Pakko

Missä menee ihailun ja pakkomielteen raja?

Eeva-Kaarina Aronen kertoo Kallorumpu- kirjassaan (Teos 2011) miehestä, joka on omistanut elämänsä toiselle miehelle. Omistautumisessa ei ole mitään seksuaalista sillä pyrkimyksenä on tavoittaa mennyt aikakausi.

Päähenkilö on viettänyt aikaa Helsingin Kalliolinnantiellä marsalkka Mannerheimin kotona. Hän on seurannut talon ja sen asukkaiden elämää haluten kiihkeästi olla osallinen. Hänen paikkansa on kuitenkin kolmannessa huoneessa, palveluskunnan joukossa. Tapahtuu pahin mahdollinen, mies joutuu lähtemään talosta eikä enää näe ihailunsa kohdetta kuin etäältä seuraten. Hän päättää tehdä elokuvan yhdestä päivästä, päivästä, jolloin moni asia meni pieleen ja hänen elämänsä muuttui.

Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin. 
Se on haitari-todellisuus. Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin, epäselvää kuvaa, pientä ääntä. Tarvitsen molempia, sillä yksinkertaisen totuuden ulina on pitkään kuunneltuna tuhoisaa.

Päähenkilö esittää elokuvansa varastohallissa yhden kerran, satunnaiselle joukolle ihmisiä. Hänen on kerrottava tarinansa, ja hän tarvitsee siihen näkijöitä, edes muutamia. Hän pelkää ihmisten reaktioita, koska elokuva on äärettömän henkilökohtainen.

Lukijalle tulee välillä ahdistunut olo. Miksi tuo mies avaa itsensä ja miksi minä haluan katsoa? Miehen tarina imaisee mukaansa niin, että on helppo unohtaa sen olevan yksittäisen ihmisen kokemus yhden talon tapahtumista. Se on yhden onnettoman hahmon yritys saada elämälleen uusi kiintopiste.

Kallorumpu on monitasoinen yllätyksellinen tarina. Yhtenä tasona on elokuvan esitys, jonka lomassa toisena tasona on sen tekemisen vaatima työ, jonka lomassa kolmantena tasona on Kalliolinnantien tapahtumat. Eri tasoilla on pitkähköjä kuvauksia, mutta Aronen on sijoittanut koukkuja ja  yllätyksiä taitavasti niin, ettei lukija pääse pitkästymään. Viimeinen lause on tehokas kruunu, joka kolmella sanalla sitoo yhteen kaiken aiemman.