Charles Dickens: Saiturin joulu: joululaulu

Charles Dickens: Saiturin joulu: joululaulu
Englanninkielinen alkuperäisteos A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas (1843)
Suomentanut: Tero Valkonen
Kuvittanut: Minna Alanko
Kansi: Taivo Org
Basam Books 2012
111 s.




Saiturin joulu: joululaulu on suomennettu monesti ennenkin, usealla nimellä. Vuonna 1898 W. Churbergin suomennos sai nimen Joulun-aatto, Werner Anttilan käännös vuodelta 1932 on nimeltään Jouluaatto: aavetarina jouluksi, Kari Jalosen suomennos vuodelta 1972 tuntee nimen Jouluilta, ja edellinen, Marja Helanen-Ahtolan vuoden 1984 käännös on Joululaulu: aavetarina joulusta. Tähän on jatkoksi saatu Tero Valkosen tulkinta täydennettynä Minna Alangon kuvituksella.

Häpeäkseni tunnustan lukeneeni kirjan nyt ensimmäistä kertaa. Yksi syy oli ihastuttava, houkutteleva kansikuva ja toinen se, että päätin postata joulukuussa sellaisista kirjoista joiden nimessä esiintyy sana joulu jossain muodossa.

Saiturin joulu: joululaulu on kertomus Ebenezer Scroogesta, happaman katkerasta, yksinäisestä miehestä. Hänen mielestään joulu on humpuukia kuten kaikki muukin, mikä ei tuota rahaa. Hän ei anna rahaa köyhille, ei osallistu perheaterialle sisarenpoikansa kanssa eikä haluaisi maksaa apulaiselleen palkkaa joulupäivästä, päivästä jolloin apulainen ei tee työtä.

Tällä kertaa jouluaatosta tulee kummallinen. Tultuaan töistä kotiin Scrooge kohtaa edesmenneen työtoverinsa haamun. Tämä on tullut kertomaan, että Scrooge on kohtaava kolme henkimaailman olentoa. Niin tapahtuukin. Jokainen hengistä näyttää Scroogelle hänen elämäänsä liittyviä asioita, niin mennyttä kuin tulevaakin. Jos itaruus ja itsekkyys vielä jatkuu, Scroogen kohtalo on sinetöity.

Leikki oli nimeltään "Kyllä ja ei", ja siinä Scroogen sisarenpojan tuli ajatella jotakin ja muiden arvata, mistä oli kyse. Hän vastasi kysymyksiin vain "kyllä" tai "ei". Hänelle esitetyt kysymykset paljastivat, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä, varsin epämiellyttävää eläintä, julmaa eläintä, eläintä joka toisinaan murisi ja mylvi ja toisinaan taas puhui, eläintä joka asui Lontoossa, käveli kaduilla, ei suostunut leikin kohteeksi, ei ollut kenenkään hihnassa, ei asunut eläintarhassa, ei tullut koskaan tapetuksi torilla, ei ollut hevonen, aasi, lehmä, härkä, tiikeri, koira, sika, kissa tai karhu. Sisarenpoika purskahti joka kysymyksen kohdalla nauruun, ja hän oli niin hilpeällä tuulella, että joutui nousemaan sohvalta ja polkemaan jalkaa. Lopulta pullukka sisko joutui samanlaiseen tilaan ja huudahti: "Minä tiedän! Minä tiedän, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"
"No mikä?" Fred huudahti,
"Enosi Scro-o-o-o-oge!"

Henkien näyttämistä asioista Scrooge saa todellakin ajattelemisen aihetta, ja niinkuin joulutarinaan sopii, hänen luonteensa muuttuu täysin.


Ihastuin Saiturin joulu: joululauluun, luin sen kertaistumalla alusta loppuun. Tarina on samaan aikaan karu ja hellyyttävä, kylmä ja lämmin, vihainen mutta toiveikas. Ja mikä tärkeintä, loppu on jos ei onnellinen niin kuitenkin toivoa herättävä. Opetuksena otettakoon se, että aina on niitä joilla menee heikommin eikä heidän auttamisensa ole itseltä pois.