Britta Teckentrup: Muistojen puu

Britta Teckentrup (teksti ja kuvat): Muistojen puu
Englanninkielinen alkuperäisteos The Memory Tree
Suomentanut Tuula Korolainen
Lasten Keskus 2013
25 s.








Kuolema on vaikea aihe, etenkin lapsille kerrottavaksi. Kuolema-aiheisia kuvakirjoja ei ole paljoa, ja niistä vähistä suurin osa kertoo isovanhemman tai lemmikkieläimen kuolemasta. Britta Teckentrupin kuvakirja on erinomainen ja erittäin tärkeä teos etenkin siksi, että siinä ei puututa ikään vaan kuolemaa käsitellään siltä kannalta, että ystävä on poissa. Alussa mainitaan, että Kettu on elänyt pitkän elämän mutta nyt se on väsynyt ja vaipuu ikiuneen, muuten kirja keskittyy ystävän poissaoloon ja hänen muistelemiseensa. Kirja on onnistunut myös siksi, että se sopii ihan kaikille. Siinä ei ole uskonnollista eikä kulttuurista symboliikkaa, ei myöskään rituaaleja.

Eläinten puhellessa pieni punaruskea taimi nousi lumesta, juuri siitä kohdasta, jossa Kettu lepäsi. 

Aluksi taimi oli niin pieni ja hento, että sitä tuskin huomasi, mutta tarina tarinalta se kasvoi suuremmaksi, vahvemmaksi ja kauniimmaksi.

Eläimet muistelivat Kettua koko yön, ja aamulla pikku taimi oli kasvanut nuoreksi puuksi.

Eläimet näkivät puun ja ymmärsivät, että kettu oli edelleen osa niiden elämää.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, ja eläimet muistivat yhä uusia tarinoita Ketusta.

Surusta raskaat sydämet kevenivät.

Mitä enemmän ne muistivat, sitä suuremmaksi, korkeammaksi ja kauniimmaksi puu kasvoi. Pian se oli metsän korkein puu. Rakkauden ja muistojen puu.

Raskaasta aiheesta huolimatta koin valtaisaa iloa kirjaa lukiessani. Olen joutunut työssäni tarjoamaan ei-oota tai tämä-ei-ole-ihan-sitä-mitä-tarkoitat -lauseita, kun on etsitty kirjaa, jonka avulla voidaan käsitellä vanhemman kuolemaa alle kouluikäisen lapsen kanssa. Muistojen puu on helppolukuinen ja helppotajuinen kirja, jossa kohtaavat menetys, suru ja kaipaus mutta myös turvallisuus, toivo ja ilo. Totisesti toivon, että kaikki perheet sekä lasten kanssa toimivat löytävät tämän kirjan.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Kansi: Liisa Holm
Gummerus 2001
396 s.







Sinun lapsesi eivät ole sinun oli minulle vaikea, melkein ylitsepääsemätön lukukokemus. Olin jonkinlaisessa kierteessä; en päässyt kärryille niin luin vain vähän matkaa, sitten pidin päivän tai kaksi taukoa, sitten kun aloin taas lukea olivat henkilöt ja tapahtumat taas vieraita, en päässyt kärryille joten luin vain vähän matkaa ja pidin taukoa. Tunnustan, todennäköisesti olisin jättänyt kirjan kesken ellen olisi lukenut sitä Klassikko-haasteeseen.

Päähenkilö Nelli elää taistolaisperheessä, jossa etenkin äiti on idealisti. Isä on vähän hillitympi. Nellin lapsuuteen kuuluu pioneeritoiminta, lisäksi hän on usein mukana kun aikuiset kokoontuvat ryyppäämään ja keskustelemaan maailman parantamisesta. Nelli on äitinsä tytär, hän haluaa tuoda esiin ihmisoikeusloukkauksia ja muita epätasa-arvoisuuksia.

Tarina liikkuu monessa eri aikatasossa Nellin lapsuudesta nykyhetkeen, opiskelijaelämään. Lapsuudenkoti on sekä rakastava että riitaisa, suurelta osin  äidin ehdottomuuden takia. Kun isä lähtee pois, muuttaa Kanadaan, maailma muuttuu. Äiti tapaa Juhanin ja kasvaa ulos idealismistaan. Nelli kokee olevansa petetty, hän yksin on enää puolustamassa aatteita. Hän ei sopeudu oikein mihinkään porukkaan, on liian jotain ja liian vähän jotain muuta. Ja kun isä tulee tapaamaan häntä vuosien päästä, on Nelli entistä yksinäisempi.

Kiti ei antanut katsoa uutisia, sillä niiden jälkeen näin painajaisia. Kyselin häneltä saastuisiko maailma harmaaksi ja tulisiko kolmas maailmansota, ja Kiti sanoi, että piti ajatella ainakin miljoona sinistä kissaa ja kaikkea muuta kivaa, mitä maailmassa oli. Piti ajatella iloisia asioita samalla kun öljy kulki merivirtojen mukana eteenpäin ja tarttui lintujen siipisulkiin.

Kevään tullen Kiti ei enää tullut minua bussille vastaan, sillä hänellä oli kiire romaanikäännöksen kanssa. Matkustin yksin bussilla keskustaan koulun jälkeen ja vaelsin ympäriinsä, vaikka minulla oli avain Kitin luo. Menin kirjastoon etsimään kirjoja, joissa oli kuollut isä, ja istuin takki päällä lastenosastolla lukemassa. Vaeltelin aurinkoisia katuja kirjakassia raahaten, istuin puistikon penkillä lukemassa ja katselin myssyn reunan alta Johanneksen kirkon torneja, mutta en koskaan mennyt kauemmas rantaan, sinne missä olimme kävelleet isän kanssa. Olisin vain muistanut isän käden omassani ja sen, miten isä makasi syksyisessä puistossa ja minä peitin hänet lehdillä.

Sitaatti on yksi kirjan parhaista kohdista ja osoittaa sen, kuinka elävästi Honkasalo kirjoittaa. Nellin tunteet kurottuvat koskettamaan lukijaa, koko kirjan ajan on helppo elää Nellin pelkojen, toiveiden, muistojen mukana. En oikein löydä sanoja kuvaamaan sitä ilmiötä, sitä miten Honkasalo saa tuotua esiin Nellin maailman jos nyt ei ihan romahtamista mutta kuitenkin sen, miten yksin Nelli lopulta jää ajatusmaailmansa ja ideologiansa kanssa.

Nelli osoittautui hyvin koskettavaksi henkilöhahmoksi, mutta muut jäivät minulle etäisiksi. En tiedä johtuiko se siitä, että luin kirjaa pienissä pätkissä useamman viikon ajan. Tärkeimmät sivuhenkilöt tulivat jonkin verran tutuksi, mutta aina välillä mukaan putkahti Katia, Aaroa, Tommia ynnä muita, joista en yhtään muistanut missä yhteyksissä he olivat esiintyneet vai tulivatko vasta nyt mukaan. Lisäksi tajusin kovin hitaasti, millä aikatasolla milloinkin liikuttiin ja kuinka kauan.. En esimerkiksi osaa sanoa, kuinka monta vuotta Nellin lapsuusajan kuvaukset kattavat.

Kirjan vieraus saattaa johtua siitä, että en tunne 1970-lukua juuri lainkaan. Se on vuosikymmen, jolloin vanhempani ovat tavanneet, menneet naimisiin ja saaneet ensimmäisen lapsensa. He ovat kotoisin pieniltä paikkakunnilta - pikemminkin maalta kuin kaupungista - eivätkä ole lähtöisin niin sanotuista kulttuurikodeista. Taistolaisuus-termin olen kuullut, mutta en tunne sitä oikeastaan lainkaan, voin sanoa että vain sen verran mitä Sinun lapsesi eivät ole sinun aiheesta kertoo. Sinänsä harmi, uskon että kirja on ansainnut paikkansa sadan kotimaisen klassikon listalla, se vain ei ole kirja minua varten.

Åke Edwardson: Talo maailman laidalla

Åke Edwardson: Talo maailman laidalla
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Hus vid världens ände (2012)
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2013
415 s.






Åke Edwardson on ollut yksi niistä kirjailijoista, joiden kirjoista olen aloittanut dekkareiden lukemisen. Olen lukenut melkein kaikki osat Erik Winter - sarjasta, vain edellinen osa,  vuonna 2009 suomennettu Winterin viimeinen talvi on lukematta. En usko sen haitanneen uutuuden lukukokemusta, oli miellyttävää palata tuttujen hahmojen seuraan.

Erik Winter on Espanjassa toipumassa onnettomuudesta, joka melkein tappoi hänet. Toimettomuus ei kuitenkaan sovi hänelle; kaipuu Ruotsiin ja poliisintyöhön on kova. Kerran poliisi, aina poliisi. Ruotsiin saavuttuaan hän joutuu välittömästi selvittämään erittäin raakaa henkirikosta: äiti ja kaksi lasta on murhattu heidän kotonaan. Perheen isä on ollut paljon poissa työnsä takia eivätkä äiti ja lapset ole koskaan tutustuneet naapureihin kunnolla. Poliisilla onkin kova työ selvittää, kuka on halunnut heidät hengiltä ja miksi. Ja miksi perheen tyttövauva on jätetty eloon?

Winter oli ennättänyt ojentaa jalan pysäyttääkseen koiran, niin että oli melkein kaatunut uudelleen. Pitkät jalat ja terävä kuono ja vilauksessa hänen edellään. Pentu oli tiessään parissa sekunnissa ja paineli puiden sekaan, hän kuuli askeleita ja haukuntaa ja sitten toisenlaisia askeleita, raskaampia, loittonevia, eivät ne kaukaa tulleet mutta kuulostivat vimmaiselta juoksulta, joku ei halunnut kohdata häntä, näyttäytyä, vastata pariin kysymykseen.

Winter juoksi taas Hän jatkoi jäistä kävelytietä pitkin. Hän selvisi liukkaasta alustasta laskemalla aina koko jalan maahan. Kantapäähän sattui joka askeleella. Sireenin ulina halkoi hämärää saaren toisella puolella. Hänen muistaakseen tie kaartui edessä häämöttävän mäen jälkeen ja laskeutui jyrkästi vasemmalle, kohti uimarantaa, sinne oli vain muutaman sata metriä, ja jos mies jatkoi siihen suuntaan metsän läpi, he voisivat törmätä.

Kesken rikoksen selvittelyn Winterin äiti sairastuu, ja hänen on matkustettava tiheästi Espanjan ja Ruotsin välillä. Samalla hän pohtii omaa elämäänsä, elämää yleensä ja myös murhatun äidin ja murhattujen lasten elämää. Hän etsii syitä ja seurauksia löytäen vastauksen lopulta, sitten kun hänen oma perheensäkin on joutunut suureen vaaraan.

Tapahtumat etenevät alussa hitaasti mutta varmasti, sitten tahti tihentyy kohti loppuhuipennusta. Tapahtumat eivät ole sattumanvaraisia, vaan niillä on juuret menneisyydessä. Murhaaja ei ole lapsena kaltoinkohtelua kokenut psykopaatti vaan näennäisesti tavallinen ihminen, ihminen jonka teoille löytyy inhimillinen syy. 

Talo maailman laidalla on jälleen yksi hyvä lisä täydentämään pohjoismaisten dekkareiden kenttää. Amerikkalaisiin kumppaneihin verrattuna sen vauhti on verkkainen, mutta juuri sen ansiosta ihmisiin ja tapahtumiin päästään pureutumaan syvemmälle. Lukijaa ei hukuteta verisiin eikä teknisiin yksityiskohtiin vaan hänet haastetaan kohtaamaan ihmiset ja tutustumaan heihin pintaa syvemmältä. Sivuhenkilöt eivät jää ohuiksi ja ohimeneviksi vaan he jättävät lukijaan muistijäljen. 

Tiivistäen: pidin kirjasta. Vaikka aihe on rankka, jäi lukemisesta hyvä mieli.

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Tammi 2003
295 s.









Olen aiemmin lukenut Itkosen Kohti-romaanin, josta pidin. Olen useasti miettinyt, että pitäisi lukea hänen muutkin kirjansa. Nyt oli tilaisuus lukea Myöhempien aikojen pyhiä, kirja joka osoitti vaikuttavuutensa vähän viiveellä.

Mark ja David edustavat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoa eli mormoneita. He ovat tulleet Suomeen tekemään lähetystyötä, vaikeaa työtä pikkukaupunkiin, joka ei halua ottaa heitä vastaan. Mark on uskossaan ehdoton, David ei niinkään. Davidin perhe on kuollut onnettomuudessa, mikä on saanut hänet epäilemään. Hänellä ei ole enää muuta perhettä kuin mormoniyhteisö, joka ei kuitenkaan riitä, ei korvaa vanhempia ja sisaruksia, ei pysty olemaan yhtä läheinen.

David tutustuu Emmaan, nuoreen naiseen joka rakastuu häneen. David käy ankaraa sisäistä kamppailua uskonsa ja tunteidensa välillä. Hän haluaisi tutustua Emmaan, mutta tämän haluama läheisyys - etenkin esiaviollinen seksi - on vastoin kirkon opetusta.

Toisaalla Mark käy sähköpostikeskustelua Gabriel-nimimerkin kanssa. Gabriel kysyy ja kyseenalaistaa mormonien opinkappaleita, ja Mark selittää asioita hänelle kärsivällisesti. Kunnes Gabriel menee kysymyksissään ja väitteissään liian pitkälle saaden Markin raivostumaan.

Toisilleen Mark ja David eivät puhu, tai puhuvat mutta toistensa ohi. Mark ei kerro Gabrielista, ei siitä mitä hän on tälle kirjoittanut. David ei kerro Emmasta, siitä että on viettänyt tämän kanssa aikaa. Mark ja David lakkaavat olemasta yksikkö; he tekevät yhä lähetystyötä mutta erkanevat koko ajan. Lopulta halkeama kasvaa liian suureksi ja asiat etenevät kohti vääjäämätöntä muutosta.

Jos Jumala arvioi väärin, lastaa ihmisen harteille enemmän kuin ihminen jaksaa kantaa, eikö Jumala tee virheen?

Anteeksi.

Neljäntenä päivänä olin kotona yksin, tuijotin tapettien kuvioita. Hyvä että olin, revin lukematta kirjeen, joka kolahti luukusta puolenpäivän aikaan. Se tuoksui Emmalta, se oli tuhottava. Silloin minun ei tarvinnut kovettaa sydäntäni - minun sydämeni oli kivikova. Suurimman osan ajasta olin mielessäni leirillä, taas siinä samassa sängyssä jossa oli ohut patja ja nitisevä pohja ja maailma ympärilläni oli hiljaa, minä siinä kiinni vain ohuella langalla. En uskaltanut katsoa ulos, en kaivannut sieltä mitään, Jos Mark kysyi jotain, vastasin heti, sillä tavalla sain sen vaikenemaan. Perjantaina se raahasi minut mukanaan palvelutaloon, katselemaan kuinka hampaaton mummo söi paahtopaistia foliorasiasta ja sitten rukoilemaan vanhuksen kanssa. En ristinyt kunnolla käsiäni rukoillessani hänen puolestaan. Pelkäsin sotkevani vanhan naisen syntiini niin että hän kuolisi heti, lakkaisi hengittämästä ja kaatuisi lattialle eteemme. En voinut olla ihmisten kanssa, en voinut olla yksin. Jumala näki kaiken, koko ajan.

Itkonen kirjoittaa erilaisesta ja rohkeasta aiheesta. Kymmenen vuotta sitten ei ollut - eikä taida olla vieläkään - kovin tavallista kirjoittaa Suomeen tulevista ulkomaalaisista. Myöskään uskonnollinen aihe ei ollut silloin eikä ole nyt arkipäiväinen.

Lukiessa mietin, mistä saan kiinni. Tuntui että tarina oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana etten ihan ylettynyt siihen sormenpäillä. Mietin, mitä kirjoitan blogitekstiin. Lukemisen jälkeen oli tyhjä olo, mieli valkoinen paperi. Alitajunta ilmeisesti työskenteli koko ajan, sillä pari päivää myöhemmin tajusin kuinka hyvästä kirjasta on kyse.

Itkonen kirjoittaa taitavasti sekä vahvasta että heikosta uskosta, sekä vahvoista että heikoista ihmisistä. Hän kirjoittaa koskettavasti ihmisten ristiriidoista sekä itsensä että muiden ihmisten kanssa. Hän kirjoittaa rohkeasti ihmisen pienuudesta ja uskossa horjumisesta, uskalluksesta repäistä itsensä irti vaikka se tekeekin kipeää. Siinä juuri on kirjan voima, siinä että vaikka aihe ja henkilöhahmot saattavat olla kaukana lukijan arjesta niin käsiteltävät asiat ja tunteet tulevat lähelle, jopa ihon alle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Salla, Ansu ja Kaunosielu. 

Lukutaitokampanja: yhteenveto

Siinä se sitten oli, tehokas lukuviikko lukutaidon edistämiseksi. Tästä kuvasta se alkoi ja samaan kuvaan se päättyy. Tavoite on toteutunut, kirjat on luettu, ympyrä on sulkeutunut. Jäljellä on tunnemyrsky: oli kivaa, hyödyllistä, motivoivaa. Tunne siitä, että on oikeasti tehnyt jotain, jotain konkreettista. Vaikka minun osuuteni oli pieni osa kokonaisuutta, oli silti tärkeää osallistua ja saada ihmisten tietoon se karu fakta, että sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat lukutaidottomia.

Sain luettua suunnittelemani kirjapinon, yhteensä 1391 sivua. Koska lupasin lahjoittaa Suomen Pakolaisavulle euron/100 luettua sivua, lahjoitin eilisiltana 14 €. Kirjabloggaajien tavoitteena oli kerätä 500 €, ja Jelpi-sivun mukaan tavoite on ylitetty reilusti, jee :)

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 7. Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Norjankielinen alkuperäisteos Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
Suomentanut Katriina Huttunen 
Tammi 2013
289 s.






Aion tehdä sinut onnelliseksi sijoittuu 1960-luvun norjalaiseen kerrostaloon kuvaten asukkaiden arkea ja haaveita. Talon jokainen asunto saa oman luvun, niin että yhdessä luvussa kerrotaan yhden asunnon asukkaista. Kerronta on hän-muotoista ja puhuu asukkaista jonkin verran muodollisesti. Leskeksi jäänyt herra Karlsen on ankara isä ja kertoja puhuukin hänestä herra Karlsenina tämän saadessa oman puheenvuoronsa. Peggy-Anita on omassa luvussaan Peggy-Anita, koska hän on rempseä ja käyttäytyy eri lailla kuin talon muut naisasukkaat. 

Talo on näennäisen rauhallinen asuinpaikka. Ihmiset tervehtivät toisiaan mutta mitään lämpimiä ja läheisiä ystävyyssuhteita asukkailla ei ole. Herrat käyvät töissä ja rouvat hoitavat kotia; niin sen pitää olla eikä poikkeuksia katsota hyvällä, ei kotona eikä naapurustossa. 


Mosaiikkimainen rakenne on toimiva ratkaisu, sillä se kuvaa asukkaita monelta kantilta. Naapureiden elämää paheksutaan useimmiten, vaikkei siitä tiedetäkään juuri muuta kuin se mitä seinien läpi kuuluu. Lisäksi oletetaan naapureiden toimivan tietyllä tavalla. Kun sitten jokainen asukas saa tuoda oman näkökulmansa, kertoa elämästään ja ajatuksistaan, huomataan etteivät asiat ole lainkaan niin yksioikoisia kuin miltä ne naapureiden silmissä ja ajatuksissa näyttävät olevan. Kaikilla asukkailla on haaveita, haaveita joita he eivät kerro kenellekään muulle, vain lukija saa ne tietää. Samoin kaikilla perheillä on ongelmia, jotka nekin pidetään piilossa naapureilta.


Hän astui askeleen taaksepäin ja ihaili koko ikkunaa, kevätesikoita ja pelargoneja, suppilokukkia ja gerberoita. Hän oli jo vaihtanut monien kukkien mullan. Pian aurinko alkaisi paistaa voimakkaammin ja lämpimämmin, ja silloin hän voisi viedä ne muutamaksi tunniksi parvekkeelle. Se tekisi niille hyvää, vahvistaisi kasvua ja vauhdittaisi kukintaa. Viime vuonnakin hänen rönsyliljansa olivat kukkineet keskellä heinäkuuta. Kukat tosin olivat pieniä vaatimattomia tähkiä ja kaikkea muuta kuni kauniita. Hän oli tuntenut kasvia kohtaan suurta hellyyttä. Tämän kummoisempaan se ei pystynyt, vaikka yritti näyttäytyä koko komeudessaan.

Silloin ovikello soi.

Onneksi hän oli pannut maitolasin ikkunalaudalle, sillä kun ovikello soi, käteen unohtunut pellavarätti lennähti päin tapetoitua seinää, niin kovasti hän säikähti. Maidosta jäisi varmasti rasvatahra kuvioon, hän ehti ajatella ennen kun hän sai hengityksensä tasaantumaan ja juoksi eteiseen muistamatta hiipiä.

Tarina kertoo ajasta, jolloin ihmisillä on tietty paikka. Siihen paikkaan pitää tyytyä ja sopeutua, eikä siitä voi irrottautua vaikka kuinka olisi tyytymätön. On vaan löydettävä ilon hetket ja tartuttava niihin, jotta jaksaa elämää päivästä toiseen.


En ole lukenut Ragden aiemmin suomennettuja teoksia, siksi olin innokas lukemaan tämän. Aion tehdä sinut onnelliseksi oli ihan kelvollinen lukukokemus. Olisin kaivannut siihen jotain lisää, kenties jonkinlaisia yllätyksiä. Nyt kaikki vahvistivat omissa luvuissaan sen, mitä muissa luvuissa heistä oli todettu naapurien kokemana. Omissa puheenvuoroissaan he kertoivat tunteistaan mutta toiminta tai käyttäytyminen ei muuttunut. Henkilöt tulivat tutummiksi mutta jotenkin he jäivät aika laimeiksi. Siitä ehkä johtui, että luin kirjaa pienissä pätkissä useana päivänä peräkkäin. Se ei vaan vienyt mukanaan. 




 

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 6. Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias

Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias
Piirrokset Miranda Koskinen
Karisto 2013
148 s.









Haavekauppias on kiva kirja, jossa on yksi pieni vika: se on liian lyhyt. Aihe on kerrassaan kiehtova ja siitä olisi halunnut lukea lisää.

Sami on melko arka poika, kun taas hänen sisarensa Liisa on tomera ja peloton. Tarina alkaa salaperäisestä vanhasta kellosta, jonka lasten isoäiti on ostanut kulkukauppiaalta epäilyttävän halvalla. Kello näyttää arvokkaalta ja sitä se myös on. Sami kuvailee kelloa kaverilleen Jonille, joka auttaa isäänsä ja isoisäänsä näiden osto- ja myyntiliikkeessä. Kello osoittautuu Victor Vallonin tekemäksi kolmannentoista hetken kelloksi, kelloksi jonka yksi taulu mittaa vuosia, toinen vuosikymmeniä ja kolmas vuosisatoja. Kellolla on mahti kuljettaa ihmisiä ajassa taaksepäin, heidän haaveisiinsa tai muistoihinsa, ihan mihin tahansa hetkeen he haluavat matkustaa. 

Kun lapset saavat selville totuuden kellosta, isoäiti on jo kadonnut. Hän näkyy Jonin isoisän Alpertin hallussa olevassa lasikuulassa, sellaisessa lelussa jossa sataa lunta kun kuulaa ravistaa. Lapset kauhistuvat ja päättävät lähteä Haavemaahan hakemaan isoäidin kotiin.

- On ja ei. Ensimmäisellä muistelukerralla kuulaan ilmestyy vain muistelijan hahmo. Toisen kerran jälkeen hahmo on vähän eläväisempi. Se voi siirtyä kuulassa itsekseen mutta alkuperäinen ihminen on vielä tässä maailmassa, enemmän tai vähemmän. Kolmannen kerran jälkeen, Alpertti sanoi hitaasti ja otti kuulan taas esiin, - muistelija jää muistoihinsa ja katoaa tästä maailmasta.

Sami katsoi Alpertin luisien sormien otteessa olevaa kuulaa typertyneenä. Hahmot olivat selvästi siirtyneet luistinradan toiseen reunaan.

Suunnitelma on mennä Haavemaahan, olla siellä tunti ja tulla isoäidin kanssa kotiin. Yksinkertaista, mutta ei sittenkään. Isoäidille kellon myynyt luihu kauppias on myös Haavemaassa eikä aio luopua sinne keräämistään ihmisistä. Seikkailuhan siitä seuraa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat erikoisiin ja jotenkin taianomaisiin paikkoihin. Osto- ja myyntiliike on täynnä kiehtovia esineitä, lasikuulan sisällä näkyy liikkuvia ihmisiä, Haavemaassa on läpikuultavia haamuja ja niin edelleen. Tarinakin on epätavallinen ja taianomainen. Siinä on ripaus fantasiaa, hyppysellinen jännitystä, kahvikupillinen rohkeutta ja kourallinen seikkailua. Pidin lukemastani, mutta mielelläni olisin lukenut enemmänkin.