteilla hän haluaa tulla huomatuksi, hän haluaa tulla kuulluksi. Vanhemmat ovat eronneet ja löytäneet tahoillaan uudet kumppanit jättäen Linnean sivuun. Hänen oletetaan selviävän, yhdeksikön keskiarvon tytön. Oikeasti Linnea ei pärjää. Uusi koti ja koulu tuntuvat vierailta, ystävät ovat jääneet kaupungin toiselle laidalle. Linnealla ei ole muuta kuin Linnea ja tahto olla laiha.

En tosiaankaan ymmärrä, mitä äiti siinä tyypissä näkee.

Kimmonsa tavattuaan hän muutti kampaustaan ja laihdutti. Nykyään äidin hiukset roihuavat uudessa, fuksianpunaisessa värissään. Hän myös näyttää aivan eri kirjaimelta kuin aikaisemmin. Ennen äiti oli pehmeä bee, nyt hän on hoikka hoo.

Etsin tietokoneeltani äsken lukemani sivut. Niissä on kuvia vielä äitiäkin paljon laihemmista naisista ja keijunkevyistä tytöistä, sellaisista, joiden luut soivat ihon läpi kauniina kuin kanteleen kielet.

Kesäksi Linnea lähtee isoäitinsä Maria Florensian luo Usvalan kartanoon, äitinsä vastustuksesta huolimatta. Hän huomaa Usvalan ja koko kylän kätkevän salaisuuksia. Mihin ovat joutuneet lapsena kadonneet, joiden ruumiita ei koskaan löydetty? Missä on Daalia-täti ja ihanan Mikaelin Daniel-veli? Kenen kanssa isoäiti juo teetä ja laulaa sumuisina iltoina? Mitä on kartanon puutarhan äärilaidalla, muratin peittämän kivimuurin takana? Linnea haluaa selvittää mysteerit, mutta isoäiti, taloudenhoitaja Hedvig ja puutarhuri Aulis ovat haluttomia vastaamaan. Jälleen Linnea kokee olevansa syrjitty. 

En tahdo jättää tätä kesken, puolitiehen.

Jonakin päivänä olen itsekin keiju. Pieni ja siro valon olento, jonka iho hohtaa ihmeellisen kirkkaana. Tyttö, joka on kauttaaltaan kuin sileää, virheetöntä lasia.

Tahdon olla tuulten kannateltavissa, kevyt kuin huokaus iltarukouksen jälkeen, läpikuultava, melkein olematon. 

Tyttö, joka mahtuu suojaan kämmenen sisään, turvaan jonkun taskuun.

Kartanon reunalta alkaa metsä, jonka väestä kylällä puhutaan. Metsä kiehtoo Linneaa ja hän palaa sinne yhä uudelleen. 14-vuotissyntymäpäivänään, kesäpäiväntasauksen aikaan, hän kokee metsässä uskomattomia asioita. Niiden seurauksena hän saa tietää totuuden itsestään, äidistään, isoäidistään ja isoisoäidistään. Hänellä on verenperintö, ja sen myötä valinta tehtävänä. 

Perhosen varjo on todella hyvä yhdistelmä unenomaista satua ja raakaa itsekiduksen kuvausta. Linnean syömishäiriötä kuvataan suoraan ja ahdistus nousee vahvasti esiin. Kieli on kuitenkin kauttaaltaan pehmeää ja aistivoimaista, mikä sekä korostaa Linnean tunteita että tekee niistä lukijalle helpommin käsiteltäviä. Vaikka paha olo on läsnä melkein koko ajan, on sen rinnalla inhimillisyys ja maailman kauneus.

 

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jari Järvelä: Parempi maailma
Tammi 2012
339 s.

Tässä kävi samalla lailla kun Järvelän aiemman, myös tänä vuonna ilmestyneen, kirjan Château Inkeroinen kanssa: loppuun päästyäni en tiennyt pidinkö siitä vai en. Lopetin Paremman maailman lukemisen noin vuorokausi sitten ja nyt sulattelun jälkeen totean pitäneeni siitä varsin paljon. 

Tapahtumat alkavat kahdella suunnalla, kaukana toisistaan. Suomessa on ministeri-Väinö, joka iltapäivälehden kyselyssä mainitsee neekeri-sanan olevan suomen kielen kaunein sana. Tietenkään kukaan - ei toimittaja, ei yleisö eivätkä puoluetoverit - ei voi tietää lapsuusmuistoista, joita Väinö sanaan liittää. Vahinko tapahtuu eikä siinä selittelyt auta. Ministeriys sekä avioliitto on unohdettava Väinön joutuessa vetäytymään sairaslomalle. 

Naïmi on lähtenyt pitkälle matkalle Bagdadista tuntemattomaan. Bussimatka jonnekin on täynnä pahoinpitelyä, hyväksikäyttöä, pelkoa, vihaa ja kuolemaa. Lapsia kuolee, naisia kuolee, kukaan ei tiedä huomisesta. Naïmi ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan vaan pakenee lapsensa kanssa.

 

Tarinalinjat lähestyvät toisiaan kunnes lopulta sulautuvat yhdeksi. Väinö viettää joulua lapsuudenkodissaan, jota Naïmi on palkattu siivoamaan. Ensin Väinö säikähtää tummempi-ihoista naista mutta Naïmiin tutustuttuaan tajuaa tämän ja Jamira-tyttären olevan keino päästä takaisin valtaan. Neekeri-sanasta noussut kohu unohtuu, kun Väinö ryhtyy uuden perheensä kanssa sotimaan rasistista kirjallisuutta vastaan. Toreilla he polttavat sadoittain kirjoja, mikä takaa valtavasti julkisuutta. Vaaleihin asti ei tapahtumia kuvata, mutta Väinö on varma kansanedustajuutensa jatkumisesta.

Kiinnitin tytön rintaan pinssini.

"Peppi on natsi", sanoin.

En olisi varmaankaan päässyt lööppeihin ilman puuskaista pohjoistuulta ja läheistä kahvilatelttaa. Tuuli pidensi jo hyytymäisillään olevia liekkejä. Ne ulottuivat nuolemaan teltan pressuseinää. Punainen muovi suli aluksi, roihahti sitten. Pienestä nuotiopiiristä alkanut manifestini nousi kahvilapressun myötä torin lipputankoja korkeammaksi kokoksi, ja ihmiset joutuivat karkaamaan kahvilan sisältä puoliksisyötyjä munkkeja ja korvapuusteja käsissään. 

Sokerinnälkäinen lokki kaarsi tulta pakenevan pikkutytön pudottamaa munkinpalaa kohti. Linnun siivet hulmahtivat palamaan kesken syöksyn. Uuden maailman keskipisteen yllä kiersi palava enkeli. Valon valpas vartija.

Järvelä kuvaa kiinnostavasti  kotimaista yhteiskuntaa, jossa ihminen kiinnostaa todenteolla vasta kun hän mokaa. Kaikki ansiot unohdetaan sekunnissa, mutta samoin sekunnissa unohdetaan moka jonkun uuden jutun ansiosta. Samaan aikaan Järvelä kuvaa kansainvälisen ihmiskaupan maailmaa, jossa ihmiset ovat muuttuneet esineiksi, kauppatavaraksi, taakaksi. Mokaamisen seuraus on kuolema, uutta mahdollisuutta ei ole. Ystäviä ei ole, vain vihollisia riippumatta siitä, millä puolella bussia ollaan. 

Paremmassa maailmassa parasta ja tärkeintä on sen kuvaama yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Yksilö pyrkii pärjäämään, ja vaikka kohtaaminen maailman kanssa on välillä raju on hänellä mahdollisuus selvitä voittajana. Jos hän sattuu elämään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa voittajia voi olla enemmän kuin yksi. 

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Englanninkielinen alkuperäisteos Winter Journal
Suomentanut Erkki Jukarainen
Tammi 2012
225 s.

En ymmärrä, miten onnistuin ohittamaan tiedon uudesta Auster-kirjasta. Huomasin sen vasta silloin kun se saapui kirjastoomme. Ehkä sitä ei mainostettu paljoa etukäteen, kyseessä kuitenkin on romaanin sijasta kirjallisuustieteen luokkaan sijoittuva elämäkerralliseksi tulkittava teksti.

Auster kirjoittaa terävästi ja mitään pelkäämättä. Hän ei ylpeile menestyksellään; raha ja kirjoista tehdyt elokuvat vilahtavat sivulauseissa. Esille nousevat henkilökohtaiset ja paikoin hyvin yksityiset asiat. Auster kertoo muun muassa paniikkikohtauksista, ilkeistä sukulaisista, entisistä tyttöystävistä ja omista virhearvioistaan. Hän kertoo asioista sinä-muodossa ollen näin tietyllä tavalla oman elämänsä ulkopuolinen tarkkailija. 64-vuotias Paul havainnoi muistojaan, tunteitaan, tekojaan ja pelkojaan todeten, että näin elämä on mennyt.

Olet viisivuotias, kyykit takapihalla muurahaispesän yllä ja tutkit tarkkaan pikkuruisten kuusijalkaisten ystäviesi tulemisia ja menemisiä. Kolmevuotias naapurisi hiipii taaksesi näkymättömänä ja äänettömästi ja lyö sinua päähän leikkiharavalla. Piikit lävistävät päänahan, veri valuu tukkaan ja niskaa pitkin alas, ja juokset parkuen sisään, missä isoäiti sitoo haavasi.

Isoäidin sanat äidillesi: "Isäsi olisi suurenmoinen mies - jos hän vain olisi toisenlainen."

Tänä aamuna, herätessäsi jälleen uudessa tammikuun aamuhämärässä, pehmeän harmahtavan valon tihkuessa makuuhuoneeseen, kasvojesi edessä ovat vaimosi kohti kääntyneet kasvot ja suljetut silmät, hän on yhä sikeässä unessa, vetänyt peitot leukaan saakka niin että kasvot ovat ainoa hänestä näkyvä osa, ja sinä ihastelet sitä miten kauniilta hän näyttää, miten nuorelta hän näyttää vielä nytkin, kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kun makasit hänen kanssaan ensi kerran, kolmekymmentä vuotta yhdessä asumisen ja samassa vuoteessa nukkumisen jälkeen.

Sinä-muodosta huolimatta Austerin teksti tuntuu hyvin intiimiltä. Yksi syy siihen on se, että teksti etenee tasaisesti alusta loppuun ilman jakoa erillisiin lukuihin. Auster liikkuu sujuvasti limittäin eri ajoissa ja paikoissa, mikä tekee kirjaan enemmän romaanin kuin elämäkerran tuntua. Toinen syy on varmastikin se, että perheeseen liittyvät asiat ovat pinnalla jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassa. Auster ei piilota lukijalta juuri muuta kuin nykyisen tarkan asuinpaikkansa. Välillä tulee tirkistelijämäinen olo ja lukija saattaa miettiä, tarviiko kaikesta kirjoittaa niin avoimesti. Mielestäni tarvitsee. On tervetullutta huomata maineikkaan kirjailijan olevan ihan yhtä haavoittuvainen kuin mitä me tavikset olemme. 

Nemo Rossi: Rooman sudet

Nemo Rossi: Rooman sudet
WSOY 2012
220 s.

Nemo Rossin esikoisteos on jännittävä seikkailukertomus, jossa historia ja mytologia kulkevat rinnakkain. Tarinassa on paljon tarkkojakin kuvauksia siitä, mitä joskus on joko tapahtunut oikeasti tai uskottu tapahtuneen. Tieteelliset seikat on ujutettu sujuvasti tekstin osaksi niin, että helppotajuisuus säilyy. Kirja sopiikin mielestäni monenikäisille, ehkä noin 10-vuotiaista teineihin ja miksei aikuisiin asti.

Rooman sudet tuo minulle mieleen aikuisten romaanit, joissa pääosassa on professori tai muu oppinut  ja joissa selvitetään vuosisatoja piilossa ollutta salaisuutta. Tällaisia ovat esimerkiksi Tom Knoxin Pahan koodi, Giulio Leonin Firenzen salaliitto ja Valon salaisuus sekä Raymond Khouryn Viimeinen temppeliherra. Niissä on yhdistetty myyttejä ja uskomuksia todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja usein myös henkilöihin. Ongelmana niissä on usein liian pitkälle menevä tieteellisyys; lukijan on vaikea pysyä kärryillä kaikista viitatuista henkilöistä, aikakausista, paikoista ja tapahtumista. Rooman susissa kokonaisuus säilyy riittävän kevyenä, ainakin aikuislukijalle. Uskoisin lastenkin jaksavan lukea tarinan, koska tieteelliset faktat eivät ole pääosassa vaan ne tukevat huimaa seikkailua.

Tarinan pääosassa ovat Italiassa asuvat suomalaislapset Kaius, Silva ja Leo. Pojat sattuvat todistamaan kolaria, jonka toisen osapuolen toiminta kolaripaikalla herättää heidän epäilyksensä. Pakettiauto, symbolien peittämät laatikot ja epäilyttävän näköisen tyypin hätäily saavat poikien mielikuvituksen lentämään. Silva pitää juttua poikien kuvitteluna, kunnes saa tietokonetaitojensa ansiosta selville asioita mystisestä kultista ja siihen liittyvistä arkeologisista aarteista. Kaius törmää samoihin asioihin kirjastossa. Nuoret päättävät selvittää, mistä on kyse. Tehtävä on vaarallinen ja he huomaavat, että ahneus ja vallanhimo voi tehdä kenestä tahansa epäluotettavan.

Hän pakotti itsensä juoksemaan. Hän loikki yli kaatuneiden puunrunkojen ja kiersi riippuvat piikkiköynnökset. Leo meni edeltä puiden lomitse kaarrellen, Kaius aivan hänen perässään. Silva oli muutaman metrin jäljessä, mutta näki hämärästi Kaiuksen lampun heijastuksessa, kuinka Leo katsoi tasaisin väliajoin taaksepäin. Silvan mieltä lämmitti. Leo tuntui pitävän huolta, ettei hän jäisi yksinään susikoiran hampaisiin.

Susikoiran? Vai suden? Mitä porukkaa täällä vuorella oikein onkaan, Silva mietti. Samassa hän muisti Leon kertoneen, että pakettiautossa oli ollut mastiffi. Silvan takaa pimeydestä kuului kumea haukunta, joka aivan hyvin saattoi lähteä siitä jättiläiskoirasta. Silvan suuhun nousi veren maku ja hänen hengityksensä rahisi, mutta jalat tuntuivat uskomattoman keveiltä. Silva lensi eteenpäin loivasti alaspäin viettävää rinnettä. Hän oli lähes saavuttanut Kaiuksen, kun pojat äkkiä pysähtyivät kuin seinään. Leon suusta pääsi tukahtunut kauhunhuuto. Sora ropisi jalkojen alla.

Tarina on hurjan jännittävä mutta ei liian pelottava. Lapset ovat nokkelia ja vikkeliä, minkä ansiosta he selviävät vaikeistakin tilanteesta. Kaiusta mietin, että onko hän liiankin nokkela. Hän on todella kirjaviisas ja tietää monesta asiasta todella paljon. Toisaalta, miksei kansainvälisessä ympäristössä kasvanut poika voisi olla kiinnostunut kulttuurihistoriasta ja taiteesta. Sehän on paitsi mahdollista myös hauskaa. Kirjallisuudessa ei ole lainkaan liikaa kirjoja ja kirjastoja fanittavia poikia! Silvakin on virkistävä poikkeus, tyttö tietokonenerona. Aikuiset henkilöt jäävät taustalle ja niin heidän pitääkin. Rooman sudet on lasten seikkailu lapsille, nuorimmille ehkä kuitenkin äidin kainalon lähellä.

 

Kirjoittamisesta, lukemisesta ja vähän muustakin

Kuvaaja: Henna

Usein tuntee olonsa riittämättömäksi. Koska vuorokauteen ei saa lisää tunteja, pitäisi osata käyttää ne 24 hyvin. Toisinaan tuntuu siltä, että perustukset vajoavat ja seinät kaatuvat päälle. Aina ne kuitenkin oikenevat paikalleen.

On työ, joka vie noin kahdeksan tuntia päivässä. Onneksi se on työ, jossa työasiat jäävät töihin eivätkä seuraa kotiin. On kolme harrastusta: lukeminen ja siihen liittyen blogin pitäminen, kirjoittaminen sekä juoksu. Kaikki yhtä tärkeitä. Treenaan ensi kesän Tukholman maratonille, mikä tarkoittaa tässä vaiheessa kolmea tai neljää juoksulenkkiä viikossa, kestoltaan 45 - 90 minuuttia. Siitä ei voi tinkiä, jos haluaa ylittää maaliviivan kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2013. Lukeminen on aina ollut tapa rentoutua, ei siitäkään voi tinkiä. Etenkään nyt kun olen alkanut kirjoittaa blogiarvioita ihan säännöllisesti. Pari kolme päivitystä viikkoon on tavoitteeni.

Siispä kirjoittaminen on se, mille olen antanut vähiten aikaa. Milloin ajanpuutteen, milloin väsymyksen, milloin minkäkin syyn takia. Niin ei pitäisi olla. Käyn kolmevuotista kirjoittajakoulua, minkä ansiosta minulla on kiehtova aihe kirjoitettavaksi. Päässäni tiedän, mitä henkilöille tapahtuu, noin suunnilleen. On kuitenkin yllättävän hankalaa istua alas kirjoittamaan. Onneksi joskus käy niin kuin tänään: teksti vaatii päästä ulos.

Matkustin Helsinkiin koulutukseen. Koska matka on pitkä ja olen julkisten kulkuneuvojen varassa, herätys oli klo 03.30. Klo 04.20 istuin jo bussissa, yllättävän virkeänä. Hämeenlinnan paikkeilla torkahdin tunniksi. Herättyäni tunsin tarvetta kirjoittaa mutta maltoin odottaa Helsinkiin asti. Auditorioon istuuduttuani kaivoin muistikirjan esiin ja raapustin kohtauksen tapahtumarungon. Koulutuksen alun tietoiskut tulivat ja menivät, vilkaisin välillä häthätää esiintyjiä ja jatkoin kirjoittamista kynä sauhuten. Kolmen vartin kuluttua olin valmis, tyytyväinen. Nyt viikonloppuna laitan puhelimen äänettömälle ja kirjoitan kohtauksen uusiksi, koneella.

Mietin, mistä tuli yhtäkkinen pakottava tarve saada juuri tämä tekstipätkä paperille. Löysin kaksi syytä. Ensimmäinen on Claes Anderssonin Oton elämä, jota aloin lukea pari päivää sitten. Siinä kerrotaan henkilöstä, joka paitsi kirjoittaa myös soittaa jazzia ja osallistuu muutenkin kulttuurielämään. Siinä seurataan Ottoa hänen työhuoneellaan, hänen havaintojaan ja muistojaan sekä niitä korviketekemisiä, mitä voi tulla silloin kun pitäisi kirjoittaa. Toinen syy on upouusi lasten tietokirja nimeltä Junakirja; siinä on hienoja kuvia sekä perustietoa erilaisista vetureista ja junista. Oman tekstini päähenkilölle junat ovat tärkeitä, ja lastenkirjaa selatessani keksin, että tästä saan hyvää taustatietoa henkilöni harrastukselle.

Hyvä ratkaisu ajankäytön ongelmiin voisi olla - eikä mitenkään yllättäen - kunnollinen kalenteri. Siihen kun merkkaisi työvuorot ja juoksulenkit ja vähentäisi kahdeksan tunnin yöunet niin olisi helppo laskea, paljonko tunteja jää. Niistä voisi vaikkapa puolet jakaa kavereiden tapaamiseen ja toisen puolen voisi jakaa lukemisen ja kirjoittamisen kesken. Tällöin voisi olla toiveita saavuttaa tasapaino, jossa mikään osa-alue ei jää toisten jalkoihin. Tässä voisi olla tavoite uudelle vuodelle. Vaikka tietysti olisi parempi aloittaa heti. Ei sitten kun.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY 2012
219 s.

Ihana syksy! Mielettömän hyviä kirjoja putoilee käsiin enemmän kuin vaahteranlehtiä pihaan! Katja Kaukosen Vihkivedet on äärettömän hieno novellikokoelma, jossa ihmisen - ei kenenkään tietyn - koko elinkaari käydään läpi. Kaukosen kieli on omaperäistä ja vivahteikasta, ilmaisuvoimaista ja kuvallista. Mikä parasta, se ei ole ylikoukeroista, tekemällä tehtyä tekotaiteellista sanakikkailua.

Novelleisssa tavataan eri ikäisiä anonyymejä ihmisiä (ja yksi kissa), jotka minä-muodossa kertovat ja kokevat asioita. Käsillä oleva hetki on kaikkein tärkein, mutta myös menneeseen ja tulevaan viitataan tarpeen mukaan. Elämä ei ole elämisen tekemistä, se on olemista, olemista läsnä tässä ja nyt, kaikin aistein.

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikallani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni. Viileät vedet, loputtomat rispaantuneet loimilangat pohjan tuntumassa koskettelivat jalkoja ja yrittivät punoutua solmuiksi nilkkojen ympärille, kaataa minut, saada virtaamaan mukanaan. En antanut. Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen. Kavensin haara-asentoa, annoin jalkojen koskettaa toisiaan. Näin kun seisoisin, piirtyisin aaltokuvioille, raajat sulautuisivat hitaasti toisiinsa, kaikki pinnanalainen kävisi tarpeettomaksi, ja minä saisin pyrstön. Sääri- ja reisiluut putoaisivat lopulta pois. Niissä näkyisi veden kirjoitus.

Varpaani olivat kylmästä jähmeät, mutta liikutin niitä silti, kokeilin. Saven sekaan pohjan lietteisiin oli painunut kapea puun runko. Tai ehkä se oli valtava luu. Siellä se odotti kosteassa piilossaan kuin tiukkaan kääritty papyrusrulla, että saisin kalan muodon ja sukeltaisin lukemaan syvyyksien sanoja. Pinnan alta, toisesta maailmasta poimisin kaiken tarvittavan tiedon, sitten minäkin osaisin olla mies. Tätä oli turha selittää kenellekään. Yritin vain sopeutua, annoin kaiken tapahtua.

Kokoelman kolmetoista novellia muodostavat ehjän kokonaisuuden. Monissa novellikokoelmissa on se vika, että eri osien - joskus jopa saman osan eri novellien - välistä yhteyttä on vaikea löytää. Vihkivesissä olemassaolon pohdinta ja elämisen tematiikka on voimakkaasti läsnä jokaisessa tekstissä. Intensiivinen tunnelma ja kielen viipyilevä rytmi nekin sitovat osaltaan tekstejä yhteen. Vihkivesistä on sanottava, niin tylsää ja kliseistä kuin se onkin, että kokonaisuus todellakin on enemmän kuin osiensa summa.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava 2012
299 s.

Riikka Pulkkisen Raja on yksi suosikkikirjoistani ja pidin myös Totta-romaanista. Siksi odotinkin suurella mielenkiinnolla Vierasta. Se osoittautui monitasoiseksi, runolliseksi, ajatuksia herättäväksi. Halusin lukea sen kiireesti, mutta välillä palasin vähän matkaa taaksepäin ja luin muutaman rivin tai kappaleen uudestaan, joskus kolmannenkin kerran.

Vieras on Marian tarina. Maria on pappi, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan ja ihmisiin. Hän on aina kokenut voimakkaasti, hänen tunteensa ovat purkautuneet ruumiillisina. Hän on aina ollut ehdoton tekemisissään. Nyt hän kokee kriisin, hän on voimaton ja turhautunut. Nuorena hän näännytti itseään nälkään, vanhempana hän ei voi muuta kuin lähteä äitinsä synnyinsijoille New Yorkiin etsimään jotain, itseään tai elämänuskoaan. Hän lähtee sanomatta kenellekään mitään. New Yorkissa hän kulkee, tapaa Mélanien ja Tuntemattoman, rumpuja soittavan afrikkalaistaustaisen miehen. Hän tanssii, kokee, elää, vahvistuu.

Illalla olen malttamaton, haluan kertoa Mélanielle oivallukseni, haluan kiittää. Hän pitää hallussaan avainta salaisuuksiin, ihmeellisiin avariin huoneisiin. Ne huoneet ovat minussa. Huoneet kuin kirkot, katottomat katedraalit, joiden huomaan päästyäni voin ponnistaa koska tahansa kauas omasta itsestäni. 

Minua naurattaa. Miten ilmiselvää! Miksen minä heti sitä tajunnut? Miksi suljin sen itseni ulkopuolelle vuosiksi? Yhtäkkiä olen taas kuin lapsi, lapsenuskoinen. Minussa on henki, joka on toisenlainen kuin valon keväänä vuosia sitten. Jos olisi jotain sellaista kuin ruumiillisuuden henki, lihan itsensä henki, se olisi nyt innoittajani. 

On hylättävä käsitteet, niillä ei ole merkitystä. Tuoksuilla on, mauilla, liikkeellä, kaikella sillä, minkä tiheä olemassaoloni saa aikaan.

Etenkin tanssiessa Marian ajatukset saavat usein romaanitekstille epätavallisen muodon. Tyyli on tyypillisempää runoudessa; sanat toistuvat, lauseet muodostavat rivien sijaan säkeitä, sanojen välillä on paljon tyhjää tilaa, luku päättyy ilman pistettä ja niin edelleen. Aluksi muotoilu herätti hämmennystä, mietin että tuoko se tarinaan mitään lisää. Kyllä se tuo. Toistuvana elementtinä runollisuus tuo Marian kokemukset hyvin lähelle lukijaa tehden lukukokemuksestakin ruumiillisen. Maria kulkee raskaan polun, johon lukija uppoaa syvälle. Marian tiellä usko ja epäusko vuorottelevat. Toisena aikana toinen on vahvempi, toisena toinen. Lopulta Maria huomaa olevansa riittävän vahva kohtaamaan maailman sellaisena kuin se on. Samaa toivon lukijoille.