Aura Koivisto: Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka
Into 2019
344 s.

Matkakertomukset ovat aina kiinnostavia, joskin, mitä kauemmin sitten reissut on tehty, sitä enemmän ne muistuttavat seikkailuja. Kuten Mies ja merilehmä, jossa päästään 1700-luvulle Beringin retkikunnan mukaan kohti Alaskaa. Mukana on saksalainen luonnotutkija Georg Steller, mies jolle luonto oli intohimo ja jonka uteliaisuus oli lähes pohjaton.

Tutkimusmatkat ovat tuolloin olleet aina sekä hankalia että vaarallisia. Hankalia siksi, koska usein on tarvinnut paitsi hankkia tarvikkeita matkalle myös rakentaa laiva jossa lähteä merelle. Tässä tapauksessa matkaan lähdetään Siperian perukoilta, eli lähtöpaikalle on matkustettava tuhansia kilometrejä, maastossa jossa ei ole teitä, aikana jolloin ei kulje junia. Kuten Koivisto toteaa, eräänkin tutkijan yksi ainoa tutkimusretki kesti valmisteluineen kuusitoista vuotta. 

Vaaroja tulee monesta suunnasta. Eletään aikaa, jolloin taudit leviävät helposti. Siperia on harvaan asuttua ja köyhää aluetta, jolloin ryöstelyt ja väkivalta ovat uhkana. Meriä ei ole vielä tutkittu läpikotaisin, joten kartat ovat puutteellisia, jopa virheellisiä. Uusia alueita löydettäessä (ja valloitettaessa) kohdataan alkuasukkaita, joista ei voi tietää löytyykö yhteistä kieltä tai elekieltä vai onko odotettavissa väkivaltaa. 

Stellerin merimatkan kohtalokkuus tulee siitä, että kartta on epätarkka, sää epäsuotuisa ja laivan miehistö keripukin kourissa. Retkue purjehtii seitsemän viikkoa Alaskaan, missä Stellerin epätoivoksi hänellä on vain muutama tunti aikaa kerätä näytteitä ennen paluumatkan alkamista. Matka etenee hitaasti, ja kaiken huipuksi laiva Pyhä Pietari ajautuu karikkoon. Miehistön on rantauduttava, ja pettymyksekseen he huomaavat osuvansa asumattomalle saarelle, juuri ennen talven tuloa. Steller on onneksi neuvokas mies, ja niinpä henkiinjääneet pystyvät suojautumaan, hankkimaan ruokaa ja kuukausien päästä rakentamaan laivan. Kotimatka voi lopulta alkaa. 

Bering on jo hyvin sairas. Hänet tuodaan laivalta varovaisesti kantotuolissa, ja hänelle laitetaan purjekankaalla peitetty suoja yhteen maakuoppaan. Päivä on kolea ja sataa lunta. Steller käy Beringin luona ja hämmästyy tämän mielenrauhaa. He keskustelevan tilanteesta, ja Bering tiedustelee Stellerin mielipidettä. Steller kertoo havainnoistaan ja ilmaisee käsityksensä, että he ovat joutuneet saarelle, jossa ei asu joko lainkaan tai korkeintaan asuu vain hyvin vähän ihmisiä. Kamtsatkan rannikko ei kuitenkaan voi olla kaukana, Steller arvelee, sillä hän on löytänyt rannalle ajautuneet ikkunapuitteet, ristikkoikkunan, joka oli selvästi venäläisen puusepän työtä. Toisaalta rannalle oli ajautunut myös metsästäjän ketunloukku, jossa ei ollut käytetty rautaa, mikä taas viittasi Amerikan alkuperäisväestöön. Ilmeisesti myöskään Amerikka ei ole kaukana.

Tykkäsin tästä kovasti, yhtään ei haitannut etten ollut koskaan kuullutkaan Stellerin nimeä. Koivisto kertoo mukaansatempaavasti 1700-luvun tutkimusretkistä, vallanpitäjien asenteista, akateemisista kiistoista, luonnonmullistuksista ja niin edelleen. On ollut todella hurjaa, miten kauan on mennyt yksittäisen tutkimusmatkan valmisteluihin, ja myös miten tiedonkulun hitaus on aiheuttanut väärinkäsityksiä ja viivästyksiä. Helsingissä on muuten Luonnontieteellisessä museossa stellerinmerilehmän luuranko, liki ainoa kokonainen maailmassa. Muitakin on, mutta ne on koottu yhteen useasta eri luurangosta. 

Koivisto on saanut hienon kirjan tehtyä, vaikka tehtävä ei liene ollut helppo. Stelleristä on kirjoitettu vähän, lisäksi hän kuoli suhteellisen nuorena joten hänen itse kirjoittamaansa aineistoa ei ole massiivista määrää. Suureen tutkimusmatkaan liittyvää muistitietoa on kirjattu ylös, mutta vuosikymmeniä matkan jälkeen. Ja kuten tapana on, ihmiset helposti muistavat valikoidusti kirjoittaessaan sellaisesta, missä ovat itse olleet mukaan.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä viimeisen puuttuvan kohdan 22, "ilmastonmuutosta käsittelevä kirja". Kirja loppupuolella pohditaan ilmastonmuutosta ja muistutetaan, mitä kaikkea siitä aiheutuu. Moni on kuullut että jäätiköt sulavat, mutta kuinka moni tulee ajatelleeksi että sulaminen vaikuttaa joihinkin lajeihin, jotka kenties katoavat jolloin jotkut muut lajit jäävät ilman ravintoa. Vaihtoehtoja on vähän: sopeutua, muuttaa muualle ja sopeutua sinne, tai kadota. 1700-luvulla ihmiset ajattelivat, että jos tapetaan kaikki nämä täällä olevat tämän lajin eläimet, niin niitä on varmasti jossain muualla. Nyt Maapallo on pienempi, ja vaikka kaikkia lajeja ei ole vielä löydettykään, varsinkin isommista lajeista ollaan varsin hyvin selvillä, missä niitä elää. 

Mies ja merilehmä on luettu myös blogissa Lukihäirikkö.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Englanninkielinen alkuteos Coal Black Mornings (2018)
Suomentanut Sirje Niitepõld
Sammakko 2018
213 s.

Kun poikani on kyllin vanha, mikä saattaa hyvinkin olla vasta kun minua ei enää ole, hän voi saada tästä kirjasta pieniä totuuden palasia tarinaan siitä, kuka hänen isänsä oli, niistä intohimoista ja puutteista, joita hänen isänsä tunsi, ja viime kädessä siis siitä, mistä me molemmat tulemme. Ajattelen paljon omaa isääni, ja nyt kun häntä ei enää ole, pohdiskelen sitä, kuka hän todella oli; kaivelen pieniä muistojen sirpaleita ja noukin totuuden luita raadosta, jonka luomiseen taidan itse olla syyllistynyt. Jos minulla olisi tämän kirjan kaltainen todistuskappale hänestä ja hänen elämästään, vaalisin sitä, joten toivottavasti kun poikani on utelias ja viimein valmis, hän ottaa kirjan käteensä ja saa tietää, että hänen isänsä rakasti ja menetti ja taisteli ja tunsi, ja toivon mukaan se merkitsee hänelle jotain.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21, "julkisuuden henkilön kirjoittama kirja", saadaan Suede-yhtyeen laulajan Brett Andersonin muistelmateos. Tai ehkä vasta ensimmäinen osa niistä, sillä tässä ollaan ajassa ennen bändin menestysvuosia - ja Andersonilta on tulossa uusi kirja suomeksi ensi keväänä. 

Kirjassaan Anderson kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Lindfieldin kylässä, elämästä sekä aikuistumisesta ja elämästä Lontoossa. Perheen isä on vannoutunut klassisen musiikin fani, joten luonnollinen seuraus on että Brett kiinnostuu punkista. Sisko tuo kotiin kitaran, jota Brett alkaa varovasti soittaa. Kliseisesti voisi sanoa, että loppu on historiaa - joskin siihen menee vielä vuosia aikaa. Alussa innostus on suurta, biisejäkin syntyy, mutta koska Geoff-bändi ei saa keikkoja niin bändiläisten kiinnostuu hiipuu. Musiikki ei kuitenkaan irrota otettaan, onneksi. Minulle ja monelle muulle olisi jäänyt iso aukko artistiketjuun, mikäli Brett Anderson olisi päätynyt työskentelemään kaupunkisuunnittelijana.

Riku Korhosen teksti kirjan alussa on minulle tuikitarpeeton. En ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, että joku suomalainen tunnettu henkilö puhuu itsestään samalla kun tiivistäen kertoo, mistä kirjassa on kyse, tässä lisäksi myös siitä mitä jotkut biisit hänelle merkitsevät. "Esimerkiksi 'Bentswood Boys', 'Young Men' ja 'Jumble Sale Mums' olivat lauluja, joita käytin toiveikkaan ilmapiirin ylläpitämiseen oman humanistinkohtaloni tuntuessa umpikujalta nousukauden röyhistämässä telekommunikaatio-Suomessa." Mitä sitten? Miksi tuon pitäisi kiinnostaa minua? Etenkin musiikista puhuttaessa kappaleet merkitsevät eri ihmisille hyvinkin eri asioita, tuovat hyvinkin erilaisia muistoja ja tunteita esiin, siksi tuntuu jotenkin turhalta lukea (muun kuin kappaleen tekijän) ajatuksia siitä, mitä mietteitä joku kappale tai levy herättää. 

Carlo Lucarelli: Almost Blue

Carlo Lucarelli: Almost Blue
Italiankielinen alkuteos Almost Blue (1997)
Suomentanut Tapani Kilpeläinen
Otava 2008
206 s.

Mietin, että olenkohan joskus lukenut tämän kirjan, tarina tuntui paikoitellen tutulta mutta siinä oli paljon myös uutta - tai sellaista, mitä en muista lukeneeni. Toki on mahdollista, että on olemassa muukin kirja, jossa henkilöhahmo kuulee ihmisten äänet väreinä. 

Bolognassa on meneillään kummallinen murhasarja. Joku tappaa opiskelijoita - ja ennen pitkää poliisi saa todisteita, joiden mukaan tekijä on edellisen murhan uhri. Miten saada kiinni murhaaja, kun ei tiedetä, millä perusteella hän valitsee uhrinsa? Kello tikittää kaupungissa, jossa on 200 000 opiskelijaa. Grazia Negro saa apua sokealta Simonelta, mieheltä joka valvoo öisin kuunnellen ihmisten puheluita ja viestittelyitä. Simone on kuullut pahuuden äänen, mutta miten löytää äänelle omistaja?

- Helvetin huono tuuri, tarkastaja, Sarrina sanoi.

- Viereisessä elokuvateatterissa on meneillään ulkomaisten elokuvien katselmus, jossa on simultaanitulkkaus. Tämäniltainen leffa oli kuitenkin paskaa, joten monia katsojia alkoi vituttaa ja he tulivat tänne. Tietenkään he eivät vaivautuneet palauttamaan kuulokkeita.

Bolognan Teatro Alternativo on pieni amfiteatteri, jonka puoliympyrän muotoiset sementtiportaat laskeutuvat kohti puista lavaa. Valonheittimet valaisevat lavan, ja teatteria kiertävän korokkeen pylväiden välissä loistaa himmeitä valoja, mutta muuten koko teatteri on nyt vajonnut lähes täydelliseen pimeyteen, jossa näkyy vain mustia hahmoja, varjoja ja liikettä. Mutta tässä paksussa ja kiinteässä pimeydessäkin, joka ei kirkastu edes silloin kun silmät tottuvat siihen, ymmärtää, että se on aivan täynnä ihmisiä, kuten kaikki paikat Bolognassa iltaisin. 

Tämä oli pieni pettymys. Tarina olisi ehkä kaivannut sata sivua lisää. Simonen osuus on mielenkiintoinen, se mitä hän kuulee öisin ja mitä ajattelee ihmisistä ja elämästä. Murhat ovat ilmeisen raakoja, mutta niitä ei kuvata. Pidän tästä ratkaisusta, että ei kuvata sen enempää itse murhia kuin rikospaikkojakaan. Riittää kyllä, että kerrotaan että on paljon verta, kokenut dekkarilukija osaa kuvitella muun. 

Nuo asiat olivat hyvin, mutta mikään muu ei oikein toimi. Simonen ja murhaajan näkökulma kerrotaan minä-muodossa, mikä on alkuun hankalaa ennen kuin hahmottaa että tässä on kaksi eri minä-tyyppiä. Murhaaja tulee vähän tyhjästä, olisin kaivannut enemmän pohjustusta siihen, miksi tilanne meni siihen että hänestä tuli murhaaja. Grazia on naispoliisi, jota tietenkin mieskollegat tölvivät, jota tietenkin pomo vähättelee, joka tietenkin manaa puoli kirjaa sitä että on kuukautiset ja maha pömpöttää. Jos kerran naishahmo on pääosassa, niin voisiko hänestä tehdä vahvan eikä itkupilliä.

Luin tämän oikeastaan vain siksi, että saisin Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 48, "kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä". Vuosi käy niin vähiin, ettei oikein ollut aikaa etsiä muuta kirjaa. Ajattelin, että heikommankin dekkarin lukee välipalana, varsinkin kun sivuja on vähän.

Kaksi kadonnutta kylää: Tim Weaver: No One Home ja Camilla Sten: Staden

Tim Weaver: No One Home
Michael Joseph 2019
518 s.

Camilla Sten: Staden
Norstedts 2019
413 s.

Otin joulunpyhien lukemistoksi kirjaparin, jossa kummassakin selvitetään kokonaisen kylän katoamista. Toisessa kadonneita ihmisiä on yhdeksän, toisessa yhdeksänsataa. Toisessa mysteeri tapahtui kaksi ja puoli vuotta sitten, toisessa 60 vuotta sitten. Toisessa tapahtumia selvittää yksityisetsivä, toisessa viisi dokumentintekijää. Mielestäni oli hauska sattuma, että tänä vuonna kaksi kirjailijaa kahdesta eri maasta kahdella eri kielellä on päätynyt kirjoittamaan tapauksessa, jossa joukko ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä. Sattuupa molemmissa olemaan vielä sivuhenkilö, jolla on syntymämerkki silmän alla. 

No One Home kertoo kadonneiden etsimiseen keskittyneen yksityisetsivä David Rakerin yrityksestä selvittää, mitä Black Galen kylässä tapahtui kaksi ja puoli vuotta sitten. Neljän talon asukkaat, kahdeksan aikuista ja yksi nuori, katosivat, mukanaan vain lompakot ja puhelimet. Puhelimia ei kuitenkaan ole käytetty sen jälkeen, ei myöskään pankkitilejä. Kylästä ei löytynyt mitään johtolankoja, ei vieraita renkaiden- tai jalanjälkiä, ei jälkiä tappelusta, ei mitään. Yhden pariskunnan aikuinen poika on ottanut yhteyttä Rakeriin ja pyytänyt tätä apuun. Raker ottaa tehtävän vastaan, apunaan maailmalle kuollut mies, jonka täytyy piileskellä kaikilta muilta paitsi Rakerilta. Kaksikko löytää kylästä yhden jutun, joka saattaa heidät tapahtumakulun jäljille. Tapahtumia seurataan Rakerin näkökulmasta nykyhetkessä. 

Staden sijoittuu Silvertjärnin kylään, jonka asukkaat katosivat vuonna 1959 - yhtä vauvaa lukuunottamatta. Dokumentaristi Alice on kerännyt somessa rahaa projektiin, jonka tarkoituksena on tuottaa filmi kylästä, ja toivottavasti samalla löytää johtolankoja siihen, mitä kylässä tapahtui. Alicen isoäiti oli kotoisin kylästä, ja hän menetti vanhempansa ja siskonsa. Alice on elänyt koko ikänsä kuunnellen isoäidin tarinoita Silvertjärnistä ja lukien tämän siskon lähettämiä kirjeitä. 

Kun viisikko saapuu Silvertjärniin, melkeinpä samantien alkaa tapahtua kummia. Autio kylä luo oivat olosuhteet jopa hieman kauhumaiselle tunnelmalle, jossa näkyy hahmo pimeässä, kuuluu ääniä niin  seurueen radiopuhelimista kuin autiosta koulutalosta ja niin edelleen. Unohtamatta ränsistymisen ja kasvien villiintymisen aiheuttamia lukuisia mahdollisia onnettomuuspaikkoja. Tätä tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä Alicen kautta ja vuonna 1958-1959 Elsan (Alicen isoisoäiti) kokemana sekä Ainan (Alicen isoäidin sisko) kirjeissä. 

Molemmat kirjat olivat sellaisia, että niitä oli pakko lukea eteenpäin, vaikka välillä koittikin sivusilmällä katsoa jouluelokuvia. Ne eivät kuitenkaan olleet täyskymppejä. No One Home oli enemmän makuuni, pidin juonen koukeroista ja siitä, että yhden hahmon kohdalla on loppuun asti epäselvää, kenen puolella hän on, onko hän hyvis vai pahis. Sivujuoni alkaa vuodesta 1985, loppuun luettua voi todeta että se on perusteltua, mutta se olisi saanut saada yhtymäkohtia pääjuoneen aiemmin, nyt se tuntuu irralliselta melkein loppuun asti. Pääpahiksen tekemät jutut eivät ole ainutlaatuisia, olen lukenut vastaavaa aiemmin, mutta kirjassa on riittävästi yllätyksellisyyttä.

Staden oli siinä mielessä kysymysmerkki, että Camilla Sten on aiemmin kirjoittanut äitinsä Vivecan kanssa nuorille dekkarisarjan, jossa on yliluonnollisuutta. Olin siis hiukan skeptinen, mietin että noinkohan kylään saapuvia odottaa yhdeksänsadan zombin joukko. En tykännyt hahmoista yhtään, mikä osittain lienee ollut kirjailijan tarkoitus (loppusanoissa hän kertoo pelkäävänsä sitä, että lukijat lähettävät postia haukkuen henkilöhahmot). Kuitenkin katoamistapaus, autio kylä ja Elsan kokemukset ovat sellaisia, että minun oli pakko lukea eteenpäin jotta saan tietää mistä on kyse. 

Staden on ilmestymässä keväällä nimellä Kadonnut kylä. Uskoisin, että myös No One Home käännetään suomeksi jossain vaiheessa. Weaverilta on aiemmin suomennettu Uhri, ja keväällä on tulossa Kadonneet jäljet. Ei ole mitään syytä, miksi ei hänen muitakiin teoksia käännettäisi. 

No One Home saa mennä Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 35, "kirjassa on yritys tai yrittäjä". Raker ei varsinaisesti tunnu pyörittävän etsivätoimistoa, mutta hän lähtee etsimään kadonneita saatuaan pyynnön siitä, ja hän myös ottaa työstä maksun. 

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2014
335 s.

Tiedättekös mitä ajattelin aloittaa välipäivinä, kun joulu alkaa olla ohi mutta on vielä muutama päivä vapaata töistä? Kuvan vihje on aika selvä, aion lukea ensimmäisen Harry Potterin saksaksi :) En aio kahlata sitä läpi sanakirjan kanssa, vaan suomennoksen. Olen aiemmin lukenut yhden kirjan saksaksi (Wladimir Kaminerin lyhyitä kertomuksia elämästään Saksassa), siinä tarvitsin sanakirjaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Järkeilin, että kielen opiskelua on järkevää kokeilla myös näin, että lukee tuttua tarinaa tukenaan tarinan suomennos. Aikoinaan luin neljä ensimmäistä Potteria suomeksi, mutta en jaksanut odottaa loppujen kanssa vaan luin ne englanniksi. Äskettäin kuuntelin tätä ykkösosaa äänikirjana töissä, kun tarkistin levyjen toimivuutta.

Tiedättekös mitä kuulin yhdeltä opettajalta tässä taannoin syksyllä? Hän oli puhunut Harry Potterista, ja oppilaat olivat ihmetelleet että kuka se on. Todella hämmentävää! Huomioiden, että tämä ykkösosa on ilmestynyt 20 vuotta sitten, joten sen on ehtinyt lukea kaksikin sukupolvea. Ja ajatellen, että sekä kirjat, äänikirjat että elokuvat ovat koko ajan lainassa kirjastosta, olen kummastunut että jostain löytyy nuoria, jotka eivät tiedä kenestä on kyse. 

En aio tähän tehdä juonireferaattia, oletan että postauksen lukijat tuntevan tarinan orpopojasta, joka tuodaan vastentahtoisten sukulaisten hoiviin vauvana, ja vuosia myöhemmin hän aloittaa taipaleensa Tylypahkan velhokoulussa. Rowling on ollut uranuurtaja siinä, että sarjan jokainen osa käsittelee yhtä lukuvuotta koulussa. Eli ison tarinan sisällä on monta pienempää, niin että jokainen kirja päättää yhden tarinan. Seuraava osa ei ala, eikä sen tarvi alkaa siitä samasta hetkestä, mihin edellinen loppuu. 

Hän ei muistanut viittaihmisiä ollenkaan ennen kuin näki taas ryhmän sellaisia pullapuodin vieressä. Hän mulkoili heitä vihaisesti kulkiessaan ohi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä he tekivät hänet levottomaksi. Tämäkin porukka supatti kiihtyneesti eikä herra Dursley nähnyt ainuttakaan rahankeräysastiaa. Kun herra Dursley julki takaisin heidän ohitseen iho paperipussiin kääritty donitsi kädessään, hän erotti muutaman sanan heidän supatuksestaan.

"Potterit, niin juuri, niin minä kuulin -"

"- aivan, heidän poikansa, Harry -"

Herra Dursley pysähtyi kuin naulittuna. Häneen hulmahti pelko. Hän kääntyi katsomaan kuiskuttajia ikään kuin olisi halunnut sanoa heille jotain, mutta päätti että oli viisaibta vaieta. 

Hän ryntäsi kadun yli, riensi työhuoneeseensa, äyskähti sihteerilleen, ettei häntä saisi häiritä, tarttui puhelimeensa ja ehti melkein valita kotinumeronsa, kunnes muuttikin mielensä. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja siveli viiksiään ja mietti... ei, nyt hän oli typerä. Ei Potter niin erikoinen nimi ollut. Oli varmasti paljon Potter-nimisiä ihmisiä, joilla oli Harry-niminen poika. Ja kun asiaa oikein ajatteli, niin eihän ollut varma, että hänen vaimonsa sisarenpojan nimi edes oli Harry. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan. Nimi saattoi olla Harvey. Tai Harold. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa vaimoa, joka hermostui aina kun hänen sisarensa vain mainittiinkin. Herra Dursley ei voinut moittia rouvaansa - jos hänellä olisi itsellään ollut sellainen sisar... mutta silti, niin paljon väkeä viitat päällä...

Voi herra Dursley, tietäisitpä vaan kuinka moneen kertaan tulet hermostumaan!

Harry Potterin kanssa on vähän sama kuin Muumien, kun on nähnyt elokuvaversion niin hahmot ovat alkaneet elää elokuvahahmojen näköisinä. En osaa päättää, onko se ok vai ärsyttävää. Toisaalta tarinan näkee päässään selvemmin, toisaalta omalle kuvittelulle ei ole tilaa. Ja huomio kiinnittyy ristiriitoihin, esimerkiksi professori McGarmiwa on kirjassa "pitkä mustahiuksinen noita, jolla oli smaragdinvihreä kaapu". Jos muistatte elokuvaversion hänestä, hän ei ole sen paremmin mustahiuksinen kuin vihreäkaapuinenkaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän mukaan, sopii kohtaan 38, "jossain päin maailmaa kielletty kirja". En löytänyt hirveästi lähteitä vahvistamaan tätä, esimerkiksi Wikipedia ja Potter-aiheinen sivusto kertoivat siitä mutta kummassakaan ei mainittu, mistä tieto on peräisin ja missä maissa kirja olisi kielletty. Löysin kuitenkin uutisen, jonka mukaan Potter-sarja on kielletty amerikkalaisissa kouluissa.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
Ruotsinkielinen alkuteos Trollkarlens hatt (1958)
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 2009

Muumi-kirjat. Tulkoon vaikka mitä elokuvia ja tv-sarjoja, niin kirjoihin on aina palattava uudelleen. Tuntuu että niistä löytyy aina jotain uutta, jotain mikä on mennyt edellisellä lukukerralla ohi. Niistä löytyy aina oivalluksia, jotka pysäyttävät hetkeksi, hienoja lausahduksia jotka on luettava pariin kolmeen kertaan ennen kun voi jatkaa eteenpäin. Hahmoista löytyy joku puoli tai tapa, jonka on jo unohtanut. 

Kaikki edellä mainittu pätee myös Taikurin hattuun. Tarina on minulle tuttu, mutta yksityiskohdat ovat jo ehtineet unohtua tai jäädä sata kertaa esitetyn ja nähdyn tv-sarjan varjoon. Osa asioista palasi mieleen lukiessa, kuten Hemulin siirtyminen kasvien kerääjäksi, osa tuntui ihan uusilta, kuten Muumimamman ottamat päiväunet. Olin myös unohtanut, että vaikka hattu löytyy heti alussa, välissä on monenmoisia seikkailuja ennen kun Taikuri itse saapuu aivan kirjan lopussa. 

- Luolaan! hihkaisivat Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen yhteen ääneen.

- Niin, riippumaton nuora katkesi, selitti Muumipappa. Ja silloin Piisamirotta sanoi, että hän ei voinut enää ajatella ja että hän halusi luopua kaikesta. Te olitte panneet hiusharjoja hänen vuoteeseensa - ja niin poispäin. Ja niin hän muutti luolaan.

Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen kalpenivat ja vilkaisivat toisiinsa katseessaan kauheata yhteisymmärrystä. Hattu! He ajattelivat.

- No, ei kai se ole kovin vaarallista, sanoi Muumimamma. Me teemme retken merenrantaan ja viemme samalla Piisamirotan ruoan.

- Merenranta on tavallinen, Nipsu kitisi. Emmekö voi mennä jonnekin muualle!

- Hiljaa, lapset, sanoi Muumipappa lujasti. Äiti tahtoo uida. Nyt me lähdemme.

Muumipeikon äiti ryntäsi pakkaamaan.

Hän keräsi huovat, kasarit, tuohta, kahvipannut, valtavasti ruokaa, aurinkoöljyä, tulitikut ja kaikki mistä, miltä ja millä syödään, hän pakkasi sateensuojan, lämpimiä vaatteita, vatsapulveria, vispilät, tyynyt, hyttysverkon, uimahousut, pöytäliinan sekä käsilaukkunsa. Hän touhusi edestakaisin ja mietti, mitä hän oli unohtanut, ja lopulta hän sanoi: - Nyt olen valmis! Voi miten ihanaa on levätä meren äärellä!

Muumipeikon isä pakkasi piippunsa ja ongenvapansa.

Voi Mamma parka, ei siitä kyllä mitään lepohetkeä tule, päinvastoin. Itselleni tuli kyllä mieliteko lähteä retkelle. Mistä tulikin mieleeni, että yhtenä vuotena pidimme ystävien kanssa joulupiknikin, levitimme huovan olohuoneen lattialle ja kasasimme piknik-eväät siihen. Hyvin toimi! :) Juomana oli tosin glögiä, ei vaapukkamehua. Eli retkeily ei suinkaan ole riippuvainen vuodenajasta tai ulkona vallitsevasta säätilasta, muumeilua voi harrastaa missä ja koska tahansa, se on vain asennekysymys. 

Janssonilla on taito saada pieneen sivumäärään paljon tapahtumia. Yksittäinen seikkailu tuntuu paljon pidemmältä, kuin mitä siihen on käytetty sivuja. Tässäkin on vaikka mitä, Muumipeikon muutos, munankuorista muotoutuneet pilvet, hattivatit, Tiuhti ja Viuhti, Muumitalon täyttävät kasvit... Ja jotenkin tarina on kirjoitettu niin, että lukijan on helppo sukeltaa mukaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 32, "kirjan nimessä on ammatti". 

Muumien myötä laskeudumme jouluun, ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa kaikille!

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Saga Egmont 2019

Äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen

Hanna on nuori neito, kun hänen äitinsä menehtyy synnytykseen. Kokemus on - tietenkin - järkyttävä, etenkin kun Hanna oli kuoleman hetkellä pois kotoa. Kun tapahtuneesta kirjoitetaan äidin Juho-veljelle Amerikkaan, seuraa yllätys: Juho kutsuu Hannan New Yorkiin. Lähtemispäätös on suhteellisen helppo, koska Amerikkaan on lähtenyt moni muukin ja tarinat kertovat, että sieltä on helppo saada töitä. Hanna pääsee töihin luksushotellin keittiöön, ja sen jälkeen sisäköksi rikkaaseen saksalaisperheeseen. New Yorkissa on oma Finntown, ja siellä Haali jonne suomalaiset kokoontuvat viettämään aikaa. On ystävyyden ja rakkauden aika.

Viisi vuotta myöhemmin Hanna lähtee käymään Suomessa, tai käymään ja käymään, hän aikoo olla siellä vuoden. Sisarukset ovat kasvaneet, osa perustanut perheen, isä vanhentunut kovasti. Hannaa houkutellaan jäämään kotiin, mutta hänen elämänsä on nyt New Yorkissa - olisiko Suomessa hänelle töitä ja tulevaisuutta? Mutta kun hän on palannut Amerikkaan, hän huomaakin kaipaavansa takaisin Suomeen. Päätös on iso ja vaikea: minne hän kuuluu?

Pidin tarinasta pääosin. Välillä tuskastuin Hannaan, tai siis siihen kuinka kliseistä on kuvaus hänen tunteistaan miehiä kohtaan. Kyllä niin värisyttää ja heikottaa, että ihan ärsyttää. Maailmanmatkaajana, New Yorkin Suomi-neidoksi kruunattuna hän vaikuttaa kypsältä ja aikuiselta, mutta miesten kohdalla taantuu vapisemaan kuin haavanlehti. Argh! Tämä latisti jonkin verran muuten hienoa kuvausta 1920-luvusta ja sen ihmisistä niin Suomen maaseudulla kuin siirtolaisina Amerikassa.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 31, ”kirjassa kuljetaan metrolla”. Vaikka Hanna käyttääkin New Yorkissa enimmäkseen katujunaa, matkustaa hän myös maanalaisella.

Maailman ympäri 80 päivässä. Päätepysäkki: Lontoo

No niin kuulkaa, tilanne on se että matkamme maailman ympäri päättyy. Pitkä kierros on tuonut meidät takaisin Lontooseen. Kiitos seurasta! 

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Englanninkielinen alkuteos Home Fire (2017)

Suomentanut Kristiina Drews

Gummerus 2018

301 s.

Lontoossa asuu kolme sisarusta: isosisko Isma sekä kaksoset Aneeka ja Parvaiz. Perheen äiti on kuollut, vuosia sitten, ja Isma on ollut vastuussa nuoremmista sisaruksistaan. Isä on ollut poissa oikeastaan aina, yhden näkökulman mukaan taistelemassa sortoa vastaan, toisen näkökulman mukaan terroristina, mutta hänkin on kuollut jo ajat sitten. Sisarukset ovat olleet tiivis trio, mutta aikuisuuden koittaessa heidän tiensä erkanevat.

Isma lähtee Amerikkaan opiskelemaan, mikä on kova paikka etenkin Parvaiz-veljelle. Lapsuudenkoti pitää myydä, mutta pitääkö heidän tiensä silti erota? Parvaiz ajautuu yhä kauemmas siskoistaan, kunnes lopulta katoaa heidän näköpiiristään. Hän kiinnostuu isänsä kohtalosta, ja tätä selvittäessään päätyy Syyriaan. Siskot yrittävät tavoittaa hänet ja saada hänet takaisin Lontooseen, mutta tehtävä on äärettömän vaikea, vaikka heillä on tukenaan Aneekaan rakastunut Eamonn, ministerin poika.

Eamonn kävi istumaan hänen viereensä, kerrankin koskettamatta. Aneeka ojensi kätensä häntä kohti. Kädessä oli puhelin, jossa näkyi tehdasasetusten mukainen taustakuva ja turvavalikko sen varmistamiseksi, ettei kukaan päässyt ilman salasanaa näkemään puhelutietoja ja tekstiviestejä. Aneeka naputteli salasanan puhelimeen ja valitsi nähtäväksi valokuvan. Siinä nuori poika, kuulokkeet päässä, katsoi kameraan avoin hymy kasvoillaan ja peukalo pystyssä. Pojalla oli sama ihonväri ja siroluiset piirteet kuin Aneekalla - mutta siinä missä Aneekan piirteissä oli jotakin villiä, kuin pantterissa, pojan olemus oli hauraampi. Hänellä oli uneliaat silmät ja kapeat hartiat. Jos hän olisi seissyt samassa huoneessa siskojensa kanssa, katse olisi oitis siirtynyt hänestä Aneekan kauneuteen ja Isman arvokkuuteen. "Tässä on Parvaiz", Aneeka sanoi tarpeettomasti ja nojautui häntä vasten. "Tässä on minun kaksoisveljeni. Puoli vuotta, joka ainoa päivä, minä olen ollut surusta sairas sen takia. Nyt se haluaa tulla kotiin. Mutta sinun isäsi ei anna anteeksi, etenkään tällaisille ihmisille. Joten minä en saa veljeäni takaisin. Enkä todella tiedä. mitä pitäisi tehdä... Osa minusta on koko ajan siellä ja miettii onko Parvaiz elossa, mitä se nyt tekee, mitä se on tehnyt. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Tahtoisin olla koko ajan täällä. Sinun kanssasi."

Tarinaa kerrotaan Isman, Eamonnin, Parvaizin sekä Eamonnin isän Karamatin kertomana. Mielestäni ratkaisu toimii hyvin. Jokainen tuo tarinaan oman näkökulmansa, joka voi olla hyvinkin poikkeava verrattuna toisiin. Eri henkilöt painottavat asioita eri tavoin, mikä haastaa lukijaa pohtimaan omaa arvomaailmaansa ja ajattelutapaansa. Mitä itse tekisi tietyssä tilanteessa ja tietyssä roolissa? 

Kirja kuvaa vahvaa sisaruussidettä, jonka kukin sisaruksista kokee kuitenkin eri tavoin. Fyysinen ja henkinen läheisyys ovat eri asioita, eikä kommunikaatio toimi yhtä hyvin kun se hoidetaan teknologian välityksellä eikä kasvokkain. Samalla huomataan, että vaikka oltaisi kuinka läheisiä ei aina jakseta olla kiinnostuneita toisen sisimmistä tunnoista, mikä saattaa lopulta ajaa ihmiset erilleen. Pettymys toisten valintoihin ajaa Parvaizin kauas siskoistaan, etsimään sitä totuutta mitä hänelle halutaan kertoa. Siinä vaiheessa kun siskot havahtuvat, veli on jo radikalisoitunut ja on jo liian myöhäistä vaikuttaa asioihin. 

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan kohta 17, "kirjassa on kaksoset". On kiinnostavaa lukea kaksosten läheisestä suhteesta, siitä kuinka usein ollaan "me" vastaan "muut", kuinka kaksosilla on vahvempi keskinäinen side kuin mitä kummallakaan on isosiskon kanssa. Nähdään myös se, kuinka side irtoaa, toisella helpommin, toisella vastentahtoisemmin.  

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 14: Queenstown / Irlanti

Huh, pitkä kierros maailman ympäri on viime kilometreillä. Matka on tuonut meidät Irlantiin, maahan joka on minulle oudon vieras. On olo, että kaikkihan nyt Irlannin tietävät, mutta kun pysähtyy miettimään tarkemmin niin havaitsin että itse asiassa tiedän todella vähän. Dublin nimeltä, olut, vihreät nummet, tietynlainen musiikki. Siinäpä se. Olikin mielenkiintoista päästä lukemaan Irlantiin liittyviä kirjoja, lainasinkin kaksi joita toinen (Anne Enrightin Valvojaiset) odottaa vielä lukuvuoroaan. Varsinainen kohde olisi ollut Queenstown, mutta siitä ei löytynyt kirjaa joten mennään Irlannilla yleensä.

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Otava 2012

174 s.

Olen tiennyt Hanna Tuurin Irlanti-kirjoista, tiedän hyllyttäneeni niitä useamman kerran mutta yhtään en ole lukenut ennen tätä. Nyt mietin, lukisinko kauno- vai tietokirjan, päädyin jälkimmäiseen. Osittain siksi, koska olen vallan ihastunut vastaaviin, joissa suomalaiset kertovat tositarinoita kohtaamisista ja sattumuksista ulkomaan kodissa (kuten Outi Nyytäjä Ranska-kirjoissaan ja Kirsi Piha Italia-kirjassaan). Osittain siksi, että oma kahden kulttuurin suhteeni on vakiintumassa miehen muutettua Suomeen muutama kuukausi sitten.

Ja kävihän Tuulen maankin kanssa niin, että olin mennyttä tyttöä jo heti alusta. Kirja alkaa Paddyn tapaamisella; hän on aivan mahtava tapaus! Toivoin hänen esiintyvän myöhemminkin ja ilahduin aina, kun niin kävi. Myös muut ihmiset ovat mainioita persoonallisuuksia kummallisine tapoineen ja ajatuksineen. Luonto on vahvasti läsnä, ja Tuuri kuvaa sitä hyvin elävästi, oltiin sitten kotipihassa, palavalla nummella tai lumisilla teillä.

Mäessä, keskellä Askeyn tietä seisoo mies, lyhyt, jykevä hahmo syksyisessä aamuhämyssä, jalat tukevasti harallaan molemmin puolin tien keskellä kasvavaa ruohoa. Leveät hartiat erottuvat vaalenevaa, punertavaa taivasta vasten: suuret luut, vahvat nivelet, menneiden sukupolvien ruumiillisen työn perintö. Pieni pipo kohoaa päälaella hullunkurisena suippana: maalaismies, Egoolin yläkylän Paddy.

Ciarán pysäyttää auton ja avaa ikkunan. Paddy lompsii autolle kuraiset kumisaappaat pikisorassa; kenellä nyt olisi kiire, lauantaiaamuna.

Kirja ei suinkaan ole humoristinen kokelma hauskoja tapauksia; niitäkin on mutta paljon myös vakavampaa asiaa. Yksinäisyyttä, kaukana olevia sukulaisia, maaseudun autioitumista, politiikkaa. Yhtenä keskipisteenä on edesmenneen Jimmien talo ja maat sen ympärillä. Kovin tutulta kuulostaa se, että perinnöstä on tulossa perikunnalle enemmänkin ongelma, josta he kuitenkaan eivät ole järin kiinnostuneita, sillä pieni Mayo on kuin maailman ääressä verrattuna Englantiin.

On hauska ajatella, miten varsin syrjäiseen Irlannin kolkkaan on päätynyt paitsi englantilaisia myös suomalainen, ja myöhemmin vielä amerikkalaisia. Elämän reitit ovat erilaisia, ja on mukava miettiä, miten jokainen on löytänyt paikasta jotain sellaista, mikä saa hänet jäämään.

Tuulen maan ovat lukeneet muun muassa Sari R., Amma ja Anukatri.

Nyt on sitten niin, että haluan lukea heti paikalla muutkin Tuurin kirjat, taitaa olla kaksi muuta tietokirjapuolella, mutta myös kaunokirjat alkoivat kiinnostaa.

Viimeiset etapit matkassamme ovat hieman hankalia päivämäärien kannalta. Irlantiin ja sen jälkeen takaisin Lontooseen seurue saapuu 21.12, mutta kuten tiedämme, he eivät huomanneet aikaeroa välittömästi vaan tajusivat vasta hetken päästä että onkin 20. päivä. Päätin tehdä ainakin Irlanti-postauksen 20. päivä, yritän saada Lontoon tehtyä myös mutta hätätilassa jätän sille mahdollisuuden tulla julkaistuksi vasta 21. päivä.

Lukuhaasteen sivuraide 15. Jessica Walton: Olen ystäväsi aina

Jessica Walton: Olen ystäväsi aina
Englanninkielinen alkuteos Introducing Teddy
Kuvittanut Dougal MacPherson
Suomentanut Emma Alftan
Otava 2016
32 s.

Sukupuoli-identiteetti on noussut vahvasti esiin niin erilaisissa keskusteluissa kuin kirjallisuudessa. Nuortenkirjoja on muutama, lastenkirjoja vähemmän. Kuvakirjoista ensimmäinen - suomennettu - aihetta käsittelevä lienee Olen ystäväsi aina, alaotsikko tarina rohkeudesta ja rakkaudesta.

Tuomas on poika ja Erkki on nallepoika. He ovat yhdessä aina, leikkivät ja viihtyvät. Kunnes kerran Erkki on alakuloinen. Tuomas haluaa tietää mikä Erkkiä vaivaa, mutta Erkki ei meinaa uskaltaa kertoa. Että oikeastaan hän kokee olevansa Elli. 

Tuomas kuitenkin muistuttaa, että hän on aina Erkin ystävä, on tämä sitten Erkki tai Elli. Myöskään kolmannella kaveruksella, Aadalla, ei tunnu olevan mitään ongelmaa Erkin identiteetin kanssa.

Kirjassa on kuvattu ja kerrottu todella hienosti se, miten ennakkoluulottomia ja suvaitsevaisia lapset ovat. Kaveri ja ystävyys ei muutu, vaikka etunimi muuttuu. Erkin epävarmuus ja ystävän menettämisen pelko ovat koskettavia asioita, mutta Tuomaan ja Aadan reaktio luo lämpimän tunnelman. 

Tässä on erinomainen kirja, jonka kautta sukupuoli-identiteettiä voi käsitellä lapsen kanssa. Toinen vastaava kuvakirja on Jeanne Willisin Kroko mekossa, jossa poikakrokotiili haluaa pukeutua mekkoon ja käyttää korkokenkiä. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuitataan kohta 46, "kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö". Vaikka Erkki / Elli on nalle, hänet ehdottomasti lasketaan henkilöksi.

Lukuhaasteen sivuraide 14. Mariska: Määt ja Muut: runoja eläimistä ja ihmisistä

Mariska: Määt ja Muut: runoja eläimistä ja ihmisistä
Kuvittaneet Reetta Niemensivu & Aapo Ravantti
Tammi 2018
54 s.

Lastenrunous on minulle siinä mielessä riski, että lukiessa ärsyyntymisen kynnys tuntuu olevan kohtalaisen matala. Syynä sama kuin runokuvakirjoissa, se että sisältö jää sivuseikaksi kun keskitytään saamaan loppusoinnut kohdilleen. Siksipä ilo on sitäkin suurempi aina, kun lukee runoja, joissa on jokin oivallus tai jopa tarina.

Mariskan Määt ja Muut on ulkoasultaan houkutteleva, ja myös sisältö toimii. Nuoremmilla lapsilla voi olla vaikeuksia sanaston kanssa, mutta toisaalta, sehän on vaan parempi että lapsi kuulee uusia sanoja. Yhdessä voi pohtia, mitä tarkoittavat esimerkiksi kesytön, nynny, traaginen tai hermo. Aikuislukijana koin riemua monin paikoin; on poikkeuksellista ja mahtavaa, että eläimet rakastuvat ja tulevat jätetyksi, unelmoivat ja kiukuttelevat. Lukiessa huomaa monia tunnistettavia tilanteita.

Alla muutama lempikohtaukseni, pätkiä on poimittu useasta eri runosta.

”Tänään minä aion olla ihan vähän tuhma”,

sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma.

Neiti hämähäkin

sääret oli pitkät,

niistä unta näki,

tienoon hämisjätkät,

neiti vaan ei sitä huomannut.

Jos se kysyis multa

alettaisko olla,

saattaisin vaan kaatuu,

kokovartalolla.

Ällöttävää öklötystä! Prinsessat mua pussaa,

antaisvat mun rauhas olla vaan.

Painajaisii näen heistä, oi voi tätä tuskaa,

miks näin sammakkoa kiusataan!?

Helmet-lukuhaasteeseen laitamme tämän kohtaan 9, ”alle 18-vuotiaaan suosittelema kirja”. Minä en suinkaan ole alle 18-vuotias, mutta tätä vinkkaa myös S. E. Piki-verkkokirjastossa Lasten omissa vinkeissä. Määt ja Muut on erinomainen muistutus siitä, että lastenrunous ei ole pölyttynyttä saatika opettavaista, ei nykyään se on irrottelevaa, toisinaan yllätyksellistä.

Lukuhaasteen sivuraide 13. Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Englanninkielinen alkuteos Memories of the Future (2019)
Suomentanut Kristiina Rikman
Otava 2019
399 s.

Siri Hustvedt julkaisee suhteellisen harvoin, mutta sitäkin laadukkaampaa. Jälleen kerran lukija tempaistaan kiehtovaan New Yorkiin, mielen ja muistojen epävarmuuteen, rakkauden ja pelon ristiriitaan. Heti aluksi on annettava kiitos Kristiina Rikmanille, pitkät virkkeet pysyvät hallinnassa, ymmärrettävinä. Alkuteksti ei liene ollut helppo käännettävä, mutta lopputulos on hieno. Muutamat lyöntivirheet pistivät harmillisesti silmään mutta muuten nautin lukemisesta suunnattomasti.

Vuonna 1978 parikymppinen S. H. muuttaa New Yorkiin. Hän aikoo pitää välivuoden ja kirjoittaa sinä aikana romaanin. Ian ja Isadora pääsevätkin tarinassaan alkuun, mutta sitten S. H. tempautuu seuraamaan naapuriaan Lucya. Tämä puhuu päivät pääksytysten, joskus yötkin. Monologit vaikuttavat kovin sekavilta, mutta S. H. ei voi lopettaa seuraamasta niitä. Hän jopa käyttää stetoskooppia apunaan kuullakseen paremmin. Päiväkirja täyttyy sekä hänen kuulemastaan että kokemastaan. Erinäisten sattumusten kautta hän tutustuu Lucyyn ja tämän tuttaviin, jotka hekin vaikuttavat ensi alkuun kovin kummallisilta. Naisten noitapiiri muovautuu kuitenkin tekijäksi, joka on mukana S. H: n elämässä vuosikymmeniä, samoin kuin ystäväporukka viiden jengi, josta kuitenkin yli muiden nousee Whitney.

40 vuotta myöhemmin S.H. tyhjentää äitinsä asuntoa ja löytää muistivihon. Sitä lukiessaan hän palaa nuoruusvuosiinsa ja havaitsee, että aika vaikuttaa muistoihin. Joitakin kohtaamisia ja tilanteita hän ei muista lainkaan, toiset hän muistaa erilaisina kuin mitä päiväkirjaan on raportoitu. Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen ja muistuttaa, että ihminen on se mikä on nyt vain siksi että on kokenut sen minkä on. 

En muista Wandaa lainkaan.

Muistan Ian Feathersin ja pidän hänestä edelleen kovasti sepitelmänä, jonka toivoin kehittyvän ja päätyvän kauttani maailmaan, kun taas Wandasta minulla ei ole edes heikkoa muistikuvaa, ja, uskokaa pois, olen yrittänyt manata mieleeni hänen suuria silmiään ja pientä suutaan ja tummahkon vaaleaa tukkaansa, mutta tuo Venäjän historian opiskelija on kadonnut muististani. Kuinkahan monta muuta ihmistä, tapahtumaa, keskustelua ja tarinaa kuolleista vanhemmista olen unohtanut? Kuinka monta Wandaa? Satoja, luulisin. Muistiin ei ole uskomista, se on huokoinen. Minun muistini mukaan nuo sanat Wandasta olisi voinut kirjoittaa joku ventovieras, tai minun silloinen minäni on saattanut keksiä koko jutun omasta päästään. Jälkimmäistä epäilen. Muistan nuoren itseni sen verran hyvin että vaikka ironian tajuni kypsyikin, kuolleista äideistä puhuttaessa pysyin totuudessa. 

Aloin harmitella lukiessani, että miksi en ole pitänyt päiväkirjaa, olisi kiinnostavaa nähdä, mitä olen nähnyt ja ajatellut vaikkapa 20 vuotta sitten. Nyt väistämättä miettii, kuinka todenmukaisia ovat muistot, etenkin sellaisilta ajoilta jolloin elämässä on ollut vaikeita hetkiä. 

Kirjassa on hirveän paljon kaikkea, eli sillä on kaikki edellytykset olla sekava sillisalaatti. Sitä se ei kuitenkaan ole, päinvastoin. Wicca, filosofia, traumat, vanheneminen, seksuaalinen väkivalta ynnä muu muodostavat äärimmäisen tasapainoisen kokonaisuuden. 

Henkilöhahmoja on runsaasti, mutta kaikki esiintyvät sen verran paljon että he ovat eläviä eivätkä jää hahmotelmiksi / ääriviivoiksi. Kaikissa on joku ominaisuus, millä he erottuvat muista selkeiksi omiksi persoonikseen. Pidän siitä, että nykyhetki, päiväkirjamerkinnät ja S. H:n romaani on erotettu toisistaan erilaisilla fonteilla, koko ajan pysyy kärryillä siitä missä ajassa ja maailmassa mennään. Kaikki fontit ovat silmälle ystävällisiä, erityiskiitos siitä että kursiivia on vältetty. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 29, "kirjassa nähdään unia". Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi, Kirjaluotsi sekä Reader, why did I marry him?

Lukuhaasteen sivuraide 12. Erja Salmenkivi: Papyrusten aika

Erja Salmekivi: Papyrusten aika
Teos 2019
315 s.

Helmet-lukuhaaste saa kohdan 24, "sokkona hyllystä valittu kirja". Näin Papyrusten ajan kirjaston uutuuspöydällä ja nappasin samantien mukaan. Kansi sinänsä ei ole kauhean informatiivinen tai houkutteleva , mutta nimi iski heti. Mitä tiedän papyruksista? Sen, että niille on kirjoitettu aikana ennen paperia, niitä on säilynyt kohtalaisen vähän ja niitä on löydetty lähinnä vain Välimeren ympäristöstä. Siinäpä se.

Erja Salmenkivi on erikoistunut kreikankielisiin papyruksiin, ja sen huomaa. Kirja huokuu intoa aiheeseen, asiantuntemusta unohtamatta. Lukija saa tietoa paitsi papyruksesta materiaalina myös tietoa aikakausien kulttuurista Egyptissä ja Kreikassa, sekä lisäksi runsaasti esimerkkejä siitä, ketkä kirjoittivat papyruksille ja minkätyylistä tekstiä. Kirjan lopussa on liki 30 tekstiä kreikankielisinä, varustettuina suomenkielisillä kommenteilla eli lähinnä selityksissä. Kaikki tekstit löytyvät suomennettuina kirjan aiemmilta sivuilta, ja kreikankielisten yhteydessä on aina sivunumero, mistä suomennos löytyy. Lukijan ei siis tarvitse osata kreikkaa voidakseen seurata, mitä tekstissä on ja ymmärtääkseen kommenteissa sanotun. 

Yksi merkittävimmistä Augustuksen koko Välimeren aluetta koskeneista uudistuksista oli kaikkia täysi-ikäisiä miehiä koskenut henkivero. Hieman vastaava järjestelmä oli kyllä ollut olemassa ptolemaiolaisella ajalla - niin kutsutun suolaveron kerääminen - mutta Augustuksen verouudistuksella oli todella laaja-alaisia seurauksia koko valtakunnassa. Koska verovelvollisuus koski kaikkia 14-62 -vuotiaita miehiä, oli tärkeää tietää poikalapsen synnyinvuosi. Meille on säilynyt lukuisia poikalasten syntymätodistuksia eri puolilta Egyptiä. Esimerkiksi P.Gen. 1, 33 vuodelta 155 jaa. (teksti nro 20, s. 269) kuuluu:

Agathos Daimonille ja Herakleideelle alias Demetriokselle, metropoliksen kirjureille, Theonin pojanpoika, Heronin poika Kefalakselta ja tämän vaimolta, samasta isästä ja äidistä syntyneeltä sisarelta Didymelta, molemmat kotoisin metropoliksesta ollen kirjoilla Isiksen Dromoksen kaupunginosassa, ja Didymen holhoojana toimii sama Kefalas. Ilmoitamme meille syntyneen poikalapsen nimeltään Didymos, joka syntyi keisari Antoniuksen 16. hallitusvuonna ollen kuluvan 19. vuoden lopulla nelivuotias. Annamme (täten) ilmoituksen syntymästä. (Toinen käsiala:) Didymoksen syntymästä on tehty rekisterimerkintä metropoliksen kirjureille keisari Antoniuksen 19. hallitusvuoden Thoth-kuun 11. päivänä. [= 9. syyskuuta 155 jaa.]

Koin sekä suurta hämmennystä että suurta huvitusta lukiessani papyrus-tekstejä. Jestas sentään mitä kapulakieltä! Jos ymmärrän oikein, niin Didymos-poika on syntynyt Kefalakselle ja Didymelle (jotka ovat sisarukset?), ja syntymästä ilmoitetaan kirjureille nimeltään Agathos Daimos ja Herakleides (eli Demetrios).

Ei käy kateeksi tutkijoita ja kääntäjiä! Mietin, että ensimmäiset papyrusten löytäjät ja tulkitsijat ovat tehneet hurjan urakan, jotta ovat päässeet tekstien sanoman jäljille. Eikä niiden tulkitseminen liene helppoa nykytutkijoillekaan, koska säilynyt materiaali on pääosin melkoisen huonokuntoista. 

Tässä oli taas kirja sarjassa hyppy tuntemattomaan, mutta olen iloinen sen lukemisesta. Hurjan mielenkiintoista! Löytöjä on tehty vuosisatojen aikana, ja on mahdollista että niitä tulee vielä lisää, esimerkiksi Vesuviuksen vuonna 79 tapahtuneen purkauksen jäljiltä. Kuten Salmenkivi kirjoittaa, "(...) talosta voi tulevaisuudessa löytyä uusia kirjastohuoneita, varsinkin kun suuri osa kivettyneen laavamassan alle hautautuneen huvilan pinta-alasta on edelleen kaivamatta".

Kannessa on ilmeisesti kuvattu papyrusta, mutta se olisi ollut kivempi jos siinä olisi ollut muutama rivi tekstiä mukana. Vaikka kreikankielistä, se on hauskan näköistä.

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 13: New York

Olemme matkamme loppusuoralla. Pysähdymme enää New Yorkissa ennen kuin suuntaamme takaisin Brittein saarille. New York on ollut ehkä kaikkein helpoin kohde, koska pysäkin kirja oli minulla lainassa syksyllä ja tiesin ensimmäisen 20 sivun jälkeen, että haluan postata siitä. 

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Ruotsinkielinen alkuteos Körsbär i snön (2019)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi Piia Aho

Otava 2019

415 s.

Kesällä 1953 nuori Sylvia Plath saa elämänsä tilaisuuden. Voitettuaan novellikilpailun hän pääsee kuukaudeksi töihin Mademoiselle-lehteen yhdessä 19 muun valitun kanssa. Hei hei Wellesley, haloo New York! Lehtityö niinkään ei kiinnosta Plathia, ei, se on vain yksi keino saada kontakteja kirjallisuuden maailmasta ja tavata upeita miehiä. Kuukausi on käytettävä tehokkaasti; se on lyhyt aika kun tavoitteena on kirjoittaa esikoisromaani, juhlia joka yö ja käydä monilla treffeillä. 

En aio lähteä New Yorkista ennen kuin olen käynyt Pilvikerhossa. Mutta miten pääsen vartijoiden ohitse? 

Yhtäkkiä Pilvikerho tuntuu tärkeämmältä kuin kaikki maailman yökerhot ja muukalaiset kiiltävän mustissa autoissaan. Kunpa voisin kirjoittaa romaaniini luvun, joka tapahtuu kokonaan ylellisessä herrakerhossa. Kirjoittaisin naisesta, joka istuu kaikessa rauhassa ainoastaan miehille varatussa paikassa ja nauttii tuulen ujelluksesta syödessään täydellisesti leikattuja meloninpaloja.

Menenkö vartijoiden luokse ja sanon että hei, minä olen Sylvia Plath ja tarvitse epätavallisia kokemuksia voidakseni kirjoittaa romaanin nimeltä Pilvikerho.

Pidän kirjasta hurjan paljon. On ihanaa lukea nuorista naisista, jotka päästessään kauas kotoa uskaltavat rikkoa normeja ja käyttäytyä holtittomasti. Lukijana on helppo päästä mukaan tyttöjoukkoon, nauraa katketakseen heidän kanssaan. Samalla on helppo tuntea ympärillään tunkkaiset lakanat ja silmäluomissaan valvottujen öiden paino. 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi riehakkuus, sellainen go, girl! - fiilis. Kun Plath kiipeää paloportaita huoneeseensa, muistaa oman nuoruutensa ja sen, kuinka yritti hiipiä kotiin herättämättä vanhempia. Tekee mieli tuulettaa, kun Plath päättää ettei lähde sinne minne lehti käskee vaan menee mieluummin juhlimaan. On mahtavaa, ettei hän mieti, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä vaan antaa palaa. Kuitenkin, vaikka hän on räväkämpi kuin muut Mademoisellen kesätytöt, hän ei jää ulkopuoliseksi. Vaikka naisia on 20, he tuntuvat sujahtavan sulavasti yhtenäiseksi joukkioksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 15, "kirjassa käsitellään jotain tabua". Yhä edelleen tuntuu siltä, että naisen oikeus päättää omasta vartalostaan on joillekin epäselvää. Yhä edelleen naista paheksutaan, jos hän juo ja jos hänellä on irtosuhteita. Yhä edelleen naista halveksitaan, jos hänellä on elämässään muita tavoitteita kuin kodin laittaminen ja perheen perustaminen. Vaikka teknologia kehittyy ja tasa-arvosta puhutaan kauniisti, ollaan kuitenkin kaukana siitä, että nainen saisi vapaasti päättää, mikä on ja mitä tekee, tarvitsematta pelätä huorittelua, itsekkääksi haukkumista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämä on muuten yksi niistä kirjoista, joista tulee olo että suomennoksen luettuani haluan lukea myös alkukielisen. Ihan vaan riemastuakseni uudelleen. 

Aina välillä muistan, että blogissani on olemassa myös Kirja joka maasta - haaste. Kirsikoita lumessa kuitatkoon siitä Yhdysvallat. 

Lukuhaasteen sivuraide 11. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (äänikirja)

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Englanninkielinen alkuteos Murder on the Orient Express (1934)

Suomentaja Leena Karro

Äänikijan lukija Lars Svedberg

WSOY 2009

On teoksia, joihin on palattava uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Itselleni yksi sellainen on Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. En tiedä, milloin luin kirjan ensimmäisen kerran, mutta aikuisiällä olen tarttunut siihen useita kertoja. Myös äskettäin, sillä kirja on vakiokamaa kasiluokkalaisille pitämissäni genrevinkkauksissa sekä Lukemalla maailman ympäri - vinkkauksissa. Äänikirjan olen kuunnellut kahteen kertaan, joululomalla tulee kolmas kerta. Ajattelin lainata myös kirjastosta löytyvän vanhimman elokuvaversion, päärooleissa mm. Albert Finney, Lauren Bacall ja Sean Connery. Tuoreimmasta olen nähnyt sekä Kenneth Branaghin tähdittämän uusimman version että David Suchetin tv-elokuvan. Tästä kavalkadista saadaankin Helmet-lukuhaasteeseen kohta 33, ”olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan”.

Mietin, miksi tämä on minulle Se Kirja, se joka on kärkisijoilla klassikkosuosikeissa, ykkösenä Christien kirjoista, ja kivijalkana kirjavinkkauksissa. Kuten aiemmin olen todennut, tykkään suljetun huoneen (tai tässä tapauksessa junan) mysteereistä, mutta se yksin ei riitä. Tarvitaan muita selityksiä. Yksi on juonen kertakaikkinen nerokkuus. Se, keitä matkustajat ovat sekä miksi ja miten he ovat päätyneet juuri tuohon junaan, on todellinen mielikuvituksen taidonnäyte vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Loppu ei ole dekkareiden peruskauraa, vaan se laittaa lukijan miettimään mikä on oikein ja mikä väärin ja mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, oli kummalla puolella tahansa.

Oijoi, tuskin maltan odottaa jouluvapaata, sitten istun jonkun päivän ja kuuntelen Lars Svedbergiä. Ensimmäisellä kerralla olin kauheassa flunssassa ja nukahdin aina kesken, siispä jo ykköslevy piti soittaa monta kertaa että sen kuuli kokonaan. Jospa nyt pysyisi taudit loitolla niin jaksaa keskittyä J

Lukuhaasteen sivuraide 10. Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Kansi Piia Aho
Otava 2017
157 s.

Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan.

Petri Tamminen on haastatellut satoja ihmisiä, ja näiden kohtaamisten pohjalta on kirjoittanut ytimekkään teoksen Suomen historia. Ihan jokaiselle vuodelle ei ole muistitarinaa, joillekin on useampi. Osa ihmisistä esiintyy omalla nimellään, osa minänä, osa jää persoonattomaksi. Sillä ei ole väliä, koska yksittäisten ihmisten ja isojen yhteiskunnallisten tapahtumien suhde välittyy kaikista tarinoista.

Alussa olin hetken aikaa skeptinen, ajattelin että mikä kumma tämä on. Nopeasti kuitenkin kävi niin, että tarinat nappasivat mukaansa. Aiheet vaihtelevat sodasta lamaan, Kekkosesta onnettomuuksiin. Paljon on tapauksia, että vuosikymmenien jälkeen ihminen muistaa yhden hetken tai yhden sanotun asian, kaikki muu ympärillä on hämärää. On mielenkiintoista lukea näistä hetkistä, ja siitä, kuinka ne limittyvät osaksi jotain suurempaa mullistusta.

Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että suomen kieli unohtui meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin, puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta, kun nähtiin apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.

(…)

Kielot olivat sinä kesänä myöhässä. Meidän hääpäiväksi oli sovittu 14. kesäkuuta, ja minä jännitin viimeiseen asti, saisinko kieloista kimpun. Päivää ennen ne sitten vihdoin kukkivat. Mentiin miehen kanssa metsään, mutta oltiin niin suutuksissamme toisillemme, ettei edes puhuttu, poimittiin vaan kieloja. Me ei oltu puheväleissä vielä alttarillakaan. Onneksi sitä ”tahdon” ei tarvinnut sanoa sille toiselle vaan Liimataisen Paavolle.

(…)

Matkustin mieheni ja poikani ja pojan perheen kanssa laivalla Helsingistä Tukholmaan kaksi päivää Estonian onnettomuuden jälkeen. En saanut yöllä unta. Nousin ja lähdin laivan käytäville kävelemään. Muuten oli autiota, mutta seinäkartan kohdalla seisoi ihmisiä. Jäin katselemaan karttaa ja niitä pieniä valopisteitä, joista näkee matkan edistymisen. Oli aivan tyyntä, koko sen suuren laivan liikkeen tajusi vain rakenteiden tasaisesta värinästä. ”Nyt ollaan samalla alueella”, joku sanoi hiljaa.

Mielestäni kirja on taidokas läpileikkaus maamme vuosisataisesta historiasta. Moni tarina rakentuu niin, että alussa on laajempi ja epämääräisempi juttu, lopussa joku pysäyttävä havainto tai miete. Vaikka tarina olisi puoli sivua pitkä, se kasvaa sanamääräänsä paljon isommaksi. On paljon traagisia tapahtumia, mutta ne on kerrottu lempeästi ja lämpimästi. Lukemisesta jäi lohdullinen olo, tunne että mitä ikinä eteen tulee, kaikesta selvitään, kaikki kääntyy hyväksi.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä asettuu kohtaan 26, ”kirja jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan”. Ei ollut helppo kohta, valtaosa kanssamatkustajista tuijottaa kännykkää. Lentokoneessa joku luki Karin Slaughteria, mutta näin vain että on joku englanninkielinen kirja, nimi jäi epäselväksi. Muutama muu lukija oli lentokoneessa, junassa tai bussissa, mutta kirjojen kannet pysyivät piilossa. Onneksi nyt oli tämä yksi bussimatkustaja, joka liikautti kirjaa niin että näin mitä kannessa on.

Lukuhaasteen sivuraide 9. Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides: Hiljainen potilas
Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient (2019)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 s.

Suhtaudun aina hieman pelokkaasti - tai ainakin epäilevästi - kirjoihin, joiden kannessa on toisen kirjailijan antamat kehut. Kuten tässä A. J. Finnin ”täydellinen trilleri”. Välillä kun on niin että kirjan lopussa kiitetään kyseiset kehut antanutta kirjailijaa avusta käsikirjoitusvaiheessa. Lisäksi olen huomannut, että monet piinaavan jännittäväksi luonnehditut trillerit ovat varsin usein hidastempoisia, suorastaan tylsiä. Hiljainen potilas onnistui kuitenkin tekemään vaikutuksen.

Tarinaa kertoo psykoterapeutti Theo Faber. Hän kiinnostuu erityisen paljon tapauksessa, jossa aviomiehensä murhasta syytetty ja tuomittu taiteilija Alicia Berenson lakkaa puhumasta. Miksi näin kävi? Kun Berensonia hoitavassa laitoksessa avautuu työpaikka, Faber hakee ja pääsee sinne. Hän on päättänyt murtaa vaikenemisen muurin ja saada selville, mitä murhailtana todella tapahtui. Hän suuntaa kohti päämääräänsä varsin suoraviivaisesti, suorastaan jyräämällä. Mitä ikinä Berensonille on syötetty lääkkeenä, mitä ikinä hänelle on käytetty terapiamuotoina, Faber haluaa muutoksia. Muut lääkärit tuntevat olonsa ristiriitaiseksi, osa suhtautuu hänen toimiinsa myönteisesti ja osa vastustaen. Tavoite on hyvä, mutta kuinka pitkälle voidaan mennä yrityksissä saada Berenson puhumaan?

Alicia oli kuitenkin ollut niin pahasti peloissaan, että oli pyytänyt Barbielta apua - ja myöhemmin myös Gabrielilta. Mitä hän oli tehnyt sen jälkeen? Oliko hän ehkä kertonut huolistaan vielä muillekin? Se asia minun oli selvitettävä.

Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan, mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.

Värähdin kylmästä - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.

Tarinaa seurataan paitsi Faberin kertomana myös Berensonin päiväkirjojen kautta. Lukija saa tietää asioiden kulun ennen Faberia, mutta siitä huolimatta loppuun riittää yllätyksiä. Pidän päiväkirjamerkinnöistä, mielestäni on tärkeää että tarinasta nähdään myös Berensonin puoli. Kirjoitettuna se toimii ehkä jopa paremmin, kuin jos hän puhuisi asioista.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä käy kohtaan 40, ”kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia”. On ankeaa lapsuutta, narsismia, rajatilapersoonallisuutta, pakkomielteitä. Välillä lukiessa jää miettimään, ketkä tässä ovatkaan enemmän järkkyneitä mieleltään, hoitolaitoksen lääkärit vai potilaat. Itselleni jäi laitoksen toiminnasta enemmän ahdistunut olo kuin toiveikkuus siitä, että mielenterveysongelmaiset parantuvat.

Lukuhaasteen sivuraide 8. J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina
Englanninkielinen alkuteos The Story of Kullervo
Toimittanut Verlyn Flieger
Suomentaneet Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin
WSOY 2016
163 s.

Kuten moni varmasti tietää, Tolkien oli hyvin kiinnostunut suomen kielestä, ja Kalevala on ollut yksi hänen innoittajistaan. Fliegerin mukaan Tolkien yritti opiskella suomea voidakseen lukea Kalevalaa alkukielellä, mutta pettymyksekseen joutui tyytymään (huonoon) englanninnokseen. Kullervon tarina on Tolkienin varhaistuotantoa, ja se on harmi kyllä jäänyt kesken. Vaikka se on puolestaan toiminut pohjana myöhemmille tarinoille, olisi ollut kiinnostavaa lukea Kullervon loppu Tolkienin kertomana. Tarinasta on valmiina noin kolme neljännestä, loppu on olemassa vain lyhyenä juonihahmotelmana.

Tunnustan, että en ole lukenut Kalevalaa. Kullervo ja hänen elämänsä on kuitenkin tuttu tarina. Siitä lienee ollut puhetta koulussa ja mahdollisesti myös kirjallisuusopinnoissa. Olen nähnyt Kansallisbaletin version tarinasta kerran livenä ja kahdesti tallenteena. Ehkä siksi Tolkienin teksti tuntui välillä siltä, kuin olisi kotiin tullut. 

Kaiken tämän emo kertoi ja antoi pojalleen taidolla taotun mahtavan veitsen, joka oli Kalervolla ollut aina vyöllä muualla kuin tuvassa, ihmeellisen terävä se oli ja ajan hämärissä taottu, ja emo oli kiskaissut sen seinästä siinä toivossa, että voisi miestänsä auttaa.

Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani." Eikä hän näitä sanoja lausunut kuin sen ainoan kerran, mutta sen ainoan kerran kuuli Untamo hänen sanansa. Ja Untamo vapisi vihasta ja pelosta ja sanoi: hän ajaa turmioon ja tuhoon sukuni, koska hänessä on Kalervo uudesti syntynyt.

Tolkienin tarina vie kirjasta vain kolmisenkymmentä sivua. Alussa on esipuhe ja johdanto, joissa Flieger kertoo sekä Kalevalasta että Tolkienista. Tarinan jälkeen on vielä kaksi Tolkienin esitelmää Kalevalasta sekä lopussa vielä lisää Fliegerin pohdintaa aiheesta. Esitelmien tärkeydestä en ole varma, varsinkin kun ne ovat keskenään lähes identtiset. Tolkienin ei tiedetä esittäneen jälkimmäistä julkisesti, joten en ole ihan varma miksi se on haluttu julkaista myös. Ehkä siksi, että esitelmät on tehty eri aikoina, ne on haluttu mukaan molemmat.

Johdannossa on mielestäni yksi erityisen mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. Flieger muistuttaa, että Kullervon tarina "[Se] on paitsi Tolkienin ensimmäinen novelli myös hänen ensimmäinen yrityksensä kirjoittaa tragediaa ja hänen ensimmäinen proosamuotoinen hankkeensa myytin kertomiseksi, joten se voidaan nähdä koko hänen kertomakirjallisen kaanoninsa edeltäjänä." Laittaa miettimään, millaisia myöhemmät teokset olisivat olleet, jos ei olisi ollut Tolkienin kiinnostusta Kalevalaan ja Kullervoon. Olisivatko muut kansalliseepokset riittäneet pohjustamaan sen, mitä hän lopulta teki? 

Välillä teki mieli naurahtaa ääneen; Tolkien on esseissään / esitelmissään tavoittanut sata vuotta sitten jotain, mikä on edelleen totta. Vai mitä sanotte tästä:

Mitä näiden runojen alkuperään tulee, tietoni eivät ole kovin suuret, enkä yritä kertoa kovin paljon enempää ku(in) mitä tiedän. Siitä lähtien, kun Väinömöinen saapui ja teki suuren harppunsa, valmisti "kanteleensa" hauen luusta, suomalaisten kerrotaan aina pitäneen tällaisista balladeista; ja näitä balladeja he ovat väsymättä laulaneet päivästä toiseen ja jättäneet perinnöksi isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle aina tähän päivään asti, jolloin, kuten balladeissa nyt surkutellaan, ne ovat "muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu mitä mainioimmin kohtaan 27, "pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja". Ei ollut mikään helposti täytettävä kohta, jonkin aikaa sai miettiä että mitä siihen voisi laittaa. Mikä lie ajatuslama ollut, Tolkien on kuitenkin itsellenikin tuttu kirjailija jo liki 20 vuoden ajalta. 

  

Lukuhaasteen sivuraide 7. Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Bazar 2019
287 s.

Kaksikko Eppu Nuotio - Pirkko Soininen on pukannut maailmaan kolmannen osan Salome Virta - sarjaan. En tiedä sanooko kolmas kerta totuuden, mutta Punainen vaate on sarjan kirjoista paras. Pidin avausosasta Nainenparvekkeella, sen sijaan toinen osa Sakset tyynyn alla jätti minut kylmäksi. Siinä koin Salomen olevan käsittämättömän kylmä, itsekäs ja huonotapainen, eikä itse tarinasta jäänyt mieleen juuri mitään. Liekö syynä osin myös se, että käsitelty maalaus (ja taiteilija) oli itselleni aiemmin tuntematon.

Nyt kuitenkin Salome on taas oivassa vedossa sotkeutuessaan taideväärennösten maailmaan. Tarina alkaa Berliinistä, jossa Salome osallistuu juhliin. Illan isäntä näyttää hänelle taidekokoelmaansa, jonka helmi on Elin Danielson-Gambogin maalaama omakuva. Vähän myöhemmin Salome kuulee, että kyseinen omakuva kuuluu Turun taidemuseon kokoelmiin. Ja koska on millainen on, Salome ei kertakaikkiaan voi jättää asiaa sikseen. Poliiseja toki on turha sotkea mukaan, siitä aiheutuu vain vaivaa ja pahaa mieltä Salomen läheisille. Sitä paitsi hän on aivan kyvykäs selvittämään mysteerejä itsekin.

Toisessa tasossa tarina seuraa Elin Danielsson-Gambogin elämää hänen kirjeidensä välityksellä. Ystävä Dora Wahlroos on ensin suuri tuki, sittemmin petturi. Kirjeenvaihto tuntuu aluksi ehkä vähän irralliselta, vaikka koko ajan odotinkin että sen merkitys omakuvalle varmasti paljastuu jossain vaiheessa. Kiinnostavaa se on kuitenkin, etenkin 1800-luvun lopun ja vuosisadan vaihteen naistaiteilijan asemasta, siitä että nainen joutuu uurastamaan enemmän kuin mies saadakseen hyväksyntää ja menestystä. Myös siitä ristiriidasta, että naisen odotetaan avioituvan ja jäävän kotiäidiksi, vaikka hänellä olisi palo ja edellytys työskennellä taiteilijana.

Salome hakee tiskiltä toisen kahvin, avaa kannettavansa ja alkaa googlailla. Mitä ihmettä hän oikein on tekemässä? Miten tämä asia mitenkään hänelle kuuluu? Mitä väliä sillä on, jos Lemken työhuoneen seinällä roikkuu suomalaisen naistaiteilijan teoksesta väärennös? Ketä taulu voisi siellä vahingoittaa? Salome yrittää ylipuhua itseään luopumaan hankkeesta, joka on viemässä häntä jo täyttä vauhtia mukanaan. Hän muistuttelee mieleensä, kuinka ikävästi kaikki oli viimeksi päättyä, miten hiuskarvan varassa kaikki oli, jopa hänen henkensä. Hän muistelee, miten haavoittuvaiseksi tunsi itsensä kaiken sen jälkeen, miten hän päätti, ettei enää ikinä työntäisi nenäänsä muiden asioihin. Mutta nythän kyseessä on vain väärennös. Mitä pahaa hänen vaatimattomista tutkimuksistaan voisi koitua?

Salome siemaisee kahviaan ja puntaroi asiaa huolellisesti eri kanteilta - kaksi minuuttia. Sen jälkeen hän klikkaa auki sähköpostiohjelman ja kirjoittaa Stefan Lemkelle. Tuomakselle hän ei voi mainita asiasta mitään, sillä sillä sekunnilla, kun Arvo Joenmaa kuulisi Elin Danielson-Gambogin nimen, hän tietäisi, että Salome on saanut vihiä jostakin. Ja sitten isä ja poika seuraisivat hänen jokaista askeltaan. Ei kiitos, Salome ajattelee, tämä on hoidettava omin päin.

Tarina on viihdyttävä, se etenee oikein mukavaan tahtiin. Salomen yksityiselämä on puolittaisessa kaaoksessa, mutta se kulkee mukana eikä sitä jäädä vatvomaan. Taideväärennöspuoli etenee ehkä liiankin helposti, tuntuu että Salomen kohdalle osuu tavattoman paljon onnellisia sattumuksia ja juuri oikeiden henkilöiden tapaamisia. Kuitenkin olo on mukava koko ajan, ei yhtään tunnu siltä että tarina etenisi pikakelauksella.

Sarjan toisen osan jälkeen mietin, että jättäisin lukemisen siihen. Onko lie sitten kaunis kansi vai taulun kuva kansiliepeessä vai mikä, mutta jokin sai tarttumaan Punaiseen vaatteeseen, ja kun sitä aloitti lukea niin olikin vaikea löytää kohtaa missä voisi pitää tauon. Nyt olen taas innoissani ja kaipaan kovasti neljättä osaa.

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 44, ”kirja kertoo Berliinistä”. Salome asuu siellä, samoin hänen miesystävänsä. Siellä sijaitsee omakuva, josta koko juttu lähtee liikkeelle. Vaikka liikutaan myös Krakovassa, Helsingissä ja Tampereella, on Berliini keskuspaikka. Ja on kiva, että kaupunkia ja sen ihmisiä myös kuvataan, se ei ole pelkkä kulissi.