Ruotsinkielinen alkuperäisteos I tystnaden begravd (2012)
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2013
409 s.
Alsterdalin viime vuonna ilmestynyt esikoinen Kadonneet oli hyvä joskin siinä oli joitain pikkupuutteita. Haudattu hiljaisuudessa on sekin hyvä, huippuhyvä, liki täydellinen. Kirjat eivät ole sarjan osia, vaikka jotain samaa niissä on. Molemmissa on kuolemaa, etsintää, totuuden selvittämistä, salaisuuksien paljastamista.
Katrine Hedstrand on jäänyt työttömäksi ja palaa Lontoosta Tukholmaan huolehtimaan dementoituneen äitinsä asioista. Katrine löytää kiinteistönvälittäjältä tulleen kirjeen, jossa tarjotaan huima summa äidin lapsuudenkodista Ruotsin Lapin Kivikankaalla. Katrine lähtee katsomaan taloa, vuosikausia tyhjänä ollutta röttelöä. Toimittajana Katrine on utelias ja haluaa selvittää, miksi joku haluaa maksaa talosta paljon. Hän tutustuu Kivikankaan asukkaisiin ja saa selville äitinsä salassa pitämiä asioita. Hänelle selviää äidin asuneen pohjoisessa paljon kauemmin kuin mitä hän on lapsilleen kertonut. Katrine tutustuu myös isoäitinsä tarinaan.
Kivikangas on pieni paikka, jossa ihmisten asiat eivät kuulu vain hänelle itselleen. Kaikki tuntevat kaikki, ja jokaisen elämä limittyy yhteen ainakin muutaman muun kanssa. Katrinen tutkimus vie hänet Pietariin tutkimaan arkistoa ja selvittämään, mitä tapahtui Neuvostoliittoon lähteneille Kivikankaan kommunisteille, mitä tapahtui hänen isoäitinsä rakastetulle, mitä tapahtui isoäidille ja miksi äiti on vaiennut koko elämänsä.
Yläkerrassa oli yhtä kylmä kuin ennenkin. Vain muurissa tuntui aavistus lämpöä kun hän hipaisi sitä. Ullakkokamariin päästyään hän istahti levitettävälle sohvalle. Hänen oli pakko huoahtaa ja olla hetki yksin. Hän painoi mieleensä lattiapalkkien notkahdukset, kylmän peiton hajun, kaiken surun ja kaipuun. Hänen teki mieli katsoa ikkunasta ulos viimeisen kerran, ja hän nousi seisomaan, meni ikkunan ääreen ja hengitti siihen. Hengitys häätyi huuruksi. Hän irrotti ikkunan hakaset. Se kävi hämmästyttävän helposti. Kun hän työnsi ikkunan auki, kuolleet ampiaiset leijailivat maahan. Jokea näkyi sieltä kymmenen kilometrin verran, ja taivas kaartui korkealla. Rannassa puurivistön yllä lensi petolintu, se teki kaarroksen ja katosi näkyvistä. Jos hän kurottaisi kättään, hän ylettyisi koivun ylimpiin oksiin. Oliko se sama puu, olivatko ne samoja oksia? Minun on tultava tänne takaisin, hän ajatteli, tämän täytyy saada jäädä entiselleen. Hän mietti, miltä siellä näytti kesällä, kun joki virtasi vapaana puiden takana. Millainen oli ollut kesäkuun heleys Sirin odottaessa täällä? Varmaankin silloin oli ollut kaunista. Katrine tunsi kauneuden ja tuskan samassa hengityksessä, sen miten unelmat saattoivat lentää kuinka kauas tahansa.
Rauhan rikkoi moottoreiden ääni.
Pidin siitä, miten pohjoisen karua talvea on kuvattu, miten pakkanen ja paksu lumi tulevat lukijan lähelle. Kylmässä karussa ympäristössä ihmisten lämpö ja toisten ihmisten kylmyys korostavat toisiaan. Kirjassa on paljon hienoa kuvausta siitä, miten ihminen ja luonto elävät yhdessä, toisiaan kunnioittaen. Pidin siitä, että tarina keriytyy auki vähitellen, pieni pala kerrallaan. Kerän alussa on monta toisiinsa liittymätöntä ihmistä ja paikkaa, mutta kierrosten vähetessä kaikki lähenee kunnes jäljellä on enää tiukka solmu. Siinä solmussa on pariskunta haaveineen ja kohtaloineen, se pieni ajanjakso josta saa alkunsa vuosikymmeniä piileskelevä salaisuus, salaisuus jonka on tullut aika paljastua.
Ainoa miinus tulee siitä, että kirjan kanteen on laitettu Liza Marklundin kommentti: "Vuoden paras ruotsalainen dekkari." Aluksi se ei häiritse mutta lopussa se tuntuu lukijan harhauttamiselta. Alsterdal nimittäin kiittää Marklundia jatkuvasta mukanaolosta, ideoista, kritiikistä ja yksityiskohtiin puuttumisesta. Marklundin kommentti ei siis ole puolueeton mielipide vaan mainos. Muuten Haudattu hiljaisuudessa saa täydet pisteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti