Hans Fallada: Yksin Berliinissä
Saksankielinen alkuperäisteos Jeder stirbt für sich allein (1947)
Suomentanut Ilona Nykyri
Gummerus 2013
766 s.
Yksin Berliinissä on kuvaus 1940-luvun alkupuolen Berliinistä, jossa ihmiset yrittävät elää toistensa ja natsihallinnon kanssa. Tapahtumia seurataan sekä natsivirkamiesten, puolueen rivijäsenten että yksittäisten kapinallisten kautta. Olosuhteita kuvataan realistisesti mutta ei kuitenkaan raa'alla tavalla; väkivalta ja pelko ovat sivuroolissa.
Tärkein tapahtumapaikka on Jablonskinkatu 55, kerrostalo asukkaineen. Pieneen taloon mahtuu monenlaista väkeä: prostituoitu, alkoholia liikakäyttävä uhkapeluri, juutalainen leskirouva, ylimielinen natsiperhe, puolueesta irti haluava pariskunta ynnä muutama muu.
Tarinan edetessä keskiöön nousee Quangelin pariskunta Otto ja Anna, joiden ainoa poika - myös Otto nimeltään - kaatuu rintamalla. Quangelit päättävät aloittaa henkilökohtaisen kapinan, johon he toivovat saavansa vähitellen mukaan laajan joukon muita. Vuosien ajan he kirjoittavat postikortteja, joita kuljettavat toimistorakennuksiin eri puolille Berliiniä. Kortit antavat heille vähäistä toivoa, joka kuitenkin murskaantuu natsismin rattaisiin.
"Katsokaapa tätä, herra Quangel", hän sanoi. "Jokainen noista lipuista tarkoittaa yhtä löytynyttä korttia. Lippu on aina täsmälleen sillä kohtaa, mistä kortti on löydetty. Ja kun te nyt katsotte näitä kohtia", hän naputti sormellaan karttaa, "näette tässä kaikkialla lippuja lippujen perään, mutta täällä ette yhtäkään. Tämä on nimittäin Jablonskinkatu, jolla te asutte. Sinne te ette tietystikään ole jättänyt yhtäkään korttia, siellä teidät tunnetaan liian hyvin..."
Mutta Escherisch näki, ettei toinen kuunnellut enää. Otto Quangelin oli vallannut omituinen, käsittämätön kiihtymys, kun hän näki kartan. Hänen katseensa alkoi häilyä, kädet täristä. Hän kysyi lähes kainosti: "Tuossahan on aikamoinen määrä lippuja, paljonko niitä mahtaa olla?"
"Sen minä voin sanoa teille tarkalleen", vastasi komisario, joka oli nyt tajunnut, mikä miestä oli niin järisyttänyt. "Lippuja on 267, kortteja 259 ja kirjeitä kahdeksan. Ja kuinka monta te olettekaan kirjoittanut, Quangel?"
Otto ja Anna Quangel muiden muassa saavat tuta sen, että minkäänlainen erimielisyys natsiaatteen kanssa ei ole suvaittavaa. Heidän, kuten niin monen muunkin henkilöhahmon, kohtalona on jatkuva kurjuus tai kuolema.
Henkilöhahmojen kaikkinaisten vastoinkäymisten rinnalla kulkee pieni ripaus toivoa. Jotkut pysyvät hengissä ja terveinä, joillakin on jopa puolueen ulkopuolisia tulevaisuudennäkymiä. Pääosin positiiviset asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin pieniä, lähinnä vain hetkellisiä iloisia ajatuksia. Ja kovin usein iloiset ajatukset johtuvat siitä, että jotakuta on huijattu tai omat asiat on saatu paremmalle tolalle valehtelun tai varastamisen avulla.
Yksin Berliinissä oli karu ja koskettava lukukokemus. Pelkäsin että siinä olisi paljon väkivaltaa, etenkin Gestapon kuulustelujen kuvauksissa. Väkivaltaa oli mutta ei liioitellusti, se tavallaan puolusti paikkaansa siinä missä sitä oli. Enemmän minua järkytti kaikenkattava toivottomuus ja se, että vähäisetkin onnenaiheet vietiin ihmisiltä kylmästi pois. Kukaan ei ollut enää minkään arvoinen, kukaan ei ollut turvassa, keneenkään ei voinut luottaa, kaikkien ja kaikkia sanomisia vääristeltiin.
Kirjan vaikuttavuus on ehkä juuri kurjuudessa. Sitä ei tuoda ylenpalttisesti esiin eikä liioitella, vaan se on arkinen kehys kaikelle toiminnalle. Mitään muuta ei ole, ei nyt eikä myöhemmin, joten sen kanssa on vaan opittava elämään.
Kirjan ovat lukeneet myös Jaana ja Ilta Määttä-Lindström.
Hyvä, että tämä kirja saa lisää näkyvyyttä blogistaniassa. Se on tärkeä tuodessaan esiin aikalaisnäkökulman elämään kansallisosialistien hallitsemassa Saksassa.
VastaaPoistaItse koin kirjan kyllä väkivaltaiseksi, mutta koska kirjan fokus ei ollut väkivallassa ja sillä mässäilemisesssä sinällään, vaan ajan todellisuuden kuvaamisessa, niin väkivallan kesti ja siitä pystyi lukemaan.