maanantai 25. huhtikuuta 2016

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Englanninkielinen alkuperäisteos All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena 2016
369 s.
Arvostelukappale






Tsernobylin ydinvoimalassa, kymmenen kilometrin päässä nukkuvasta pojasta, pienen herätyskello tuntiviisarin hivuttautuessa kakkosesta kolmoseen yöilmaan sinkoutui palavia graffiti- ja lyijyhiukkasia ja suuria terässulatuppoja, jotka hakeutuivat suojaan nelosreaktorin viereisille katoille. Tuli levitti tulta, joka kiisi eteenpäin pitkin bitumia ja betonia, porautui alas kuiluihin ja ylös läpi kattojen vallaten portaat, vallaten ilman. Alkuaineet raivoavat nyt silmittömästi mahtavassa tilassa: ksenon, cesium, telluuri, jodi, plutonium ja krypton, kaikki huomaamatta vapaaksi päässeinä, seuranaan piruetteina kieppuvia kipinävirtoja. Jaloja kaasuja levittäytyy jaloon maahan. Neutroneja ja gammasäteitä virtaa ylös ja ulos, sykähtelee taivaalle ja maalle, atomit törmäilevät atomeihin aaltoilleen kokonaisen maanosan halki. 

Valvomossa operaattorit katsovat lasilevyä, joka pullistuu äärirajoilleen mutta palautuu takaisin ennen kuin lähtee jälleen uuteen hyökkäykseen ja viskoo sirpaleita ihoon, seiniin ja lattiaan pureutuen oviin, näppäimistöihin, kauloihin, huuliin, kämmeniin. He näkevät kontrollisauvojen sinkoutuvan pystysuorassa reaktorihallin lattiasta, kymmenet raskaat sauvat kiitävät ylöspäin painovoimaa ja järjestystä paeten ja tarttuvat tilaisuuteensa päästä liitelemään kaiken sen ylle, mitä varten ne ovat olemassa ja mistä ovat tienneet.

Huomenna on kulunut päivälleen kolmekymmentä vuotta siitä, kun Ukrainassa räjähti tuhoisasti. 

Darragh McKeon on tarttunut esikoisteoksessaan raskaaseen aiheeseen. Hän kuvaa ihmisiä arkisissa puuhissaan, tietämättöminä siitä mitä tapahtuu. Taivas on oudon värinen, pellolla lehmien korvista vuotaa verta, mutta ihmiset eivät jää kummastelemaan asioita. Kunnes yhtäkkiä alkaa kuumeinen toiminta. Nuori Atrjom perheineen häädetään kodistaan toiseen kaupunkiin, jossa heitä katsotaan vihaten, heitä, saastuneita. Grigori lähetetään onnettomuuspaikalle, kirurgina hänet määrätään pelastustöihin. 

Suojavarusteet ovat huonot. Jodia ei ole läheskään tarpeeksi. Viranomaiset eivät halua tunnustaa tapahtunutta. Kukaan ei usko että ruoka on saastunutta. Kansalaisilla, asukkailla, ihmisillä ei ole väliä, kunhan vaan maailma ei saa tietää katastrofista. Grigori yrittää kaikkensa mutta huutaa tyhjyyteen. Hän ei voi muuta kuin olla ammattilainen, lääkäri, pelastaja. Turhautuminen on valtaisaa, koska on niin paljon heitä joita ei voi auttaa.

Tarina on oikeastaan kaksiosainen. Ensimmäisessä ollaan tragedian alkulähteillä ja kaaoksessa sen jälkeisinä päivinä. Jälkimmäinen puolisko tapahtuu seitsemän kuukautta myöhemmin. Karu totuus on paljastunut, säteily on niittänyt satoa. Ihmisten on kuitenkin jatkettava elämää, tehtävä työtä, yritettävä selviytyä miten ikinä kykenevät. 

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on järkyttävä, hirveä kirja. Se on synkkä ja ahdistava. Suuronnettomuuden lisäksi on koulukiusaamista, korruptiota, vihaa, epätoivoa, väkivaltaa, kuolemaa, surua, kuunsirppipäisiä lapsia. Ilon hetket ovat vähissä ja kun niitä on niin ne kiitävät ohi. Siispä varoituksen sanoja: lukiessa saattaa itkettää. Minulle ainakin tuli suorastaan paha olo, tuntui kuin sisäelimet olisivat vetäytyneet kasaan ja kiertyneet tiiviiksi palloksi. 

Samalla Kaikki pysyväinen haihtuu pois on hurjan tärkeä kirja. En tiedä, onko Tsernobylin katastrofista kirjoitettu montaakaan kirjaa, tai jos on niin onko niitä suomennettu. Onko se vielä liian lähellä? Mietin lukiessa toista maailmansotaa, sitä kuinka siitä julkaistaan suomeksikin kymmeniä kauno- ja tietokirjoja joka vuosi. Onko se muuttunut jo "viihteeksi"? Sodan kokeineita ei ole enää elossa mahdottoman paljoa, sukupolvia on mennyt ja sota on muuttunut kaukaiseksi. Mutta Tsernobyl, se on yhä eräänlainen kummitus. Itse olen ollut vajaa kuusivuotias onnettomuuden tapahtuessa enkä muista uutisointia. Mutta on paljon ihmisiä jotka muistavat. Ja niitä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden läheltä tai kauempaa, jotka yhä kantavat kehossaan säteilyä tai muistoa siitä, jotka asuvat yhä saastuneella alueella. 

Kirjan lukemisesta on jo muutama päivä mutta olen edelleen mykistynyt. Edelleen sisuksissa tuntuu pieni kova möykky. Edelleen itkettää. Tarina on fiktiota, mutta kuitenkaan se ei ole fiktiota. Se iskee rajusti. Kuten alun sitaatista näkyy, hirvittävä tapahtuma on kuvattu todella kauniisti, lähes eroottisesti. Ristiriita on tyrmäävä.

Kirjasta löytyy arvio myös Lumiomenasta.

Tämän kirjan haluan mukaan Kirja joka maasta - haasteeseen, kohtaan Ukraina. 

4 kommenttia:

  1. Vaikuttava ja hieno teksti. Erinomainen kirja. McKeonin kerronta vaikuttaa uskottavalle ja todentuntuiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella huikea kirja. Harmittelen sitä että onnettomuuden 30-vuotispäivä meni niin vähällä mediahuomiolla ohi, muistaminen olisi tärkeää.

      Poista
  2. Hurjan tärkeä kirja, sitä tämä todella on. Toivoisin, että kirja löytäisi tiensä monen lukijan käsiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös. Kirjastossa nostelen sitä esille aina jos huomaan hyllyssä :) Olen edelleen pettynyt siitä kuinka vähän vuosipäivä oli esillä mediassa.

      Poista