Ennen istumista sanotaan korkeintaa kaksi sanaa. Informaatioarvo on niistä riisuttu. Jaaha. No niin. Siihen. Aluksi syödään höntyilemättä. Mietitään omia juttuja - mitä ne ovat ei tiedä eikä ole kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen tiennyt kukaan.
Keskustellessa ei esitetä suoria kysymyksiä . Elämä kuitataan muutamalla tarkalla lauseella: Aina se vesuri jotenkin sopinu käteen. Yhteisestä tuttavasta tai palveluspaikasta riemastutaan niin että nytkähdellään. Jos nauramaan heretään, on jälkeenpäin hetkeksi vakavoiduttava ettei elämä aivan karkeloinniksi karkaa. Siirtymää merkitään yskähdyksellä.
Tuttua, ah niin tuttua! Turkka Hautala havainnoi suomalaista elämänmenoa teoksessaan Kansalliskirja (Gummerus 2012). Parin sivun mittaiset kertomukset osuvat ja uppoavat. Ne ovat tuokiokuvia tavallisista asioista ja tilanteista, jotka voisivat tapahtua kenelle vaan. Samalla niissä on kuitenkin pieniä yllätyksiä, jotka pitävät lukijan kiinnostuneena alusta loppuun. Kielen vaihtelu yleiskielestä slangiin ja murteisiin tuo tekstiin moniulotteisuutta. Kertomusten lyhyt mitta on haasteellinen, mutta Hautala onnistuu tekemään henkilöhahmoista persoonallisia ja niin kovin rakastettavia.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Kuka olen, keneksi tulen
Ensikosketus Jyrki Vainosen tuotantoon ja samalla kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen on iloinen yllätys. Swiftin ovella (Tammi 2011) koostuu aikamatkailusta nykyajan ja 1700-luvun alkupuolen välillä. Lennart Beren seuraa edesmenneen kollegansa jalanjälkiä siirtyessään 1700-luvulla eläneen henkilön ruumiiseen. Aikamatkustus on yksisuuntaista siinä mielessä, että 1700-luvun henkilö ei tiedä luovuttaneensa ruumiinsa tulevaisuudesta tulevalle vierailijalle. Toisaalta nykyajasta menneeseen matkustava ei siirtymän jälkeen muista nykyaikaa vaan elää täysin silloisessa ajassa ja paikassa. Kuitenkin palattuaan nykyaikaan matkaajan on suljettava kaikki ovet, jottei 1700-luku pääse tunkeutumaan nykyhetkeen ja sekoittamaan sitä.
Tutkija Johannes Kelps on halunnut selvittää pappi-kirjailija Jonathan Swiftin elämän mysteerejä. Hän on rakentanut taloonsa salakammion ja sinne betonianturan, jonka välityksellä hän siirtyy vuosisatoja taaksepäin. Hän kuitenkin sairastuu ja kuolee. Testamentissaan hän on määrännyt talonsa ja tutkimuksensa Berenille, joka aineistoon perehdyttyään haluaa saattaa Kelpsin tutkimuksen valmiiksi kirjaksi. Aikamatkailunsa aikana hän saa selville yhtä sun toista, mutta ei koskaan saa kirjaa valmiiksi.
Olin kuullut ensimmäisen äänen yhdeksän jälkeen. Yhdentoista tienoilla kuulin sen uudestaan: jossain kävi ovi. Tiesin lukinneeni talon etu- ja takaoven ja sulkeneeni kaikkien huoneiden ovet. Siitä oli tullut minulle tapa. Silti joku tai jokin kuului kulkevan talossa, pitkästä aikaa. Makasin selälläni ja pinnistin kuuloani. Pian ääni toistui. Lisäksi talo tuntui vavahtavan, kun ovi painettiin tai vedettiin kiinni. Vähän ennen puolta yötä hevosen kaviot kopisivat, metalliset kengät katukiviä vasten. Musiikkiakin kuului: huilu ja tinapilli soi, rumpu kumisi, pehmeästi. Hetken aikaa erottui myös tulen ääntä: humisi, rätisi ja paukahteli. Sen jälkeen kuulin yhden ainoan sanan, joka jäi kaikumaan ilmaan niin kuin korkeassa huoneessa: Acushla, cushla, ushla, hla, la, a. Puolilta öin talo rauhoittui, eikä ääniä enää kuulunut.
Teos ei ole tyypillinen fantasiakirja, koska siinä ei esiinny haltioita, örkkejä tai muita yliluonnollisia olentoja. Yliluonnollisuus ja jännitys syntyvät aikamatkailusta, siitä että kerta kerralta on vaikeampi ja fyysisesti kivuliaampi palata nykyhetkeen. Lukija voikin pohtia sitä, että jos olisi mahdollista matkustaa mihin tahansa aikaan ja mihin tahansa paikkaan, niin minne haluaisit kuulua?
Tutkija Johannes Kelps on halunnut selvittää pappi-kirjailija Jonathan Swiftin elämän mysteerejä. Hän on rakentanut taloonsa salakammion ja sinne betonianturan, jonka välityksellä hän siirtyy vuosisatoja taaksepäin. Hän kuitenkin sairastuu ja kuolee. Testamentissaan hän on määrännyt talonsa ja tutkimuksensa Berenille, joka aineistoon perehdyttyään haluaa saattaa Kelpsin tutkimuksen valmiiksi kirjaksi. Aikamatkailunsa aikana hän saa selville yhtä sun toista, mutta ei koskaan saa kirjaa valmiiksi.
Olin kuullut ensimmäisen äänen yhdeksän jälkeen. Yhdentoista tienoilla kuulin sen uudestaan: jossain kävi ovi. Tiesin lukinneeni talon etu- ja takaoven ja sulkeneeni kaikkien huoneiden ovet. Siitä oli tullut minulle tapa. Silti joku tai jokin kuului kulkevan talossa, pitkästä aikaa. Makasin selälläni ja pinnistin kuuloani. Pian ääni toistui. Lisäksi talo tuntui vavahtavan, kun ovi painettiin tai vedettiin kiinni. Vähän ennen puolta yötä hevosen kaviot kopisivat, metalliset kengät katukiviä vasten. Musiikkiakin kuului: huilu ja tinapilli soi, rumpu kumisi, pehmeästi. Hetken aikaa erottui myös tulen ääntä: humisi, rätisi ja paukahteli. Sen jälkeen kuulin yhden ainoan sanan, joka jäi kaikumaan ilmaan niin kuin korkeassa huoneessa: Acushla, cushla, ushla, hla, la, a. Puolilta öin talo rauhoittui, eikä ääniä enää kuulunut.
Teos ei ole tyypillinen fantasiakirja, koska siinä ei esiinny haltioita, örkkejä tai muita yliluonnollisia olentoja. Yliluonnollisuus ja jännitys syntyvät aikamatkailusta, siitä että kerta kerralta on vaikeampi ja fyysisesti kivuliaampi palata nykyhetkeen. Lukija voikin pohtia sitä, että jos olisi mahdollista matkustaa mihin tahansa aikaan ja mihin tahansa paikkaan, niin minne haluaisit kuulua?
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Ajasta aikaan
Eri aikakausiin sijoittuvat, toisiinsa limittyvät tapahtumat ovat kiehtovia. Helen Moster kertoo Hylky-teoksessaan (Avain 2011) tarinan, joka liikkuu sujuvasti vuorotellen vuodessa 1792 ja vuosituhannen vaihteessa. Nykyhetken tarkempi ajoitus olisi ollut paikallaan, ilmoitus tapahtumien sijoittumisesta yli 200 vuotta myöhemmäksi ei riitä, etenkään kun aikaa ei pysty tunnistamaan rivien välistä. Muutenkin nykyajan kuvaus jää historiallista etäisemmäksi.
Tapahtumien keskiössä on keisarinna Katariina Suuren tekemä tilaus. Hän on tilannut Saksasta posliiniastiaston sekä maalauksia, jotka hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen komennetaan hakemaan ja kuljettamaan perille. Matkalle mukaan lähtee Arnesenin vanhin poika Arne, joka on kiinnostunut taiteesta merenkulun sijaan. Tämä aiheuttaa kitkaa isän ja pojan välille. Matkalla Hollannista Saksaan ja edelleen kohti Venäjää he tutustuvat toisiinsa paremmin ja oppivat ymmärtämään toisiaan hiukan. Kaikki jää kuitenkin kesken meren näyttäessä voimansa.
Nykyhetkessä pääosassa on työtön tutkija Anton, joka äitinsä tulkkina toimiessaan kuulee Katariina Suuren taidehankinnoista ja niihin liittyvistä merimatkoista. Hän näkee aiheeseen liittyviä maalauksia, ja asia jää kytemään hänen mieleensä. Äitinsä rahallisen avustuksen turvin hän pääsee sukelluskurssille, jonka jälkeen ensimmäisillä yksinsukelluksillaan hän sattuu löytämään hylyn. Hylystä hän ottaa mukaansa yhden posliinikupin. Hän pääsee, jälleen äitinsä rahoittamana, Meisseniin arkistoon penkkomaan tietoa hylystä ja sen lastista.
Tarina on kiehtova ja hyvin kirjoitettu, mutta jokin siinä kaihertaa. Vanhempaan aikaan sijoittuvat tapahtumat tuntuvat elävämmiltä kuin nykyhetki. Anton jää etäiseksi. Sukellusretki, jolla hän löytää hylyn, on epäuskottava. Hän menee luodolle, sukeltaa noin toista kertaa elämässään, sukeltaa parinkymmenen metrin syvyyteen ja kas, siinä on hylky. Löytö osoittautuu yhdeksi historian merkittävimmistä. Anton, joka aluksi on köyhä ja työtön ja myöhemmin elää äidin rahoilla, onnistuu liian helposti jotta tarina olisi uskottava. Antonin ja äidin väliset ristiriidat tulevat hyvin esiin, mutta niiden selvittäminen jää kesken. Kirjan lopussa lukija ei tiedä, millaiset välit Antonilla ja äidillä on.
Olisin kaivannut kirjan loppuun koostetta, jossa olisi kerrottu henkilöhahmoista lisää. Katariina Suuri on elänyt oikeasti, mutta entä muut? Oliko hänellä oikeasti Platon Zubov -niminen nuori rakastaja? Onko Willem Arnesen elänyt oikeasti, tai onko hänen esikuvanaan käytetty todellista historiallista merikapteenia? Liikaa jää auki, jotta tarina olisi todella koukuttava. Viihdyttävä ja hyvä se on näinkin.
Tapahtumien keskiössä on keisarinna Katariina Suuren tekemä tilaus. Hän on tilannut Saksasta posliiniastiaston sekä maalauksia, jotka hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen komennetaan hakemaan ja kuljettamaan perille. Matkalle mukaan lähtee Arnesenin vanhin poika Arne, joka on kiinnostunut taiteesta merenkulun sijaan. Tämä aiheuttaa kitkaa isän ja pojan välille. Matkalla Hollannista Saksaan ja edelleen kohti Venäjää he tutustuvat toisiinsa paremmin ja oppivat ymmärtämään toisiaan hiukan. Kaikki jää kuitenkin kesken meren näyttäessä voimansa.
Nykyhetkessä pääosassa on työtön tutkija Anton, joka äitinsä tulkkina toimiessaan kuulee Katariina Suuren taidehankinnoista ja niihin liittyvistä merimatkoista. Hän näkee aiheeseen liittyviä maalauksia, ja asia jää kytemään hänen mieleensä. Äitinsä rahallisen avustuksen turvin hän pääsee sukelluskurssille, jonka jälkeen ensimmäisillä yksinsukelluksillaan hän sattuu löytämään hylyn. Hylystä hän ottaa mukaansa yhden posliinikupin. Hän pääsee, jälleen äitinsä rahoittamana, Meisseniin arkistoon penkkomaan tietoa hylystä ja sen lastista.
Tarina on kiehtova ja hyvin kirjoitettu, mutta jokin siinä kaihertaa. Vanhempaan aikaan sijoittuvat tapahtumat tuntuvat elävämmiltä kuin nykyhetki. Anton jää etäiseksi. Sukellusretki, jolla hän löytää hylyn, on epäuskottava. Hän menee luodolle, sukeltaa noin toista kertaa elämässään, sukeltaa parinkymmenen metrin syvyyteen ja kas, siinä on hylky. Löytö osoittautuu yhdeksi historian merkittävimmistä. Anton, joka aluksi on köyhä ja työtön ja myöhemmin elää äidin rahoilla, onnistuu liian helposti jotta tarina olisi uskottava. Antonin ja äidin väliset ristiriidat tulevat hyvin esiin, mutta niiden selvittäminen jää kesken. Kirjan lopussa lukija ei tiedä, millaiset välit Antonilla ja äidillä on.
Olisin kaivannut kirjan loppuun koostetta, jossa olisi kerrottu henkilöhahmoista lisää. Katariina Suuri on elänyt oikeasti, mutta entä muut? Oliko hänellä oikeasti Platon Zubov -niminen nuori rakastaja? Onko Willem Arnesen elänyt oikeasti, tai onko hänen esikuvanaan käytetty todellista historiallista merikapteenia? Liikaa jää auki, jotta tarina olisi todella koukuttava. Viihdyttävä ja hyvä se on näinkin.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Matkakuumetta
Antti Tuuri kirjoittaa monista matkoistaan teoksessa Matkoilla Euroopassa (Otava 2011). Hän kertoo pitkiä tarinoita jopa viikkojen mittaisista matkoista.
Takakannen mukaan tärkeintä on matka, ei perille pääseminen. Tämä tulee kirjassa täysin selväksi. Tuuri kuvaa niin laiva-, juna-, lento- kuin automatkojakin tuoden esiin myös matkoilla sattuneita hankaluuksia. Hän tarkkailee maisemia ja ihmisiä antaen niille pääosan kertomuksissa. Samalla hän kuitenkin kommentoi euroopanlaajuisia poliittisia tapahtumia kuitenkin niin, että ne pysyvät sivupolkuina.
Lounas syödään Raatihuoneenaukiolla uudelleenrakennetun Fachwerkhausin vanhanmallisessa ravintolassa, sitten kävellään Main-joen rantaan ja istutaan ulkoilmakahvilassa. On kesäisen lämmintä, juodaan kahvia ja teetä kaikessa rayhassa. Kun sitten lähdetään kävelemään asemalle, huomataankin, että ollaan myöhästymässä juansta, mennään puolijuoksua asemalle läpi arabikortteleiden ja pornokauppojen alueiden, saadaan matkatavarat säilytyslokerosta ja ehditään junaan viime minuutilla.
Matkoilla päivärutiinit ovat toistuvia: aamulla aikaisin ylös, kirjoittamista muutama tunti, kävelyä kaupungilla tai ajomatka hieman kauemmas, syömistä eri ravintoloissa, sähköpostin tarkistaminen, nukkumaan. Rutiinit tuovat lukijallekin turvaa. Tietää, mitä on luvassa mutta ei vielä tiedä missä, milloin ja keiden kanssa. Poikkeamat, kuten varastettu salkku, tuovat jännitteitä muuten niin leppoisaan tarinointiin.
Mistä lie johtuu, mutta aina kun luen matkakertomuksia niin toivon pääseväni joskus jonnekin pidemmäksi aikaa.Haluan vuokrata talon ja kuljeskella tutustumassa paikalliseen ympäristöön ja ihmisiin. Sitä odotellessa on tyydyttävä muiden kertomiin kokemuksiin.
Takakannen mukaan tärkeintä on matka, ei perille pääseminen. Tämä tulee kirjassa täysin selväksi. Tuuri kuvaa niin laiva-, juna-, lento- kuin automatkojakin tuoden esiin myös matkoilla sattuneita hankaluuksia. Hän tarkkailee maisemia ja ihmisiä antaen niille pääosan kertomuksissa. Samalla hän kuitenkin kommentoi euroopanlaajuisia poliittisia tapahtumia kuitenkin niin, että ne pysyvät sivupolkuina.
Lounas syödään Raatihuoneenaukiolla uudelleenrakennetun Fachwerkhausin vanhanmallisessa ravintolassa, sitten kävellään Main-joen rantaan ja istutaan ulkoilmakahvilassa. On kesäisen lämmintä, juodaan kahvia ja teetä kaikessa rayhassa. Kun sitten lähdetään kävelemään asemalle, huomataankin, että ollaan myöhästymässä juansta, mennään puolijuoksua asemalle läpi arabikortteleiden ja pornokauppojen alueiden, saadaan matkatavarat säilytyslokerosta ja ehditään junaan viime minuutilla.
Matkoilla päivärutiinit ovat toistuvia: aamulla aikaisin ylös, kirjoittamista muutama tunti, kävelyä kaupungilla tai ajomatka hieman kauemmas, syömistä eri ravintoloissa, sähköpostin tarkistaminen, nukkumaan. Rutiinit tuovat lukijallekin turvaa. Tietää, mitä on luvassa mutta ei vielä tiedä missä, milloin ja keiden kanssa. Poikkeamat, kuten varastettu salkku, tuovat jännitteitä muuten niin leppoisaan tarinointiin.
Mistä lie johtuu, mutta aina kun luen matkakertomuksia niin toivon pääseväni joskus jonnekin pidemmäksi aikaa.Haluan vuokrata talon ja kuljeskella tutustumassa paikalliseen ympäristöön ja ihmisiin. Sitä odotellessa on tyydyttävä muiden kertomiin kokemuksiin.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Hiljaiseksi vetää
Tadeusz Borowski purkaa kokemuksiaan keskitysleiristä kertomuskokoelmassa Kotimme Auschwitz (LIKE 2005). Kuvaus on järisyttävä. Jokainen tietää, että tänään voi olla viimeinen päivä elossa. Jos leirielämää voi sanoa elossa olemiseksi. Kuitenkin kertomusten henkilöt käyvät jatkuvaa selviytymistaistelua, taistelua, jossa sinä syöt tai sinut syödään.
Se on idyllinen rautatieseisake, aivan kuin yleensäkin kaukana kavalasta maailmasta maaseudulla sijaitsevat rautatieseisakkeet tapaavat olla.
Vehreiden puiden ympäröimä aukio on soran peitossa. Aukion laidassa, tien reunassa seistä töröttää pieni, puinen parakki, rumempi ja ränsistyneempi kuin mikään kuviteltavissa oleva asemarakennus.
Kauempana on röykkiöittäin rautatiekiskoja, ratapölkkyjä, laudanpätkiä, parakkien osia, tiiliskiviä ja kaivojen renkaita. Täällä lastataan Birkenauhun menevää tavaraa. Leirin rakennustarvikkeita ja kaasukammioon meneviä ihmisiä.
Tavallinen työpäivä: kuorma-autot ajavat paikalle hakemaan lautoja, sementtiä ja ihmisiä...
Ei tällaiseen ole mitään sanottavaa. Ihmettelen vain kovasti niitä, jotka kiistävät vainot ja keskitysleirien tapahtumat. En ymmärrä, miten he voivat kiistää kauheudet. En ymmärrä, miten he pystyvät sivuuttamaan kauhut, joista kertovat leireiltä selvinneet ihmiset. En ymmärrä.
Se on idyllinen rautatieseisake, aivan kuin yleensäkin kaukana kavalasta maailmasta maaseudulla sijaitsevat rautatieseisakkeet tapaavat olla.
Vehreiden puiden ympäröimä aukio on soran peitossa. Aukion laidassa, tien reunassa seistä töröttää pieni, puinen parakki, rumempi ja ränsistyneempi kuin mikään kuviteltavissa oleva asemarakennus.
Kauempana on röykkiöittäin rautatiekiskoja, ratapölkkyjä, laudanpätkiä, parakkien osia, tiiliskiviä ja kaivojen renkaita. Täällä lastataan Birkenauhun menevää tavaraa. Leirin rakennustarvikkeita ja kaasukammioon meneviä ihmisiä.
Tavallinen työpäivä: kuorma-autot ajavat paikalle hakemaan lautoja, sementtiä ja ihmisiä...
Ei tällaiseen ole mitään sanottavaa. Ihmettelen vain kovasti niitä, jotka kiistävät vainot ja keskitysleirien tapahtumat. En ymmärrä, miten he voivat kiistää kauheudet. En ymmärrä, miten he pystyvät sivuuttamaan kauhut, joista kertovat leireiltä selvinneet ihmiset. En ymmärrä.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Lapsen sota
John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2008) kuvaa toista maailmansotaa yhdeksänvuotiaan pojan kautta. Näkökulma on erilaisuudessaan tehokas. Pieni poika ihmettelee asioita ja kysyy kysymykset, joita aikuiset eivät voi kysyä.
Poika, Bruno nimeltään, muuttaa perheineen Berliinistä Aus-vitsiin. Muuton taustalla on Isän tärkeä työ Hillerin komendanttina. Bruno näkee huoneensa ikkunasta jotain, mitä ei pysty käsittämään.
Näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaan toinen kaupunki, nuo ihmiset jotka elivät ja tekivät työtä sen talon vieressä, jossa hän asui. Ja olivatko he todella niin erilaisia? Kaikki ihmiset leirissä käyttivät samanlaisia vaatteita, samoja pyjamia ja niihin kuuluvia kangaslakkeja, kun taas ihmiset, jotka vaelsivat hönen talossaan (lukuun ottamatta Äitiä, Greteliä ja häntä itseään) käyttivät erilaisia ja eri tavoin koristeltuja univormuja ja koppalakkeja tai kypäriä ja punamustia käsivarsinauhoja ja kantoivat aseita ja näyttivät aina kamalan vakavilta, niin kuin se kaikki olisi ollut kauhean tärkeää, eikä kukaan olisi saanut olla eri mieltä.
Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?
Bruno ei viihdy Aus-vitsissä. Hänellä ei ole leikkikavereita eikä mitään tekemistä. Kerran hän keksii lähteä löytöretkelle. Se on hänen ikioma seikkailunsa, koska hän tekee jotain Ehdottoman Kiellettyä: hän kulkee aidan viertä. Retkellään hän tapaa samanikäisen pojan raidallisessa pyjamassa. Poikien välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, joka jatkuu salassa vääjäämättömään loppuun saakka.
Poika raidallisessa pyjamassa on ehdottoman tärkeä kirja. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaankin satoja kirjoja, mutta Boyne on onnistunut tuomaan aiheeseen paljon uutta. Tämän kirjan lisään paikallisen yläkoulumme lukudiplomikirjaksi toivoen mahdollisimman monen lukevan sen.
Poika, Bruno nimeltään, muuttaa perheineen Berliinistä Aus-vitsiin. Muuton taustalla on Isän tärkeä työ Hillerin komendanttina. Bruno näkee huoneensa ikkunasta jotain, mitä ei pysty käsittämään.
Näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaan toinen kaupunki, nuo ihmiset jotka elivät ja tekivät työtä sen talon vieressä, jossa hän asui. Ja olivatko he todella niin erilaisia? Kaikki ihmiset leirissä käyttivät samanlaisia vaatteita, samoja pyjamia ja niihin kuuluvia kangaslakkeja, kun taas ihmiset, jotka vaelsivat hönen talossaan (lukuun ottamatta Äitiä, Greteliä ja häntä itseään) käyttivät erilaisia ja eri tavoin koristeltuja univormuja ja koppalakkeja tai kypäriä ja punamustia käsivarsinauhoja ja kantoivat aseita ja näyttivät aina kamalan vakavilta, niin kuin se kaikki olisi ollut kauhean tärkeää, eikä kukaan olisi saanut olla eri mieltä.
Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?
Bruno ei viihdy Aus-vitsissä. Hänellä ei ole leikkikavereita eikä mitään tekemistä. Kerran hän keksii lähteä löytöretkelle. Se on hänen ikioma seikkailunsa, koska hän tekee jotain Ehdottoman Kiellettyä: hän kulkee aidan viertä. Retkellään hän tapaa samanikäisen pojan raidallisessa pyjamassa. Poikien välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, joka jatkuu salassa vääjäämättömään loppuun saakka.
Poika raidallisessa pyjamassa on ehdottoman tärkeä kirja. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaankin satoja kirjoja, mutta Boyne on onnistunut tuomaan aiheeseen paljon uutta. Tämän kirjan lisään paikallisen yläkoulumme lukudiplomikirjaksi toivoen mahdollisimman monen lukevan sen.
torstai 23. helmikuuta 2012
Mitä tämä nyt oikein on?
Vittu mitä paskaa! Järkyttävän hienoa! Ei tuollaista voi kirjoittaa! Huikean hieno oivallus!
Mies oli varma, että intiannorsu tunnisti hänet ja etsi kärsäänsä täristäen kiivaasti tuttua pallia, jolle istua. Kun sitä ei näkynyt, norsu pärskähti ja heilautti korviaan. Sen valtava elin nousi sojottamaan kohti häntä, ja melonin kokoiset kivekset näyttivät kolkkaavan toisiaan vasten kuin kirkonkellot. Tuomion kellot. Vanhus oli yhä varma, että norsu oli ajatellut raiskata hänet kurinpidollisena toimenpiteenä.
Hän perääntyi poliisiaseman pihalle, jonne Mini oli hinattu.
Paraatin jälkeen hän sai poikkeusluvan ajaa autolla kotiin, kunhan veisi raadon samantien huoltoon. Pyhtäällä hänet pysäytettiin uudestaan. Poliisista päivää, ja mitä helvettiä? Selvitykset veivät tällä kertaa vain yhdeksän tuntia, ja hän saapui tyttöystävänsä, siis kihlattunsa luokse keskiyöksi.
Jari Järvelä on kirjoittanut novellikokoelman, josta ei ota selvää. Château Inkeroinen (Tammi 2012) vuoronperään ärsyttää ja riemastuttaa. Se koostuu yhdeksästä varsin erilaisesta kertomuksesta, joista ykköseksi nousee "Haluaisin polttaa kirkon". Kassaneiti haaveilee kirkon polttamisesta, ongelmana on vain sopivan kirkon valinta. Mikä tahansa ei käy: kirkko ei saa palaa kokonaan maan tasalle eikä sitä pidä pystyä korjaamaan nopeasti. Neiti kertoo poltto-operaation suunnittelusta ja arkisesta kassatyöstä sujuvasti limittäin. Hauskaksi novellin tekee myös sen muoto, se on 122-kohtainen lista kassaneidin tekemisistä.
Aluksi novellit tuntuvat irrallisilta, mutta pidemmälle lukiessa niistä on havaittavissa ihmisen tarve toteuttaa unelmiaan, niin kummallisia kuin ne ovatkin. Järvelällä on ärsyttävä tapa jättää osa novelleista auki ja vieläpä sellaiseen kohtaan, että lukijalla on monta vaihtoehtoa päättää tarina.
Kirjan loputtua on hölmö olo: mitä tästä ajattelisi? Oliko se hyvä vai huono? En kertakaikkiaan osaa päättää, mitä mieltä olen. Taidan tarvita sulatteluaikaa. On syytä lukea lisää Järvelää nähdäkseni, onko Château Inkeroinen samaa tyyliä muiden teosten, etenkin novellikokoelmien kanssa.
Mies oli varma, että intiannorsu tunnisti hänet ja etsi kärsäänsä täristäen kiivaasti tuttua pallia, jolle istua. Kun sitä ei näkynyt, norsu pärskähti ja heilautti korviaan. Sen valtava elin nousi sojottamaan kohti häntä, ja melonin kokoiset kivekset näyttivät kolkkaavan toisiaan vasten kuin kirkonkellot. Tuomion kellot. Vanhus oli yhä varma, että norsu oli ajatellut raiskata hänet kurinpidollisena toimenpiteenä.
Hän perääntyi poliisiaseman pihalle, jonne Mini oli hinattu.
Paraatin jälkeen hän sai poikkeusluvan ajaa autolla kotiin, kunhan veisi raadon samantien huoltoon. Pyhtäällä hänet pysäytettiin uudestaan. Poliisista päivää, ja mitä helvettiä? Selvitykset veivät tällä kertaa vain yhdeksän tuntia, ja hän saapui tyttöystävänsä, siis kihlattunsa luokse keskiyöksi.
Jari Järvelä on kirjoittanut novellikokoelman, josta ei ota selvää. Château Inkeroinen (Tammi 2012) vuoronperään ärsyttää ja riemastuttaa. Se koostuu yhdeksästä varsin erilaisesta kertomuksesta, joista ykköseksi nousee "Haluaisin polttaa kirkon". Kassaneiti haaveilee kirkon polttamisesta, ongelmana on vain sopivan kirkon valinta. Mikä tahansa ei käy: kirkko ei saa palaa kokonaan maan tasalle eikä sitä pidä pystyä korjaamaan nopeasti. Neiti kertoo poltto-operaation suunnittelusta ja arkisesta kassatyöstä sujuvasti limittäin. Hauskaksi novellin tekee myös sen muoto, se on 122-kohtainen lista kassaneidin tekemisistä.
Aluksi novellit tuntuvat irrallisilta, mutta pidemmälle lukiessa niistä on havaittavissa ihmisen tarve toteuttaa unelmiaan, niin kummallisia kuin ne ovatkin. Järvelällä on ärsyttävä tapa jättää osa novelleista auki ja vieläpä sellaiseen kohtaan, että lukijalla on monta vaihtoehtoa päättää tarina.
Kirjan loputtua on hölmö olo: mitä tästä ajattelisi? Oliko se hyvä vai huono? En kertakaikkiaan osaa päättää, mitä mieltä olen. Taidan tarvita sulatteluaikaa. On syytä lukea lisää Järvelää nähdäkseni, onko Château Inkeroinen samaa tyyliä muiden teosten, etenkin novellikokoelmien kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)