Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY 2018
191 s.

Yksi asia, joka nosti Islanti-faniuteni sfääreihin, oli Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina. Nyt kolme vuotta myöhemmin olen käynyt Islannissa ja lukenut useita kirjoja, niin faktaa kuin fiktiota. Mutta mieli halajaa aina lisää. Olinkin innoissani, kun sain käsiini uunituoreen kirjan Islantilainen kodinonni. 

Tällä kertaa päästään seuraamaan islantilaista lapsiperhe-elämää. Nähdään millaista on odotusaika, sukulaiset, viranomaiset, työnantajat, lasten syntymäpäivät, lomat... Yksityinen ja yleinen kulkevat kiinnostavasti rinnakkain, kun kurkistetaan sekä Rämön perheen arkeen että kuullaan miten yhteiskunnassa suhtaudutaan lapsiperheisiin. Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon myönteisemmin asioihin suhtaudutaan Islannissa kuin Suomessa. Kaikki työnantajat osallistuvat vanhempainvapaiden kustannuksiin, ja molempien vanhempien on "pakko" pitää vapaata. Raskaus ja vanhemmuus eivät ole ongelmia. Ei kaikki tietenkään ole ruusunpunaista; vanhempainvapaa on yhteensä vain 9 kk mutta lapsi pääsee päiväkotiin vasta 2-vuotiaana. Onkin aikamoinen palapeli sovittaa yhteen työ ja lastenhoito. Toisaalta, lapset voi viedä mukanaan töihin, jos hoitoapuna ei ole isovanhempia tai muita sukulaisia. Myös naapuriapu on paljon käytettyä.

Oli vaikea valita sitaattipätkää. Kirjassa on niin paljon mielenkiintoista asiaa, että melkein joka aukeamalta voisin nostaa esiin jotain. Islantilaisten ja suomalaisten perhe-elämässä on niin paljon eroja, että suomalainen lukija on välillä ihmeissään. Eikä mitenkään huonolla tavalla, vaan usein ihaillen että kuinka näppärästi monimutkaiset asiat on järjestetty. Nostan esiin muutaman esimerkin, jotka itse koen erityisen kiinnostavina. 

Islantilaiset eivät väheksy äidin - tai isän - roolia, mutta he eivät myöskään halua nostaa sitä erilliselle jalustalle. (...) Jälkeläisten olemassaoloa ja heidän mukanaan tuomaan onnea juhlitaan lasten syntymäpäivinä, ei äitien tai isien kunniaksi tehtyinä päivinä.

Islannissa kukaan ei ole koskaan kummastellut anoppimme aktiivista osallistumista perhe-elämäämme, koska täällä lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kuuluvat siihen yhteen ja samaan perheeseen. Suomalaisilta puolitutuilta sen sijaan saan joskus kummastelevia ja välillä melko ilkeitäkin, tosin huoleen verhottuja kysymyksiä anoppimme jaksamisesta. Rohkeimmat ovat jopa ihmetelleet, voiko lapsistamme tulla tasapainoisia aikuisia, koska he viettävät niin paljon aikaa mummolassa. (...) Pidän sitä tavattomana rikkautena, että lapsella on yhden tai kahden läheisen aikuisen sijasta vaikka kolme luottoaikuista. 

Kun tähän rauhan, kovapalkkaisuuden ja täystyöllisyyden tyyssijaan yhdistyy islantilaisten tyytyväisyys omaan itseensä ja erinomaiseen maahansa, syntyy niin paljon bling blingiä, että se peittää alleen muutamia sokeita pisteitä, jotka koskettavat myös lapsia ja nuoria. Ne ovat köyhyys ja väkivalta. 

Islannissa lasten olemassaoloa ei ole tapana jatkuvasti korostaa. Ei Reykjavíkissa tai muualla Islannissa ole lapsiystävällisiä kahviloita tai lapsiystävällisiä ravintoloita. On vain kahviloita ja ravintoloita. (...) Lapsiin ei kiinnitetä erityishuomiota siksi, että he ovat lapsia, mutta toisaalta heitä ei myöskään suljeta ulkokehälle siksi, että he ovat lapsia. Lapset ovat kuin muutkin ihmiset. Vähän lyhempiä ja kärsimättömämpiä vain. 

Minulla ei ole lapsia, mutta siitä huolimatta pidän kirjaa valtavan kiinnostavana. Yksi tekijä on se, että tässä ei keskitytä vaippa-arkeen vaan perhettä käsitellään laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Mukana on niin valtakunnanpolitiikkaa kuin päiväkotiarkea, äitiyden pelkoa kuin terveydenhoitoa.  Unohtamatta sitä että kyseessä on kahden kulttuurin perhe. Perheinstituutiota tarkastellaan monelta kantilta, mutta pieni pilke silmäkulmassa. Perhe voi olla pyhä asia mutta ei sen tarvi olla haudanvakava. 

Tykkään hirmuisen paljon Rämön kirjoitustyylistä. Hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan vaikka lampaiden keräämisestä (tässä nähdään sitä vain pikaisesti) ja olisin kiinnostunut siitäkin. Teksti on kepeää, mutta ei kritiikitöntä höttöä. 

Pohdin tässä jo mahdollisia jatko-osia. Miltä kuulostaisi kirja matkustamisesta? Missä ja miten islantilaiset matkustavat, niin kotimaassa kuin ulkomailla? Mitä islantilaiset ajattelevat saarensa valtaavasta hirveästä turistivirrasta, joka vuosi vuodelta vain kasvaa? Mitä tapahtuisi, jos "kaikille pakolliset" kohteet kuten Kultaisen kierroksen Geysir ja Gullfoss tulisivat maksullisiksi kohteiksi?

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 19, "kirja käsittelee vanhemmuutta".