Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos 2019
189 s.

Sirkka on kirja, johon suhtauduin suurella epäluulolla. Esittelyteksti laittoi miettimään, että onko kyseessä kopio-Mielensäpahoittaja, nais- ja kaupunkilaisversio. Onneksi ei ole, Sirkka on paljon moniulotteisempi! 

Sirkka elää elämää, joka on tarkoin säädeltyä. Tietyt asiat tapahtuvat tiettyyn kellonaikaan, säännöistä pidetään kiinni, poikkeuksia ei ole. Naapurit saavat lappuja liiallisista juhlista ja väärin menneestä kierrättämisestä. Jonkun on pidettävä ohjat käsissä, muuten tulee kaaos. Ihmissuhteet eivät ole helppoja, vaikka Sirkalla yksi ystävä onkin - ja pyörähtääpä tarinassa pari miestäkin. Lopullisesti Sirkan pasmat sekoavat siinä vaiheessa, kun hän hoksaa olevansa kissan omistaja, pian toisenkin.

Se mikä kirjasta tekee poikkeuksellisen, on arkisen ja syvällisen vuorovaikutus. Sirkan pinttyneille tavoille ja käsityksille on helppo nauraa - kunnes kohta Sirkka pohtii jotain, mikä avaa käsiteltävästä asiasta aivan uuden puolen ja havahduttaa lukijan että hei, enpäs ole tullut koskaan ajatelleeksi noin. Melkein hävettää. On niin helppo arvostella vähän kaikkea, mutta onneksi on Sirkka joka havaitsee mitä pinnan alla on. 

Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellessaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas. Sirkka tuijottaa mulkvistia tuimasti, mutta huomaa pehmenevänsä vihastaan, kun alkaa miettiä siihen tuntemattomaan mulkvistiin inhimillisiä piirteitä. Niitä myös näkyy: hapsottava hiustupsu, jonka tuuli on pyyhkäissyt törrölleen. Nuhjuuntunut kengännauha, kengän kulunut pinta. Lempikengät, varmasti. Sitten mulkvisti yhtäkkiä pehmenee puhelimelleen hymyillessään, ja Sirkassa läikähtää. Että ihminen se on tuokin, vaikka onkin typerys.

Sirkka on hahmo, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Suoraan en tunnista ketään, mutta tiettyjä piirteitä liitän tiettyihin ihmisiin, myös itseeni. Tällä viikolla minulla oli suorastaan sirkkamainen kriisi, kun rikoin joulukuusenkynttilät ja mietin, että miten ne hävitetään. Lamput ovat lasia, että sirpaleet lasinkeräykseen ja muuten lamput sekajätteeseen, mutta kun niissä on sähköjohto, eikai se herranjestas sentään kuulu sekajätteeseen?! Mutta mihin sähkötarvikkeet kierrätetään, ja voiko lasilamppuja laittaa samaan? Kerrottakoon, että kynttilälaatikko odottaa edelleen kirjastomme takahuoneessa loppusijoituspaikkaa...

Pidän siitä, että Sirkka kehittyy ja muuttuu tarinan aikana. Että koko kirja ei ole pelkkää valitusta ja taivastelua, vaan Sirkka huomaa hyvät asiat, tulee avoimemmaksi ja uskaltaa rikkoa rutiineja. 

Helmet-lukuhaastetta mietin, että mihin kohtaan tämän laitan. Päädyin kohtaan 41, "kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan." Vannoutunut einesten syöjä ja keittiönvihaaja Sirkka kuulee valituksia, kun hänen ystävänsä Natalia tuo toisinaan tuoreita aineksia ja alkaa kokata. Tuttu tunne, kyllä on minunkin keittiööni tullut pizzaleikkuria, kaulinta ynnä muuta sen jälkeen kun sulhon kanssa alettiin olla tiiviimmin yhdessä :D Tämä sopisi myös ainakin kohtiin 4, "kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä" (olkoonkin kansi täynnä Sirkkoja); 9, "kirjassa kohdataan pelkoja" (esimerkkinä ryhmäliikuntatunti ja treffit) ja 50, "kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja" (minä annan tälle vahvan suosituksen). 

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneen muut muassa Tuijata, Kirjarakkautta ja Mari.