Sarah Crossan: Kuunnousu

 

Sarah Crossan: Kuunnousu

Englanninkielinen alkuteos Moonrise (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

S&S 2020

381 s.

Helmet-lukuhaaste päättyy kohtaan 27, "runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani". Aiempina vuosina tämä olisi ollut hankalampi, mutta nyt etenkin nuorten / nuorten aikuisten osastolle on tullut mukavasti tarjontaa. Sarah Crossanin siamilaisista kaksosista kertova Yksi on vakiokamaa yläkoulun ja lukion vinkkauksissani, ja myös Kuunnousu tulee listoille mukaan.

Tarina on järisyttävä ja järkyttävä. 17-vuotias Joe ei ole nähnyt Ed-veljeään vuosikymmeneen, syynä se että veli istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiota. Nyt teloituspäivämäärä on päätetty, ja aikaa on enää muutama viikko. Ed on tuomittu poliisin murhasta, mutta tilanne on ollut jokseenkin epäselvä eivätkä kaikki usko hänen olevan syyllinen. Ed ja Joe uskovat viimeiseen asti, että oikeusavustaja saa Edin vapaaksi. Minä lukijana toivoin sitä myös, kovasti. 

Kirja on kaikin puolin surullinen. Perheen äiti on alkoholisti, ja Joe päätyy siskonsa kanssa heidän tätinsä huollettavaksi. Täti ei halua kuulla Edistä mitään, eikä hän haluaisi Joen käyvän vankilassa tätä tapaamassa. Vankila, jota kutsutaan Farmiksi, on kovin ankea paikka. Viikot, jolloin odotetaan joko vapautusta tai teloituksen varmistusta, ovat raastavia niin henkilöhahmoille kuin lukijalle. 

Jos

Al Mitchell soittaa.

"Yritä olla hätäilemättä.

Nämä jutut menee usein viime tippaan."

"Mutta jos korkein oikeus kieltäytyy kuulemasta Ediä

tai jos ne evää sen vetoomuksen,

toi kusipää on ainoa,

jolla on valtaa lykätä teloitusta.

Se ei ole oikein."

Tämä on kiukuttelua.

Kuulen sen itsekin.

Al huokaisee.

En osaa sanoa onko se turhautunut minuun

vai ärtynyt McDowellille.

    Ehkei kumpaakaan.

    Onhan sillä omakin elämänsä.

"Tämä on veemäistä. Olen samaa mieltä,

ja veljesi tuomio perustuu väärään tunnustukseen.

Jos mä olisin silloin ollut puolustuksessa..."

Se huokaisee taas. 

"Sä olet sen asianajaja nyt", sanon,

yritän panna puhtia tyyppiin,

jonka pitäisi panna puhtia minuun.

"Joo", se sanoo.

"Ja mä lupaan

että teen kaiken voitavan."

Säeromaani on kiinnostava muoto, etenkin kun monet niiden aiheet ovat varsin rankkoja. Periaattessa teksti on muotonsa puolesta nopealukuinen, mutta rankka tarina pakottaa hidastamaan. Kuunnousu etenkin on ahdistava, jouduin pitämään taukoja lukiessa. Olisi tehnyt mieli raivota suureen ääneen, että mikä tuo tuollainen systeemi on, missä ei tutkita kunnolla vaan annetaan ennakkoluulojen vaikuttaa. Miten voi olla mahdollista, että ihminen saa kuolemantuomion jokseenkin kyseenalaisin perustein?! Ja mikä järki on siinä, että tässä osavaltiossa murhasta tuomittu teloitetaan, naapuriosavaltiossa tuomio on elinkautinen. 

Toivon, että Crossania saadaan suomeksi monta kirjaa lisää. Hän kirjoittaa persoonallisista aiheista, lukijaa syvästi liikuttaen. Moraalikysymykset ovat vahvasti läsnä, ja tarinat haastavat lukijan pohtimaan omaa arvomaailmaansa ja mahdollisia ennakkoluulojaan. Vaikka hänen kirjansa löytyvät kirjastojen nuortenosastoilta, kannustan myös aikuisia tarttumaan niihin. Ne peittoavat mennen tullen monet keskinkertaiset aikuisten romaanit.

Kuunnousua on luettu hurjan paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Amman kirjablogi, Kirjoihin kadonnut ja Bibliofiilin päiväunia.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

 

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Ruotsinkielinen alkuteos Villospår (1995)

Suomentajan nimi puuttuu (Laura Jänisniemi)

Suuri Suomalainen Kirjakerho 2001

448 s. 

Helmet-lukuhaasteessa on ollut yllättävän pulmallisia kohtia, yksi niistä on 40 eli "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja". Miten onkin ollut niin, että tänä vuonna lukemieni kirjojen kirjoittajat ovat joko yhä elossa tai sitten kuolleet vuosikymmeniä sitten? "Pelastajaksi" pulmaan löytyi Henning Mankell. Hän kuoli vuonna 2015, ja hänen kirjojaan on kotikirjastossani useita. Valtaosan olen lukenut enemmän kuin kerran, mutta ykkössuosikkini on Väärillä jäljillä, jonka olen lukenut useamman kerran kuin muistan.

Pienessä Ystadin kaupungissa tapahtuu taas hurjia. Kurt Wallander hälytetään paikalle, kun tuntematon tyttö on seissyt pellolla tuntikausia. Kun Wallander pääsee paikalle ja yrittää puhua tytölle, tämä sytyttää itsensä tuleen. Kuka tyttö oli ja miksi hän halusi kuolla noin kauhealla tavalla? Tutkinta ei ehdi kunnolla alkaa, kun poliisi saa tutkintalistalleen useita kuolemantapauksia lisää. Joku murhaa kaupungin silmäätekeviä miehiä mitä julmemmilla tavoilla. Silmäätekeviä - ja yhden tavallisen tyypin. Vähitellen tapaukset alkavat limittyä yhteen, ja Wallander kollegoineen joutuu jälleen kohtaamaan ruotsalaisen yhteiskunnan nurjimmat puolet. Ne, missä valtaapitävät voivat tehdä mitä tahansa, missä mitä tahansa voi ostaa rahalla, missä ihmisen terveys ja jopa henki ovat arvottomat. Ja ne, missä nuoret uhrit jäävät yksin, missä naisen asema on olla kulutustavaraa, missä huonot kotiolot jäävät viranomaisilta piiloon ja aiheuttavat lapsille ja nuorille monenlaisia ongelmia.

Wallander istui pitkään valveilla. Ikkuna oli auki lämpimään kesäyöhön. Hän soitti levyltä Puccinin musiikkia. Hän oli kaatanut viskipullon pohjalle jääneen tilkan lasiin. Ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että hän oli löytänyt jotain siitä ilosta, jota oli tuntenut sinä iltapäivänä, kun oli ollut matkalla Salomonssonin tilalle. Se oli ollut ennen tätä katastrofia. Nyt hän oli keskellä tutkintaa, jossa oli kaksi keskeistä kysymystä. Toinen niistä oli se, että heillä oli hyvin vähän aineistoa, mitä murhaajan tunnistamiseen tuli. Toinen oli se, että murhaaja saattoi hyvinkin olla juuri tällä hetkellä matkalla tekemään kolmatta murhaansa. Wallanderista tuntui kuitenkin, että hän pystyi myöhäisinä yön tunteina pitämään tutkinnan melko hyvin poissa mielestään. Myös palava tyttö oli hetkeksi lakannut juoksemasta hänen ajatuksissaan. Hänen täytyi tajuta, ettei hän pystynyt yksinään vastustamaan kaikkea väkivaltaa, jota Ystadin poliisipiirissä esiintyi. Hän ei pystynyt tekemään enempäää kuin parhaansa. Kukaan ei pystynyt.

Wallander-sarja on kokonaisuudessaan yksi dekkarisuosikeistani. Pidän siitä, että Wallander ei jatkuvasti toimi yksin vaistojensa varassa, vaan asioista keskustellaan ja tiimi miettii yhdessä, mitä tehdään. Tekniset tutkimukset eivät ole koko ajan odotuksen ja valituksen kohteena, vaan asiat etenevät tuloksia odotellessa ihan perinteisillä ihmisten haastatteluilla ja aivoriihillä. Wallander miettii asioita kotona viskin ja musiikin voimin, mutta juominen on hallinnassa eikä tarkoitus ole turruttaa ajatuksia. 

Pidän henkilöhahmoista, he ovat kaikki kovin inhimillisiä ja todentuntuisia. Sen paremmin poliisit kuin rikolliset eivät ole ylivertaisia esimerkiksi muistiltaan, tietoteknisiltä taidoiltaan, kielitaidoltaan tai ulkonäöltään, joten he voisivat olla ketä tahansa. Tämä tuo tarinan lukijan lähelle; se voisi periaattessa tapahtua minun naapurustossani. Kaikissa Mankellin kirjoissa on vahva yhteiskunnallinen puoli, mutta Väärillä jäljillä on kaikkein raadollisin ja surullisin. Vaikka syyllinen saadaan kiinni, monen elämä muuttuu peruuttamattomasti, eikä läheskään kaikilla hyvään suuntaan. 

Sääli, että Mankell on poissa, hänellä olisi varmasti ollut vielä lisää tarinoita kirjoitettavanaan!

Väärillä jäljillä on luettu myös blogeissa Kuristava kirsikka ja Jokken kirjanurkka.

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

 

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

Terhi Ilosaari 2020

367 s.

Suhtaudun usein varauksella kirjoihin, joita kirjoittajat itse tarjoavat. Kotona on niin omassa hyllyssä kuin kirjastolainoina kauheat kasat odottamassa lukuvuoroa, joten en halua pinoihin pölyttymään kirjoja, jotka ehkä pysyvät pinojen pohjalla pitkäänkin. Terhi Ilosaaren viesti herätti kiinnostuksen, osittain koska tiedän hänen Endorfiininmetsästäjä-bloginsa, osittain koska kirja on matkakertomus.

Kohdattuaan elämässään ylivoimaisen vaikeat ajat Ilosaari lähti vapaaehtoistöihin maailmalle. Tie vei bosnialaisesta majatalosta islantilaiselle lammasfarmille, Italian ja Itävallan hiihtokeskuksiin, uudelleen Islantiin ja edelleen Grönlantiin. Joissain paikoissa hän oli lyhyen ajan, joissain kuukausia. Työtehtävät oli esittelyissä kuvattu osittain tai jopa kokonaan erilaisiksi, myös työhön käytettävä aika oli usein jotain ihan muuta kuin mitä hakuilmoituksessa oli mainittu. Joissain paikoissa vapaaehtoiset joutuivat keksimään itse, mitä heidän pitäisi tehdä, samalla peläten "työnantajan" haukkuja siitä että väärin on tehty. Toisissa perehdytettiin kunnolla ja annettiin iso vastuu. Aina ei ollut helppoa solahtaa uuteen paikkaan, kieleen ja kulttuuriin kohtaamaan uusia isäntiä, emäntiä ja vapaaehtoisia.

Ilosaari kuitenkin tuo esiin sen, kuinka joka paikassa oli jotain hyvää, jotain mikä antoi eväitä paitsi vapaaehtoistyöhön myös itsensä tuntemiseen. Vaikka joskus oli pettymyksen ja epäilyksen tunteita, jälkikäteen tuli oivallus että jokainen paikka, ihminen ja tehtävä opetti jotain. 

Tänään uskalsimme syödä talon ruuista kaksi kananmunaa. On epäselvää, mitä saamme syödä ja mistä ja milloin saamme ruokaa. Olemme täällä töissä majoitus- ja ruokapalkalla. Työtehtävät ovat epäselvät ja niitä on vähän, samoin ruokaa.

Keittiön mörkö, talon isäntä on ikäiseni. Olin lukiossa, kun hän oli sotimassa. Mielessään hänellä on varmasti monta synkkää poimua, sen ymmärrän. Silti en koe elämäntehtövökseni tämän sotaveteraanin pillin mukaan pomppimista, ajatustenluvun alati epäonnistuvaa yritystä. Aseet tappavat, mutta kilttien sanojen käyttö ei vie henkeä isoltakaan mieheltä.

(...)

- Arvon leidit, voitteko pyllistää hetken? anelen. Aamunhämärässä maapohjaisessa lampolan laatikossa nauran vedet silmissä limainen karitsa kädessäni. Mitä ihmettä teen tälle sekasotkulle? Kuka on kenenkin äiti? Lopulta saan kolme uuhta ja kuusi karitsaa kutakuinkin järjestyksessä ulos, syötän alkujugurtit ja desinfioin navat. Toivottavasti arvontani ei mennyt ihan mahdottomasti pieleen. Palaan hämmentyneenä, hekotellen synnytyslampolan puolelle autellakseni neljän lampaan lapset maailmaan,

Vähän jännitin sitä, että onko kirja sittenkään matkakertomus; pelkäsin että matkaanlähdön alkutekijät avioero ja masennus aiheuttaisivat sen, että kirja olisikin ulosoksennettu terapiamatka omaan itseen. Melko pian huokaisin helpotuksesta, vaikeat asiat ovat esillä mutta eivät hallitsevina, niitä pohditaan silloin kun matkan ja työn sattumukset ja tuntemukset antavat siihen luontevan tilaisuuden. Voi olla rumasti sanottu, mutta oman avioeron läpikäyneenä en ole erityisen kiinnostunut tuntemattomien erokokemuksista. Ilosaarella onkin tekstissä vahvuutena se, että kirjan alaotsikko "matka mieleen" on nimenomaan ihmisenä kasvamista eli omien vahvuuksien ymmärtämistä ja omien käyttäytymismallien pohtimista. Vapaaehtoistöissä hän on hoksannut sen, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sellaisiin ihmisiin, joista jää paha olo. Jos kokee ettei kelpaa, jos toinen osapuoli ei halua edes yrittää saada toimivaa kommunikaatiota, silloin on lähdettävä muualle. 

Pidän siitä, että kirjassa ollaan monessa paikassa, yllättävissäkin. Bosnia ei ehkä ole monen ensimmäinen valinta, tai Grönlanti. Pidän Ilosaaren eläväisestä tekstistä, siitä kuinka hän sanallistaa näkemänsä kauniit maisemat mutta myös surulliset tapahtumat. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä, mutta ilman sitäkin pärjätään. 

Luin kirjan joulunpyhinä vanhempieni luona, ja monia kohtia "jouduin" lukemaan ääneen. Tällaisten matkakirjojen vahvuus on siinä, että yhdessä paikassa viivytään pääosin kauemmin kuin lomamatkan verran. Ja kun ei olla maksetussa retriitissä vaan töissä ruoka- ja asumispalkalla, aluetta nähdään laajemmin ja ihmisiin ja tapoihin ehditään tutustua paremmin. 

Onhan tämä omalla tavallaan matkakuumeen herättäjä. No, meillä on muutaman ystävän kanssa lentoliput Islantiin ensi elokuulle, tänä vuonna ei päästy matkaan niin jospa ensi vuonna. Mutta kyllä minua alkoi kiinnostaa myös Sarajevo ja Grönlanti. Ja aloin miettiä, että jos korona tai muu tuo pitkän lomautuksen, niin olisiko sinä aikana ideaa lähteä vapaaehtoishommiin...

Helmet-lukuhaasteeseen sain yhden yllättävän hankalista kohdista, numeron 46, "kirjassa on sauna". Jotenkin olin kuvitellut, että saunoja on melkein joka kirjassa vaan eipä ole ollut. Tässä se on hiukan yllättävässä paikassa eli bosnialaisessa majatalossa, mutta hyvä että on jossain :) 

Kiitos kirjailijalle kirjapostista ja miellyttävästä lukuelämyksestä!

Lastenkirjalauantai: J. K. Rowling: The Ickabog

 

J. K. Rowling: The Ickabog

Little, Brown Books for Young Readers 2020

286 s.

J. K. Rowling on palannut lastenkirjojen pariin The Ickabogilla, kirjalla jonka hän aloitti kauan sitten ja joka jäi vuosiksi vintille pölyttymään. Koronasulkujen aikana Rowling kirjoitti sen valmiiksi, niin että tarinaa sai lukea netissä (myös suomeksi) ja kirjan kuvitus on lasten piirtämä. Painettu suomennoskin on jo tullut, mutta minä sain kirjastosta jonottamatta englanninkielisen version. 

Lukiessa olin aika hämmentynyt. Tarina on raaka, suorastaan julma. Kolme neljäsosaa on kurjuutta, kun ilkeä, ahne ja vallanhimoinen Lord Spittleworth juonittelee tahdottoman kuninkaan Fred the Fearlessin edessä ja selän takana. Cornucopian kuningaskunnassa on kerrottu legendaa kauheasta Ickabogista, hirviöstä joka tappaa niin eläimiä kuin ihmisiä. Kun kuningas päättää lähteä hirviöjahtiin, matkalla tapahtuu onnettomuus josta käynnistyy vuosia jatkuva kurjuus. Ja se on lastenkirjallisuuden mittakaavassa todella hurjaa luettavaa, kun ihmisiä vangitaan ja murhataan mielivaltaisesti, aikuisia ja lapsia kuolee nälkään, lapset elävät (ja kuolevat) orpokodissa kaltereiden ja lukkojen takana, vangittuja painostetaan tunnustamaan syyllisyytensä uhkaamalla murhata heidän perheenjäsenensä, lapset melkein kuolevat lumeen ja pakkaseen... Minulla oli välillä olo, että haluanko, jaksanko lukea tällaista, jossa kurjuus yltyy koko ajan. Missä on se esittelyteksteissä mainittu lumoava seikkailu?

True, Choxville was carrying on more or less as it always had. Spittleworth didn't want the king to notice that anything had changed, so he spent plenty of gold in the capital to keep things running as they always had, especially in the City-Within-The-City. Up in the northern cities, though, people were struggling. More and more businesses - shops, taverns, blacksmiths, wheelwrights, farms and vineyards - were closing down. The Ickabog tax was pushing people into poverty, and as if that wasn't bad enough, everyone feared being the next to receive a visit from the Ickabog - or whatever it was that broke down doors and left monster-like tracks around houses and farms.

People who voiced doubts about whether the Ickabog was really behind these attacks were usually next to receive a visit from the Dark Footer., That was the name Spittleworth and Roach had given to the squads of men who murdered unbelievers in the night, leaving footprints around their victims' houses. 

Tarina päättyy onnellisesti, tietenkin, onhan selvää että pahan täytyy saada palkkansa. Minulle kuitenkin jäi lukemisesta paha mieli. On raskasta lukea 200 sivua kurjuutta ja väkivaltaa, ennen pienintäkään toivon pilkahdusta. Ja kun neuvokkaalla lapsinelikolla on pelastussuunnitelma valmiina, tarvitaan vielä vähän lisää väkivaltaa ennen kuin kansa hyväksyy että Ickabog on oikeasti olemassa mutta se ei ole vaarallinen. Ajattelen, että jos ekaluokkalaisille on luettu Harry Pottereita iltasaduksi, niin The Ickabog voi olla painajaisten tuoja. Lapselle voi olla kova paikka lukea tai kuulla tarinaa, jossa lapsia kidnapataan ja heidän vanhempansa kuolevat tai suljetaan tyrmään, niin että lapsi ei tiedä elääkö vanhempi eikä vanhempi tiedä elääkö lapsi. Laittaisin ikäsuositukseksi n. 10 vuotta, sanoisin että sitä nuorempien pitäisi lukea kirjaa yhdessä vanhemman kanssa, koska uskon että lapset tarvitsevat keskustelua kirjan väkivallasta ja muista kauheuksista. 

Alkuperäinen esittelyteksti sanoo että tämä on "an unforgettable message about the power of hope and friendship", unohtumaton kyllä mutta siinäpä se. Toivoa on oikeastaan vasta ihan lopussa, ja ystävyyskin menee niin että Daisyn ja Bertin ystävyys katkeaa vuosiksi, kunnes he löytävät toisensa ja pari muuta siinä vaiheessa, kun nelikosta kaksi on vankina orpokodissa, jonne maanpakolainen Bert ja häntä jahtaava Roderick tuodaan myös vangiksi. Ickabogin kanssa nuoret ystävystyvät viimeisen 50 sivun aikana. 

Odotin tykkääväni tästä, olisin halunnut tykätä, mutta vielä olen niin järkyttynyt ja hämmentynyt että jos ihastumista tulee niin vasta myöhemmin. Mielenkiinnolla odotan, mitä muut lukijat kommentoivat. Odotan kovasti kuulevani myös lapsi- ja teinilukijoiden kommentteja, voihan olla että heidän mielestään kyseessä on lumoava seikkailusatu vaikka minä jämähdinkin juonitteluun ja julmuuksiin.

Etäteatteissa: Saiturin joulu Tampereen Teatterin livestriiminä

 

Huomasin somessa, että Tampereen Teatteri lähettää livestriiminä kolme Saiturin joulun esitystä. Heti oli ostettava lippu niistä ensimmäiseen, joka lähetettiin perjantaina 18.12. Olen lukenut kirjan ja nähnyt Kansallisteatterin version, ja haluaisin nähdä esityksen myös TT:ssä mutta tällä kertaa mentiin striimillä. Tunnelma tietysti oli vaisumpi kotisohvalla, mutta esitys itsessään oli mainio.

Ilkka Heiskanen itarana Scroogena tekee kovan suorituksen. Kiukkuinen kasvonilme ja nariseva ääni eivät liene helpoimpia juttuja pitkäkestoisina, mutta Heiskanen selviää niistä ongelmitta. Muutenkin hän ottaa lavan haltuun riippumatta siitä, onko Scrooge lavalla yksin vai ei. Scroogen hahmo on tavattoman koskettava sekä vihaisena että pelkäävänä. Asiaan voi toki vaikuttaa se, että tarina on ennalta tuttu. Scroogea ei voi inhota, kun tietää miten hänelle käy. 

Elina Rintala, Ilkka Heiskanen ja Pia Piltz. Kuva: Katri Dahlström

Näyttelijäsuoritukset olivat kaikkinensa vakuuttavia, tosin äänen kanssa oli häikkää. En tiedä johtuiko se näyttelijöistä vai tekniikasta, mutta esimerkiksi Ilkka Heiskasen ääni oli paljon voimakkaampi kuin Arttu Ratisen (Bob). Alussa Bobin sanoja ei tahtonut kuulua ollenkaan, sitten taas kun sääti läppärin äänenvoimakkuutta isommalle niin Scroogen ääni oli liian kova. Samoin muutamassa ryhmäkohtauksessa oli niin, että joidenkin äänet jäivät paljon muita vaimeammiksi. Sanoista sai kuitenkin selvää, enkä pidä suurena ongelmana jos sana sieltä tai toinen täältä jäi kuulematta. Ilmeikkyys ja liikekieli ovat kuitenkin myös isossa osassa tarinankuljetusta. 

Marjatta Kuivaston lavastus ja Raimo Salmen valosuunnittelu on nostettava esiin esityksen tunnelman luojina, Mari Pajulan puvustusta unohtamatta. 

Kuva: Katri Dahlström

Tuntui että ihan kaikki oli kohdallaan, ihan jokaisena hetkenä. Katsoja sai todella unohtaa arjen ja heittäytyä mukaan 1800-luvun Lontooseen. Itselläni oli käytössä vain läppärin ruutu, mutta koska olen tottunut katsomaan sitä niin en kaivannut tv-ruutua. Toki etenkin lavastuksen yksityiskohtia olisi saattanut nähdä paremmin isommalta ruudulta, mutta olin vaan niin onnellinen striimauksesta.

Ilkka Heiskanen. Kuva: Katri Dahlström

Olen kuullut huhuja, että Tampereen Teatteri on myöhemmin striimaamassa myös muita näytelmiä. Jos näin on, jatkan etäteatterivierailuja. Ostoslistallani on myös Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto Hitler ja blondi, jossa katsomisoikeuden voi ostaa 10 päiväksi. Mielenkiintoista kokea, millainen on livestriimin ja tallenteen ero. Itse näytelmässä ei ehkä ole eroa, mutta livestriimissä päästiin kokemaan extroja. Näyttelijät Mari Turunen ja Elisa Piispanen toimivat juontajina, minkä lisäksi kuultiin muun muassa ohjaaja Tommi Auvisen haastattelu ja päästiin kurkistamaan maskeeraukseen ja tarpeistoon. Mielenkiintoista!

Mari Turunen ja Elisa Piispanen. Kuva: Ankkatuotanto

Saiturin joulun esitykset ovat päättyneet tältä vuodelta, mutta eiköhän se taas ensi vuonna ole ohjelmistossa. Miksi katkaista vuodesta 2012 jatkunutta menestysputkea? Hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon Ilkka Heiskasen kommentti, että monta talvea Tampereella on aiheuttanut sen, että kun hän kesällä vierailee Tampereella niin hänelle toivotetaan hyvää joulua. 

Hyvää, rentoa, iloista ja lämminhenkistä joulunaikaa toivotan myös blogini lukijoille ja satunnaisille seuraajille!

Saiturin joulu Tampereen Teatterissa

Käsikirjoitus ja ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa Ilkka Heiskanen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Pia Piltz, Osku Ärilä, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Pyry Smolander, Antti Heinonen, Amelia Auvinen, Niilo Kallio / Aatu Auvinen

Lavastus Marjatta Kuivasto

Puvut Mari Pajula

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Koreografi Teija Auvinen

Juhani Aho: Rautatie

 

Juhani Aho: Rautatie

Kuvilla varustanut Eero Järnefelt

Näköispainos vuoden 1892 laitoksesta

WSOY 2007

119 s.

Juhani Ahon klassikko Rautatie tuntui sopivan kuin nenä päähän tähän ajankohtaan, kun Tampereella upouuden raitiovaunun testiajot ovat ulottuneet ydinkeskustaan. Viimeksi tänään katselin ohikulkevaa "rassea", tai mikä ikinä sen nimeksi vakiintuukaan Nysse-bussien oheen, että pian on aika matkustajien päästä kyytiin. 

Matti ja Liisa kuulevat Lapinlahdelle rakennetusta rautatiestä. Kumpikaan ei oikein tahdo uskoa moisen olemassaoloa, muka raudasta tehty tie jolla pääsee päivässä Helsinkiin! Vaikka itse rovasti ja ruustinna siitä puhuvat, kun ovat käyneet sitä katsomassa, on sitä silti vaikea uskoa todeksi. Aikansa Matti ja Liisa kiertelevät asiaa, mutta lopulta uteliaisuus vie voiton. He eivät tunnusta olevansa kiinnostuneita rautatiestä, ei toki, he vain menevät kuuntelemaan Lapinlahden papin saarnaa. Ja kun kerran sillä suunnalla ovat, niin ehkä sitä voisikin mennä kurkistamaan rautatietä ja junaa, ja mikseipä saman tien uskaltautua matkustamaan junalla. Vaan niinpä Matti sortuu kiskaisemaan kunnon matkakännit, jolloin rahaa kuluu enemmän kuin piti, ja kävelymatka kotiin on sekä pitkä että vaivalloinen. Matti ja Liisa toteavat, että rautatie ja juna eivät ole heitä varten, he ovat pärjänneet tähän asti ilman ja pärjäävät jatkossakin. 

Liisan teki mieli koettelemaan, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä.. saattoihan sitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtätasaista kuin silta.

- Saako tätä kävellä? ja hän astui yhdellä jalallaan radalle.

- Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Wille.

- Herra Jumala! ja Liisa säikähti.

- Ka, elä mene sinne.. etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui Matti. Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee?

- Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ett'ei saa syrjäinen jalallaan astua -

- Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?

. Enhän minä kuin toisella vähän..eihän se Wille toki sakoita -? Liisaa jo vähän pelotti, että jos hyvinkin...

- Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään.

- Jokohan tuo näki?

- Liekö tuo nähnyt.. uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä.. eikö maanne.

- Hyi kun säikähdin jo!

- Mitäs menit.. jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu sakkoja maksaa, torui vielä Matti.

En tiedä, jotenkin tämä tuntuu kuvaavan suomalaista olemusta ja mielenlaatua osuvasti. Että vielä yli sadan vuoden jälkeenkin olemme samanlaisia; asioita ei mieluusti sanota suoraan vaan jaaritellaan ja kierrellään, uteliaisuutta uutta kohtaan ei oikein sovi myöntää mutta pitää tehdä asiaa niin että uutta pääsee katsomaan, pelätään sääntöjen rikkomista, puhutaan toisten ohi, suututaan herkästi ja murjotetaan pitkään... Ehkä siksi Rautatie on ainakin minulle hauskaa luettavaa. Matti ja Liisa voisivat olla isovanhempani tai vanhempani, Liisa voisin olla minä itse. 

Tuolloin ihmeteltiin rautatietä, nyt raitiotietä. Kuulopuheet kulkivat ennen suusta suuhun, nyt somessa. Voi miettiä, että onko mikään varsinaisesti muuttunut vuosikymmenien mukana muuten paitsi muuttanut (ilmaisu)muotoaan. Maaseudun elämästä en tiedä, onko se yhä yhtä rauhallisya ja rutiinien pyörittämää kuin Matilla, Liisalla ja kissalla. Ainakin se toimii vastaiskuna kiireiselle elämäntavalle, lukiessa voi rauhoittua hiihtelemään Matin kanssa tai polkemaan rukkia Liisan kanssa.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee kohtaan 23, "kirja on julkaistu myös selkokielellä". Klassikkokirjaa on luettu vuosien saatossa paljon, arvio löytyy esimerkiksi blogeista Luetut kirjat, Kirjarikas elämäni sekä Jokken kirjanurkka.

Lopuksi palaan ratikkaan: olen naureskellut siihen liittyvää uutisointia; on arveltu että liikennöinnin alkaessa tulee onnettomuuksia siksi, kun ihmiset ovat tottuneet siihen ettei raiteilla ole liikennettä. No on hyvä että testiajot ovat nyt Hämeenkadulla, ihmiset saattavat hoksata että ai niin, ei niitä raiteita rakennettukaan koristeeksi! Samoin yhdestä risteyksestä on puhuttu, että se on hurjan vaarallinen kun oikealle kääntyvä autoilija ei näe oikealta tulevaa ratikkaa. Mistä herää kysymys, että missä autoilijan huomio on, jos hän ei muista ajaneensa muutama sekunti sitten raitiovaunun vieressä tai sen ohi? :D 

Nih, siinä se ny o! 

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

 

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.

Englanninkielinen alkuteos Sapiens. A Brief History of Humankind (2011)

Suomentanut Jaana Iso-Markku

Pokkaripainos Bazar 2019

491 s.

Ihmisiä on ollut olemassa jo paljon ennen historiaa. Hyvin paljon nykyihmistä muistuttavia eläimiä ilmestyi maapallolle noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Lukemattomien sukupolvien ajan ne eivät kuitenkaan erottuneet siitä valtavasta muiden eliöiden joukosta, jonka kanssa ne jakoivat elinympäristönsä.

Siinäpä sitä on ajattelemisen aihetta! Niin on kyllä kauttaaltaan koko kirjassa. Harari läväyttää pöytään ihmiskunnan historian niin biologian kuin kulttuurin näkökulmasta, korostaen sitä kuinka moni itsestään selvä asia on vain sovittu juttu, eikä sinänsä olemassa ollenkaan. Lukija on toisinaan aika pyörryksissä, kun ajattelee että raha, talous, yhteiskuntajärjestys ja muu on lopulta aika hauraalla perustalla. Monet historian tapahtumat ovat osin myös sattumaa, ja muutamalla pienellä erilaisella valinnalla nykyinen maailma saattaisi näyttää hyvinkin erilaiselta. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo kognitiivisesta vallankumouksesta, eli esimerkiksi siitä kuinka nykyihminen on syrjäyttänyt muut ihmislajit ja kuinka se on kehittänyt muihin lajeihin verrattuna ylivoimaisen kommunikaatiojärjestelmän. Toisessa osassa ihmislajin menestys kasvaa maanviljelyn kehittymisen myötä; vaeltaminen muuttuu tarpeettomaksi, kun on riittävästi ruokaa elättämään pysyvää asutusta. Kolmannessa osassa ihmiskunta yhdentyy; imperiumit ja uskonnot yhdistävät monia kansoja ja heimoja laajalla maantieteellisellä alueella. Neljännessä osassa tieteen murrokset pienentävät maailmaa yhä, ja tekniset harppaukset saavat nykyihmisen tuntemaan itsensä luomakunnan kuninkaaksi. 

Jos espanjalainen talonpoika olisi nukahtanut vuonna 1000 ja herännyt 500 vuotta myöhemmin meteliin, jota Kolumbuksen merimiehet pitivät noustessaan Niñaan, Pintaan ja Santa Mariaan, maailma olisi hänestä näyttänyt varsin tutulta. Monista tekniikassa, tavoissa ja poliittisissa rajoissa tapahtuneista muutoksista huolimatta tämä keskiaikainen unikeko olisi tuntenut olonsa kotoisaksi. Mutta jos joku Kolumbuksen merimiehistä olisi vaipunut samanlaiseen uneen ja herännyt 2000-luvulla iPhonen soittoääneen, hän olisi löytänyt itsensä käsittämättömän vieraasta maailmasta. Mies olisi hyvin saattanut kysyä itseltään: "Olenko minä taivaassa - vai ehkä helvetissä?"

Harari kirjoittaa mukaansatempaavasti, joten isoista ja toisinaan monimutkaisista asioista huolimatta kirja säilyy kiinnostavana koko ajan. Monessa kohtaa jäin tuijottamaan seinää ja miettimään juuri lukemaani. Kuinka helposti ihminen arvottaa asioita, joista ei oikeastaan tiedä mitään, ja kuinka helposti ihminen tuomitsee oman kulttuurinsa ja omien tapojensa ulkopuoliset asiat. Maailmassa on paljon tutkimatonta, mutta ihminen kuvittelee tietävänsä ja tutkineensa kaiken. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 12, "kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera". Kävin katsomassa näytelmän viime vuonna; silloin en ollut ehtinyt lukea kuin ensimmäisen osan, mutta jo sen perusteella hämmästelin taidokasta toteutusta. Nyt koko kirjan luettuani olen samaa mieltä; valtavasta tekstimassasta on poimittu olennaiset, nykyihmisen kannalta käänteentekevät asiat. Koin esitystä katsoessani, että ainakin ensimmäisestä osasta näytelmään oli tuotu kaikki se, mitä itse merkkasin huutomerkillä. Jos Sapiens joskus palaa näyttämölle, menen katsomaan sen uudelleen. 

Sapiensia on luettu paljon, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Antti Hautamäki, Sateenkaarimaalari, Sanojen keskellä ja Iltaluvut.

Lastenkirjalauantai: Karin Erlandsson: Nattexpressen

 

Karin Erlandsson: Nattexpressen

Kuvittanut Peter Bergting

Bonnier Carlsen ja Schildts & Söderströms 2020

220 s.

Huiiiiii mikä jouluseikkailu! Jännittävä, paikoin hieman pelottava mutta lämminhenkinen mysteeri, jossa kuljetaan salaperäisellä junalla etsimässä kadonneita henkilöitä. 24 lukua mahdollistaisi joulukalenterimaisen lukutavan, mutta minäpä ahnehdin lähes yhtä kyytiä. Aloitin illalla, nukuin välissä yöunet ja kävin töissä, luin loppuun toisena iltana. 

Joulukuun ensimmäisenä päivänä Danja matkustaa perheensä kanssa mummolaan. Niin he ovat tehneet joka vuosi jo pitkään. Tuskin he saavat laukut purettua kun jo on juhlien aika. Talo täyttyy vanhempien ystävistä. Danja on huolissaan mummosta, joka on alkanut unohdella asioita ja käyttäytyä hassusti. Kesken juhlien mummo katoaa, eikä vieraiden ja poliisin tekemä etsintä tuota tulosta. Minne kummaan mummo on hävinnyt? 

Danjan vaari on entinen asemapäällikkö, joka on asunut mummon kanssa vanhassa asemarakennuksessa. Junia ei ole kulkenut paikan ohi enää pitkään aikaan, mutta nyt mummon katoamista seuraavana yönä niin käy. Danja astuu junan kyytiin ja saa selville, että Nattexpressen auttaa kaipaavia läheisiä etsimään kadonnutta rakastaan. Kyytiin saa tulla, jos mukana on matkamuisto, jokin esine joka on ollut kadonneelle tärkeä. Juna kiertää ympyrää 22 aseman kautta, kierros toisensa perään, yö toisensa jälkeen. Kyytiin pääsee mistä vain, ja pois saa jäädä missä vaan. Matkamuistot auttavat kadonneita ilmestymään asemille, mutta eivät vie heitä takaisin kotiin. Paluuseen tarvitaan erityinen väline, jonka löytämisessä ja käynnistämisessä Danjalla osoittautuu olevan iso rooli. Monta huimaa hetkeä koetaan, ennen kuin juna irtoaa ikuisesta ympyrästä ja menee myös asemille 23 ja 24. 

- Säger du det? Det låter rimligt. Kronometern pratar alltid om att vi borde växla ut på den sista biten av rälsen, men ingen vet hur det ska göras. En nyckel säger du...

- Har du den? Mormor sa att morfar pratat om en medhjälpare.

- Det kan mycket väl stämma, Nils var kanske hemlighetsfull ibland, men han slarvade inte. Jag är säker på att han lärde upp någon.

- Så det är inte du då?

Ulf skrattade så att konduktörmössan ramlade ner på golvet.

- Jag! Skulle jag vara Nils medhjälpare? Jag som knappt kan svara i en telefon utan att den går sönder. 

Han tystnade och såg på Danja. 

- Det är mycket intressant det du säger, jag ska ta upp det med Kronometern. Vi måste leta upp denna medhjälpare, och givetvis nyckeln. Kanske kan Nattexpressen snart köra hela sin tänkta bana, det skulle vara storartat! Storartat!

Ulf log och tystnade. Så såg han på klockan och reste sig med ett ryck.

- Du milde! Vi håller på att missa stationen!

Tarina on moniulotteinen ja monenlaisia tunteita herättävä. Isovanhemman ikääntyminen ja tuttujen rutiinien muutos voi olla lapsesta pelottavaa, mutta tärkeää on muistaa ne hienot hetket, joita on koettu yhdessä. Joillekin asioille ei vaan voi mitään. 

Katoamisiin on monia syitä, eivätkä läheisiään etsivät aina tiedä oikeaa syytä, tai kuvittelevat sen toiseksi. Onkin riipaisevaa lukea lasten surusta, siitä että läheinen on ollut alakuloinen tai ei enää tunnista lasta, ja on kadonnut sen takia. Samalla on ihana lukea lyhyistä kohtaamisista, joita Yöjunan asemilla tapahtuu. Jotkut hahmot ovat suorastaan pelottavia, kuten vihainen huppupäinen nainen, toisaalta tasapainottavana hahmona on lupsakka konduktööri Ulf. 

Varsinainen jouluelementti tästä puuttuu lukuunottamatta sitä, että tarina tapahtuu joulukuussa. Olisin kaivannut hiukan lisää aiheeseen liittyvää, jos tarkoitus on että tätä luetaan joulukalenterina joulun alla. Olisin mieluusti lukenut lisää myös eri asemien kuvauksia, ne kun ovat hyvin erilaisia keskenään. Jossain on paljon valoja, toinen on täynnä herkkuja, kolmas on veden alla... Toki pysähdykset ovat varsin lyhyitä, ja ymmärrän ettei kirjaa voi venyttää liian pitkäksi.

Ihan pikkuisille tämä voi olla liian jännittävä, mutta kouluikää lähestyville ja alakoululaisille toiminee mainiosti. Vaikka Danja on "jo" 11-vuotias, tarina ei ole mitenkään sidottu hänen ikäänsä. Ei myöskään aikakauteen; Yöjuna on vanhahtava höyryjuna ja tarinan esineistö enimmäkseen käsikäyttöistä eli mitään huippumodernia tarinassa ei esiinny. Se onkin yksi hyvän ja maagisen seikkailun merkki, ei kikkailla liikaa teknologian kanssa vaan moni asia toimii ihmisvoimin.

Yöjuna on luettu blogeissa Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä? sekä lue meille äitikulta.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Japaninkielinen alkuteos Onna no inai otokotachi (2014)

Suomentanut Juha Mylläri

Tammi 2016

276 s.

On kuulkaas tapahtunut sellainen kummallinen juttu, että olen lukenut ensimmäisen Murakamini. Ensimmäisen! Olen jokseenkin hämmentynyt, että miten näin on päässyt käymään, miten kummassa olen onnistunut jättämään lukematta hänen teoksensa. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Murakamin novellit ovat, kokoelman nimen mukaisesti, kertomuksia miehistä ilman naisia. Ei kokonaan; heillä on ollut naisia, on ehkä tälläkin hetkellä, mutta ei mitään pysyvää. Osa kertoo omaa tarinaansa, osa tuttavansa, osa puolitutun, osa satunnaisen tuttavan. Yhteistä novelleille on yllätyksellisyys. Joissain se alkaa heti, kuten novellissa Rakastunut Samsa, jossa päähenkilö herää aamulla autiossa huoneessa eikä tajua mistään mitään. Hän ei tiedä miten vaatteet puetaan, osaa tuskin kävelläkään. Joissain yllätys tulee jonkun matkan päässä tai vasta lopussa. Tarina saattaa tuntua tavalliselta, kunnes siinä tulee jokin juttu joka vie tarinaa vinksalleen. Esimerkiksi novellissa Yesterday Kitaru ehdottaa kaverilleen, että tämän pitäisi alkaa seurustella hänen tyttöystävänsä kanssa. Idea herättää - tietenkin - kummastusta, mutta niin vain Tanimura päätyy treffeille Erikan kanssa. 

Miesten suhteet naisiin ovat monenkirjavia. Joku on leski, joku on se jonka kanssa petetään aviomiestä,  joku on tullut vaimonsa pettämäksi, joku pyörittää montaa naista kerralla... On suhde ollut pitkä tai lyhyt, on niitä ollut yksi tai monta, tai olkoon kyseessä ensikohtaaminen naisen kanssa, miesten ajatuksista välittyy arvostus. Naiset ovat kummallisia mutta ihmeellisiä, heidän vuokseen voi kärsiä oikeastaan mitä vaan. Novellien miehet ovat kokeneet rakkauden julmatkin puolet, ja rakkauden jälkeen koittavan syvän yksinäisyyden, mutta silti rakkautta ja naisia muistellaan yllättävänkin lämpimästi. 

"Pyydän anteeksi. Vien liikaa aikaanne. Yritän puhua lyhyemmin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että tohtori oli joutunut syömishäiriön kaltaiseen tilaan. Hän ei syönyt juuri mitään eikä juonut muuta kuin vettä. Tarkalleen ottaen ei ollut kyse anoreksiasta. Kuten tiedätte, siihen sairastuvat lähinnä nuoret naiset. He alkavat rajoittaa energiansaantiaan laihtuakseen ja näyttääkseen kauniilta, mutta ajan mittaan painonpudotuksesta itsestään tulee heille tavoite ja he lakkaavat syömästä juuri lainkaan. Tavallaan heidän ihanteensa on painon pudottaminen nollaan. Keski-ikäisen miehen on vaikea kuvitella kärsivän sellaisesta sairaudesta. Tohtorin tapauksessa oli kuitenkin kai kyse juuri samanlaisesta ilmiöstä. Tietenkään hän ei halunnut laihtua ulkonäkösyistä. Hänen syömättömyytensä syy oli se - tai ainakin niin minä luulen - ettei ruoka enää kirjaimellisesti mennyt alas."

"Eli hän riutui rakkaudesta", minä sanoin.

Monesti ajattelin, että no joo, tämä on ihan ok novelli. Kohta moisten ajatusten jälkeen tuli joku jippo, joku lausahdus tai tapahtuma joka veti tarinan vähän vinksalleen tai pyöräytti kokonaan ympäri. Aina tuli jotain, joka herätti riemastuksen; olihan tähänkin joku koira haudattuna! Olen ennenkin kirjoittanut innostuvani herkästi tällaisesta, missä tavallinen vinksahtaa sillä tavalla, että tarinakulku pysyy periaatteessa mahdollisena. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 29, "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 25, "kirjassa ollaan saarella" tai 43, "kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja". Minun tapauksessani mahdollinen olisi myös 32, "kirja on alunperin julkaistu kielellä, jota et osaa".

Kokoelman ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa Reetta T, essielina ja Mila.

Jari Järvelä: Klik

 

Jari Järvelä: Klik

Tammi 2020

335 s.

Olen ollut innoissani Jari Järvelästä jo vuosien ajan, esimerkiksi postauksissa kirjoista Särkyvää ja Se ken tulee viimeiseksi. Sanon samaa kuin aiemmin; pidän siitä että kirjan avatessaan ei koskaan tiedä, mitä tulee. Aiheet ovat vaihtelevia, eivätkä tarinat ole keskenään samanlaisia. 

Tuorein teos Klik vie meidät Iriksen mukana 1900-luvun kuohuvaan Eurooppaan. Lyhytkasvuinen Iris lähetetään kotoa pois, Taivaansini-nimiseen keuhkotautiparantolaan. Hän ei ole sairas, mutta lääkärit ovat antaneet hänelle lyhyen elinaikaennusteen. Perheyrityksen menestykselle on parempi saada Iris pois näkyvistä. Vastoin kaikkia odotuksia hän elää vanhemmaksi kuin kukaan perheestään. 

Ensikosketuksen kameraan ja valokuvaamiseen Iris saa lapsena, kun Signe Brander tulee kuvaamaan heidän kartanoaan. Neljän päivän aikana Iris lumoutuu tavalla, joka ei koskaan jätä häntä rauhaan. Minne tahansa hän menee, hän löytää aina kuvattavaa. Alicante, Pariisi, Hampuri, köyhät, kuuluisat, sota... Iris ottaa loistavia kuvia, mutta lyhytkasvuisena naisena hän ei koskaan saa niistä kunniaa. Hänen "ystävänsä" Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa käyttävät hänen kuviaan ominaan, saaden niillä maailmanmainetta. Lisäksi Iris onnistuu kuvaamaan tilanteita, joita kukaan muu ei. Näitä kuvia hän ei kuitenkaan näytä kenellekään. Sitten, kun hän olisi valmis paljastamaan totuuden, kohtalo päättää toisin.

Vivian herähtää kirkkaaseen nauruun, jolla voisi leikata lasia.

- Hiljaa, poliisi käskee mutta Vivian ei saa nauruaan katkaistua. Poliisi kääntyy mulkoilemaan minua, vaikka olen koko ajan pysytellyt hipihiljaa. 

- Ja mitä sanottavaa sinulla piru vie on tähän? poliisi äsähtää. Hän roikottaa toisessa kädessään nukkea ja toisessa kädessään irtokättä. Nyt nukelta putoaa jalka, katseemme kääntyy siihen.

- Minä näin noita Normandiassa, sanon.

Vivian vie minut isäntäperheensä kotiin, hän on oikeasti lastenhoitaja. Hänellä on oma huone, jonne lapsilta on pääsy kielletty. Sängyn vieressä on kolme kenkälaatikkoa, niiden sisällä ei ole kenkiä, vaan neliönmuotoisia Rolleiflex-kuvia, sadoittain.

- Mitä sinä teet näillä? kysyn.

- Otan yhden rullan päivässä, Vivian sanoo. - Kaksitoista kuvaa. En enempää, en vähempää. Ne ovat päiväkirjani. Ne ovat minä.

Minulle tuli tästä mieleen Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Siinä Allan kiersi nuorena maailmaa ja tapasi liudan merkkihenkilöitä, jättäen kädenjälkensä moniin suuriin keksintöihin mutta saamatta niistä koskaan kunniaa. Iris kuvaa merkittäviä ihmisiä ja tapahtumia, saamatta niistä koskaan kunniaa. Hänen tiensä kulkee Normandian maihinnoususta koulukuvaajaksi. 

Pieni koko ei lannista Iristä, päinvastoin. Kun hän Taivaansinessä tajuaa, että perhe ei oleta hänen palaavan, hän päättää selviytyä. Kun hän uhkaa tulla kotiin, hänelle luvataan kuukausiraha kunhan hän pysyy poissa. Kuukausirahan turvin hän lähtee Espanjaan. Biologinen perhe on hänet hylännyt, joten hän etsii perheen muualta. Vaikka monet hänen uusista tuttavistaan ja ystävistään käyttävät häntä ja hänen valokuviaan hyväksi, ei hän silti luovu heistä. Kamera on hänen elämänsä, muu tulee siinä sivussa.

Tarina on koskettava ja hurjan kiehtova. Se herättää miettimään, tapahtuuko tällaista oikeasti, todennäköisesti. Onhan monien kuvataiteilijoidenkin kanssa niin, että heidän nimissään on mestariteoksia, jotka ovat osin tai kokonaan heidän oppilaidensa tai jonkun muun tekemiä. Minulle heräsi myös kiinnostus, että mistä Järvelä on saanut idean kirjaansa. Näkikö hän jonkun kuvan, kenties sen missä on "Iriksen" varjo kulmassa, ja siitä se sitten lähti? Lukiessa oli myös ihan pakko etsiä netistä kuvia mainituista otoksista. 

Huh, mikä kirja, todella hieno! 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Klikin kohtaan 11, "vaihtoehtohistoria". Tämä jos mikä kutkuttaa hermoa, entä jos? Se sopisi haasteessa myös esimerkiksi kohtiin 6, "kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella" ja 15, "fiktiivinen kertomus jossa mukana todellinen henkilö".

Klik on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

 

Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

Suomentanut Esa Adrian

Otava 1991

Aiemmin ilmestynyt Delfiinikirjat-sarjassa 1972 ja 1975

124 s.

Yksi Helmet-lukuhaasteen vaikemmista kohdista on yllättäen ollut numero 1, "kirja on vanhempi kuin sinä." Olen syntynyt vuonna 1980, joten sitä vanhempia kirjoja on niin omassa hyllyssä kuin kirjastossa vaikka kuinka paljon. Omaa hyllyä tutkaillessa tuntui siltä, että mikään vanhoista kirjoista ei nyt kiinnosta niin paljoa, että haluaisin lukea sen uudelleen. Aloitin Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, mutta en ole päässyt puoliväliä pidemmälle. Kirjastosta lainasin Roger Vaillandin Laki-kirjan, mutta en ole siinäkään edennyt kuin kolmasosan. Homma hankaloitui entisestään, kun monissa kirjastoissa laitettiin kokoelmat kiinni siksi aikaa, kun ohjeistuksena on olla auki rajoitettua lainaustoimintaa varten. 

Olin viikolla käymässä Orivedellä joululounaalla, käytin samalla asemaani kirjastotätinä hyödyksi ja menin silmäilemään kokoelmaa A:sta alkaen. Käsiin päätyi Gogolin Pietarilaisnovelleja, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirja on ohut, eli ehtisin lukea ja postata sen hyvissä ajoin tämän vuoden puolella. Lisäksi tajusin, että Nenä ja Päällystakki ovat tavallaan tuttuja tarinoita, mutta itse asiassa en ole koskaan lukenut niitä. Kolmas novelli Hullun päiväkirja oli minulle tuntematon tapaus. Vaikka tämä kokonaisuus on julkaistu 1990-luvulla, hyväksyn sen haastekohdaksi koska novellit löytyvät suomennettuina myös ajalta ennen syntymääni.

Suhteeni venäläiseen kirjallisuuteen on kaksijakoinen. Toisaalta siellä on kirjoja, joita luen kerta toisensa jälkeen (kuten Rikos ja rangaistus sekä Tsehovin näytelmät), toisaalta siellä on niitä jotka tiedän lukeneeni mutta jotka eivät ole jättäneet mitään muistikuvaa (kuten Pushkinin Kapteenin tytär). Gogolia en ole tainnut lukea yhtään, mutta novellikokoelman jälkeen uskaltanen luvata että tämä ei jää viimeiseksi kosketukseksi hänen tuotantoonsa. 

Nenä lienee monelle tuttu tapaus. Se, että eräänä päivänä henkilö (kollegioasessori Kovalev) herää ilman nenää. Mihin se on kadonnut yön aikana? Ja miten katoaminen on tapahtunut, kun kasvot näyttävät siltä kuin niissä ei nenää olisi koskaan ollutkaan? Kovalevilla on epäilys syyllisestä, mutta kun epäilys osoittautuu vääräksi, hän on neuvoton. Vielä kummallisemmaksi tilanne menee silloin, kun hän kohtaa virkamiesasuisen nenän kaupungilla. Kovalev on aina vain epätoivoisempi, kun sanomalehti kieltäytyy julkaisemasta katoamisilmoitusta. Ja kun nenä lopulta palautuu hänelle, hän ei pysty kiinnittämään sitä takaisin. 

Kaikeksi onnettomuudeksi kadulla ei näkynyt ainoatakaan vossikkaa, ja hänen oli pakko lähteä jalkaisin, viittaansa kietoutuneena ja nenäliina kasvojensa edessä ikään kuin nenästään olisi vuotanut verta. "Mutta ehkä minä vain kuvittelin: onhan mahdotonta että nenä katoaisi näin typerästi", hän ajatteli ja poikkesi konditoriaan varta vasten vilkaistakseen peiliin. Onneksi konditoriassa ei ollut ketään, pojat lakaisivat huoneiden lattioita ja asettelivat tuoleja, jotkut heistä kanniskelivat kuumia piirakoita tarjottimilla, pöydillä ja tuoleilla lojui kahvilla valeltuja eilispäivän lehtiä. "Jumalan kiitos, täällä ei ole ketään", hän lausui, "nyt voin katsoa." Hän meni arasti peilin eteen ja vilkaisi. "Piru vieköön, mikä siivottomuus!" hän sanoi ja sylkäisi. "Kun olisi edes jotakin nenän paikalla mutta kun ei ole mitään!..."

Tarina on toisaalta hulvaton, toisaalta hivenen traaginen. Kovalevin ahdistus on kouriintuntuvaa, kun hän piilottelee kasvojaan ja miettii, että ei voi mennä tapaamaan nimekkäitä tuttujaan. Nenän ylimielisyys saa hänet tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi. Samalla kuitenkin tarinan sävy on niin ylenpalttisen dramaattinen, että se naurattaa väkisinkin. 

Päällystakki on monta astetta synkempi novelli. Nimineuvos Akaki Akakievitš havahtuu siihen, että hänen takkinsa on hiutunut muutamasta kohtaa todella ohueksi. Räätälin mukaan takkia ei voi paikata, vaan Akakin pitää tilata uusi. Koska Akakilla on rahasta tiukkaa, hän päättää venyttää hankintaa. Saamansa rahabonuksen ja säästäväisen elämäntavan ansiosta hän kuitenkin pystyy tekemään takkikaupat jo parin kuukauden päästä. Kauaa hän ei saa takistaan iloita, kun se ryöstetään häneltä. Poliisilta ei löydy ymmärrystä, ei keneltäkään muultakaan. Kylmä talvi on ankara, minkä seurauksena Akaki sairastuu ja kuolee. Kuoleman jälkeen hänen nähdään kummittelevan ja etsivän päällystakkiaan. 

Tarina on ankea, siitä ei riemunpilkahduksia löydy. Ihminen on aina yksin, ja usein myös naurun asia toisille. Akakin kohdalla ei ole väliä onko takki huono vai hyvä, työkaverit pilkkaavat silti. Omaatuntoa ei tunnu olevan kellään, ei myöskään armeliaisuutta. 

Hullun päiväkirja kertoo päiväkirjan lukijalle virkamiehen arjesta. Alkuun kaikki vaikuttaa normaalilta, mutta mitä pidemmälle päiväkirja etenee, sen kummallisemmaksi se muuttuu. Puhuvat koirat ja koirien käymä kirjeenvaihto saavat virkamiehen entistä pahemmin sekaisin, ja päiväkirjan päiväykset alkavat muuttua niin että siellä on "maalislokuu", "kolmaskymmenes februariusta" ja niin edelleen. Vainoharha kasvaa, esimiehestä tulee suurinkvisiittori jota pitää paeta tuolin alle, virkamies itse ilmoittaa olevansa Espanjan kuningas... 

Tarinaa on jonkinsortin pikakelaus mielen murtumisesta niin, että ihminen itse ei huomaa asioiden olevan vialla. Sävy on tässäkin synkkä, sillä päähenkilö on useimmiten vihainen ja turhautunut, lopussa myös hämmentynyt ja pelokas. 

Novellien lukemisesta jäi kaksijakoinen olo. Toisaalta niissä on paljon ankeita juttuja kuten köyhyyttä, tiukkoja hierarkioita niin työelämässä kuin yhteiskuntaluokissa, yksinäisyyttä ja vähäistä vaikutusmahdollisuutta omaan elämään ja siihen, miten se kulkee. Toisaalta monet jutut on vedetty niin reippaasti yli, että ne kääntyvät huvittaviksi. Tragikomiikkaa, joka naurattaa mutta samalla tuntuu epämukavalta. Sellainen kutkutus tästä jäi, että pitää lukea Gogolilta jotain muuta ja katsoa, jatkuuko tyyli samankaltaisena muuallakin. 

Lastenkirjalauantai: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

 

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaja

Myllylahti 2020

37 s.

Suru on ikävä mutta tärkeä aihe lastenkirjallisuudessa. Jenna Kostet ja Kaisu Sandberg käsittelevät asiaa koskettavasti mutta lämpimästi uutuuskuvakirjassaan. Millin isotäti on kuollut, mistä hän on tietysti surullinen. Suru alkaa riistäytyä hallitsemattomaksi, kun Millin kotipihaan ilmestyy surunmaalaajaksi esittäytyvä poika. Tämä vetää Millin suuren sateenvarjonsa alle, ja sieltä käsin kaikki näyttäytyy harmaana ja ilottomana. Mölli yrittää kiinnittää Millin huomion siinä onnistumatta. Lopulta Millin vanhemmat huomaavat, että nyt suru on mennyt liiallisuuksiin. Isä vie Millin ulos, ja samalla Mölli piilottaa surunmaalaajan sateenvarjon. Milli ymmärtää, että surun on aika tulla ja sen on aika mennä, se on vieras ohikulkumatkalla eikä pysyvä asukas.

Matkalla kouluun Milli huomaa, että koko maailma on muuttunut yön aikana harmaaksi. Häntä vastaan kävelee vanha harmaa mies, joka taluttaa harmaita vinttikoiria, puut eivät ole enää keltaisia ja oransseja niin kuin syksyllä kuuluisi olla, vaan nekin näyttävät oudon värittömiltä. Kadulla vastaan ajaa harmaita autoja, ja taivaskin näyttää harmaalta, vaikka säätiedot lupasivat pelkkää auringonpaistetta.

- Minusta tuntuu kuin minulla olisi päälläni mummolan vanha täkki, joka on niin painava, ettei sen alla voi kunnolla liikkua. Tai aivan kuin jalkoihini olisi sidottu kahvakuulat, joiden kanssa äiti jumppaa iltaisin. Ihan kuin silmilläni olisi tummennetut aurinkolasit ja päässäni karvahattu, joka estää minua kuulemasta kunnolla, Milli sanoo pojalle, joka nyökkää ja laittaa kätensä Millin hartioille.

Tunsin lukiessa välillä suurta toivottomuutta ja turhautuneisuuttakin. Voi miksi surunmaalaaja pitää Millistä niin tiukasti kiinni! Onneksi Mölli ei luovuta, ja onneksi surunmaalaaja päästää lopulta otteensa! Tarinassa on paljon liikuttavia kohtia, kuten se miten surunmaalaaja maalaa Millin ja tämän huoneen sekä Möllin yritys siivota koti puhtaaksi surusta. Milli on jo tarinan alussa surullinen, mutta tuntee vielä iloakin, kunnes suru valtaa kaiken tilan. Synkkä tunnelma on vallalla pitkän aikaa, ihan vasta viimeisillä sivuilla Milli havahtuu huomaamaan että kivoja asioita on yhä olemassa.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta tarina on kaunis ja lohdullinen. Se muistuttaa niin lapsia kuin aikuisia siitä, että: 

Surut vain tulevat ja menevät, ja niille täytyy pitää hetki seuraa ennen kuin ne jatkavat matkaansa. 

Viisaita sanoja!

Tässä kirjassa menehtynyt on iäkäs isotäti. Toivoisin surukirjallisuuteen lisää teoksia, joissa kaivataan nuorempaa henkilöä, kuten vanhempaa tai sisarusta. Isovanhempia ja lemmikkejä surraan jo melko kattavasti, mutta tarvetta on käsitellä lasten kanssa myös muiden poissaoloa. 

Tämä on luettu myös Kirjavinkeissä.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

Suomentanut Raisa Porrasmaa 

Sammakko 2020

196 s.

Löimme Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan kanssa hynttyyt yhteen, jotta saamme Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 19, "kirja jota luet yhdessä jonkun kanssa". Meillä molemmilla sattui olemaan kirjastosta lainassa Tokuen resepti, joten oli loogista valita se yhteiseksi kirjaksi. 

Takakannessa nostetaan esiin kolme henkilöä, joista kuitenkin Sentarō on selkeästi suurimmassa roolissa. Hän on aiemmin ajautunut tekemään rikoksen ja joutunut vankilaan. Hänet on maksettu sieltä ulos, ja kuitatakseen velkansa hän on työssä dorayaki-leivoksia valmistavassa kaupassa. Hän ei ole lainkaan innostunut leipomisesta, ja onkin antanut leivonnaisten laadun laskea. 

Tokue on vanha nainen, joka on elänyt elämänsä eristyksissä leprasairaiden alueella. Yhtenä päivänä hän ilmestyy Sentarōn kauppaan, ja lähes väkisin palkkautuu töihin. Tokue on tehnyt 50 vuotta paputahnaa, dorayakin perusainesta. Hän opettaa Sentarōlle tahnan teon, ja vähitellen kauppa elpyy. Myymälään eksyy silloin tällöin myös kouluikäinen Wakana, joka hänkin on yksinäinen ja kokee olevansa jossain määrin ulkopuolinen.

Ajatus kirsikankukkahaudukkeesta ei ollut haihtunut Sentarōn mielestä unen näkemisen jälkeen. Hän oli selvittänyt asiaa internetistä. Saatuaan tietää, että sellaista todella oli olemassa, hän oli sulkenut silmänsä toviksi liikutuksesta. Olisi tehnyt mieli tilata hauduketta ja lisätä sitä saman tien dorayakiin, mutta hän torjui ajatuksen. Se ei ollut nyt mielekästä, eihän hän voinut testata omia dorayakeja tällä hetkellä. Jos sitä paitsi sen entisen pikkutytön kotiseudulla oli todella suolattu kirsikan terälehtiä, hän halusi käyttää nimenomaan niitä. 

Hän oli äskettäin lähettänyt Tokuelle postikortin, jossa kertoi tulevansa vierailulle Wakanan kanssa. Oli epävarmaa, oliko kortti jo ehtinyt saapua, mutta Tokue tuskin oli lähtenyt asioille juuri nyt. Kyllä vierailu jotenkin järjestyisi, jos he vain menisivät paikan päälle. Osoitekin oli selvillä, joten he voisivat mennä asunnolle, jos Tokueta ei näkyisi myymälässä.

Lempeän näköinen sinitaivas levittäytyi Tesnhōenin metsikön yllä. Pensasaidan takana sahatammen oksat keinuivat valossa kimallellen.

Tässä on kirja, josta en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Tarina on kaunis, ja kolmen eri ikäisen hahmon hauras ystävyys on todella koskettavaa, liikuttavaa. Kuitenkin hahmot itsessään jäivät minulle etäisiksi. Oli nykyhetki, menneestä tiedossa oikeastaan vain vankilareissu ja elämä eristyksissä. Hahmot tuntuivat irrallisilta. Ehkä se on ollut kirjailijan tarkoituskin, tuoda yhteen kolme erilaista ihmistä, antaa heidän jakaa lyhyt aika keskenään ja sen jälkeen taas lähteä tahoilleen.

Kiinnostavinta antia on eristyneisyys. Tokuella sairauden takia, ja niin että vaikka sairaus on parantunut vuosikymmeniä sitten, on hän edelleen pelkoa aiheuttava. Vaikka sairauteen on lääke, vaikka aikoinaan sairastaneet eivät enää voi tartuttaa muita, silti Tokueta kartetaan. Ja kun kerran on asunut leprasairaille varatulla alueella, ei sieltä pääse muualle. Sentarōn kohdalla eristyneisyys tulee vankilataustasta. Hän ei uskalla ottaa yhteyttä äitiinsä, koska pelkää aiheuttavansa häpeää. Päivät täyttyvät työstä, illat ryyppäämisestä, ystäviä ei ole ennen kuin Tokue ja Wakana ilmestyvät kuvioihin. Wakanan kohdalla viitataan epämääräisiin kotioloihin, joiden takia hän on mieluiten ihan jossain muualla. 

En tiedä oliko ajankohta lukemiselle väärä; tänä pysähtyneisyyden aikana olisin kaivannut tarinaan jotain lisää. Ehkä enemmän ilon hetkiä, enemmän toimintaa ja tapahtumiam ja vähemmän Sentarōn juomista ja apatiaa. 

Tokuen resepti on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Reader, why did I marry him?

Helmet-lukuhaasteessa Tokuen resepti sopii esimerkiksi kohtiin 25, "kirjassa ollaan saarella" ja 29, "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva".

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

 

Kassandra Montag: Tulvan jälkeen

Englanninkielinen alkuteos After the Flood (2019)

Suomentanut Hanna Arvonen

HarperCollins 2020

416 s.

Tulvan jälkeen on kirja johon tartuin puolipakolla, tarpeesta löytää Helmet-lukuhaasteeseen  kohta 28, "tulevaisuudesta kertova kirja". No, eipä tarvinnut lukea montaa sivua kun olin jo uponnut tarinan hurjaan maailmaan. 

Noin tuhat vuotta nykyhetkeä myöhemmin maailma on tulvan vallassa. Kuusivuotista tulvaa on seurannut satavuotinen tulva, joka kuitenkin on ollut mitä ilmeisemmin selvästi sataa vuotta lyhytkestoisempi. Niiden seurauksena suurin osa mantereista on jäänyt veden alle. Elämästä on tullut ankaraa selviytymistaistelua, jossa ihmisten pitää varoa kaappareita ja ruttoepidemiaa. Lapsia  ja nuoria ryöstetään siitoslaivoille, jossa heidät orjuutetaan paitsi kaappareiksi myös synnytyskoneiksi. Siirtokuntia syntyy saarille ja mantereiden rippeille, mutta oikeastaan kukaan ei ole turvassa missään.

Myra on kahden lapsen äiti, joka on kokenut suuren tragedian. Hänen lastensa isä kaappasi mukaansa tytöistä vanhemman, Row'n, tuolloin viisivuotiaan. Pian tämän jälkeen syntyi Pearl. Myra ja Pearl ovat eläneet kaksin vuosia, kalastaneet kaiket päivät ja vaihtaneet saaliin erilaisiin tarvikkeisiin. Kun Myra kuulee, että Row on nähty kaukana pohjoisessa Laaksossa, hän lähtee sinne. Matka on tietenkin vaarallinen ja vastoinkäymisiä täynnä. Ensin matkaan tarttuu Daniel, sitten kolmikko pelastetaan haaksirikosta oudohkoon laivaan. Keitä ovat Myran ja Pearlin elämään tulleet ihmiset, ja mikä heitä ajaa tiettyyn suuntaan? Keneen voi luottaa, kun monilla on taka-ajatuksia ja salaisuuksia?  

"Asia on niin... Emme etsi mitä tahansa maata, vaan oikeanlaista maata. Elättelin toivoa, että Andit olisi paras mahdollisuutemme. Siellä on paljon kyliä ja satamia. Meidän on asetuttava lähelle asutusta, jotta voimme käydä kauppaa, mutta meillä pitää olla myös riittävästi tilaa ja resursseja, jotta voimme viljellä maata, kasvattaa karjaa, hakata puita rakentamiseen. Emme voi asettua mihin tahansa ja odottaa selviytyvämme."

Tiesin, että hän oli oikeassa. Kylät ja satamat olivat ylikansoitettuja ja maat niiden ympärillä oli usein tyhjennetty kaikista resursseista niin, että ne olivat hedelmättömiä ja asumiskelvottomia. Joet kuivattiin kastelemalla kylien viljelysmaita ja puut hakattiin kaupattavaksi satamissa. Tai maa itse tuntui olevan haluton ylläpitämään elämää; se saattoi olla kivikkoa, jossa mikään ei voinut kasvaa, tai suota, jossa oli vain pilaantunutta vettä ja outoja eläimiä.

"Kyllä me löydämme sen, mitä tarvitsemme", minä vakuutin hänelle miettien, miten saisin hänet taivutelluksi Laakson kannalle.

Pidän siitä, että tässä dystooppisessa maailmassa on kuitenkin melko paljon ihmisiä eikä siinä olla ihan yksin. Vaikka resursseista kilpaillaan, on kuitenkin mahdollista saada ystäviä. Maailma ei ole täysin toivoton paikka.

Dystopian ohelle tuntui väliltä siltä, kuin lukisi merirosvoseikkailua. Iso osa tapahtumista sijoittuu veneeseen tai laivaan, jossa koko ajan saa tarkkailla näkyykö kaappareiden alusta. Muutama ikävä laivojen kohtaaminen tapahtuu, onpa mukana takaa-ajokin. Kunnon seikkailumeinikiä siis! 

Myran ja Pearlin elämää Abramin laivalla olisin halunnut tiivistää. Päivät toistuvat aika samanlaisina, ja jonkin verran on toistoa siitä, että miten Myra saa vakuutettua Abramin ja miehistön siitä, että Laakso on heille oikea paikka. Samalla hän vatvoo tunteitaan, että kokee pettävänsä uudet ystävänsä, koska ei kerro heille kaikkea mitä tietää. Lisäksi ihastumiset / rakastumiset ja sekstailut ovat jokseenkin turhia, vähän päälleliimatun tuntuisia. Niin kuin olisi tullut pakko laittaa mukaan vähän romantiikkaa, ettei olla pelkästään seikkailemassa verisin käsin.

Kaikkinensa tämä oli ihan viihdyttävää luettavaa, josta ei ehkä kuitenkaan jää kovin pysyvää muistijälkeä.

Kirjaan on tutustuttu myös ainakin blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kuunnellut äänikirjat ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii myös vaikkapa kohtiin 11, "vaihtoehtohistoria" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Camilla Sten: Arvtagaren

 

Camilla Sten: Arvtagaren

Norstedts 2020

419 s.

Luin vuosi sitten Camilla Stenin kirjan Staden, suomennettu nimellä Kadonnut kylä. En pitänyt sen henkilöhahmoista, mutta juoni oli koukuttava. Sen kohdalla olin etukäteen pelännyt, että kohdataanko siinä zombeja tai muuta yliluonnollista, ja vähän samaa arvoin Arvtagarenin kohdalla. Molemmissa kun on hylätty ympäristö kaukana kaikesta, ja pian alkaa kuulua kummallisia ääniä, näkyä hahmoja varjoissa ja niin edelleen. 

Eleanor on kasvosokea, se on vaivannut häntä aina. Hän tuntee ihmiset äänestä, asennosta, liikekielestä. Yhtenä sunnuntaina hän on menossa päivälliselle isoäitinsä Viviannen luo, ja huomaa heti ovella että jokin on pielessä. Isoäiti on verinen, tekee kuolemaa. Eleanor tiedostaa kohdanneensa ovella murhaajan, mutta ei pysty kertomaan kuka se on. Hahmo ei päästänyt ääntäkään, eikä liikkunut tunnistettavalla tavalla. 

Isoäidin kuoltua Eleanor kuulee tämän omistamasta Solhögan kartanosta. Hän lähtee sinne viikonlopuksi puolisonsa Sebastianin, tätinsä Veronikan ja asianajaja Rickardin kanssa. Talo on autio, ollut asumattomana vuosikymmeniä. Taloa on hoitanut salaperäinen Bengtsson, jota ei nyt kuitenkaan löydy mistään. Talossa tapahtuu muutenkin kaikkea kummallista, mistä varsinkin Eleanor kärsii. Monelle asialle on looginen selitys, kuten ruokahissille, mutta ei ennen kun hahmo ja ehkä myös lukija on ehtinyt säikähtää. Kaiken huipuksi alueelle iskee lumimyrsky, joka sulkee nelikon kartanoon lähes vangeiksi. 

Kylmä, sähkökatkot, lattian narahdukset, käynnistymättömät autot, jalanjäljet lumessa  - siinäpä oivat ainekset kunnolliseen suljetun huoneen mysteeriin! Kartanossa Eleanor pääsee vähitellen suvun salaisuuksien jäljille ja alkaa ymmärtää, miksi Vivianne-isoäiti oli niin kylmä ja ankara sekä lapsiaan että häntä kohtaan.

"Hur länge var vi ute?" frågar jag.
Hans ögon är glansiga och hans kinder bleka när han säger:
"Nästan en halvtimme. Klockan är efter midnatt."
"Har Rickard kommit tillbaka?"
Sebastian skakar på huvudet.
"Jag kollade i vinkällaren. Han är inte där."
Jag biter mig i kinden.
"Jag gick dit när ni inte kom tillbaka", fortsätter Sebastian. "När jag inte hittade er där så ville jag ge mig ut och leta efter er, men jag - jag visste inte i vilken riktning jag skulle gå, och jag kunde inte se er i snöfallet, och jag..." Han stänger munnen. Jag ser att han har knutit händerna så hårt att knogarna vitnat.
Jag blundar och skakar på huvudet. Mitt huvud bultar.
"Det var bra", säger jag och öppnar ögonen. "Det var bra, Sebastian. Det var rätt sak att göra."
Sebastian, som alltid varit så stark för mig, som varit min fasta punkt. Det ser ut som att han är på väg att gå i bitar.
Jag säger, mellan stela, blodlösa läppar:
"Det var någon där ute med oss. I stormen."

Tykkäsin tästä, joskin olin koko ajan varpaillani, odotin että tuleeko joku yliluonnollinen käänne. Ei onneksi tullut, vaan asioille on looginen selitys. Sellainen, joka on helppo hyväksyä. 

Tarina on jännittävä mutta myös surullinen. Jännitys tulee nykyhetken olosuhteista; hiukan karmivasta ympäristöstä ja pahasta lumimyräkästä. Henkilöhahmojen välit kiristyvät sitä mukaa mitä selvemmäksi käy, että kartanon alueelta ei pääse pois. Surullisuus tulee Eleanorin suvun tarinasta; se alkaa 1960-luvulta ja siinä on useampia murheellisia ihmiskohtaloita. Onnen hetket ovat olleet vähissä sillä tiellä, mitä Vivianne kulki matkallaan Solhögan valtiattareksi, äidiksi ja isoäidiksi. 

Henkilöhahmoista pidin enemmän kuin Stenin aiemmassa kirjassa. Kasvosokeus on mielenkiintoinen ja yllättävä ominaisuus päähenkilöllä. On kiinnostavaa mutta myös surullista lukea, mitä se on aiheuttanut. Eleanor ei aina voi luottaa näkemäänsä, eivätkä muut aina usko että hän on nähnyt jotain. Sebastianin pelokkuus ja murtumisuhka on myös yllättävää. Kuka tukee ja ketä, kun kartano ja lumimyrsky näyttävät pahimmat puolensa? Myös Vivianne ja Veronika ovat kiinnostavia hahmoja, vaikka heidän vihamielisyytensä ja jopa julmuutensa tekee heidät suorastaan vastenmielisiksi. Mutta vaikka en heistä pidäkään, he ovat tarinalle välttämättömiä. 

Myös tämä kirja on tulossa suomennettuna, Bazar julkaisee sen keväällä 2021 nimellä Perijä. 

 

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

 

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Ranskankielinen alkuteos L'art de perdre (2017)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2019

575 s.

Alice Zeniter on itselleni uusi kirjailija, mutta taitaa olla niin että häneltä ei ole vielä suomennettu muuta kuin tämä hänen neljäs romaaninsa. Pirkanmaalta ei näyttänyt löytyvän mitään myöskään muilla kielillä, joten ei ihme että hän on jäänyt minulta pimentoon. 

Zeniter kertoo vahvan ja tunteikkaan sukutarinan. Kirjan ensimmäisessä osassa ollaan Algerian maaseudulla, jossa Ali on noussut seudun mahtimieheksi. Maailmansodassa taisteltuaan hän on ollut sankari, mutta Algerian halutessa itsenäistyä häntä aletaankin pitää petturina. Hän on harki, algerialainen joka on taistellut Ranskan armeijassa. Vuonna 1962 hän lähtee perheensä kanssa Ranskaan, pakoon vainoja.

Toisessa osassa tarina etenee Alin vanhimman pojan Hamidin näkökulmasta. Perhe asuu pitkään leirissä, ennen kuin saa lopulta oman kodin. Hamid haluaa irtautua Algeriasta ja suvustaan, hän haluaa haastaa isänsä mielipiteet. Pariisi on se paikka, minne hän haluaa ja minne myös pääsee. Töitä löytyy, puolisokin. Vanhemmat ja sisarukset pysyvät Hamidin elämän laitamilla, mutta hän kokee ettei hänellä juuri ole yhteistä heidän kanssaan. 

Kolmannessa osassa pääroolissa on Hamidin tytär Naïma. Taidegalleriassa työskentelevä Naïma ei tiedä sukunsa historiasta juuri mitään, eikä se varsinaisesti ole vaivannut häntä. Kun hänelle ilmoitetaan työmatkasta Algeriaan, hän yrittää saada isänsä kertomaan asioista - turhaan. Isä väittää, ettei muista mitään. Naïma lukee paljon Algeriasta ja etenkin harkeista. Hän ymmärtää ja pelästyykin siitä, kuinka vihattuja harkit yhä ovat. Työmatka Algeriaan tuntuukin samaan aikaan kiinnostavalta ja pelottavalta. Pääseekö hän maasta pois? Tapaako hän sukulaisiaan? Miten häneen suhtaudutaan ranskalaisena harkin jälkeläisenä?

Ali jurottaa hiljaa keittiössä. Kylpyhuoneen putket kohisevat ja paukkuvat seinien sisällä. Hän tietää, ettei hän pysty pitämään lapsiaan lähellään. He ovat jo etääntyneet liikaa.

Eivät he halua vanhempiensa maailmaa, pikkuruista maailmaa, joka ei yllä kuin asunnolta tehtaalle tai kauppaan. Maailmaa, joka avartuu vain hieman kesällä, kun he käyvät tapaamassa Messaoud-enoa Provencessa, ja sulkeutuu taas tuon yhden aurinkoisen kuukauden jälkeen. Maailmaa, jota ei ole olemassa, koska se maailma oli Algeriassa, täällä Ranskan laitamilla sitä ei enää ole tai ei ole koskaan ollutkaan.

He haluavat kokonaisen elämän, eivät pelkää selviytymistä. Eivätkä he etenkään halua enää kiittää heille annetuista murusista. Sillä sitä heidän elämänsä on tähän asti ollut: murusia. Enempää hän ei ole kyennyt perheelleen tarjoamaan.

Tarina käy läpi useita vuosikymmeniä, se kulkee maalta kaupunkiin, jos ei rikkaudesta niin hyvätuloisuudesta köyhyyteen. Luku- ja kirjoitustaidoton Ali on Algeriassa ollut kunnioitettu mahtimies, Ranskassa hän ei ole kukaan. Hän pettyy itseensä, ja Hamid pettyy häneen. Hamid haluaa olla vahva, siksi hän irtautuu perheestään. Mutta Naïman aikana Hamidkin on jo rauhoittunut, tavallaan alistunutkin. 

Vaikka kirjassa pohditaan identiteettikysymyksiä, ne eivät yksinään hallitse tarinaa. Tärkeitä teemoja ovat myös sukupolvien välinen ero kyvyssä sopeutua uusiin olosuhteisiin, muistojen paino, tarve unohtaa ja uudistua, tarve löytää oma paikkansa siellä missä on. 

Tarina on intensiivinen, ja se herättää monenlaisia tunteita. Se saa pohtimaan, onko maailmassa mikään muuttunut, vai yhäkö on niin että ihminen on muukalainen jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat tulleet muualta. Yhä edelleen väkivalta on turhan usein keino, jolla erimielisyyksiä ratkaistaan. Vaikka tässä tarinassa on paljon surua, ulkopuolisuutta ja vihaa, on siinä myös yhteenkuuluvuutta ja lämminhenkisyyttä. 

Pariisi-Dakar - kirjarallissa ollaan siirrytty Algeriaan. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy - lopultakin! - kohta 26, "kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö". Kirja sopii myös esimerkiksi kohtiin 9, "kirjassa kohdataan pelkoja", 31, "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla" ja 37, "ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa".

Kirja joka maasta - haasteeni saa kuitattua Algerian.

Unohtamisen taitoa on luettu melko paljon, postaus löytyy muun muassa blogeista Kirjabrunssi, Anun ihmeelliset matkat ja Donna mobilen kirjat.