Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kansi Mika Wist

WSOY 2021

201 s.

Alina oli nyt ikkuna, jonka lävitse katselimme vuosikymmenten päähän.

Olen postannut aika monesta Maritta Lintusen kirjasta, ja yleensä olen ollut varsin haltioissani. Siksipä odotin innolla Boriksen lapsia, enkä pettynyt tälläkään kertaa. 

Kirjan yhdeksässä novellissa matkustetaan Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon, toisinaan fyysisesti ja toisinaan psyykkisesti. Henkilöt etsivät juuriaan, sukunsa salaisuuksia, itseään. He haluavat tietää ja ymmärtää. Mutta historia ei paljasta kaikkea, eikä kaikkea voi selittää ymmärrettäväksi. Kohtaamiset ovat jännitteisiä, monesti on ennakkoluuloja ja negatiivisia oletuksia. Mutta tarinoissa koetaan myös yhdistäviä tekijöitä ja aitoa ystävyyttä. 

Kuulen kuinka hän vääntää hiljaisella pulisevan matkaradion kovemmalle. Nainen haluaa täyttää talon musiikilla, haluaa kääriytyä sen turvaan, jottei hänen tarvitsisi puhua minulle, piitata minusta. Ymmärrän penseyden. Koulun historiantunneilla meille opetettiin vain se, mikä oli Neuvostoliiton näkemys toisen maailmansodan tapahtumista. Myöhemmin, kun internet saapui Venäjälle, epäluuloni vahvistuivat. Totuuksia olikin monta, riippuen mistä päin asioita tarkasteli. Ja totuutta saattoi vaivata ja muokata, niin kuin limpputaikinaa. Sen pystyi myös maustamaan eri tavoin, siten että paha maku peittyi ja vastahakoisimmankin epäilijän oli myönnyttävä se nielemään. Muutoin kävi huonosti. Vuosien mittaan aloin ahdistua. Arkisen elämän alla piili toinen todellisuus, jota ei parannut miettiä. Se löyhkäsi mädältä ja kuolemalta.

Pidän novellien monipuolisuudesta, siitä että suomalaisten ja venäläisten suhdetta ja historiaa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja eri ikäisten henkilöiden kokemana. Pidin kaikista novelleista, vaikka niistä muutama suosikki nousikin esiin. Kurjet, jossa taloon tuleva venäläinen miniä Irina ja anoppi Aino karsastavat toisiaan, kunnes musiikki ja etenkin edesmennyt Dmitri Hvorostovski luovat heidän välilleen ainutlaatuisen siteen. Boriksen lapset, jossa arkistoharjoittelija uppoutuu viulunsoittoa Viipurissa opiskelleen Sulo Huttusen elämään ja yrittää selvittää, mitä tälle tapahtui. Luupartio, jossa Ojanen lähtee Viipuriin etsimään sodassa kaatuneen veljensä luita, ja jossa luiden löytyminen johtaa yllättävään lopputulokseen. 

Pidän novellien yllätyksellisyydestä, alun perusteella on mahdoton arvata, mihin tarina vie ja miten se päättyy. Pidän melankolisesta pohjavireestä, joka ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi. Pidän Lintusen kuulaasta kielestä, jossa on tarvittaessa myös rosoa. Pidän runsaista pienistä yksityiskohdista, joiden ansiosta kaikki novellit tulevat lähelle, ottavat lukijan osaksi tapahtumakulkua. Tässä, kuten varmaan aiemmissakin postauksissa, ihastelen sitä kuinka Lintunen saa pieneen fyysiseen tilaan mahdutettua valtavan suuren tarinan, sellaisen joka laajenee kauas sanojensa yli.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjareppu.