Syyllinen kunnes itsensä vapauttaa

Mies pohjoisesta, rakkautta paennut.

Mennyt ulkomaille, tehnyt töitä, ollut rakentamassa laivaa. Tiennyt, että jokin menee vikaan. Vuosia myöhemmin laiva uppoaa vieden satoja ihmisiä syvyyksiin, rakastettu on muuttunut käppyräksi. Viha kytee, kasvaa.

Kuolemaa ennakoiva kamppailu ratkeaa, kun ihminen väsyy yrittämään. On hyvä olla, on rauha. Ja siinä hetkessä, kun keuhkot täyttyvät vedellä ja ruumis muuttuu osaksi syvyyttä, kun se lakkaa olemasta pohjattomuudesta eroon pyristelevä hitunen, siinä hetkessä mieli alkaa kohota korkealle, pienin haurain siivin, läpinäkyvänä.
Se ei tapahtunut oikeasti. Kukaan ei oikeasti kuollut.
Ja siinä se vihdoin on, se mitä on ajanut takaa ja paennut viikkokausia. Istunut valaistussa luokassa ja pelännyt kääntää päätään pimeään, ettei näe siellä mitään olematonta.

Katja Kettu kuvaa Hitsaajassa (WSOY 2008) syyllisyyden ja syyttömyyden välistä ohutta rajaa, jonka jokainen joskus ylittää, tahallaan tai vahingossa. Toisilla on voima tunnustaa, toiset sulkevat silmänsä teoiltaan ja syyttävät muita. Raskain taakka on heillä, jotka tuomitsevat itsensä syyllisiksi. Vain heillä on valta antaa itselleen vapaus. Voimakkain on se, joka antaa anteeksi.

Piikikkäitä puhelmia

Claire Castillon teki sen taas. Kuplissa (Gummerus 2012) on tuttua Castillonia: lyhyet, näennäisen kevyet novellit naurattavat, yllättävät, shokeeraavat yhä uudelleen. Maailma näyttää tavalliselta mutta onkin vähän vino. Henkilöt haluavat kuitenkin ylläpitää kulissia etteivät ulkopuoliset huomaisi mitään.

Kuplissa eroaa Castillonin aiemmista novellikokoelmista siinä, että novellit ovat aiempaa lyhyempiä ja terävämpiä. Lyhimmillään vain parisivuiset tarinat ovat pistävää yksinpuhelua, jossa kulloinenkin päähenkilö pääsee tuulettamaan päätään kunnolla. Välillä puheista huomaa, ettei puhuja itse tajua lainkaan maailmansa kummallisuutta, välillä taas lukija yllätetään paljastamalla vinous vasta viimeisillä riveillä.

Sinun kanssasi ei ole kiva viettää joulua. Et edes hymyillyt papiljoteille, jotka Herbert antoi meille lahjaksi vitsinä. Hienotunteisesti hän kirjoitti paketteihin meidän molempien nimet. Etkä sinä ilahtunut ollenkaan! Helmiä sioille. En pidä siitä, että halveksit Herbertiä. Hän ei ole kusipää. Hän on viisikymmentäviisivuotias, ja sano mitä sanot, hän on päättänyt, että heti kun hänen vaimonsa tokenee surusta ja jos heidän nuorin tyttärensä ei tee uutta itsemurhayritystä ja jos hänen työaikataulunsa vain sallii, hän aloittaa uuden elämän minun kanssani. Siinäs kuulit. 

Kokoelmaa leimaa Castillonille tyypillinen tapa piilottaa outoja, jopa ällöttäviä asioita arkipäiväisen oloiseen puheeseen ja toimintaan. Lukijan on mahdoton arvata yhtä novellia aloittaessaan, mitä sen aikana paljastuu. Siksi Kuplissa koukuttaa ja pitää otteessaan loppuun asti.

Mielen kuljeskelua

Joel Haahtelan Traumbach (Otava 2012) on ristitiitainen lukukokemus. Yksi syy on ammattitaidoton kriitikko, joka Aamulehden kritiikissä paljasti loppuratkaisun poistaen lukemiselle olennaisen odotuksen. Monia olennaisia asioita tulkitsisi varmasti eri tavalla, jos ei tietäisi, miten kirja päättyy.

Traumbach on toisaalta tuttua ja turvallista Haahtelaa, ihmisen sisäistä puhetta missä sanoja ei tarvita. Toisaalta se on ulkopuolisen tarkkailijan tekemää, ajoittain ilkeän ironista havainnointia päähenkilön tekemisistä. Toisinaan homma menee pahasti jaarittelun puolelle. 

Hänen mielensä on siinä määrin sekasortoisessa tilassa, että sen mekanismeja on mahdoton lähteä yksityiskohtaisesti kuvaamaan, semminkin kun olemme aikaisemmin todenneet, että näihin asioihin perehtynyt lääketieteen osa-alue toimii kehnonlaisesti eikä kykene antamaan meille ihmisestä enempää kuin yleisluonteisia hajakuvauksia, impressioita, jotka sitten on yritetty luokitella, vieläpä kohtuullisen epäonnistuneesti. 

Varsin pitkä virke! Vähän lyhyemmällä olisi pärjännyt, nyt tarina ja sen tapahtumattomuus jäävät kielellisen kiemuroinnin alle piiloon. Kielellinen kiemurointi on aina ollut Haahtelan vahvuus, ja Traumbachissa se on kohtuullisena pysyessään tuoretta ja eloisaa:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.


Haahtela on onnistunut kirjoittamaan reilut 100 sivua päähenkilö Jochenin aikomuksesta tehdä haastattelu jostakusta herra Traumbachista. Jochen varaa aikaa pari päivää, mutta tehtävä osittautuu odotettua hankalammaksi. Herra Traumbach ei vastaa puhelimeen eikä kirjeisiin, hän ei avaa ovea eikä ole työpaikallaan. Jochen kiertelee pitkin nimeämätöntä kaupunkia tavaten vain muutamia ihmisiä. Hän on ymmällään sekä herra Traumbachin että muiden ihmisten toiminnasta. Lopulta mikään ei ole niin kuin hän on kuvitellut sen olevan.

Svenssonin neitien seikkailu

Karin Brunk Holmqvist on kirjoittanut hulvattoman hauskan tarinan Svenssonin vanhapiikaneitien elämänmuutoksesta. Kirjan nimi Pieni potenssipuoti kertoo kaiken siitä, mistä on kyse.

Liki 80-vuotiaat siskokset Elida ja Tilda ovat eläneet vuosikymmeniä toistuvien rutiinien mukaan: jokainea n päivä toistuu minuutilleen samanlaisena. Kun heidän naapuriinsa muuttaa mieshenkilö, siskosten päiväjärjestys menee uusiksi ja he suorastaan riehaantuvat. He ostavat uudet kalliit pyhämekot, valvovat iltaisin myöhään, menevät nukkumaan tekohampaat suussa ja alkavat suunnitella remonttia. Heidän veljensä on kauhuissaan, koska siskosten uuden kukoistuksen myötä he eivät joudakaan vanhainkotiin eikä veli saa lapsuudenkotia kesämökikseen.

Svenssonin sisarukset palasivat pieneen taloonsa vasta puoli kahdelta. He olivat hilpeitä ja iloisia mutta lopen uupuneita. Kumpikaan ei muistanut, milloin he olisivat viimeksi valvoneet näin myöhään. Keittiössä oli viileätä. Tuli oli jo aikoja sitten hiipunut hellassa, mutta he eivät kylmyyttä ja kosteutta huomanneetkaan. He eivät puhuneet paljon tuona iltana, vetivät vain vaitonaisina sohvan auki ja kävivät levolle. Rullaverhon he olivat ensimmäistä kertaa elämässään unohtaneet vetää alas, ja elokuun kuu valoi lumoavaa valoaan ikkunasta.

Sattumalta siskokset keksivät potenssipulverin reseptin. He perustavat postimyyntifirman ja tienaavat hurjan määrän rahaa nopeasti. He eivät kuitenkaan halua paljastaa tekemisiään, koska siitä syntyisi turhia juoruja. Kulissien ylläpito on haastavaa mutta lukijasta erinomaisen hauskaa.

Pieni potenssipuoti seuraa Mielensäpahoittajaa ja Satavuotiasta, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Ne kaikki sisältävät taitavan hienovireistä, jopa tahattomalta vaikuttavaa komiikkaa. Päähenkilöt vaikuttavat samaan aikaan uskomattomilta ja tuikitavallisilta. Sen syvällisempää sanomaa kirjoissa ei ole, mutta kaikki toimivat hyvänmielen tuojina.

Vähän vinossa

Maailmassa ja ihmisissä on paljon kummallisia asioita. Niitä hämmästelläkseen ei tarvitse tuhlata sanoja, vaan pienillä lauseilla voi tuoda esiin outouksia. Jotkut tarvitsevat yhden asian läpikäymiseen paksun romaanin, toisille riittää sivu tai kaksi. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu Raisa Lardot. Uutuusteos Jotain häikkää (Schildts 2011) nostaa arkiset asiat esiin oudossa valossa.

Jotain häikkää on näennäisen kevyt: kirja on pienikokoinen ja ohuehko. Sisältö on kuitenkin painava. Lardot on kirjoittanut 65 kuvausta ihmisten välisistä suhteista. Lyhimmät luvut ovat puolen sivun pituisia, pisimmät kolmesivuisia. Kaikki ovat kuitenkin hämmästyttävän tarkkoja, osuvia analyysejä ihmisten asenteista ja pettymyksistä, tunteista ja toiveista.

Miehen pyjamasta tipahtelivat napit yksi kerrallaan. Lopulta oli jäljellä enää vain yksi nappi pitämässä pyjamaa edes jotenkuten aloillaan. Surullista, mutta minkä mahtoi. Itse asiassa, mies virkahti kerran kuin ohimennen, itse asiassa sinä voisit ommella pudonneet napit takaisin paikoilleen. Nainen hämmästyi. Ikinä hän ei olisi tullut sitä itse ajatelleeksi. 

Kuvaukset tai tarinat muistuttavat, että itsensä ja toisen voi yllättää pitkänkin tuttavuuden jälkeen. Omia toimintatapoja ja asenteita on syytä kyseenalaistaa, koska pienillä muutoksilla voi saada paljon hyvää aikaan. Välillä elämä on kovaa, mutta ilon voi löytää pienistä asioista, pienillä teoilla. Pieni on kaunista, ja pienellä liikkeellä maailma oikenee.

Pappaenergiaa!

Lukemisharrastus on jäänyt vähemmälle viimeisen kuukauden aikana. Syynä on ollut muutto ja etenkin muutaman sadan kirjan siirto yksiöstä toiseen yksiöön. Kuljetus ei ollut ongelma vaan se, miten sijoitella kirjat. Runoja on vähän, käännettyä proosaa paljon. Kirpputoreilta haalittuja vanhoja kirjoja on kohtalaisesti, tietokirjoja paljon. Jonkinlainen epäselvä ja väljä teemoitus on tehty, ja ensimmäistä kertaa kirjani ovat aakkosjärjestyksessä. Vaikeudet lisääntyvät samaan tahtiin kirjamäärän kasvamisen kanssa. Onneksi on kirjasto, josta saa uusiakin kirjoja nopealla aikataululla luettavakseen ettei kaikkea tarvitse ostaa.


Muuttotouhuissa olisin tarvinnut tyttöversion siitä energiasta, joka Allan Karlssonilla on kirjassa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (WSOY 2011). Jonas Jonasson on luonut hervottoman hauskan tyypin, jolle ikä on kolminumeroiseksi muututtuaan pikkuinen hidaste, ei sen enempää.

Karlssonin seikkailijaluonne ei sopeudu vanhainkotiin, minkä vuoksi hän päättää karata juuri ennen satavuotisjuhliaan. Sattumalta hän varastaa rosvojen laukun, ja hurja seikkailu on alkanut. Karlsson itse ei piittaa vähääkään, hän on kokenut elämässään vaikka mitä. Jonasson on jakanut tekstin niin, että nykyhetki vuorottelee menneen kanssa. Lukija seuraa rinnakkain nykyajan muutaman päivän seikkailua ja edeltävää vuosisataa. On ratkiriemukasta lukea Karlssonin osallisuudesta 1900-luvun merkittäviin tapahtumiin, etenkin kun ne on kerrottu humoristisesti. Atomipommin keksiminen,Vladivostokin polttaminen ja roistojen tappaminen vahingossa ovat pikkujuttuja, tärkeintä Karlssonille on säännöllinen viinaryyppy.

Allan vastasi, ettei aikonut palvella mitään järjestelmää mutta voisi antaa Julille pari vinkkiä, jos he tosiaan olivat juuttuneet paikoilleen atomipommiproblematiikassa. Ensin Allan kuitenkin halusi maistaa vielä lasillisen tuota votkaa, jonka nimeä ei osannut lausua edes selvin päin. 

Jonasson saa mainiosti kerittyä yhteen vuosisataisen maailmanhistorian ja yksittäisen papparaisen pitkän elämän. Mikä tärkeintä, hän on kirjoittanut kirjan loppuun eikä ole jättänyt itselleen mahdollisuutta takoa menestyshahmolla rahaa kirja toisensa jälkeen. Karlsson on kirjansa ansainnut, tässä se on ja hyvä niin.

Vapaus tai kuolema

Kuten aiemmin kerroin, olen viehättynyt lyhyemmistä tarinoista ja jättänyt täyspitkän proosan vähemmälle huomiolle. Viimeisin vaikutuksen tehnyt tarinakokoelma on Tom Rachmanin Keskeneräiset (Paasilinna 2011). Siinä on keskiössä sanomalehti ja sen elinkaari syntymästä kuolemaan. Tarinat kerrotaan lehteen liittyvien henkilöiden näkökulmasta niin, että yhden tarinan tähti on yhdessä tai useammassa muussa sivuroolissa. Jotkut tarinat limittyvät tiiviimmin yhteen kuin toiset.

Kirjassa on pohjavireenä traagisuus. Kollegiaalisia suhteita värittävät kateus, syrjintä, vähättely ja viha. Ihmiset elävät sanomalehtityölle, he kokevat uransa ja elämänsä huippuhetket lehden kanssa ja lopulta näivettyvät yhdessä sen kanssa. Lehden mukana kaatuvat ihmisetkin.

Yksi harvoista, joille käy hyvin, on lukija Ornella di Monterecchi. Hänen tragediansa on ollut pysähtynyt elämä, maailma joka liikkuu muuta maailmaa hitaammin. Aviomiehen kuolema on johtanut siihen, että Ornella lukee yhden päivän lehteä viikkokausia. Lehden luettuaan hän lukee seuraavan päivän numeroa viikkokausia. Niinpä hän lopulta elää ajassa, joka on vuosikymmeniä jäljessä nykyhetkeä. Tapahtuu kuitenkin asioita, joiden ansiosta Ornella kahlaa sanomalehtimeressä saavuttaen nykyaikaa.

Rachmanin erityinen ansio on voimakkaan visuaalinen kieli. Haluaisin kokea samanlaisen vapautumisen kuin Ornella:


Hän jatkaa lähes tunnin, kädet painomusteesta mustana ja polvet yläpienalla huojuen, kunnes hän on valmis. Arkistotila on tyhjä; lattia on mustan ja valkoisen valtameri.
Ornella kiipeää alas, asettelee askeleensa epävarmasti. Hän talloo lehtiä ja liukastuu, kädet heilahtavat ja korut kilisevät, ja hän mätkähtää pehmeästi läjän päälle. Hän liukuu lyhyen matkan kasalta, vetää henkeä ja pysähtyy nauraen. "Hassu tyttö!"

Jokainen tarvitsee hetken, jona irroittaa kahleet ja antautuu elämän vietäväksi.