Patrick Modiano: Dora Bruder

Patrick Modiano: Dora Bruder

Ranskankielinen alkuteos Dora Bruder (1997)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2020

158 s.

Patrick Modiano, Pariisin miehitysajan muistaja, vähäisellä sivumäärällä niin paljon sanova. Onneksi hänen teoksiaan on saatu suomeksi, ja onneksi hän on kirjoittanut kirjoja joiden sanoma ei vanhene kahdessakymmenessä vuodessa. 

Tarinan kertoja on törmännyt kahdeksan vuotta sitten lehtileikkeeseen, joka oli vuodelta 1941 ja jossa kaivattiin kadonnutta Dora Bruderia. Dora on jäänyt vaivaamaan hänen mieltään ja hän päättää yrittää selvittää, kuka Dora oli ja mitä tälle tapahtui. Kulkiessaan Doran jäljillä hän huomaa heidän tiensä risteävän: hän on ollut joissain samoissa paikoissa, kulkenut joitain samoja teitä kuin Dora tai tämän vanhemmat. Osittain onnekkaasti hän pääsee Doran jäljille, vaikka monia asioita jää myös piiloon. Kuitenkin asiat valkenevat sen verran, että kertoja ja lukija saavat kuvan Dorasta ja siitä, millaista elämä oli juutalaisena nuorena miehitetyssä Pariisissa. 

Luulisi että paikoissa säilyy edes kevyt jälki niissä asuneista ihmisistä. Jälki: aukko tai kohouma. Ernest ja Cécile Bruderista ja Dorasta sanoisin: aukko. Minulle tuli aina poissaolon tai tyhjyyden tunne, kun liikun paikoissa joissa he olivat eläneet.

(...)

En tiedä, oliko Dora Bruderilla ystäviä Marian pyhän sydämen sisäoppilaitoksessa. Vai mahtoiko hän pysytellä erillään muista. Niin kauan kuin en ole haastatellut yhtäkään hänen silloisista koulutovereistaan, voin tehdä pelkkiä oletuksia. Pariisissa tai jossain lähiössä elelee taatusti vielä joku seitsemänkymppinen rouva, joka muistaa entisaikojen luokkatoverinsa tai kaverinsa makuusalista - 15-vuotiaan Dora-nimisen tytön, pituus 1 m 55 cm, soikeat kasvot, harmaanruskeat silmät, harmaa urheilutakki, viininpunainen villapusero, tummansininen hame ja hattu ja ruskeat urheilujalkineet.

(...)

Ajattelen Dora Bruderia. Mietin, että hänen karkumatkansa ei ollut yhtä yksinkertainen kuin se jonka minä tein parikymmentä vuotta myöhemmin, kun maailmasta oli jälleen tullut vaaraton. Joulukuussa 1941 koko Pariisi ulkonaliikkumiskieltoineen, sotilaineen ja poliiseineen oli hänelle vihamielinen ja halusi tuhota hänet. Hänellä oli 16-vuotiaana koko maailma vastassaan ilman että hän tiesi miksi.

(...)

Isä yrittää löytää tyttärensä, ilmoittaa tämän katoamisesta poliisiasemalla, ja illan lehdessä julkaistaan katoamisilmoitus. Mutta isääkin etsitään. Vanhemmat kadottavat lapsensa ja toinen heistä vuorostaan katoaa maaliskuun 19. päivänä, ikään kuin sen vuoden talvi olisi erottanut ihmiset toisistaan, sotkenut ja pyyhkinyt pois heidän reittinsä niin tyystin, että herää epäilys, ovatko he lainkaan olleet olemassa. Eikä apua heru mistään. Ne ihmiset, joiden on määrä etsiä teitä ja löytää teidät, kirjaavat teidän kortistoihinsa vain pyyhkiäkseen teidän sitten paremmin pois - lopullisesti.

Joskus mietin, onko todella tarpeen että monelta kustantamolta ilmestyy joka vuosi monta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa, niin tietoa kuin kaunoa. Dora Bruderin kaltaiset kirjat painottavat minulle, että kyllä on. Meidän pitää muistaa ihmiset, yksilöt, niin että heitä ei ole vain niputettu osaksi persoonatonta nimilistaa. 

Kirjassa on vähän sivuja, mutta siinä on valtava tunnelataus joka kestää ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Luin sitä noin puolet päivällä, sitten illalla nukkumaan mennessäni luin alusta uudelleen, ja nyt luin sen vielä kertaalleen kun yritin päättää mitkä hienoista kohdista nostaisin sitaateiksi. Tarina on pohdiskeleva, lämmin, koskettava. Se nostaa esiin yhden monista, tytön jolla ei ollut mahdollisuutta elää normaalia nuoruutta, saada elää unelmiaan. Se muistuttaa meitä hirvittävästä ajanjaksosta, jolloin niin kovin monen ainoa niin sanottu rikos oli vain olla olemassa. 

Tämä on tärkeä, intensiivisyydessään vangitseva kirja, jonka soisin mahdollisimman monen lukevan. Taidan hankkia tämän omaan kirjahyllyyni, sillä uskon palaavani tähän vielä monta kertaa.

Dora Bruder on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Mitä luen? ja Taikavuori.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 38, "kirja on käännetty hyvin". Lotta Toivasen suomennosta on ilo lukea, esimerkiksi sanavalinnat ovat monesti muita kuin niitä ilmeisimpiä. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan" ja 17, "kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi".

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

 

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet

WSOY 2021

367 s.

Neuvosto-Viron historia on itselleni täysin vieras aihe, siksipä halusin tutustua Olev Roosin tarinaan. Lukemisen jälkeen voin vain todeta, että karua on ollut. 

Olev syntyy 1930-luvulla köyhään perheeseen. Isä Urmas on kova juomaan ja heikko tekemään töitä, lisäksi hän on väkivaltaan taipuvainen. Elämä on ollut hänelle pettymys, eikä hän tiedä miten käsitellä asiaa. Äiti Sirle on myös odottanut elämältä enemmän kuin mitä se on hänelle tarjonnut. Pienipalkkainen työ kalatehtaalla päästää Sirlen kodin ulkopuolelle ja auttaa selviytymään taloudellisesti. Vastarintataistelijoiden, metsäveljien, auttaminen tuo elämään vähän toivoa. 

Olevin suuri intohimo on lukeminen, hän lukee kaiken mitä käsiinsä saa. Usein hän herättää hämmennystä sillä, että toistelee lukemaansa ilman että oikeastaan on ymmärtänyt, mistä on kyse. Pienikokoisena ja säikkynä hänet jätetään ulkopuolelle. Jos Olev pääsisi oppikouluun, hänellä voisi olla mahdollisuus edetä hyvään virkaan. Näin ei kuitenkaan käy, vaan hän jää töihin kolhoosiin. Siellä taas tarvittaisiin käden taitoja, joita Olevilla ei ole, joten myös työelämässä hän on naureskelun ja pilkan kohde. Hän ei itse tunnu juuri piittaavan asiasta, eikä välitä vaikka saa kylähullun maineen. 

Vuosikymmeniä myöhemmin Viro itsenäistyy, ja Olevin työ kolhoosilla päättyy. Elämä ei kuitenkaan muutu ainakaan paremmaksi, sillä hänellä ei ole muita työmahdollisuuksia. Kotitalo rapistuu, mutta siellä hänellä on kuitenkin kohtalaisen hyvä olla. Kun Saarenmaalle alkaa tulla suomalaisia ensin turisteina ja sitten kesäasukkaina, Olev pääsee taas työnsyrjään kiinni. Kaikki kuitenkin on hänelle melko yhdentekevää, asiat nyt vain ovat niinkuin ovat. 

"Mutta äiti, nekin ovat tärkeitä aiheita, joista aikanaan koulussa puhuttiin paljon ja lehdissä ja kirjoissa kerrotaan jatkuvasti", yritti Olev.

Äidin kasvot olivat jäykät ja ääni kylmä.

"Muista lapsi, että kaikki mitä opettajasi sanoi tai mitä lehdet kertovat, ei ole totta. Luota sinä Luojaan äläkä Leniniin. Kommunismia eivät ylistä kuin kommunistit itse, ja he ovat valehtelijoita - jokainen. Me emme sosialismia kehuvia näyttelyitä kaipaa."

Linnasta lähdettyään he menivät kerrankin ravintolaan syömään. He tilasivat yksinkertaisen lihapadan ja perunoita. Ruoka oli tyydyttävää, mutta lopulta ruokaa vaikuttavampaa oli saada kokea, millaista oli olla palveltavana ja nähdä ympärillä niin paljon kauneutta. Tila oli sisustettu hienosti, mikä oli erityisesti Sirlen mieleen. Hän päätti jättää palvelijoiden ynseyden omaan arvoonsa, sillä koskaan hänen aikuisiällään ei kukaan tuntematon ollut valmistanut ja kantanut hänen eteensä ruokaa. Kaikesta valmistautumisesta ja parhaimpiinsa pukeutumisesta huolimatta he tunsivat itsensä epävarmoiksi, ulkopuolisiksi, ikään kuin tunkeilijoiksi. Aterian ajan he istuivat hiljaa ja vilkuilivat ympärilleen. 

Olevin tarina on koskettava, suorastaan surullinen. Ei voi olla miettimättä, mikä kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi päässyt oppikouluun. Mutta kommunistisen puolueen valta on ollut niin suuri, että sen sääntöihin sopimattomalla ei ole ollut mahdollisuuksia, ei vaikka henkilö olisikin ollut jossain asiassa hyvin lahjakas. Kommunismiin liittyen on mielenkiintoista lukea kyläläisten jännitteisistä väleistä, siitä kuinka usko puolueeseen kasvaa ja vähenee, kuinka sanomisia pitää varoa, kenelle voi sanoa mitä... Olev joutuu ristiriitaisiin tilanteisiin, koska häneltä puuttuu tilannetaju ja hän ottaa kuulemansa ja lukemansa kirjaimellisesti. Häneltä puuttuu sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän sopeutuisi erilaisiin porukoihin, siksi hän on aina vähän ulkopuolinen. 

Pari asiaa minua jäi mietityttämään. Ensinnäkin kirjan nimi, miksi siinä on kyyneleet? Olev ei itke, ei missään tilanteessa. Ja vaikka tarina on surullinen, ei Olev itse koe elämäänsä erityisen huonoksi. Toinen, mitä jäin pohtimaan, on Urmaksen lähtö. Sirle kertoo Oleville että Urmas vietiin Siperiaan, vaikka niin ei ollutkaan. Mietin, miten Urmas päätyi sinne, missä eli loppuelämänsä, ja miksi hän ei ei enää ottanut yhteyttä Oleviin. 

Lukemisesta jäi minulle harmaa olo. Elämä on synkkää, ilonhetkiä on vähän. Onneksi mukana on joitain todella voimallisia kohtauksia, esimerkiksi Olev ja Katia merenrannalla, Liisi johdattamassa kyläläiset äänestämään ja Olevin ja Sirlen pakoyritys, jotka tuovat tarinaan väriä. Minkäänlaista toiveikkuutta en kuitenkaan tunne, pikemminkin syvää toivottomuutta.

Olev Roosin kyyneleet on luettu myös Kirsin konttuurissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan sen kohtaan 11, "kirja kertoo köyhyydestä". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 8, "kirja jossa maailma on muutoksessa", 12, "kirjassa ollaan metsässä" ja 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä".

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Rökridå

 

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Rökridå

Norjankielinen alkuteos Røykteppe (2020)

Ruotsiksi kääntänyt Marianne Mattsson

Wahlström & Widstrand 2020

328 s.

Kovan luokan dekkarimenestyjät Jørn Lier Horst ja Thomas Enger yhdistivät taannoin voimansa, ja alkoivat kirjoittaa Blix & Ramm -sarjaa. Avausosa Nullpunkt, jonka luin ruotsinnoksena Nollpunkt, esitteli poliisi Alexander Blixin ja "bloggaaja" Emma Rammin. Heittomerkit siksi, että mielestäni bloggaaja on täysin väärä termi henkilölle, joka on toimittajana verkkolehdessä nimeltä news.no. Jos omaa blogiani mietin, niin minulla ei ole pomoa, enkä esimerkiksi mene vankilaan haastattelemaan murhaajaa juttuani varten...

Sarjan toinen osa toimii mainiosti myös itsenäisesti luettuna; edelliseen kirjaan viitataan muutamalla lauseella, mutta ei kerrota juonesta juurikaan. Esimerkiksi syyllisen nimeä ei mainita. Ja vaikka Rammilla on tässä poikaystävä, niin minä ainakaan en edes muista, oliko Kasper mukana jo aiemmin. 

On uudenvuodenaatto, ja ihmisjoukko on kerääntynyt puoliltaöin Rådhuskajenille. Myös Emma Ramm on siellä. Mutta samalla kun sekunnit kuluvat kohti keskiyötä ja ilotulitus alkaa, räjähtää pommi. Kuolonuhreja tulee, ja loukkaantuneita on paljon. Alexander Blix ja parinsa Sofia Kovic ovat paikalla nopeasti. Kun Blix pelastaa vedestä loukkaantuneen naisen, jonka todetaan olevan 10 vuotta sitten kidnapatun tytön äiti, tutkinta saa lisäjuonteen. Suuri osa poliisivoimista keskittyy tutkimaan pommia terroritekona, mutta Blix ja Kovic palaavat tutkimaan kadonneen Patrician tapausta. Tehtiinkö aikoinaan kaikki mahdollinen, ja onko mahdollista että tyttö on yhä elossa? 

Myös Emma kiinnostuu tapauksesta, olihan hän paikalla räjähdyksen sattuessa, ja tytön ja äidin tarina tuntuu hänestä hyvältä juttuaiheelta. Koska hän ja Alexander ovat tuttuja jo ennestään, heillä ei ole tyypillinen toimittajan ja poliisin välinen suhde. Molemmat kertovat toisille jotain löydöksiään, eivätkä he painosta toisiaan. Lukiessa on välillä hauska tunne, kun he saavat vuorotellen selville samoja asioita, käyvät samoissa paikoissa ja tapaavat samoja ihmisiä, toisinaan toinen ehtii ensin, seuraavalla kerralla toinen. 

Klockan hade blivit 23.55 när en person i militärgrön jacka med huvan långt nerdragen över huvudet kom gående mot kajkanten. Blix pekade på henne utan att säga något. Kovic stoppade snappuppspelningen och lät filmen rulla normalt.

"Visst är det där en kvinna?" frågade Blix.

"Tror det", sa hon.

Personen verkade sakta in. Sedan stannade hon kanske en meter från en av soptunnorna längs kajen, men inte den som hade detonerat.

"Vad sysslar hon med?" frågade Kovic.

Blix var inte säker. Kvinnan hade gått ett varv runt soptunnan innan hon gick fram till den, men utan att kasta något. I stället gick hon bara vidare. 

"Konstigt", kommenterade Blix tyst. Sedan tappade de bort kvinnan i folkhavet. 

"Ta fram nästa film", sa Blix och noterade klockslaget. "Jag vill titta på det ur en annan vinkel."

På nästa film var kameran riktad mer direkt mot soptunnan som sprängdes. Kovic spolade fram till 23.58. Återingen kunde de se hur kvinnan gick ett varv runt soptunnan, kanske en meter ifrån, som om hon inspekterade den från utsidan. 

Tämä oli todella koukuttavaa luettavaa, istuin sohvalla kuin siihen juurtuneena enkä olisi malttanut jättää kesken hetkeksikään. Pidän siitä, että vaikka päähenkilöillä on historiansa ja traumansa niin ne tulevat esiin lyhyesti osana tarinaa, eivätkä hallitse liikaa. Pidän siitä, kuinka normaaleja Alexander ja Emma ovat, heillä ei ole päihdeongelmia, ei peli- tai muutakaan riippuvuutta, ja elämänhallinta on hyvä. He ovat miellyttäviä, eivät ärsyttäviä. Toki Emma sortuu välillä siihen, että lähtee tutkimaan jotain päähänpistoaan kertomatta kenellekään minne on menossa, mutta pääosin hän pitää Alexanderin kartalla liikkeistään. 

Toivon totisesti, että Horst ja Enger pitävät näppäimistöt sauhuamassa ja kirjoittavat sarjaan monta osaa lisää, samoin toivon yhtä hartaasti että tämäkin sarja käännettäisiin suomeksi. Jos saa sanoa suoraan, niin aika paljon ilmestyy käännöksinä melko yhdentekeviä (usein psykologisia) jännäreitä, joissa ei jännitystä löydy vaikka kuinka etsisi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 14, "kirja on osa kirjasarjaa". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 21, "kirja liittyy johonkin vuodenaikaan" ja 25, "kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa".

Jeffrey Archer: Matka maailman katolle

 

Jeffrey Archer: Matka maailman katolle

Suomentanut Virpi Kuusela

Lukija Panu Vauhkonen

Saga Egmont 2020

George Mallory (1886-1924) oli englantilainen vuorikiipeilijä, joka oli mukana ensimmäisissä brittiyrityksissä valloittaa Mount Everest. Jeffrey Archerin romaani pohjautuu siis todelliseen henkilöön ja tositapahtumiin, mutta on kuitenkin fiktiota. 

Mallory tuntui olevan jo lapsena hurjapää, joka ei pelännyt oikeastaan mitään. Hän oli lisäksi melkoinen huithapeli, jolla aina oli jotain hukassa tai unohtunut, tai jolle nyt vaan sattui käymään niin että aina jotain meni pieleen. Hän oli kuitenkin myös neuvokas ja sai asiat järjestymään parhain päin.

Asiaansopivasti Mallory sai opiskelupaikan Cambridgesta kiipeilytaitojensa ansiosta; hän myöhästyi haastattelusta, ja koska ei päässyt ovesta sisään niin kiipesi muurin yli. Ja pyynnöstä takaisin toiselle puolelle. Tämä oli niin vaikuttava suoritus, että opiskelupaikka irtosi sillä. Ehtipä hän kiivetä myös torneihin niin Pariisissa kuin Venetsiassa, aiheuttaen kohun etenkin jälkimmäisessä.

Mallory avioitui Ruthin kanssa, ja sai kolme lasta. Lasten syntymät osuivat ensimmäisen maailmansodan vuosiin ja vähän sen jälkeen. Sota-aikana Mallory koki huonoa omaatuntoa; opettajana hänet oli vapautettu armeijasta, ja hänestä tuntui kauhealta kun ystävä toisensa jälkeen lähti taisteluun, ja moni jäi palaamatta. Lopulta hän värväytyi lähes väkisin. Sodan jälkeen työt jatkuivat, mutta kiipeily pysyi kuvioissa. Koska Mallory oli testeissä osoittautunut parhaaksi kiipeilijäksi, hänet haluttiin mukaan retkikuntaan, joka tavoitteli Mount Everestin valloitusta. Ensimmäiset kaksi yritystä epäonnistuivat, ja Mallory oli sitä mieltä että tämä oli tässä. Kolmen pienen lapsen isänä, omistautuneena aviomiehenä ja työhönsä tyytyväisenä opettajana hän koki, että maailman korkein vuori oli nyt nähty eikä hänestä olisi sen huipulle kiipeäjäksi. Ruth oli aluksi tyytyväinen päätökseen, mutta ymmärsi sitten, että kiipeilijän luonto ei lähde pois toivomalla. Viimeinen niitti oli keskustelu tuttavan kanssa. Tämä oli menettänyt miehensä kiipeilyonnettomuudessa, mutta sanoi että jos saisi palata menneeseen, hän yhä uudelleen kannustaisi miestään lähtemään. Ruth olikin siis mukana ihmisjoukossa, joka pyrki vakuuttamaan Malloryn vielä yhden retken välttämättömyydestä. 

Lopulta Mallory suostui, mutta päätös koitui hänen kohtalokseen. Mount Everest oli aiemmin osoittanut oikullisuutensa sään nopean muuttumisen ja yllättävien lumivyöryjen kautta, mutta tällä kertaa Mallory ja hänen loppumetrien kiipeilykumppaninsa Andrew Irvine uskoivat pääsevänsä perille. Jokin meni kuitenkin pieleen, ja miehet katosivat vuorelle. Malloryn ruumis löytyi vasta 1990-luvulla, Irvineä ei ole löydetty vieläkään. Tarinan lopussa Archer kertoo Malloryn lapsista ja lapsenlapsista, missä he elävät ja mitä ovat tehneet. Ja kuinka sattuukaan, yksi hänen lapsenlapsistaan on selviytynyt Everestin huipulle. 

En tiennyt ennalta Mallorysta mitään, mutta kun kuuntelun jälkeen katsoin Wikipediaa niin totesin että Archer on kuvannut hänen elämänsä hyvin kattavasti. Pidän siitä, kuinka hyvin tarina on tasapainossa, se ei ole pelkkää kiipeilyä vaan siinä on koko elinkaari. Opiskeluaika sekä Ruthin kosiskelu saavat tilaa. Pidän myös siitä, että tarina etenee välillä myös Ruthin näkökulmasta sekä hänen saamiensa kirjeiden välityksellä. 

Vuorikiipeilykohtaukset sekä niihin liittyvät asiat ovat kaikkinensa vaikuttavia. Fyysiset testit, kokoukset joissa pohditaan retkille osallistujia, paleltumat sekä itse kiipeilytapahtuma eli eteneminen metri metriltä saavat lukijan tuntemaan, kuin olisi itse mukana. Satuin kuuntelemaan kirjaa juuri kun Suomessa oli talven ehkä pisin pakkasjakso, ja vaikka hirmupakkasia ei ollutkaan niin ehkä oli vielä helpompi eläytyä retkikuntien tunnelmiin kuin mitä olisi ollut kesähelteellä. 

Oikein viihdyttävä kuuntelukokemus siis! Harmi vain että Mallory oli todellinen henkilö ja kuoli, olisi ollut kiva saada hänet kotiin ensimmäisenä Everestin huipulle kiivenneenä brittinä. Sitä muuten ilmeisesti yhä arvuutellaan, että pääsikö hän huipulle asti eli menehtyikö hän meno- vai paluumatkalla. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 3, "historiallinen romaani". 

Blogistanian kirjapalkinnot 2020

 

On taas se aika vuodesta, kun kirjasomessa äänestetään edellisvuoden parhaista kirjoista. Osallistun tänä vuonna kaikkiin neljään kategoriaan, ja perinteisesti ehdokkaista on useammassakin sarjassa runsaudenpulaa. Helpompaa olisi, jos saisi nimetä edes viisi... No, aikani kun pyörittelin nimiä ja luin arvioitani niin päädyin tällaiseen listaan:

Blogistanian Finlandia:

3 pistettä: Marisha Rasi-Koskinen: REC

2 pistettä: Heikki Kännö: Runoilija

1 piste: Jari Järvelä: Klik

Blogistanian Globalia:

3 pistettä: Robert Seethaler: Kokonainen elämä

2 pistettä: Delia Owens: Suon villi laulu

1 piste: Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Blogistanian Kuopus:

3 pistettä: Anja Portin: Radio Popov

2 pistettä: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

1 piste: Miikka Pörsti: Gorilla

Blogistanian Tieto:

3 pistettä: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

2 pistettä: Hallie Rubenhold: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

1 piste: Hannele Jyrkkä: Etsijä: Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle 

Jo Spain: Dirty Little Secrets

Jo Spain: Dirty Little Secrets

Quercus 2020

405 s.

Haa, taas osuin tavallaan suljetun huoneen mysteerin kimppuun! Tällä kertaa olemme pienellä Withered Valessa, rikkaiden ihmisten aidatulla asuinalueella jossa on vain kahdeksan taloa. Kun naapuruston pitkäaikaisin asukas Olive Collins löytyy kuolleena, ja käy ilmi että hän on ollut kuolleena kuukausia, poliisi alkaa tutkia asiaa. Oliven naapurit alkavat tuntea epämiellyttävää kutinaa, sillä heistä jokaisella on ollut syynsä haluta Oliven kuolemaa. Kuka oli tuo pinnalta ystävällinen mutta sisältä sysimusta nainen, ja kenet hän on saanut niin tolaltaan että ainoa vaihtoehto on ollut hävittää hänet kuvioista.

’I haven’t been entirely honest with you.’

‘Okay.’

‘About Olive Collins.’

Emma nodded. They’d guessed that already.

‘Are you going to sit with us, Holly?’ Frank asked.

Holly looked belligerent. Her mother cast her a beseeching look.

‘Fine,’ she said, an pulled out the fourth chair at the kitchen island.

‘So,’ Emma said. ‘What happened with Olive?’

Alison took a deep breath.

‘Look, I’m not sure you could classify it as blackmail. And I genuinely don’t think Olive had a clue how others saw her. She was quick to jump to conclusions about everybody else but was very lacking in self-awareness. But - well - Olive was pushing it at the shop. She kept calling in. After the first time, she’d pick up the smallest or cheapest item and then start talking about how this dress or that top would go lovely with it but she couldn’t afford it. She was absolutely brazen. She never said anything overt. It was never a quid pro quo. But I definitely felt I had to keep giving her stuff or she’d… she’d tell people our secret.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen asukkaiden ja poliisien näkökulmasta, mikä toimii oivallisesti. Etenkin kun yleensä saadaan tietää, miksi jollain asukkaalla oli sukset ristissä Oliven kanssa, ja seuraavassa luvussa Olive kertoo oman versionsa. Lukija on koko ajan askeleen edellä poliisia, joka saa kyllä asiat tietoonsa mutta hitaammin.

Täytyy tunnustaa, että mitä pidemmälle tarina eteni, sitä useammin olin naapureiden kanssa samaa mieltä siitä, että Olive sai mitä ansaitsi. Herttaisen pinnan alla on moralisoiva mutta moraaliton ihminen, jolla ei tunnu olevan toiminnalleen mitään muuta syytä kuin aiheuttaa kärsimystä heille, joiden toimintatavoista hän ei pidä. Ihanan puistattava hahmo!

Alkuun olin vähän skeptinen sen suhteen, että käykö tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi se, että kaikilla on jotain Olivea vastaan. Ei käy, sillä yllätyksiä riittää. Usein käy niin, että joku on nähnyt ikkunasta jotain tai kuullut keskustelun tai lapsi ilmoittaa havainneensa jotain, ja moni naapurustosta tuntuu jääneensä kiinni housut kintuissa ja sitten onkin kerrottava poliisille vähän lisää, ei ehkä kuitenkaan vieläkään ihan koko totuutta. On pikemminkin hauskaa kuin tylsää, että epäiltyjä, motiiveja ja tilaisuuksia on niin paljon. Lisäksi tarina etenee koko ajan, tietoa tulee jatkuvasti lisää. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään, mikä on tietenkin kirsikka ja suklaalastut kakun päälle. 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours (2017)

Suomentanut Hilla Hautajoki

Sitruuna 2020

473 s.

Ruoka ei enää tuoksu hyvältä vaikka minun onkin nälkä. Minä en halua syödä näiden ihmisten aamupalaa enkä nauraa heidän vitseilleen enkä kutsua heitä isäksi ja äidiksi. Minulla on myös oikea isä ja äiti ja minä haluan mennä heidän luokseen kotiin.

Lisa Wingate on kirjoittanut koskettavan, tositapahtumiin perustuvan tarinan orpolasten kohtalosta Georgia Tannin johtaman adoptiojärjestön uhreina. 1930-luvulta aina vuoteen 1950 saakka Tann apureineen vei köyhiä lapsia vanhemmiltaan, joskus vastoin vanhempien tahtoa, ja myi heidät rikkaiden perheiden adoptoitaviksi. Vanhemmat allekirjoittivat luovutuspaperit usein tietämättä mitä ne olivat, joskus niin että äidit olivat synnytyksen jälkeen rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisia.

Tarinassa seuraamme kuvitteellisen Fossin perheen viiden sisaruksen elämää vuonna 1939. Kun isä on viemässä synnyttävää äitiä sairaalaan, poliisi tulee hakemaan lapset jokilaivalta. Lapset päätyvät orpokotiin, jossa on todella karut oltavat. Ruoka on yksipuolista ja sitä on vähän, huonosta käytöksestä rangaistaan joskus muitakin kuin tekijää, lapsia sidotaan ja suljetaan komeroon… Tarkastuskäynneillä ja kirjastoauton vieraillessa lasten on käyttäydyttävä moitteettomasti, muuten heille käy huonosti. Fossin sisarussarjan vanhin on 12-vuotias Rill, ja hän haluaisi kertoa totuuden mutta ei voi, hän ei voi saattaa pikkusisaruksiaan vaaraan. Aina välillä joku orpokodin lapsista adoptoidaan, ja niin myös Fossin sisarusten tiet eroavat.

Nykyhetkessä asianajaja Avery kiertää senaattori-isänsä mukana erilaisissa tilaisuuksissa. Vanhainkodissa asukkaan 100-vuotisjuhlissa hän törmää May-vanhukseen, joka kutsuu häntä Ferniksi. Myöhemmin hän palaa vanhainkotiin ja näkee Mayn huoneessa valokuvan, jossa yksi henkilöistä vaikuttaisi olevan Averyn isoäiti. Hän alkaa kiinnostua asiasta. Kuka May on, ja mitä kautta tämä tuntee hänen isoäitinsä? Onko Averyn suvulla jotain tekemistä Tennesseen orpokodin kanssa, tuon jonka nyttemmin on todettu olleen pikemminkin vankila kuin koti orvoille?

”Minä aloin jo olla huolissani”, hän sanoo.

”Ai että tulenko vai en?”

”Että oliko se puhelu vain pahaa unta.” Hänen suupielensä nykivät, joten teidän että hän vitsailee.

Siitä huolimatta punastun vähän. Tämä on rasittavaa.

”Olen pahoillani. Minun vain… pitää saada tietää. Mitä tekemistä sinun isoisälläsi oli minun mummini kanssa?”

”Pääasiassa hän työskenteli mummillesi.”

”Millaisesta työstä nyt puhutaan?”

Hän vilkuilee ohitseni pieneen sivupihalla puiden lomassa olevaan mökkiin. Huomaan että hän kamppailee sen kanssa, pettääkö hän isoisälleen antamansa lupauksen vai ei. ”Minun isoisäni oli etsijä.”

”Mitä hän etsi?”

”Ihmisiä.”

Alkuun vähän pelkäsin tarttua tarinaan, pelkäsin kuinka ruma se on, kuinka pahasti kaltoin lapsia kohdellaan. Nopeasti kuitenkin huomasin, että Rillin ja Averyn osuudet vuorottelevat, niin että kevyempi nykyhetki katkaisee raskaan menneisyyden. Lisäksi Rill on koko ajan luottavainen sen suhteen, että hän löytää keinon, jolla he pääsevät takaisin kotiin. Hän sopeutuu olosuhteisiin ja tekee kaikkensa, jotta hänen sisaruksensa ja myös pieni Stevie selviävät uudesta karusta arjesta.

Tarina menee ihon alle ja saa pohtimaan, miten tuollaista on voinut tapahtua, ja miten se on voinut jatkua vuosikymmeniä. Loppusanoissa kerrotaan, että vielä silloinkin, kun tehtiin uusi orpokoteja koskeva laki, sen ulkopuolelle jäivät Georgia Tannin johtamat laitokset. Että miten kukaan ei huomannut tai välittänyt?!

Siitä en erityisemmin piitannut, että tähän(kin) on pitänyt tunkea romanssi mukaan. Averyn selvitystyön vastapainoksi olisi riittänyt kohtaamiset Judy-mummin kanssa sekä isän kanssa tehty vaalityö. Jos jotain olisin kaivannut, niin Georgia Tannin näkökulmaa, miksi hän kenties toimi niin kuin toimi. Muuten tämä on kyllä aika lailla täydellinen lukupaketti, ja sellainen joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

Ennen kuin olimme sinun on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta ja Luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 4, ”joku kertoo kirjassa omista muistoistaan”.