Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Pete Suhonen: Valkoinen joulu
WSOY 2013
279 s.
Postilaatikkoon pyytämättä tupsahtanut arvostelukappale







Olen aiemmin kirjoittanut postauksen Pete Suhosen esikoisteoksesta Hitlerin kylkiluu, josta pidin kovasti. Valkoinen joulu päätyi lukulistalle perinteiseen tapaan; selasin keväällä töissä paperikatalogia ja poimin syksyn kirjat, joissa on kiinnostava kansi tai esittelyteksti.(Tässä oli molemmat.)

Kirjassa seurataan useaa henkilöä. On Janne, työttömäksi jäävä lehdenjakaja joka haaveilee kahvilassa työskentelevästä Siljasta. Silja huomaa lehdenjakajan, käyhän tämä joka aamu kahvilassa ostamassa samat tuotteet, mutta hän haaveilee Sebastianista. Sebastian puolestaan huomaa Siljan mutta ei piittaa tästä muuten kuin hyvärunkoisena naisena, tärkeämpää ovat raha ja huumeet, ja etenkin huumevelat. Sebastian odottaa miljonääri-isoisänsä kuolemaa. Isoisä, Konrad, puolestaan haluaa kiusallaankin elää kauan, ainakin niin kauan että ehtii siittää uuden perillisen, ettei vaan pojanpoika pääse hänen omaisuutensa kimppuun. Mukana on myös Hän, nimettömäksi jäävä hahmo, joka Ison Tyypin käskystä tarkkailee kaikkia edellä mainittuja. Hän on tulkittavissa Göraniksi, Konradin kuolleeksi pojaksi, Sebastianin kuolleeksi isäksi.

Lähtökohdat romaaniin ovat herkulliset, mutta minua se ei vienyt täysin mukanaan. Odotin kirjalta paljon, ehkä liikaa, ja päällimmäiseksi mietteeksi jäi hirveän kliseinen ja mitäänsanomaton "ihan kiva". Jotenkin henkilöt jäivät irrallisiksi. Kaikkia seurattiin vuoronperään lyhyissä luvuissa, mutta koin heidät silti etäisiksi. Kaikki linkittyivät johonkin, mutta vastavuoroisuutta ei ollut vaan henkilöhahmoista tuli kuin jono, jossa ihmiset ovat lähekkäin mutta silti kovin kaukana. En erityisemmin pitänyt heistä yhdestäkään.

WSOY:n nettisivulla kirjan esittely alkaa: "Hehkuviininlämpöinen jouluromaani, jossa Firman haalarit vaihtuvat tontun työasuksi." Minä en löytänyt kirjasta lainkaan lämpöä, vaan pelkkiä negatiivisia tunteita ja asioita. Yksinäisyyttä, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, epäonnistumista, pettymystä. Vaikeuksistaan huolimatta ihmiset jaksavat yrittää, saada asioihin muutosta. Ikävä kyllä kaikki jää pyristelyn tasolle eikä kenellekään ole luvassa onnea.

En saa, mitään en anna. Minun ei pidä miettiä kattausta, lahjaa lapsille saati vaimolle tai anopille, kortteja kirjoitettavaksi. Niin, kortteja. Suomessa lähetetään yhä neljäkymmentämiljoonaa joulukorttia. Kahdeksan per asukas. Minulle ei ole elämäni aikana tullut ainuttakaan.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin, kuinka joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos.

Joulukuu on kuukausista pahin, mutta Tapaninpäivän jälkeen kaikki on jo helpompaa ja loppiaisena, kun roskahuoneiden vierustat kasvavat kuusenrankoja, minä juhlin. Ravintola Kannaksessa burgeri, iso olut ja kohti kevättä, kesää ja syksyäkin. Niin se menee. hyvin se menee. Kunhan muistan, että en ole ainoa, joka on yksin. 

Parasta kirjassa on sen kieli. Suhonen osaa piilottaa ikäviin tapahtumiin ironiaa, mikä saa lukijan mietteliääksi. Vaikka asiat esitetään niin, että niille voi nauraa, on niissä mukana syvällisempi puoli. Pinnalta pettävän kepeä on pohjalta synkeä ja raskas. Valkoinen joulu muistuttaa kulutushysterian ja lahjakilpailun keskellä, että paljon on myös heitä joille lahjojen tai ruokalajien määrällä ei ole mitään merkitystä. Kukin lukija pohtikoon tahollaan, mitä joulu hänelle merkitsee, miten asiat ovat ja ennen kaikkea miten niiden pitäisi olla, jotta itsen ja muiden kanssa olisi hyvä elää.