Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
Englanninkielinen alkuperäisteos The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry (2012)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
WSOY 2014
327 s.

Harold Fry on ehtinyt olla eläkkeellä  puoli vuotta saadessaan kirjeen entiseltä työkaveriltaan. Kirjeessä kuolemansairas Queenie Hennessy jättää jäähyväiset. Harold järkyttyy, vaikkei olekaan ollut Queenien kanssa yhteyksissä vuosikausiin. Hän ei tiedä, miten reagoisi. Vastauskirje on vaikea muotoilla, ja kun se lopulta on muotoiltu, postittaminen on vaikeaa.

Harold ei itsekään tiedä, miksi kävelee postilaatikoiden ohi. Hän kävelee eteenpäin ja lopulta tekee päätöksen: hän kävelee koko maan halki, aina sen pohjoisimpaan kolkkaan asti tapaamaan Queenietä. Vaikka tämä on kuolemaisillaan, Harold on vakuuttunut että Queenie elää niin kauan kuin hän on matkalla. Jalassaan kuluneet purjehduskengät ja ilman matkatavaroita hän aloittaa pitkän ja raskaan matkan. Matkalla hän tapaa valtavan joukon ihmisiä ja tuleepa hänen vaelluksestaan maanlaajuinen uutinenkin. Kaikki, mitä hän matkalla kohtaa ja miettii, muuttaa häntä hieman. Eikä pelkästään häntä vaan myös hänen vaimoaan Maureenia, joka hänen poissaollessaan käy läpi heidän elämäänsä ja tehtyjä virheitä. Harold hän tekee vaikutuksen oikeastaan kaikkiin, keitä matkalla tapaa.

Harold käveli pääteitä, maanteitä, kujia ja polkuja. Kompassin värisevä neula osoitti pohjoiseen, ja hän noudatti sen osoittamaa suuntaa. Hän kulki päivällä tai yöllä, miten milloinkin miellytti, kilometrin toisensa jälkeen. Jos rakot äityivät kipeiksi, hän pani niihin ilmastointiteippiä. Hän nukkui silloin, kun tunsi siihen tarvetta, ja nousi sitten taas kävelemään. Hän kulki tähtien alla ja kuun lempeässä loisteessa, kun se riippui taivaalla silmäripsen muotoisena ja puunrungot hohtivat kuin luut. Hän kulki tuulessa ja sateessa ja auringon valkaiseman taivaan alla. Haroldista tuntui, että hän oli koko ikänsä odottanut tätä vaellusta. Hän ei enää tiennyt, kuinka kauas oli ehtinyt, hän tiesi vain kulkevansa eteenpäin. Cotswoldin kalpea kiviaines muuttui Warwickshiren punatiileksi, ja maasto tasaantui Keski-Englannin tasangoksi. Kohottaessaan käden suulleen pyyhkäistäkseen pois kärpäsen Harold tunsi partansa kasvavan paksuina tukkoina. Queenie jäisi henkiin. Hän tiesi sen.

Ja silti kaikkein merkillisintä tässä kaikessa oli, että ohi ajava kuljettaja saattoi pikaisesti vilkaistessaan nähdä vanhan miehen paidassa ja solmiossa, ehkä purjehduskengissäkin, eikä hän silti nähnyt muuta kuin tienvartta kulkevan miehen. Se oli hyvin hullunkurista, ja Harold oli hyvin onnellinen, niin onnellinen, että hän tuntiessaan maan jalkojensa alla saattoi nauraa nauramistaan: kaikki oli niin yksinkertaista.

Tarinassa on kaikki edellytykset kliseisyyteen, mutta Joyce välttää sen taidokkaasti. Harold ei kulje Queenien luo riemusaatossa salamavalojen loisteessa, ei, hän kokee matkan aikana epävarmuutta ja epäilyä. Hän miettii kotiinpaluuta, hän miettii onko vaelluksessa mitään järkeä, hän miettii muuttuuko mikään vaikka hän pääsisi Queenien luo ajoissa.

Kirja on hieno kuvaus Haroldin matkasta vaimonsa luota Queenien luo mutta samalla myös matka vierautuneisuudesta takaisin rakkauteen. Se kertoo ihmisen kasvusta ja siitä, miten jokaisen on käytävä oma kivikkoinen tiensä tietääkseen tai muistaakseen, kuka on.