Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa

Raila Kinnunen: Karita Mattila - korkealta ja kovaa
WSOY 2016
268 s.

Raila Kinnunen ja Karita Mattila ovat tunteneet kauan. Siksi lienee luontevaa, että Kinnunen kokoaa yhteen Mattilan kertomia muistoja ja tarinoita. Kirjassa ei käydä läpi Mattilan koko elämää - ei, hän itse sanoo että lapsuus ja nuoruus kuuluvat muistelmiin, ja muistelmat kuuluvat eläkeläisille. Tämä kirja on fanikirja, yleisölle omistettu kooste Mattilan tähänastisesta urasta.

Jos maailmalla kysyttäisiin tunnetuimpia suomalaisia laulajia, Mattila olisi taatusti yksi heistä. Hän on laulanut Euroopassa ja Amerikassa jo yli 30 vuotta. Yleisön suosio on ollut yleensä suurta, enkä sitä yhtään ihmettele kirjan luettuani. Mattilalla on tinkimätön työmoraali; hänellä ei ole ongelma peruuttaa sovittua proggista jos tuntuu siltä, että hän ei ole siinä parhaimmillaan. Hän ei halua vain seistä patsastella lavalla ja laulaa roolia läpi, ei, hän haluaa olla roolihenkilö, eläytyä tähän, tuntea tämän läpikotaisin. Samaa moraalia hän peräänkuuluttaa koko porukalta, ja on siksi joutunut toisinaan pettymään niin ohjaajiin kuin kanssalaulajiin.

Kirjasta välittyy kaksikon keskinäinen läheisyys ja luottamus, tulee olo että Kinnuselle Mattila uskaltaa kertoa mitä vaan, silottelematta, kaunistelematta. Hän kertoo niin suosion huipulla olemisesta kuin vaikeista hetkistä, naisena olemisen ihanuudesta ja kamaluudesta, siitä kuinka pahalta tuntuu kun kotimaan lehtikritiikit teilaavat ja kuinka samalla tuntuu hyvältä kun yleisö rakastaa, 

Yli kolmekymmentä vuotta kestäneeseen ja yhä jatkuvaan uraan liittyy paljon onnistumisia, monia kommelluksia, ystäviä ja vihamiehiä. Lukiessa välillä naurattaa ääneen, välillä ei voi kuin ihailla Mattilan tarkkanäköistä analyysiä etenkin Suomesta ja suomalaisista. Nostan hattua myös sille, että Mattila analysoi itseään, myöntää virheet, osaa olla itseironinen.

Karita arvelee, että suoni ilmeisesti heikentyi jotenkin, ääni rupesi tekemään tenää jatkuvasti ja poksahti sitten aina yllättäen vähänkään tavallista suuremmasta rasituksesta. Vaikka silloin, kun Karita kävi jossain Tepsin matsissa karjumassa katsomossa äänihuulensa vappuhuiskaksi.

- En tietenkään tajunnut, mistä oli kysymys, kielsin koko asian. Sitten lontoolainen lääkäri sanoi, että minkäs leopardi pilkuilleen voi, mutta et voi tätä sillä lailla hoitaa, että elät loppuelämäsi varoen, puhut hiljaa ja varauksella. Silloin vasta tajusin, että on mentävä leikkauspöydälle. En ole tyyppinä hissuttelija, vaan hihkun, puuskahtelen, kiljahtelen, huutelen, raivoan, kirun. Oli mentävä leikkaukseen ja hyvä että menin, vuosi oli 1992.

- Äänivaikeuksieni aikana Suomessa odotettiin jo innoissaan, että olen förbi. Muistan erään näitä förbi-lausuntoja ruokkineen asiantuntijan käyneen joskus 1980-luvun lopussa Saksassa katsomassa Plácido Domingon esitystä. Domingo oli ollut huonossa kunnossa, ja Tietäväinen sitten raportoi halulla eteenpäin, että kohta on Plácido förbi. Nyt on vuosi 2015 ja ukko laulaa yhä!

Lukiessa ei tunnu siltä, että lukisi tietokirjaa. Pikemminkin melkein salakuuntelee ja -lukee kahden ihmisen välistä keskustelua ja viestittelyä. Tähän vaikuttaa myös kirjan rakenne: se ei etene kronologisesti vuoden 1981 Lappeenrannan laulukilpailun voitosta nykyhetkeen, vaan pomppii samankin luvun sisällä vuosia ja vuosikymmeniä suuntaan ja toiseen. Kinnunen toteaa Mattilan olevan haastateltavana rönsyilevä, ja on sisällyttänyt tämän piirteen myös kirjaan. Minua se ei haitannut. Kirja on jaettu kuuteentoista nimettyyn lukuun, jotka kuitenkin limittyvät monin paikoin. Liiallista toistoa ei ole. Välillä tosin ajattelin, että taas tulee yksi lause jostakin uudesta asiasta ja perään lause "tästä myöhemmin lisää". Olisi kenties voinut kertoa koko jutun jo siinä yhteydessä tai vaihtoehtoisesti mainita, mistä luvusta se löytyy. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Pidin siitä, että mukana on sekä pätkiä Mattilan kirjoittamista sähköpostiviesteistä että hänen käyttämäänsä murresanastoa ja finglishiä. Sitä kautta Mattila tulee lähemmäs lukijaa, eikä jää saavuttamattomaksi, kohteeksi johon vain haastattelijalla on oikeus. Pidin kielestä, siitä että Kinnunen kuvaa Mattilaa monipuolisesti eri adjektiiveilla, kertoo milloin kyyneleet virtaavat ja milloin nauru raikaa niin että ikkunat helisevät. Tulee olo, että lukijana on läsnä tilanteessa. 

Mielestäni Karita Mattila - korkealta ja kovaa on aito, lukijaystävällinen, koskettava kirja. Sain aikanaan kutsun Musiikkitaloon julkistamistilaisuuteen ja vieläkin harmittaa etten päässyt paikalle!

Aloitan tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdalla 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakuiskaaja ja Kirjatimpuri.