Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava 2012
299 s.

Riikka Pulkkisen Raja on yksi suosikkikirjoistani ja pidin myös Totta-romaanista. Siksi odotinkin suurella mielenkiinnolla Vierasta. Se osoittautui monitasoiseksi, runolliseksi, ajatuksia herättäväksi. Halusin lukea sen kiireesti, mutta välillä palasin vähän matkaa taaksepäin ja luin muutaman rivin tai kappaleen uudestaan, joskus kolmannenkin kerran.

Vieras on Marian tarina. Maria on pappi, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan ja ihmisiin. Hän on aina kokenut voimakkaasti, hänen tunteensa ovat purkautuneet ruumiillisina. Hän on aina ollut ehdoton tekemisissään. Nyt hän kokee kriisin, hän on voimaton ja turhautunut. Nuorena hän näännytti itseään nälkään, vanhempana hän ei voi muuta kuin lähteä äitinsä synnyinsijoille New Yorkiin etsimään jotain, itseään tai elämänuskoaan. Hän lähtee sanomatta kenellekään mitään. New Yorkissa hän kulkee, tapaa Mélanien ja Tuntemattoman, rumpuja soittavan afrikkalaistaustaisen miehen. Hän tanssii, kokee, elää, vahvistuu.

Illalla olen malttamaton, haluan kertoa Mélanielle oivallukseni, haluan kiittää. Hän pitää hallussaan avainta salaisuuksiin, ihmeellisiin avariin huoneisiin. Ne huoneet ovat minussa. Huoneet kuin kirkot, katottomat katedraalit, joiden huomaan päästyäni voin ponnistaa koska tahansa kauas omasta itsestäni. 

Minua naurattaa. Miten ilmiselvää! Miksen minä heti sitä tajunnut? Miksi suljin sen itseni ulkopuolelle vuosiksi? Yhtäkkiä olen taas kuin lapsi, lapsenuskoinen. Minussa on henki, joka on toisenlainen kuin valon keväänä vuosia sitten. Jos olisi jotain sellaista kuin ruumiillisuuden henki, lihan itsensä henki, se olisi nyt innoittajani. 

On hylättävä käsitteet, niillä ei ole merkitystä. Tuoksuilla on, mauilla, liikkeellä, kaikella sillä, minkä tiheä olemassaoloni saa aikaan.

Etenkin tanssiessa Marian ajatukset saavat usein romaanitekstille epätavallisen muodon. Tyyli on tyypillisempää runoudessa; sanat toistuvat, lauseet muodostavat rivien sijaan säkeitä, sanojen välillä on paljon tyhjää tilaa, luku päättyy ilman pistettä ja niin edelleen. Aluksi muotoilu herätti hämmennystä, mietin että tuoko se tarinaan mitään lisää. Kyllä se tuo. Toistuvana elementtinä runollisuus tuo Marian kokemukset hyvin lähelle lukijaa tehden lukukokemuksestakin ruumiillisen. Maria kulkee raskaan polun, johon lukija uppoaa syvälle. Marian tiellä usko ja epäusko vuorottelevat. Toisena aikana toinen on vahvempi, toisena toinen. Lopulta Maria huomaa olevansa riittävän vahva kohtaamaan maailman sellaisena kuin se on. Samaa toivon lukijoille.