Lukutaitokampanjassa luettua, osa 5. Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja

Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja
WSOY 2013
149 s.









Jos aiotte lukea edes yhden novellikokoelman, niin lukekaa Tuulensuoja ja muita novelleja. Se on loistava, esikoisteokseksi harvinaisen kypsä, loppuun asti hiottu, ilman yhtään turhaa sanaa. Kokoelma on kolmiosainen, ensimmäisessa osassa on kaksi novellia, toisessa neljä ja kolmannessa kolme. Rakenne toimii sekä osien että kokonaisuuden kannalta. Kaikki novellit tuntuvat kuuluvan juuri siihen missä ne ovat. Mikään ei ole ylimääräistä mutta mitään ei myöskään puutu.

Novellien maailma on näennäisen arkinen mutta kuitenkin hiukan vino. Tavallisista tilanteista tulee absurdeja, kuitenkin täysin ilman ylilyöntejä. Se mikä tuntuu huvittavalta, omituiselta tai kauhistuttavalta on novelleissa arkipäiväistä ja todentuntuista. Lukijaa johdetaan taitavasti harhaan niin että koskaan ei voi tietää etukäteen miten missäkin novellissa käy.

- No niin, nytpä tiedän. Muutetaan leukaa sittenkin jykevämmäksi. Sellaiseksi kuin teillä, se on komea. Ja samanlainen kuin isälläni. Sitten levennetään suuta. Suuri hymy kaunistaa.

Tuntui kummalta sommitella omaa leukaansa vieraalle naiselle. Joona hymähti, tai naiselle ylipäänsä. 
 
- Ja äidillä oli tuollaiset silmät kuin kuvassa, Haikko jatkoi. - Samoin siskollani. Kiinnostavaa. Kai voisin lainata myös heidän neniään. Tuskin se haittaa, kun molemmat ovat haudassa. Eipä heillä niille mitään käyttöä ole.

Sitaatti on novellista Käyntikortti, jossa plastiikkakirurgi Joona saa asiakkaakseen Helmia Haikon. Haikko haluaa uudet kasvot mutta ei osaa päättää millaiset, jokaisella tapaamiskerralla hän haluaa jotain erilaista kuin mitä edelliskerralla suunniteltiin. Lopputulos on, että mitään ei tehdä vaan Haikko vie Joonan ja tämän tyttären Linnanmäelle. Tässä kuten monessa muussakin novellissa lukijalle tulee yllättynyt olo; ai näinkö se menikin. 
 
Jokaisessa novellissa on pohjalla jotain ikävää - kuten yksinäisyyttä, onnettomuuksia tai sairauksia - joka on kiedottu vinksahtaneen huumorin vaippaan. Traagisesta tulee vähemmän traagista, ei nyt suoranaista hupia mutta kuitenkin. Ja vaikka monissa novelleissa on onneton (ei huono vaan ei-onnellinen) loppu, ei lukija jää suremaan henkilöhahmojen kohtaloa vaan iloitsee siitä tovista, jonka sai viettää heidän kanssaan.

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 4. Saska Saarikoski: Meidän isä on hammaspeikko

Saska Saarikoski: Meidän isä on hammaspeikko
Otava 2013
78 s.









En olisi ikinä arvannut, että minun isäni on hammaspeikko. Kallen isä ehkä tai Tommin isä, mutta meidän isä ei ikinä!

Leon isä on tavallinen isä, työkentelee pankissa, pukeutuu tylsänvärisiin vaatteisiin ja muistuttaa hampaidenpesusta. Yhtenä aamuna kaikki kuitenkin muuttuu. Isä on tavallista hajamielisempi ja ottaa vahingossa koiran mukaan jättäen salkkunsa kotiin. Leo ei voi vastustaa kiusausta vaan katsoo salkkuun.

Isän salkussa on kullanvärinen numeolukko. Se on siksi, ettei kukaan, esim. rosvo, voi varastaa isän tärkeitä asiakirjoja. Lukossa on neljä numeroa. Eli noin ziljoona erilaista vaihtoehtoa, joiden pitää olla kaikki oikein että salkku aukeaa. Tai oikeasti niitä vaihtoehtoja on ziljoona ja yksi, mutta eihän kukaan ole niin tyhmä, että laittaa salaiseksi koodiksi 0000.

Ihan huvikseni pyörittelin lukkoon 0000 ja sanoin ainoan taikaloitsun, mikä minulle tuli mieleen: Sesam aukene!

Naks, sanoi lukko ja aukesi.

Tosi ovela veto isältä laittaa koodiksi 0000, kun rosvo totta kai ajattelee, ettei kukaan pane koodiksi 0000:aa. Mutta minun isä olikin taas yhden askeleen hämärämiehiä edellä!

Asiakirjojen lisäksi salkussa on muun muassa taskulamppu, viila ja poranteriä. Leo tekee oitis johtopäätöksen: isä on hammaspeikko ja tämän on saatava työvälineet takaisin. Hän lähtee viemään salkkua isän työpaikalle Midas-pankkiin, mutta matka ei olekaan niin helppo kuin hän kuvittelee. Hän  muun muassa törmää Muumilaakson Mörköä muistuttavaan hunnutettuun naiseen, pakenee vartijoita, aiheuttaa kaaoksen torilla ja pakenee poliisia. Lopulta hän onnistuu pääsemään isän luo paljastamaan, että on keksinyt tämän salaisuuden.

Meidän isä on hammaspeikko on tarina mielikuvituksesta, mutta seikkailujen keskellä käsitellään vakavampiakin asioita. Isän työpaikka on murroksessa, ja siksi hän käyttäytyy tavallista oudommin. Naapurissa asuu ulkomaalainen perhe, joka kerää pulloja palauttaakseen ne kauppaan ja saadakseen lisää rahaa. Asiat esitetään lapsen näkökulmasta, lapsen kokemana, lapsen käyttämällä kielellä. Mitään ei jäädä vatvomaan eikä käsitellä niin että vain aikuinen lukija ymmärtäisi mistä on kyse.

Leon ikää ei sanota, mutta hän on oletettavasti suunnilleen tokaluokkalainen. Toisaalta hänelle ja pikkuveljelle luetaan iltasatu, toisaalta hän osaa asioida kaupassa ja matkustaa raitiovaunulla yksin. Kirjan kieli on helppotajuista, tosin fontti ja rivivälitys ovat aika pieniä. Aloitteleva lukija kaipaakin sujuvammin lukevaa kaveria. Tarinan tempo on vauhdikas ja aihe sellainen, mikä kiinnostanee monenikäisiä lapsia ja miksei myös aikuisia. Itse ainakin luin tämän mielelläni.

 

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 3. Sara Shepard: Paha

Sara Shepard: Paha
Englanninkielinen alkuperäisteos Wicked (2008)
Suomentanut Sirpa Parviainen
Gummerus 2013
323 s.







Paha on viides osa Valehtelevat viettelijättäret - sarjassa. Tarinan keskiössä on viisi teini-ikäistä ystävätärtä, joista yksi, Ali, on kadonnut ja löydetään myöhemmin murhattuna.  Ali on ollut joukkion koossa pitävä lenkki, ja hänen kuoltuaan muut neljä erkanevat toisistaan niin, että pian heitä ei yhdistä muu kuin A, mystinen henkilö joka lähettää heille tekstiviestejä heidän salaisuuksistaan ja sen hetkisistä tekemisistään.

Sanon suoraan, että kolme osaa sarjaa olisi riittänyt. Neljännessä osassa Uskomaton selvisivät sekä A:n että Alin murhaajan henkilöllisyydet. Viidennessä osassa herätetään epäilys, että juttu ei olekaan vielä ratkennut. Eniten minua ärsyttää se, että viitososasta ainakin kolme neljäsosaa on kertausta aikaisemmista osista. Vasta ihan lopussa alkaa tapahtua mutta sitten kirja jo loppuukin, niin että oikeastaan mitään uutta ei tule esiin. Väliin on ripoteltu hirvittävä liuta ihmisten nimiä, usein niin että tyttöjen koulukavereista puhutaan jatkuvasti etu- ja sukunimellä, aivan kuin heistä ei olisi kerrottu koskaan aiemmin. Lisäksi kirja on häiritsevän täynnä tuotemerkkejä, ehkä niiden on tarkoitus korostaa päähenkilöiden varakkuutta ja muotitietoisuutta.

"Siellä saattaa olla lehtikuvaajia, joten minä puen Derek Lamin avoselkäisen puvun." Naomi pyyhkäisi pitkän, valkean otsahiussuortuvan pois silmiltään. "Äiti sanoi, että minun pitäisi säästää se koulun päättäjäisiin, mutta hän unohtaa sen kyllä viikon sisään ja antaa minun ostaa jotain muuta."

"Tai sitten me voisimme pukeutua kaikki samoin", Riley ehdotti ja keskeytti hetkeksi vilkaistakseen Diorin meikkipeiliin. "Kävisivätkö ne Sweetfacen mekot, jotka näimme eilen Saksilla?"

Lukemisen jälkeen ei voi olla kuin pettynyt. Kolme ensimmäistä osaa olivat kiinnostavia ja vauhdikkaita mutta sen jälkeen touhuun on tullut rahastamisen maku. Jokaisessa osassa esitellään päähenkilöiden tarina aina uudelleen ja kerrataan mitä aiemmissa osissa on tapahtunut. Paha ei tuo tapahtumiin paljoa uutta, henkilöhahmoihin ei senkään vertaa. Englanniksi sarjassa on ilmestynyt jo toistakymmentä osaa, mutta on todella vaikea kuvitella tarinan kantavan niin pitkälle. Toivottavasti myöhemmissä osissa tarinaan tulee muutakin uutta kuin se, että salaperäinen A alkaa tauon jälkeen lähetellä tekstiviestejä ja Alin murhaajan henkilöllisyys selviää/ei selviäkään/selviää sittenkin/ei kun olikin erehdys/nyt on oikea tyyppi kiinni.  

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 2. Baba Lybeck: Habaa

Baba Lybeck: Habaa
Otava 2013
155 s.









Heti alkuun tiedoksi, että vaikka kirjan nimi on Habaa niin se ei keskity haban kasvattamiseen eli lihaskuntoon vaan kestävyysliikuntaan, etenkin juoksuun. Tätä on noin puolet kirjasta, joskin aina välillä on aukeaman verran asiantuntijatietoa liikunnasta yleensä. Toinen puoli kirjasta esittelee lyhyesti muita Lybeckin harrastamia lajeja kahvakuulailusta tanssiin ja triathloniin, sen lisäksi on tietoa varusteista ja ravinnosta.

Pidän kirjaa kiinnostavana, varmasti suurelta osin siksi että olen itse aloittanut juoksuharjoittelun viime syksynä. Pystyn siis hyvin samastumaan Lybeckin mietteisiin esimerkiksi siitä, miten rytmittää työ ja liikunta sekä miten motivoida itsensä niin ettei pelkää sadetta tai pakkasta.

Kun asetin itselleni päämääriä, yritin pitää mielessä, että tavoitteet ovat vain tavoitteita ja oiva keino pysyä motivoituneena, eivät sen enempää. Minulle ei ollut tärkeää tiettyyn kilpailuun tai liikuntatapahtumaan osallistuminen vaan se tie, jota pitkin minun täytyi kulkea kohti tuota tapahtumaa.

Kun väsytti ja tuntui siltä, ettei aika mitenkään riittänyt kuntoiluun, asetettu tavoite auttoi minua astumaan kynnyksen yli. Juoksutapahtumat olivat minulle loistavia liikkeellepatistajia mutta kilpailuina melkeinpä yhdentekeviä. Ei ollut väliä, juoksinko maratonin aikaan 4:15 vai 4:29, sijoituinko sijalle 359 vai 4321 - tärkeää itseni kannalta oli vain, että jaksoin harjoitella säännöllisesti ja että pääsin maaliin.

Pidän myös Lybeckin tyylistä kirjoittaa omakohtaisista kokemuksista ja samalla motivoida lukijaa. Erityisen rohkaisevaa on se, että vaikka hän on kovakuntoinen ja lihaksikas, hän tunnustaa epäonnistuneensa joskus:

Pettymys oli niin suuri, etten sinä vuonna juossut maratonia lainkaan. Jätin juoksemisen kokonaan vähäksi aikaa. Se muistutti minua myös aiempaa nöyremmästä asenteestani juoksemiseen ja harjoitteluun ja palautti minut takaisin maanpinnalle: kuntourheilussa ei kannata asettaa itselleen liian kovia ja ehdottomia tavoitteita. Jos en olisi ladannut niin paljon odotuksia tuohon maratoniin, olisi sairastuminen ja juoksun peruuntuminen tuntunut paljon lievemmältä takaiskulta. Olisin odottanut parantumista ja osallistunut johonkin toiseen juoksutapahtumaan. Nyt olin vain tähdännyt tähän tapahtumaan ja kun osallistuminen kariutui, luovutin kokonaan.

Henkilökohtaisuus tuo kirjaan paljon lisää sisältöä niin ettei kirja keskity pelkästään eri lajien tekniikoihin, sykerajoihin ynnä muihin ulkokohtaisiin seikkoihin. Itse aktiiviliikkujana ja pariin juoksutapahtumaan osallistuneena pystyn eläytymään Lybeckin tunnelmiin. Ei se ole mitään herkkua juosta kahta tuntia nilkkoja myöten umpihangessa talvisena perjantai-iltana, jolloin kaikki muut istuvat sohvalla syöden karkkia, valmistautuen baari-iltaan, katsoen elokuvaa jne. Lenkin jälkeen on kyllä aina mahtava fiilis. Ja karu totuushan on se, että kuntoa ei saa muuten kuin kuntoilemalla.

Vaikka Lybeckillä on pitkä historia liikkujana, Habaa sopii myös vähemmän liikkuneille ja kuntoilua aloittaville. Alaotsikkona siinä onkin iloa, liikettä, voimaa. Kirjassa motivoidaan liikkeellelähtöä ja liikunnan säännöllisyyttä. Koko ajan korostetaan sitä, että on mentävä oman kehon ehdoilla eikä pidä verrata itseään muihin. Kukaan ei ole kone, vaan kaikilla on niitä huonoja päiviä jolloin ei jaksa. Silloin ei pidä luovuttaa vaan joko tehdä vähemmän tai siirtää liikunta toiselle päivälle. En halua käyttää sanaa liikuntasuoritus, koska mielestäni liikuntaa ei pidä ajatella niin. Suorittaminen aiheuttaa turhia paineita, pakkoa tehdä asiat joko tietyllä tai suunnitellulla tavalla. Meille jotka emme ole urheilijoita, meille riittää liikunta tekemisenä, iloisena asiana, sellaisena jota haluamme tehdä. 

Lukutaitokampanjassa luettua, osa 1. Harri Närhi: Viimeinen vuoro

Harri Närhi: Viimeinen vuoro
WSOY 2013
219 s.









Lukutaitokampanja on hyvässä vauhdissa, joten blogitekstejäkin syntynee tiiviiseen tahtiin. Ensimmäisenä kommentoin Harri Närhen uutuusdekkaria. Olen lukenut Närheltä aiemmin vain Toisten tähtien tähden - teoksen, joka oli erilainen, hyvä ja yllättävä. Sitä kaikkea on myös Viimeinen vuoro.

Kirja etenee kahta näkökulmaa vuorottelemalla. Tiina on psykologi, joka auttaa poliisia rikollisten luonnearvioiden tekemisessä, lähes aina siinä vaiheessa kun tekijä on saatu kiinni ja oikeudenkäynti alkamassa. Tällä kertaa Tiina suostutellaan mukaan avoimena olevaan tapaukseen. On pankkeja kesäaikaan ryöstävä mies, joka jättää rikospaikalle itse keksimänsä runon. Viimeisimmän ryöstön aikana mies - lempinimeltään Runoilija - on ampunut ihmistä, vapaapäivänään paikalle osunutta aseistautunutta poliisia. Ryöstäjä halutaan saada kiinni ennen uusia kuolemantapauksia. Tiinan paineet kasvavat, kun Runoilija muuttaa toimintatapaansa ja uhkaa pudotella matkustajajunia raiteilta.

Tiinan kanssa vuorotellen puheenvuoron saa Runoilija. Hän kertoo ankarasta lapsuudestaan, kovasta ja työntäyteisestä nuoruudestaan, armeija-ajastaan sekä työpaikkansa menetyksestä, kaikista niistä seikoista jotka saavat hänet vihaamaan koko yhteiskuntaa.

Siihen naapuritutkaan en Lauran ansiosta joutunut, lensin huomaamatta laivueen mukana, vaikkei meillä keskiarvon mukaista 1,7 lasta ollutkaan. Tervehdin kaikkia ja ihastelin niiden penikoita, osasin valtavan määrän huomioita säätilasta. Olin onnistunut muuttumaan yhdenmukaiseksi, yhdeksi rungoksi lahoavassa tukkikuormassa.

Hankimme jopa koiran, springerspanielin, joka käyttäytyi hyvin kotona ja oli ulkona kohtuullisen metsäuskottava. Hätyytteli puluja pihalta ja vouhotti tohkeissaan rantakaislikon tuntumassa, kun huomasi siellä sorsia ja oli parhaimmillaan kuin pointteri kuono pitkällä ja häntä suorana. Loiskahti jonain rohkeuden hetkinään veteen ja sai sorsat pärähtämään lentoon yhtenä parvena. Haulikon kanssa niitä olisi voinut pudottaa koko talven tarpeiksi, mutta minä nautin jo siitä, että asunto oli paikassa, jossa ei tarvinnut aidattuihin puistoihin etsiytyä. Siellä saattoi koira käydä kakkaamassa eikä tarvinnut korjata jätöstä talteen.

Siihen kaikkeen sitten katosin suunnitelmani mukaan, vaimo, kaksi lasta, koira, auto ja velkainen asunto. Tervehdin naapureita, puhelin säistä ja miesten kanssa palloilulajeista, kiroilin veroja, vesimaksuja ja yleistä maailmantilannetta.  Kiipesin sen kapean ymmärryksen arkkuun tieten tahtoen, siinä halusin päivien päättyessä hautaani vaipua. Tiesin, että se oli ainoa tapa jonka katveessa saatoin ajatella oikeita ajatuksia, pohtia syitä, joilla ei ollut seurauksia.

Runoilija kertoo, kuinka vaikeaa on ylläpitää kulissia, yrittää sopeutua joukkoon johon ei halua sopeutua, elää elämää jota pitää vääränä. Hän pyrkii perustelemaan vihansa ja ne teot, jotka viha pakottaa hänet tekemään.

Vaikka Runoilija on paljon äänessä, hänen henkilöllisyytensä pysyy salassa. Hän on kuin kuka tahansa, mistä tahansa. Tiina uskoo hänen olevan valmis mihin vaan, toisin kuin poliisit ja heidän muut psykologian alan asiantuntijansa. Kun osoittautuu Tiinan olevan oikeassa, vahinko on jo tapahtunut ja ihmishenkiä menetetty. Lopulta Tiinan ja Runoilijan tiet kohtaavat tavalla, joka on molemmille kohtalokas.

Viimeinen vuoro on dekkarigenreä mutta lajissaan epätyypillinen. Poliisit ja poliisintyö jäävät taustalle kun taas rikollinen saa harvinainen paljon sanansijaa. Paljon kerrotaan myös arkielämästä tavalla, joka poikkeaa normidekkareista. Usein dekkareissa poliisit, kuolinsyyntutkijat ynnä muut tuovat työpapereita kotiin, ja lukevat niitä samalla kun katsovat tv:tä, tai keskustelevat rikoksista ruokapöydässä. Viimeisessä vuorossa tehdään myös  niin mutta paljon vähemmän, lisäksi on ihan tavallista puuhastelua kaupassakäymisestä Ruotsin risteilyn suunnitteluun.

Pidin siitä, miten rikollinen on kuvattu inhimillisenä olentona. Liian usein murhat ja muut teot selitetään sillä, että tekijä nyt vaan sattuu olemaan sosiopaatti, psykopaatti tai muuten mielisairas. Suomalaiset ja yleensä pohjoismaiset dekkarit ansaitsevat pisteet siitä, että niissä rikoksilla on syy ja rikollisilla on syy toimia niin kuin toimivat. Pidin siitä, että rikollinen sai olla äänessä ja kertoa paitsi elämäntarinansa myös rikokset ja niiden suunnittelun. Mielenkiinto säilyi koko ajan. Pidin myös siitä, että kirjassa on yllätyksiä ihan viimeisille sivuille asti.

Viimeinen vuoro pakottaa lukijan huomaamaan, että rikollinen voi olla kuka tahansa. Se mikä muille on elämää, on rikolliselle näytelmää. Kuka tahansa voi vihata mitä tahansa, vihata ja haluta kostaa niin paljon, että on valmis uhraamaan kostolleen paitsi oman henkensä myös monien muiden hengen. Se jos mikä on pelottavaa.

Huomenna se alkaa: Lukutaitokampanja!

 Siinä ne nyt ovat, kirjat jotka yritän saada luettua Lukutaitokampanjaviikon aikana. Sivuja on yhteensä 1361 eli päivässä pitäisi lukea reilut 194 sivua. Kuulostaa aika paljolta, nyt kun tarkemmin mietin asiaa! Toisaalta mukana on yksi tietokirja, jossa on kuvia, taulukoita, ruokaohjeita ynnä muuta nopealukuista. Romaaneista pari on aika väljällä fontilla. Tiheätekstisimmät ovat sivumäärältään vähäisempiä, joten urakka lienee mahdollinen.

Olen kirjastossa töissä ja näen päivittäin houkuttelevia uutuuksia. Siksi Lukutaitokampanjan kirjat ovat kaikki ilmestyneet tänä vuonna, kesän ja alkusyksyn aikana. Tiedän kyllä, että vanhempaakin kirjallisuutta on ja haluaisin sitä lukea enemmän. Ehkä teen joskus jonkinlaisen klassikkokampanjan, tai teemakuukauden, tai  mitä keksinkään. Mutta tässä tämän teemaviikon kirjat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä:

Koskinen, Juha-Pekka: Haavekauppias (Karisto)

Latikka, Anna-Maria: Tuulensuoja ja muita novelleja (WSOY)

Lybeck, Baba: Habaa (Otava)

Närhi, Harri: Viimeinen vuoro (WSOY)

Ragde, Anne B.: Aion tehdä sinut onnelliseksi (Tammi)

Saarikoski, Saska: Meidän isä on hammaspeikko (Otava)

Shepard, Sara: Paha (Gummerus)

Perjantaina 13.9 kerron, miten urakassa kävi. Haastan tämän postauksen lukijat osallistumaan ja lahjoittamaan euron jokaista Lukutaitokampanjan aikana lukemaani kirjaa kohti. Itse aion lahjoittaa euron jokaista sataa luettua sivua kohti.

Tulossa: Lukutaitokampanja

Maailmassa on liki 800 000 000, siis kahdeksansataa miljoonaa, lukutaidotonta aikuista. Määrä on hirvittävän suuri. Suomen Pakolaisapu opettaa lukutaitoa pakolaisille ja paluumuuttajille neljässä maassa: Sierra Leonessa, Thaimaassa, Ugandassa ja Liberiassa. Lukemisen lisäksi oppilaat saavat tietoa muun muassa hygienia-asioista sekä maanviljelystä ja kaupankäynnistä.

Kotimaiset kirjabloggaajat osallistuvat rahankeräyskampanjaan ajalla 6. - 13.9.2013. Hemulin kirjahylly yhdessä muiden blogien kanssa haastaa lukijat lahjoittamaan yhden euron jokaisesta luetusta kirjasta. Tavoitteenani on lukea tahdilla kirja per päivä niin, että ohuempia kirjoja luen kenties kaksi päivässä ja paksumpiin käytän useamman päivän. Toivon saavani luettua seitsemässä päivässä seitsemän kirjaa.

Lisätietoa kampanjasta on bloggaajien Jelpi-sivulla. Keräystuotto ohjataan kokonaisuudessaan Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön.