Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset (WSOY 2011) punaisena lankana on musiikki, joka saa ihmiset menemään liiallisuuksiin. Mozartiin rakastunut nainen sortuu varkauteen, Sibeliuksesta pitävä mies tekee talostaan Ainolan, lavatanssiyhtyettä fanittava kaksikko upottaa solistin paineisiin, teatterin siivooja vakoilee tanssijaa...
Rakastuneet fanittajat herättävät hämmennystä kulkemalla omaa tietään, sopeutumatta vallitseviin sovinnaisuunormeihin. Taiteilijat, niin epävarmat kuin epäonnistuneetkin, etsivät syitä ja seurauksia. Toisille käy hyvin, toisille huonommin. Jotkut saavuttavat onnen, jotkut luopuvat unelmistaan.
Kun ovi sulkeutui, lysähdin sängylle. Itketti, muttei kyyneliksi asti. Hissi kolahti alakerrassa, ulko-oven loksahdus kimmahteli aulan kivisissä seinissä. Painoin kasvoni paitaa vasten, siinä tuntui deodorantin tuoksu. Hengitin kankaan läpi yhteisiä vuosiamme ja mitä etäämmälle pääsin muistelemisessa sitä epätodellisemmaksi haaltui koko yhdessä eletty aika.
Herätessäni oli jo pimeää, napsautin yöpöydän lamppuun valon ja kuuntelin äänetöntä yötä. Kohotin poskeni irti ryttyisestä paidasta ja nyppäsin silmäkulmaa kutittavan roskan pois sormiini. Pitkään hymyilin itsekseni: mikään ei tosiaankaan ollut sattumaa.
Ei sekään, että kihara tulisi täydelliseksi vasta jäätyämme kahden.
Teoksen nerokkuus on hienovaraisen realistisessa liioittelussa. Hurjaa olisi, mutta näin voisi tapahtua oikeasti. Ehkä tapahtuukin, parhaillaan. Kuka tietää? Kenellä on valta päättää, mikä on normaalia ja mikä liioiteltua, mikä ihailua ja mikä vaanimista, mikä kunnian osoittamista ja mikä pakkomielteistä? Raja normaalin ja epänormaalin välillä on ohut, ohuempi kuin mikään muu.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
perjantai 14. lokakuuta 2011
Kauniita sanoja, rumia sanoja
Viime viikonloppuna kirjoittajaryhmämme mietti sanoja. Mikä tekee sanasta kauniin tai ruman? Äänneasu, merkitys vai mikä?
Yksi keskustelua herättänyt sana oli äiti. Joidenkin mielestä se on äänteellisesti ruma, vaikka merkitys onkin useimmiten positiivinen. Muunnokset äippä ja äiskä koettiin pääosin rumiksi. Olisiko niin, että ääkköset rumentavat sanan? Tämän illan rumin sana on yökkönen.
Kauniilta vaikuttivat helposti lausuttavat, vokaalipainotteiset sanat. Huilu, lipua, maa, ioni. Useimmat sanat olivat lyhyitä. Poikkeuksena oli hilpeuttä herättänyt hunsvotti. Se on varsin lystikäs sana. Lystikäs hunsvotti. Lystikäslystikäslystikäs. Hauskaa, eikö? Hunsvotista ajatus siirtyy kumkvattiin, mikä ikinä se onkaan. Jonkinlainen hedelmä, oletan. Hunsvotti syö kumkvattia. Kumkvatti syö hunsvottia. Tämän perjantain kaunein sana on huhtikuu.
Vihannesosastolta löytyvät kauheudet palsternakka ja turnipsi. Pitkät konsonanttihirviöt ovat vaikeita sanoa. Palsternakka noita-akka. Noita-akan palsternakkanokka. Palsternakka on se tuikea katse, joka sinuun luodaan kaksi sekuntia sen jälkeen kun olet sanonut jotain äärettömän typerää.
Lopuksi tylsyyskilpailun iltapukukierros: Osavuosikatsaus! Sisällöntuotanto! Kvartaalitalous! Rakenneuudistus! Krooh.
Yksi keskustelua herättänyt sana oli äiti. Joidenkin mielestä se on äänteellisesti ruma, vaikka merkitys onkin useimmiten positiivinen. Muunnokset äippä ja äiskä koettiin pääosin rumiksi. Olisiko niin, että ääkköset rumentavat sanan? Tämän illan rumin sana on yökkönen.
Kauniilta vaikuttivat helposti lausuttavat, vokaalipainotteiset sanat. Huilu, lipua, maa, ioni. Useimmat sanat olivat lyhyitä. Poikkeuksena oli hilpeuttä herättänyt hunsvotti. Se on varsin lystikäs sana. Lystikäs hunsvotti. Lystikäslystikäslystikäs. Hauskaa, eikö? Hunsvotista ajatus siirtyy kumkvattiin, mikä ikinä se onkaan. Jonkinlainen hedelmä, oletan. Hunsvotti syö kumkvattia. Kumkvatti syö hunsvottia. Tämän perjantain kaunein sana on huhtikuu.
Vihannesosastolta löytyvät kauheudet palsternakka ja turnipsi. Pitkät konsonanttihirviöt ovat vaikeita sanoa. Palsternakka noita-akka. Noita-akan palsternakkanokka. Palsternakka on se tuikea katse, joka sinuun luodaan kaksi sekuntia sen jälkeen kun olet sanonut jotain äärettömän typerää.
Lopuksi tylsyyskilpailun iltapukukierros: Osavuosikatsaus! Sisällöntuotanto! Kvartaalitalous! Rakenneuudistus! Krooh.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Pimpom!
Onko jollekulle käynyt oikeasti niin, että puhelinsoitto tai ovikellon soitto on muuttanut koko elämän? Ei minullekaan. Saarnilaakson väelle niin kuitenkin käy. Netta Walldénin kirjassa Ruben ja rouva Mallamudin tapaus (WSOY 2011).
Rouva Mallamudin elämä on ollut hänen miehensä kuoleman jälkeen pelkkää pyykkipäivää. Kylässä liikkuu huhu, jonka mukaan rouvan talo on rakennettu jättimäisen pesukoneen ympärille. Naapurin lapset Ruben ja Lisa ihmettelevät, mitä rouva pesee päivästä toiseen. He päättävät ottaa asiasta selvää. Selvitystyö on hankalaa, koska rouvan taloa vartioi kymmenen kiinalaista posliininukkea. Aina kun joku lähestyy taloa, yksi nukke putoaa lattialle ja särkyy. Vartijoista huolimatta Lisa uskaltautuu soittamaan rouvan ovikelloa.
Rouva Mallamud asteli suljettu kirjekuori kädessään huoneesta toiseen, pysähtyi ikkunoiden edessä ja katsoi arvioivasti vuoronperään kutakin naapuritaloa. Syyllinen löytyi yleensä läheltä. Ei kukaan kaukana asuva tiennyt hänestä yhtään mitään, mutta lähitalojen asukkaat olivat takuulla niin uteliaita, että olivat lukeneet hänen nimensä postilaatikon nimikyltistä. Ei missään saanut olla rauhassa, ei missään! Ovikellon soitto kolme päivää sitten, ja nyt vielä tämä kaiken päälle.
Rouva on saanut päivälliskutsun naapuriin, ja jostain syystä hän hyväksyy sen. Siitä alkaa kaiken muuttava tapahtumaketju. Kutsujen jälkeen rouvan taloon päätyy eribäisiä kutsumattomia vieraita, minkä vuoksi vartijanuket särkyvät yksi toisensa jälkeen. Samalla särkyy rouvan suojamuuri, pala kerrallaan. Kun enää vain yksi nukke on ehjä, on rouvakin ehjä ja valmis päästämään ihmisiä lähelleen.
Lastenkirjaluokituksestaan huolimatta Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sopii hyvin aikuistenkin luettavaksi. Se kuvaa hauskan koskettavasti yksinäisyyttä ja ennakkoluuloja sekä niistä luopumista. Rouvan eristäytyneisyys herättää kummastusta ja saa huhut liikkeelle. Kuitenkaan rouva ei lopulta ole sen omituisempi kuin kylän muutkaan asukkaat.
Rouva Mallamudin elämä on ollut hänen miehensä kuoleman jälkeen pelkkää pyykkipäivää. Kylässä liikkuu huhu, jonka mukaan rouvan talo on rakennettu jättimäisen pesukoneen ympärille. Naapurin lapset Ruben ja Lisa ihmettelevät, mitä rouva pesee päivästä toiseen. He päättävät ottaa asiasta selvää. Selvitystyö on hankalaa, koska rouvan taloa vartioi kymmenen kiinalaista posliininukkea. Aina kun joku lähestyy taloa, yksi nukke putoaa lattialle ja särkyy. Vartijoista huolimatta Lisa uskaltautuu soittamaan rouvan ovikelloa.
Rouva Mallamud asteli suljettu kirjekuori kädessään huoneesta toiseen, pysähtyi ikkunoiden edessä ja katsoi arvioivasti vuoronperään kutakin naapuritaloa. Syyllinen löytyi yleensä läheltä. Ei kukaan kaukana asuva tiennyt hänestä yhtään mitään, mutta lähitalojen asukkaat olivat takuulla niin uteliaita, että olivat lukeneet hänen nimensä postilaatikon nimikyltistä. Ei missään saanut olla rauhassa, ei missään! Ovikellon soitto kolme päivää sitten, ja nyt vielä tämä kaiken päälle.
Rouva on saanut päivälliskutsun naapuriin, ja jostain syystä hän hyväksyy sen. Siitä alkaa kaiken muuttava tapahtumaketju. Kutsujen jälkeen rouvan taloon päätyy eribäisiä kutsumattomia vieraita, minkä vuoksi vartijanuket särkyvät yksi toisensa jälkeen. Samalla särkyy rouvan suojamuuri, pala kerrallaan. Kun enää vain yksi nukke on ehjä, on rouvakin ehjä ja valmis päästämään ihmisiä lähelleen.
Lastenkirjaluokituksestaan huolimatta Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sopii hyvin aikuistenkin luettavaksi. Se kuvaa hauskan koskettavasti yksinäisyyttä ja ennakkoluuloja sekä niistä luopumista. Rouvan eristäytyneisyys herättää kummastusta ja saa huhut liikkeelle. Kuitenkaan rouva ei lopulta ole sen omituisempi kuin kylän muutkaan asukkaat.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Eikä yksikään sana ole liikaa
Haluaisin kirjoittaa kuin Bo Carpelan. Niin, ettei rivejä voi kiitää läpi. Niin, ettei sanoja voi ahmia. Niin, että joka hetki on oltava tarkkana ja annettava sanojen tunkeutua tajuntaan. Niin, että jokainen kirjain on välttämätön. Niin, että voi vain ihmetellä, kuinka huikean taitava kirjoittaja on.
Yhtä ja toista pyrkii nykyään kulkemaan suoraan lävitseni. Minusta on tulossa sekatavarakauppa. Ne muutamat ihmiset, jotka tunnen, katsastavat tarjolla olevaa, ja minä yritän myydä, enimmäkseen vanhoja pölyisiä muistoja.
Mitä tuumaatte?
Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta (Otava 2011) iskee suoraan sieluun. Muistot ja hiljaisuus vaativat sukeltamaan sanamereen, vaikka hetkittäin onkin vaikeaa pysyä pinnalla. Vuosikymmenien välinen kuilu ei poista tosiasiaa, että kipu on kaikille yhteinen, vain sen muoto muuttuu.
Yhtä ja toista pyrkii nykyään kulkemaan suoraan lävitseni. Minusta on tulossa sekatavarakauppa. Ne muutamat ihmiset, jotka tunnen, katsastavat tarjolla olevaa, ja minä yritän myydä, enimmäkseen vanhoja pölyisiä muistoja.
Mitä tuumaatte?
Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta (Otava 2011) iskee suoraan sieluun. Muistot ja hiljaisuus vaativat sukeltamaan sanamereen, vaikka hetkittäin onkin vaikeaa pysyä pinnalla. Vuosikymmenien välinen kuilu ei poista tosiasiaa, että kipu on kaikille yhteinen, vain sen muoto muuttuu.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Kohtaamisia muiden ja itsen kanssa
Olen viime aikoina innostunut lukemaan novelleja, lyhytproosaa, kertomuksia tai millä nimellä niitä kutsutaankin. Jostain syystä olen valinnut vain hyviä kirjoja, vaikka, se tunnustettakoon, valintaperusteena on poikkeuksetta ollut takakansiteksti...
Anna Tommolan Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (WSOY 2011) on hyvä esikoiskokoelma. Kaikissa kertomuksissa on yllätyksiä, jotain mille ei tiedä kohottaisiko kulmiaan vai nauraisiko, niin epätodellisilta asiat tuntuvat. On nainen, joka haluaa vain pitkiä miehiä; on mies, joka pukeutuu mekkoon ja tanssii virpojille; on nainen, joka ei halua tavata kämppäkavereitaan.
Uskomattomien, jopa absurdien kertomuksien välissä on myös vakavaa asiaa, maailman ja itsen pohdintaa. Tämä kohta osuu ja uppoaa minuun ihan täysillä:
Jokaiseen kohtaamiseen sisältyi riski: joku näkisi ja muistaisi minusta jotain, mitä en myöhemmin tahtonut itsestäni muistettavan.
Kuinka usein kohtaamiset toisten kanssa sisältävätkään teeskentelyä, peittelyä, asioiden kaunistelemista ja liioittelua vain siksi, että näyttäisi toisten silmissä ja mielissä mahdollisimman täydelliseltä! Turhaahan se on. Järkevämpää olisi olla se, kuka ja mikä on. Silloin ei koskaan tarvitsisi miettiä, miten vaikuttaisi seuraavalla tapaamisella vielä paremmalta.
Elämä opettaa sen, että täydellisyyttä ei ole olemassa.
Anna Tommolan Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (WSOY 2011) on hyvä esikoiskokoelma. Kaikissa kertomuksissa on yllätyksiä, jotain mille ei tiedä kohottaisiko kulmiaan vai nauraisiko, niin epätodellisilta asiat tuntuvat. On nainen, joka haluaa vain pitkiä miehiä; on mies, joka pukeutuu mekkoon ja tanssii virpojille; on nainen, joka ei halua tavata kämppäkavereitaan.
Uskomattomien, jopa absurdien kertomuksien välissä on myös vakavaa asiaa, maailman ja itsen pohdintaa. Tämä kohta osuu ja uppoaa minuun ihan täysillä:
Jokaiseen kohtaamiseen sisältyi riski: joku näkisi ja muistaisi minusta jotain, mitä en myöhemmin tahtonut itsestäni muistettavan.
Kuinka usein kohtaamiset toisten kanssa sisältävätkään teeskentelyä, peittelyä, asioiden kaunistelemista ja liioittelua vain siksi, että näyttäisi toisten silmissä ja mielissä mahdollisimman täydelliseltä! Turhaahan se on. Järkevämpää olisi olla se, kuka ja mikä on. Silloin ei koskaan tarvitsisi miettiä, miten vaikuttaisi seuraavalla tapaamisella vielä paremmalta.
Elämä opettaa sen, että täydellisyyttä ei ole olemassa.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Riemua ja rosvoilua
Lakiin pitäisi saada pykälä, jonka mukaan jokaisen aikuisen pitää lukea lastenkirja säännöllisin väliajoin. Aloittaa voi vaikkapa Siri Kolun kirjalla Me Rosvolat ja konnakaraoke (Otava 2011). Vilja Vainiston seikkailut Rosvolan perheen kanssa kutittavat nauruhermoja ja poistavat stressiä. Miten ihanaa olisi, jos tuollainen riemukas rosvoperhe nappaisi mukaansa!
Rosvoloiden kanssa Vilja tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikean perheensä kanssa. Rosvolan väellä on aikaa hänelle, eikä hänen ole pakko tehdä asioita vasten tahtoaan. Onhan paljon hauskempaa mennä rosvojen kesäpäiville kuin olla musiikkileirillä syömässä porkkanoita!
Kolun kirja on kokonaisvaltaisen vahva. Rosvomaailman hahmot kuvataan lyhyesti mutta tarkasti. Yhteisön sisäinen rikkonaisuus valtataisteluineen ja kieroiluineen kuvataan Viljan näkökulmasta, minkä ansiosta lapsilukijankin on helppo lukea isoista ja vaikeista niin sanotuista aikuisten asioista. Myös runsas huumori keventää paksua kirjaa.
Rosvoloiden kanssa Vilja tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikean perheensä kanssa. Rosvolan väellä on aikaa hänelle, eikä hänen ole pakko tehdä asioita vasten tahtoaan. Onhan paljon hauskempaa mennä rosvojen kesäpäiville kuin olla musiikkileirillä syömässä porkkanoita!
Kolun kirja on kokonaisvaltaisen vahva. Rosvomaailman hahmot kuvataan lyhyesti mutta tarkasti. Yhteisön sisäinen rikkonaisuus valtataisteluineen ja kieroiluineen kuvataan Viljan näkökulmasta, minkä ansiosta lapsilukijankin on helppo lukea isoista ja vaikeista niin sanotuista aikuisten asioista. Myös runsas huumori keventää paksua kirjaa.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
Usvan verhoamat ajat
"Kaduille oli satanut ohut kerros lunta. Katulyhtyjen lepattavassa valossa se näytti kaupungin ylle hetkeksi sirotellulta hohtavalta hiekalta." Riikka Stewenin esikoisromaani Niin kauan kuin rakastat (Teos 2011) alkaa silmien eteen piirtyvällä kuvauksella. Ensimmäinen lause tempaa mukaan kahdessa eri ajassa kulkevalle kiehtovalle matkalle etsimään mystiselle taideteokselle alkuperää. Tarinan kaikki osat ovat periaatteessa kohdallaan: on jännitystä, menneisyyden traumoja, pahoja aikeita ja aavistus romantiikkaa.
Mutta mutta mutta... Ongelmana ovat päähenkilöt. Joko niitä ei ole tai niitä on liikaa. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt, myös muiden muistoissa vilahtavat, on esitelty ennen prologia muutamalla sanalla. Sen enempää heistä ei irtoakaan. Henkilöiden väliset kytkökset paljastuvat yllättäen, ja ne ohitetaan nopeasti. Henkilöt jäävät etäisiksi, koska Iristä lukuunottamatta heillä ei ole yksityiselämää. Kaikki, mitä he sanovat ja tekevät, liittyy taideteoksen arvoituksen selvittämiseen. Heillä on vain työ, ei muuta.
Stewenin kirjassa minua ärsyttää sama asia kuin muissakin oppineiden teoksissa. Henkilöt ovat korkeasti koulutettuja tai ainakin he opiskelevat yliopistossa. He pukeutuvat erittäin tyylikkäästi ja tuntevat kaikki alueet kirjallisuudesta musiikkiin ja kulttuurihistoriaan. Käsitteet täytyy selittää lukijoille, mikä tekee tekstiin outoja vivahteita. Stewenin kirjassa esimerkiksi professori Jonathan selittää entiselle oppilaalleen, taiteilija Miriamille mikä on sfumato eli valohämy. Lukijalle tulee vaikutelma lässytyksestä; tottahan taiteilija tuntee taidehistorialliset käsitteet, ei niitä tarvitse hänelle rautalangasta vääntää.
Minulla on korkeakoulututkinto, mutta en silti halua pukeutua täydellisesti istuviin kermanvärisiin jakku- tai housupukuihin. Viileän asiallisia kirjallisuustieteilijöitä, taidehistorioitsijoita ja muita vastaavia on jo riittämiin. Oranssissa mekossani haluan näyttää satuprinsessalta!
Mutta mutta mutta... Ongelmana ovat päähenkilöt. Joko niitä ei ole tai niitä on liikaa. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt, myös muiden muistoissa vilahtavat, on esitelty ennen prologia muutamalla sanalla. Sen enempää heistä ei irtoakaan. Henkilöiden väliset kytkökset paljastuvat yllättäen, ja ne ohitetaan nopeasti. Henkilöt jäävät etäisiksi, koska Iristä lukuunottamatta heillä ei ole yksityiselämää. Kaikki, mitä he sanovat ja tekevät, liittyy taideteoksen arvoituksen selvittämiseen. Heillä on vain työ, ei muuta.
Stewenin kirjassa minua ärsyttää sama asia kuin muissakin oppineiden teoksissa. Henkilöt ovat korkeasti koulutettuja tai ainakin he opiskelevat yliopistossa. He pukeutuvat erittäin tyylikkäästi ja tuntevat kaikki alueet kirjallisuudesta musiikkiin ja kulttuurihistoriaan. Käsitteet täytyy selittää lukijoille, mikä tekee tekstiin outoja vivahteita. Stewenin kirjassa esimerkiksi professori Jonathan selittää entiselle oppilaalleen, taiteilija Miriamille mikä on sfumato eli valohämy. Lukijalle tulee vaikutelma lässytyksestä; tottahan taiteilija tuntee taidehistorialliset käsitteet, ei niitä tarvitse hänelle rautalangasta vääntää.
Minulla on korkeakoulututkinto, mutta en silti halua pukeutua täydellisesti istuviin kermanvärisiin jakku- tai housupukuihin. Viileän asiallisia kirjallisuustieteilijöitä, taidehistorioitsijoita ja muita vastaavia on jo riittämiin. Oranssissa mekossani haluan näyttää satuprinsessalta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)