Will Wiles: Puulattian kunnossapito

Will Wiles: Puulattian kunnossapito
Englanninkielinen alkuperäisteos Care of Wooden Floors
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Kustannusosakeyhtiö Moreeni 2012
291 s.






Puulattian kunnossapito on kummallinen kertomus. Se on tragikoominen kuvaus noin viikon mittaisesta ajasta, jolloin kaikki menee pieleen mutta kuitenkin päättyy hyvin.

Päähenkilö on nimetön mies, kutsutaan häntä tässä herra X:ksi. Hän saapuu tarkemmin nimeämättömään kaupunkiin huolehtimaan ystävänsä Oskarin asunnosta ja kissoista. Oskar on mennyt Los Angelesiin eroamaan vaimostaan. Herra X saapuu asunnolle ja huomaa heti, että se on suora kuva Oskarista.

Sellaisia huonekalut ovat. Jos niitä käytetään tarkoitukseensa, käyttäjän tyytyväisyys imeytyy niihin ja ne levittävät sitä ympärilleen, mutta jos ne hankitaan vain luomaan vaikutelmaa ja jätetään nurkkaan virumaan, ne säteilevät melankoliaa. Museoiden näyttelyhuonekalutkin ("EI SAA ISTUA") ovat sanomattoman traagisia, kuin vanhainkodin asukkeja joita kukaan ei käy katsomassa. Virittämättömät viulut ja kovakantiset kirjat, joilla luodaan "tunnelmaa" uusiin lähiöpubeihin, kyhjöttävät ahdistuneina kuin eläintarhan puumat. Komea keittiö, jossa ei valmisteta runsaita juhla-aterioita kiitollisille vieraille, muuttuu kylmäksi ja umpimieliseksi. Niin kuin tämä keittiö täällä, ajattelin. 

Oskar on remontoinut asunnon ja hoitaa sitä huolella. Kaikki on viimeisen päälle järjestyksessä, mikään ei ole vinksallaan. Herra X:lle hän on jättänyt kymmenittäin ohjelappuja pitkin asuntoa muistuttamaan, mitä pitää ja saa ja ei saa tehdä. Erityisen tarkka ohje on, että hänelle pitää soittaa välittömästi mikäli asunnon lattialle tapahtuu jotain.

On tietysti päivänselvää, että lattia ei selviä herra X:n vierailusta vahingoittumattomana. Aluksi kaikki sujuu hyvin, aika matelee eikä mitään tapahdu. Mutta sitten kun tapahtuu, vyöry on vastustamaton ja vie herra X -raukan mukanaan. Kaikki alkaa pienestä punaviinitahrasta, joka ehtii kuivua lattiaan kiinni. Herra X yrittää eri päivinä eri keinoja, mutta tahra on ja pysyy. Pian tulee lisää tahroja ja sitä mukaa muita onnettomuuksia. Eläin kuolee, ihminen kuolee, herra X hermostuu pahemman kerran. Eihän tässä näin pitänyt käydä, hänenhän piti vain vahtia asuntoa viikko pari. Hän hermostuu sotkevaan itseensä, pikkutarkkaan Oskariin, tunkeilevaan siivoojaan ja vihamieliseen asuntoon. Hänessä herää kapinamieli: entä jos hän lakkaisikin välittämästä!

Oskarin lattia oli toki kaunis. Mutta näkyikö siinä rakkaus? Pakotin katseeni pois sohvan vieressä olevasta viinitahrasta ja katselin kirjahyllyn edustalla olevaa moitteetonta lattiapintaa. Se oli vaalea ja puhdas. Kevyt vahaviimeistely oli tehnyt pinnasta valoa heijastavan, ja erotin lautojen pienen pienet syykuviot. Jos se huokui rakkautta, kyse oli jostakin korkeampitaajuisesta rakkaudesta, jonka vain kehittyneemmät ihmisolennot kykenivät havaitsemaan. Sain jälleen primitiivisen mielijohteen. Miten paljon tuhoa voisin saada aikaan? Paljonko mustetta asunnossa oli? Viiniä oli riittämiin, mutta tarvitsin sitä itse. Jos puu ei kestänyt kovin hyvin tahroja, kestikö se tultakaan? Tai voisin vain lähteä. Ajattelin lentoasemaa, sen luvuttomia mahdollisuuksia ja sen tarjoamaa vapautta. Lontooseen lähtisi varmasti myöhäisillan lento, jolle ehtisin. Ajattelin lentoaseman hehtaarikokoisia terrazzolattioita, jotka oli suunniteltu kestämään miljoonien ihmisten askeleet muuttumattomina. Lukitsisin oven ja pudottaisin avaimet postiluukusta. Mutta toisaalta oli kissa. Vaikka velvollisuudentuntoni asuntoa kohtaan oli ehtynyt, tunsin yhä olevani vastuussa elossa olevasta kissasta. Missä se sitten olikin. Elossa, toivottavasti.

Herra X unohtaa kapinamielialansa ja päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen lattian. Operaatio on vaikea ja vaatii monia konsteja. Siinä sivussa Oskarista paljastuu seikkoja, jotka osoittavat tämän olevan sittenkin erehtyväinen, inhimillinen.

Puulattian kunnossapito on koukuttava kirja. Aluksi tapahtumat tuntuvat seisovan paikallaan ja lukija saattaa herpaantua, etenkin kun Wiles kuvailee todella paljon ja hyvin yksityiskohtaisesti esineitä ja ympäristöä. Tämä varmaankin johtuu hänen taustastaan arkkitehtuuri- ja designtoimittajana. Ensimmäisestä viinitahrasta alkaa huima tapahtumaketju, jossa uskomattomat - välillä kertakaikkisen absurdit - tilanteet seuraavat toisiaan. Lukija pelkää herra X:n kanssa, mitä Oskar sanoo kun saa tietää totuuden. Välillä lukijan tekee mieli kaapata herra X mukaan ja sulkea tämä kaappiin, ettei tämä pääse sohlaamaan yhtään enempää. Joskus haluaa huutaa, että älä ainakaan noin tee. Ja lopussa voi huokaista helpotuksesta: herra X selviää umpikujalta näyttäneestä tilanteesta. Ihan kaikkia langanpäitä ei solmita, joten lukijan mielikuvitukselle jää tilaa.