Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co 2019
214 s.

Oijoijoi! Nyt osui käsiin sellainen kirja, että en tiedä kuinka paljon sitä hehkuttaisin! Mutta minkä sille voi, että minuun osuu ja uppoaa juuri tällainen, enemmän ja vähemmän vinksahtanut ja kieroutunut maailma. Monesti asiat kääntyvät vinoon siksi, että ihmisten toiminta lähtee lapasesta ihan reilusti. Mitä oudommat jutut muodostuvat ilmiöiksi ja trendeiksi.

Vainosen tarinoissa tapahtuu monenlaista kummallista. Osa naurattaa, osa säälittää, osa melkein pelottaa. Joskus maailma kääntyy vinoon heti alusta, joskus vasta ihan lopussa. Kun aloittaa lukemaan uutta tarinaa, ei koskaan voi arvata, mitä siellä tulee vastaan. Erityisen suurella lämmöllä suhtaudun siihen, että moni hahmoista esiintyy kahdessa tarinassa. Vaikka hahmo olisi aiemmin mainittu ohimennen yhden tarinan parissa sivulauseessa, tulee lämmin tuttuuden tunne, kun hän on toisessa tarinassa nähtynä erilaisesta kulmasta. 

Hän oli päättänyt tehdä pimeäksi muuttuneesta huoneesta valoisan kantamalla pimeän ulos. Jos kohtaisi muistot esine kerrallaan, lohkoisi surun ja ikävän palasiksi tavara tavaralta ja hävittäisi niistä jokaisen, ahdistus murenisi ja pilkkoutuisi ja hellittäisi pian kokonaan. 

Hän veisi kaiken pois - ja sitten kaikki olisi helpompaa, selkeää ja yksinkertaista. 

Anton toimi kuin kone. Hän pakkasi tyttärensä omaisuutta pahvilaatikoihin ja kantoi ne ulos. Esine esineeltä, ruumiinjäsen kerrallaan, hän jätti hyvästejä: herätyskello (Helkan korvat), kenkäpari ja sukat (jalkaterät), rintaliivit (povi), sukkahousut (jalat), t-paidat (iho). Tytön pipon sisällä lymysi muisto hiuksista, ja kun Anton tarttui meikkipussiin ja tunnusteli sormin sen nahkaista pintaa, hän hyvästeli tyttärensä kasvot - poskipäät, silmät, nenän, ja huulet. Jokainen esine, vaikka kuinka pieni, painoi viidentoista vuoden muistojen verran. Eikä vähään aikaan mikään ollut helppoa, selkeää ja yksinkertaista.

Ja kieli, jestas sentään! Valtavan kaunista ja mukaansatempaavaa, sellaista jota haluaa lukea rauhassa, jokaisesta sanasta nauttien. Painavaa mutta ei ahdistavaa. On paljon yksityiskohtia, pikkuasioita, joilla kuitenkin kerrotaan isoja asioita, koko elämä. Kieli ei ole koukeroista vaan helppolukuista, kuitenkin tarkoin harkittua niin että jokainen sana tuntuu olevan täsmälleen oikeassa paikassa, eikä mitään puutu.

Oikeastaan haluaisin kertoa kaikesta ihanasta vinksahtaneesta, mutta parempi jättää kokemisen ja löytämisen riemu teille itsellenne. Sen verran on pakko sanoa, että ensimmäisen tarinan katoava huone on heti sellainen elementti, että on pakko jatkaa seuraavaan tarinaan. Ja seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ja vielä seuraavaan...

Kirja on luettu blogeissa Kirjallisia sekä Reader, why did I marry him? Helmet-lukuhaasteessa tämä asettuu erinomaisesti kohtaan 16, "kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla".