Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
LIKE 2012
366 s.








Tunnustan: suhtauduin epäilevästi tähän kirjaan. Olin kuullut kommentteja etenkin yksityiskohtien paljoudesta ja siitä seuraavasta vaikeaselkoisuudesta. Selailtuani kirjaa mietin, jaksanko lukea sen loppuun; tiheästi ladottu teksti ja paljon sivuja. Epäilyksistä johtuen kirja ylitti odotukseni. Tarina oli vetävä, ja olisin halunnut lukea sen kerralla alusta loppuun.

Tapahtumat kulkevat vuorotellen 1940- ja 1960-luvuilla. 1940-luvulla Neuvostoliitto on ajettu pois Virosta ja tilalle ovat tulleet saksalaiset. Virolaiset eivät usko saksalaisten lupauksiin itsenäisyydestä ja paremmista ajoista. Vastarintaliike toimii aktiivisesti auttaen ihmisiä pakenemaan ulkomaille. Pelko on läsnä alituiseen. Kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja mihin pitäisi uskoa. Kukaan ei tiedä, keneen voi luottaa, kuka on uskollinen Virolle ja kuka ilmiantaa maanmiehiään saksalaisille.

Serkukset Roland Simson ja Edgar Parts ovat palanneet sodasta, sodasta joka on muuttanut sekä heidän välisensä suhteen että kaiken muun. Rolandin vaimo on kuollut - puhutaan häpeällisestä kuolemasta - ja haudattu Rolandin mielestä väärään paikkaan. Hän haluaa selvittää kuolemaan johtaneet syyt, hän haluaa edesmenneelle vaimolleen oikeutta ja kunnianpalautuksen. Hän on varma, että Rosalien kuolema on saksalaisten syytä ja alkaa siksi toimia Saksaa vastaan. Edgar puolestaan kannattaa Saksaa ja haluaa toimia sen hyväksi. Hän toimii yksin eikä siksi kerro vaimolleen palannensa. Kukaan muukaan ei kerro tälle. Vaimo Juudit toivoo parasta ja pelkää pahinta. Hän toivoo olevansa leski ja pelkää Edgarin elävän. Koska Edgar ei näyttäydy, Juudit jatkaa elämäänsä. Hän rakastuu saksalaiseen upseeriin ja joutuu mukaan raskaisiin tapahtumiin.

1960-luvulla Edgar kirjoittaa 1940-luvun tapahtumista. Hän saa käyttöönsä arkistolähteitä, kirjeitä ja kaikenlaista muuta materiaalia. Hän löytää nimiä, joiden ei toivoisi esiintyvän lähteissä. Nimet johtavat häntä kohti totuutta, sitä mitä oikeasti tapahtui 1940-luvulla. Historiankirjan lisäksi hänellä on tehtävänä seurata poliittisesti uhkaavia henkilöitä, etenkin opiskelijaradikaaleja ja raportoida näiden toiminnasta. Seuraamistyössä hän saa selville lisää nimiä, jotka lopulta auttavat paljastamaan kokonaiskuvan. Edgar saa huomata, että on itse ollut mukana eräänlaisessa kissa ja hiiri -leikissä. Hän on tietämättään jahdannut läheisiään, jotka puolestaan eivät ole tienneet hänen jahtaavan heitä.

Parts kipristeli varpaat tohvelien päälle, taittoi palan Pastilaasta. Martinsonin kirjassa esiintyi Partsin tarkoitusperiin täydellisesti soveltuva henkilö, Mark, tunnistamattomaksi ja sukunimettömäksi jäänyt julmuri, sotarikollinen, joka ei koskaan ollut jäänyt kiinni ja jonka nimestä ei voinut edes sanoa sitä, oliko se vain kutsumanimi vai oliko Mark käyttänyt työtehtävissään oikeaa ristimänimeään. Siksi tarinaa oli helppo jatkaa. Markin teoista löytyi todistajanlausuntoja, ei mitään itse ihmisestä. Parts ravisteli päätään miettiessään sitä, miten kollegoiden virheet olivat lopulta kääntyneet hänen edukseen. Aineistosta näkyi, että turvallisuuselimet olivat käyttäneet nuorta ja kokematonta miesvoimaa, ohjeet olivat olleet puutteellisia, pätevistä upseereista oli ilmiselvästi ollut pula. Kuulustelujen aikana kukaan ei ollut ymmärtänyt kysyä tarkentavia kysymyksiä tai henkilötietoja, lukuisat todistajat olivat puhuneet ihmisistä vain etu- tai sukunimillä, joten todistuksista löytyvien ihmisten jäljittäminen oli mahdotonta. Vasta myöhemmin oli huomattu neljäkymmentäluvun lopun metodien ongelmallisuus. Todistajia ei juuri enää ollut elossa, sillä kiinnijääminen sinänsä oli ollut tarpeeksi painava todiste teloitustuomiota varten. Se, että Rolandin tiedot olivat niin hyvin kirjattu Kloogan papereihin, oli kohtalon ivaa.

Tarina on paitsi vetävä myös koskettava. Se kertoo puutteesta ja vaikeuksista, joita sota aiheuttaa jokapäiväiseen elämään. Se kertoo pelosta, siitä että jokainen päivä ja jokainen henkilö voi olla viimeinen, jonka näkee. Se kertoo valinnoista, joita jokainen joutuu tekemään selviytyäkseen elossa.

Ainoa minua häiritsevä seikka on se, että loppupuolella Edgarille sattuu liian paljon onnekkaita yhteensattumia. Hän on vuosia yrittänyt selvittää asioita saaden yksityiskohtia selville vähän kerrassaan. Yhtäkkiä kaikki sujuu, löytyy päiväkirjaa ja kirjeitä ja mitä milloinkin, niin että jatkuvasti isoja palasia asettuu paikoilleen. Lukijana tuntui, että nyt mennään liian lujaa. Samalla tuntui sltä kuin välistä olisi jäänyt pois joitain olennaisuuksia. Esimerkiksi kohdassa jossa Edgar lopulta löytää Rolandin, ihmettelin että miten Roland on päätynyt kyseiseen paikkaan, edellisen kerran muistin tavanneeni hänet Juuditin seurassa parikymmentä vuotta aikaisemmin. Samoin jäi vaivaamaan se, miten Edgar on saanut Juuditin luokseen. Ensin tämä kohtaa saksalaisen rakastajansa viimeistä kertaa, sitten tämä onkin ollut Edgarin vaivana jo vuosikausia. Mitä siinä välissä tapahtui?

Tarinan aukot ovat mielestäni liian isoja, mutta kokonaisuus on kuitenkin todella hyvä. Henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia ja herättävät monenlaisia tunteita. Tapahtumapaikkoja ei kuvata ulkopuolisen silmin paljoa, vaan yleensä ne suodatetaan eri henkilöhahmojen kautta jolloin niihin tulee mukaan aistivoimaisuutta esimerkiksi hajujen ja kuultujen äänien ansiosta. Sen ansiosta tarina tulee lukijaa lähelle ja tempaisee mukaansa heti ensimmäisellä sivulla.