Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kristiina Rikman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kristiina Rikman. Näytä kaikki tekstit

torstai 24. syyskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge ja Olive, Again

 

Kansikuvat kirjoista Olive Kitteridge ja Olive, Again
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge (2008)

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2020

Äänikirjan lukija Erja Manto


Elizabeth Strout: Olive, Again

Viking 2019

289 s.


Tekevälle sattuu: riemastuin kesällä nähdessäni Olive, Again-kirjan, että luenpa englanniksi kun juuri tuli suomennos. Sitten aloin ihmetellä, että kuinka tämä on vuodelta 2019, kun on olemassa vuosia vanha tv-sarja? Havaitsin, että kyseessä onkin jatko osa Olive Kitteridgelle. Luin siis vahingossa ensin jatko-osan, ja vasta sen jälkeen kuuntelin ensimmäisen kirjan :D Ei siitä sinänsä ole haittaa.

Olive Kitteridge on ihana ja kamala ihminen. Hän on suorapuheinen ja siksi melkoisen tyly, ja vaikka hänellä on hyvä sydän se tahtoo jäädä kömpelön itseilmaisun alle. Hän pitää tiukasti kiinni mielipiteistään ja näkee maailman varsin mustavalkoisena. Moni pelkää häntä, mutta häntä myös arvostetaan.

Kummassakin kirjassa on nippu lyhyempiä tarinoita, joissa Olive on vaihtelevassa määrin esillä. Joskus pääroolissa, joskus yhdessä lauseessa mainittuna, joskus tekijänä, joskus muistona. Hän on hallitseva hahmo, riippumatta siitä kuinka monesti hänet mainitaan. Heti kun hänen nimensä lukee tai kuulee, silmien eteen nousee jykevä joskin varjomainen nainen. 

It wasn't until Olive saw the red scarf that she had knit for Little Henry lying half under the couch in the living room that she felt something close to terror. She bent down and picked it up, and she took the scarf and returned to kitchen, where Jack was leaning forward with his arms on the tabletop. Olive opened the door and put the scarf into the garbage bin by the front door. Then she came cack inside and sat down across from Jack. "Well," she said.

"Well," Jack said. He said it kindly. He placed his large, age-spotted hand over Olive's own. In a moment he added, "I guess we know who wears the pants in that family."

"Her mother died recently," Olive said. "She is greaving."

But she pulled her hand away. It came to her then with a horrible whoosh of the crescendo of truth: She had failed on a colossal level. She must have been failing for years and not realized it. She did not have a family as other people did. Other people had their children come home and stay and they talked and laughed and the grandchildren sat on the laps of their grandmothers, and they went places and did things, ate meals together, kissed when they parted. Olive had images of this happening in many homes; her friend Edith, for example, before she had moved to that place for old people, her kids would come and stay. Surely they had a better time than what had just happened here. 

Pidän useista kirjoista, mutta näitä kahta rakastan. Harvoin lukiessa koen niin voimakasta liikutusta, kuin näiden kanssa. Ja harvoin tunnen olevani tiiviisti mukana tapahtumissa. Vaikka Olive on välillä pelottava, on hänessä myös lempeä puoli. Välillä tuntuu että hän on opettajaroolinsa vanki; vielä silloinkin, kun hän on ollut pitkään eläkkeellä, hänet koetaan auktoriteettina. Samalla häntä pidetään luotettavana; hänelle voi kertoa asioita, hän on turvallinen tuki. Koska Olive on niin hallitseva, muut hahmot jäävät väkisin etäisemmiksi, mutta tässä tapauksessa se ei haittaa. Oliven pojasta Christopherista en pidä lainkaan, sen sijaan Jack on huipputyyppi. Oliven ikätoverit ovat toinen toistaan tympeämpiä, mutta nuorista tykkään.

Äänikirjan lukijana Erja Manto on upea, hän saa pienellä äänensävyn muutoksella tuotua Oliven kulloisenkin mielentilan esiin. Varsinkin kärttyisä Olive saa kylmät väreet menemään. Suorastaan pelottaa, kun Olive toivoo miniänsä kuolemaa, tai kun hän pettyy kun Henry ei kuolekaan vaikka hän antaa tälle luvan mennä. Hyytävää, mutta ah niin vangitsevaa luettavaa!

Mietin, katsoisinko tv-sarjan vaiko en. Toisaalta kiinnostaa, toisaalta pelottaa että vastaako näyttelijän luomus lainkaan sitä Olivea, jonka minä näen edessäni. Kertokaa kommentteja te, jotka olette sarjan nähneet!

Lukemisesta ja kuuntelemisesta jäi tunteikas olo. Tavallaan olen hirveän surullinen Oliven puolesta, etenkin kireistä väleistä pojan kanssa ja siitä, että hänelle naureskellaan selän takana. Samalla hurraan hänelle, että hän uskaltaa sanoa ja ajatella niin kuin sanoo ja ajattelee, piittaamatta siitä sohaiseeko ampiaispesään. Toisaalta koen haikeutta siitä, että tarinat on nyt luettu. Mitäs nyt, kenestä nyt voin pitää kun Olive on poissa? Kuka täyttää Oliven jättämän aukon?

Olive Kitteridge on saanut paljon lukijoita, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Tässä kaupungissa tuulee aina ja Paljon melua kirjoista. Olive, Again on luettu blogissa Kirjaluotsi.

tiistai 17. joulukuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 13. Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Englanninkielinen alkuteos Memories of the Future (2019)
Suomentanut Kristiina Rikman
Otava 2019
399 s.







Siri Hustvedt julkaisee suhteellisen harvoin, mutta sitäkin laadukkaampaa. Jälleen kerran lukija tempaistaan kiehtovaan New Yorkiin, mielen ja muistojen epävarmuuteen, rakkauden ja pelon ristiriitaan. Heti aluksi on annettava kiitos Kristiina Rikmanille, pitkät virkkeet pysyvät hallinnassa, ymmärrettävinä. Alkuteksti ei liene ollut helppo käännettävä, mutta lopputulos on hieno. Muutamat lyöntivirheet pistivät harmillisesti silmään mutta muuten nautin lukemisesta suunnattomasti.

Vuonna 1978 parikymppinen S. H. muuttaa New Yorkiin. Hän aikoo pitää välivuoden ja kirjoittaa sinä aikana romaanin. Ian ja Isadora pääsevätkin tarinassaan alkuun, mutta sitten S. H. tempautuu seuraamaan naapuriaan Lucya. Tämä puhuu päivät pääksytysten, joskus yötkin. Monologit vaikuttavat kovin sekavilta, mutta S. H. ei voi lopettaa seuraamasta niitä. Hän jopa käyttää stetoskooppia apunaan kuullakseen paremmin. Päiväkirja täyttyy sekä hänen kuulemastaan että kokemastaan. Erinäisten sattumusten kautta hän tutustuu Lucyyn ja tämän tuttaviin, jotka hekin vaikuttavat ensi alkuun kovin kummallisilta. Naisten noitapiiri muovautuu kuitenkin tekijäksi, joka on mukana S. H: n elämässä vuosikymmeniä, samoin kuin ystäväporukka viiden jengi, josta kuitenkin yli muiden nousee Whitney.

40 vuotta myöhemmin S.H. tyhjentää äitinsä asuntoa ja löytää muistivihon. Sitä lukiessaan hän palaa nuoruusvuosiinsa ja havaitsee, että aika vaikuttaa muistoihin. Joitakin kohtaamisia ja tilanteita hän ei muista lainkaan, toiset hän muistaa erilaisina kuin mitä päiväkirjaan on raportoitu. Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen ja muistuttaa, että ihminen on se mikä on nyt vain siksi että on kokenut sen minkä on. 

En muista Wandaa lainkaan.

Muistan Ian Feathersin ja pidän hänestä edelleen kovasti sepitelmänä, jonka toivoin kehittyvän ja päätyvän kauttani maailmaan, kun taas Wandasta minulla ei ole edes heikkoa muistikuvaa, ja, uskokaa pois, olen yrittänyt manata mieleeni hänen suuria silmiään ja pientä suutaan ja tummahkon vaaleaa tukkaansa, mutta tuo Venäjän historian opiskelija on kadonnut muististani. Kuinkahan monta muuta ihmistä, tapahtumaa, keskustelua ja tarinaa kuolleista vanhemmista olen unohtanut? Kuinka monta Wandaa? Satoja, luulisin. Muistiin ei ole uskomista, se on huokoinen. Minun muistini mukaan nuo sanat Wandasta olisi voinut kirjoittaa joku ventovieras, tai minun silloinen minäni on saattanut keksiä koko jutun omasta päästään. Jälkimmäistä epäilen. Muistan nuoren itseni sen verran hyvin että vaikka ironian tajuni kypsyikin, kuolleista äideistä puhuttaessa pysyin totuudessa. 

Aloin harmitella lukiessani, että miksi en ole pitänyt päiväkirjaa, olisi kiinnostavaa nähdä, mitä olen nähnyt ja ajatellut vaikkapa 20 vuotta sitten. Nyt väistämättä miettii, kuinka todenmukaisia ovat muistot, etenkin sellaisilta ajoilta jolloin elämässä on ollut vaikeita hetkiä. 

Kirjassa on hirveän paljon kaikkea, eli sillä on kaikki edellytykset olla sekava sillisalaatti. Sitä se ei kuitenkaan ole, päinvastoin. Wicca, filosofia, traumat, vanheneminen, seksuaalinen väkivalta ynnä muu muodostavat äärimmäisen tasapainoisen kokonaisuuden. 

Henkilöhahmoja on runsaasti, mutta kaikki esiintyvät sen verran paljon että he ovat eläviä eivätkä jää hahmotelmiksi / ääriviivoiksi. Kaikissa on joku ominaisuus, millä he erottuvat muista selkeiksi omiksi persoonikseen. Pidän siitä, että nykyhetki, päiväkirjamerkinnät ja S. H:n romaani on erotettu toisistaan erilaisilla fonteilla, koko ajan pysyy kärryillä siitä missä ajassa ja maailmassa mennään. Kaikki fontit ovat silmälle ystävällisiä, erityiskiitos siitä että kursiivia on vältetty. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 29, "kirjassa nähdään unia". Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi, Kirjaluotsi sekä Reader, why did I marry him?