Tammi 2015
224 s.
Pauliina Vanhatalo oli uusi tuttavuus minulle, nimi toki tuttu mutta yhtään kirjaa en ollut lukenut. Pitkä valotusaika on yksi niistä kirjoista, jotka huusivat katalogista puolta vuotta ennen ilmestymistä että "lue minut".
Kirjassa seurataan Aarnin elämää 1960-luvulta nykyhetkeen, matkaa nuorukaisesta kuusikymppiseksi valokuvataiteilijaksi. Lapsena Aarnia on pidetty liki toivottamana tapauksena, tyhmänä ja kömpelönä. Hänen tulevaisuuden odotuksiaan on pidetty huonoina, niin on myös hän itse ajatellut.
Kaikki muuttuu, kun Aarni saa työpaikan Enni-tädin valokuvausliikkeestä. Aluksi Enni-täti ja hänen ystävänsä ja apulaisensa Liisa pelottavat Aarnia, mutta pian hän pääsee osaksi naisten elämää ja tutustuu heidän salaisuuksiinsa. Valokuvaamon pimiö on paikka, jossa Aarnille lopullisesti selviää, että hänellä voi sittenkin olla lupaava tulevaisuus. Kamera kaulassaan hän lähtee Helsinkiin etsimään omaa kuvakulmaansa.
Helsinki on aloittelevalle valokuvaajalle armoton paikka. Uutiskuvat ja taidekuvat ovat kaikki yhtä kaukana. Työ satamassa pitää leivässä sillä aikaa, kun Aarni etsii tilaisuutta. Elokuvateatterissa tavattu Ilse tarttuu Aarnin mukaan ja osaltaan kuljettaa tätä unelmia kohti.
Oli vaikea päättää mikä oli ratkaisevaa, mikä tärkeää, kaikki tuntui yhtä tiheältä ja merkitykselliseltä Aarnin silmille. Otettuaan käyttöön viimeisen filmirullan hänen oli kuitenkin pakko hidastaa tahtia ja pudottautua tapahtumien rytmistä, antaa asioiden mennä ohi. Täytyi säästää edes muutama ruutu siltä varalta että tapahtuisi jotakin suurta. Koskaan ei tiennyt, jos sattuisikin olemaan keskellä historiaa.
(...)
Pikkupojan ilmapallo karkasi ja tarttui koivun paljaaseen rankaan. Kukaan ei huomannut paitsi Aarni, ja hän tarttui kameraan, valo oli kaunis ja puhuva, pojan pettymys paljas ja avoin, ja Aarni tiesi, että kuva oli siinä valmiina, poimittavissa kuin kypsä hedelmä. Hän tarkensi kameran, kiirehti että sai säädöt kohdilleen, otti kuvan ja sitten toisen.
Aarnin elämässä on paljon vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Kirja ei kuitenkaan ole raskas, vaan Vanhatalo kuvaa asioita kauniisti, pehmeästi, ikään kuin elämän kovat reunat olisi häivytetty, sulautettu siihen totuuteen että päivät jatkavat kulkuaan ja huominen seuraa toista, aina on edessä tulevaisuus. Aarni putoaa aina jaloilleen, nousee yhä uudelleen, jaksaa uskoa itseensä, vaimoonsa, tyttäreensä, kameraansa.
Tarina on kaunis, se koskettaa, se jättää ilmavan mutta samalla hiukan haikean olon. Nautinnollinen lukukokemus.
Vanhatalo yllätti minut, sillä pidin tästä hienosta kirjasta. Luin keväällä kirjan, joka oli tehty eri nimellä. Se ei iskenyt minuun. Pitkä valotusaika on kaunis ja koskettava nimeään myöten.
VastaaPoistaKansikuva kiinnitti huomion heti, onneksi sisältö on yhtä kaunis :) Tämä oli niin hyvä että täytyy lukea joku aiempikin teos, katsoa uppoaako yhtä hyvin.
Poista