Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co 2019
214 s.

Oijoijoi! Nyt osui käsiin sellainen kirja, että en tiedä kuinka paljon sitä hehkuttaisin! Mutta minkä sille voi, että minuun osuu ja uppoaa juuri tällainen, enemmän ja vähemmän vinksahtanut ja kieroutunut maailma. Monesti asiat kääntyvät vinoon siksi, että ihmisten toiminta lähtee lapasesta ihan reilusti. Mitä oudommat jutut muodostuvat ilmiöiksi ja trendeiksi.

Vainosen tarinoissa tapahtuu monenlaista kummallista. Osa naurattaa, osa säälittää, osa melkein pelottaa. Joskus maailma kääntyy vinoon heti alusta, joskus vasta ihan lopussa. Kun aloittaa lukemaan uutta tarinaa, ei koskaan voi arvata, mitä siellä tulee vastaan. Erityisen suurella lämmöllä suhtaudun siihen, että moni hahmoista esiintyy kahdessa tarinassa. Vaikka hahmo olisi aiemmin mainittu ohimennen yhden tarinan parissa sivulauseessa, tulee lämmin tuttuuden tunne, kun hän on toisessa tarinassa nähtynä erilaisesta kulmasta. 

Hän oli päättänyt tehdä pimeäksi muuttuneesta huoneesta valoisan kantamalla pimeän ulos. Jos kohtaisi muistot esine kerrallaan, lohkoisi surun ja ikävän palasiksi tavara tavaralta ja hävittäisi niistä jokaisen, ahdistus murenisi ja pilkkoutuisi ja hellittäisi pian kokonaan. 

Hän veisi kaiken pois - ja sitten kaikki olisi helpompaa, selkeää ja yksinkertaista. 

Anton toimi kuin kone. Hän pakkasi tyttärensä omaisuutta pahvilaatikoihin ja kantoi ne ulos. Esine esineeltä, ruumiinjäsen kerrallaan, hän jätti hyvästejä: herätyskello (Helkan korvat), kenkäpari ja sukat (jalkaterät), rintaliivit (povi), sukkahousut (jalat), t-paidat (iho). Tytön pipon sisällä lymysi muisto hiuksista, ja kun Anton tarttui meikkipussiin ja tunnusteli sormin sen nahkaista pintaa, hän hyvästeli tyttärensä kasvot - poskipäät, silmät, nenän, ja huulet. Jokainen esine, vaikka kuinka pieni, painoi viidentoista vuoden muistojen verran. Eikä vähään aikaan mikään ollut helppoa, selkeää ja yksinkertaista.

Ja kieli, jestas sentään! Valtavan kaunista ja mukaansatempaavaa, sellaista jota haluaa lukea rauhassa, jokaisesta sanasta nauttien. Painavaa mutta ei ahdistavaa. On paljon yksityiskohtia, pikkuasioita, joilla kuitenkin kerrotaan isoja asioita, koko elämä. Kieli ei ole koukeroista vaan helppolukuista, kuitenkin tarkoin harkittua niin että jokainen sana tuntuu olevan täsmälleen oikeassa paikassa, eikä mitään puutu.

Oikeastaan haluaisin kertoa kaikesta ihanasta vinksahtaneesta, mutta parempi jättää kokemisen ja löytämisen riemu teille itsellenne. Sen verran on pakko sanoa, että ensimmäisen tarinan katoava huone on heti sellainen elementti, että on pakko jatkaa seuraavaan tarinaan. Ja seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ja vielä seuraavaan...

Kirja on luettu blogeissa Kirjallisia sekä Reader, why did I marry him? Helmet-lukuhaasteessa tämä asettuu erinomaisesti kohtaan 16, "kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla".

Kirjailijavieraat: Miten kirjani ovat syntyneet

Jyrki Vainonen

Tampereella pääkirjasto Metsossa oli tänään mielenkiintoista ohjelmaa. Otsakkeella "Miten kirjani ovat syntyneet" kuultiin Juha Siron, Reidar Palmgrenin ja Riikka Pulkkisen keskustelua, haastattelijana tai pikemminkin kellottajana toimi Sari Peltoniemi :) Aluksi Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen lausui avaussanat, hän kertoi että Kirjailijaliitolla on tänä vuonna juhlavuosi, mittariin tulee 120 vuotta. Tämäniltainen tapahtuma oli osa sarjaa, viime viikolla vastaava oli Turussa ja kiertue jatkaa Jyväskylään, Kuopioon ja Ouluun. 

Sari Peltoniemi oli varannut joukon kysymyksiä mutta vastauspuheenvuorot venyivät varsin pitkiksi ja kirjailijoiden välinen keskustelu oli vilkasta. Oli kiinnostavaa kuulla, kuinka erilaisia käytäntöjä ja kokemuksia on. Siron ensimmäinen runokokoelma oli luvattu julkaista mutta ei tiedetty koska, mutta kun hän lähetti mukaan sikermän uusia runoja niin kustantajan mielestä se oli parempi ja kirja julkaistiin seuraavana syksynä. Palmgren sai esikoisellaan mainetta, jolloin selvisi että toisessa kustantamossa hänen käsikirjoituksensa oli unohtunut jonnekin. Pulkkinen oli esikoisteoksensa julkaistuaan Joel Haahtelan kanssa Reeperbahnilla jossa tulivat heitetyksi baarista ulos; hän tuumi että tämä on nyt sitä kirjailijaelämää. 

Juha Siro ja Sari Peltoniemi

Kiintoisaa oli myös kuulla kirjailijoiden työskentelytavoista. Pulkkinen oli aluksi ajatellut, että kaikki laitetaan kansien väliin. Sittemmin hän on päässyt tilanteeseen, jossa materiaalia voi jäädä paljonkin yli. Palmgrenille on käynyt päinvastoin, ensimmäisen kirjan myötä jäi paljonkin yli mutta kerta kerralta vähemmän. Siro keräilee hyviä lauseita, jotka joka pysyvät hyvinä ja tulevat käyttöön tai osoittautuvat vähemmän hyviksi ja deletoidaan. Hän myös kirjoittaa rinnakkain runoa ja proosaa. 

Runouden tilaa pohdittiin vähän pidemmältikin. Monet kustantamot julkaisevat aina vaan vähemmän runokirjoja, mutta toisaalta kustannuskentälle on tullut monia pienempiä toimijoita. Mietittiin myös, miten digitalisaatio vaikuttaa runouteen. Onko meillä kohta runotubettajia, jotka kenties elävät tekstin tässä ja nyt ilman että se koskaan päätyy paperille?

Illan mieleenpainuvin lausahdus tuli Riikka Pulkkiselta. Hän kertoi 3-vuotiaasta tyttärestään, joka nyt elää miksi-vaihetta. Pulkkisen mukaan tytön jokainen lause on melkein kuin runo. Hän pohti, että ehkä jokaisessa lapsessa elää mahdollisuus tulla kirjailijaksi. Hieno ajatus. 

Reidar Palmgren ja Riikka Pulkkinen

Pidin tilaisuuden lämminhenkisestä tunnelmasta. Sali oli suhteellisen pieni, joten yleisö istui kirjailijoiden lähellä. Intiimiyttä tuli siitäkin, että kaikki kertoivat erinäisiä sattumuksia ja kommelluksia elämästään ja kirjailijuudestaan. Vaikka kyseessä oli näennäisesti kirjailijoiden haastattelu, oli keskustelu vapaata ja tunnelma iloisen rento. Naurua riitti niin esiintyjillä kuin yleisöllä. Ja bonuksena jaossa oli hienoja Kirjailijaliiton kangaskasseja!

Tänään taas huokaisin, että onpa kivaa asua Tampereella ja vieläpä näin lähellä keskustaa että kulttuuririennot ovat kävelymatkan päässä!