Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mika Wist. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mika Wist. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 

Boriksen lapset - kirja makaa harmaalla jumppamatolla
Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kansi Mika Wist

WSOY 2021

201 s.




Alina oli nyt ikkuna, jonka lävitse katselimme vuosikymmenten päähän.

Olen postannut aika monesta Maritta Lintusen kirjasta, ja yleensä olen ollut varsin haltioissani. Siksipä odotin innolla Boriksen lapsia, enkä pettynyt tälläkään kertaa. 

Kirjan yhdeksässä novellissa matkustetaan Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon, toisinaan fyysisesti ja toisinaan psyykkisesti. Henkilöt etsivät juuriaan, sukunsa salaisuuksia, itseään. He haluavat tietää ja ymmärtää. Mutta historia ei paljasta kaikkea, eikä kaikkea voi selittää ymmärrettäväksi. Kohtaamiset ovat jännitteisiä, monesti on ennakkoluuloja ja negatiivisia oletuksia. Mutta tarinoissa koetaan myös yhdistäviä tekijöitä ja aitoa ystävyyttä. 

Kuulen kuinka hän vääntää hiljaisella pulisevan matkaradion kovemmalle. Nainen haluaa täyttää talon musiikilla, haluaa kääriytyä sen turvaan, jottei hänen tarvitsisi puhua minulle, piitata minusta. Ymmärrän penseyden. Koulun historiantunneilla meille opetettiin vain se, mikä oli Neuvostoliiton näkemys toisen maailmansodan tapahtumista. Myöhemmin, kun internet saapui Venäjälle, epäluuloni vahvistuivat. Totuuksia olikin monta, riippuen mistä päin asioita tarkasteli. Ja totuutta saattoi vaivata ja muokata, niin kuin limpputaikinaa. Sen pystyi myös maustamaan eri tavoin, siten että paha maku peittyi ja vastahakoisimmankin epäilijän oli myönnyttävä se nielemään. Muutoin kävi huonosti. Vuosien mittaan aloin ahdistua. Arkisen elämän alla piili toinen todellisuus, jota ei parannut miettiä. Se löyhkäsi mädältä ja kuolemalta.

Pidän novellien monipuolisuudesta, siitä että suomalaisten ja venäläisten suhdetta ja historiaa käsitellään monesta eri näkökulmasta ja eri ikäisten henkilöiden kokemana. Pidin kaikista novelleista, vaikka niistä muutama suosikki nousikin esiin. Kurjet, jossa taloon tuleva venäläinen miniä Irina ja anoppi Aino karsastavat toisiaan, kunnes musiikki ja etenkin edesmennyt Dmitri Hvorostovski luovat heidän välilleen ainutlaatuisen siteen. Boriksen lapset, jossa arkistoharjoittelija uppoutuu viulunsoittoa Viipurissa opiskelleen Sulo Huttusen elämään ja yrittää selvittää, mitä tälle tapahtui. Luupartio, jossa Ojanen lähtee Viipuriin etsimään sodassa kaatuneen veljensä luita, ja jossa luiden löytyminen johtaa yllättävään lopputulokseen. 

Pidän novellien yllätyksellisyydestä, alun perusteella on mahdoton arvata, mihin tarina vie ja miten se päättyy. Pidän melankolisesta pohjavireestä, joka ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi. Pidän Lintusen kuulaasta kielestä, jossa on tarvittaessa myös rosoa. Pidän runsaista pienistä yksityiskohdista, joiden ansiosta kaikki novellit tulevat lähelle, ottavat lukijan osaksi tapahtumakulkua. Tässä, kuten varmaan aiemmissakin postauksissa, ihastelen sitä kuinka Lintunen saa pieneen fyysiseen tilaan mahdutettua valtavan suuren tarinan, sellaisen joka laajenee kauas sanojensa yli.

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjareppu. 

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Maritta Lintunen: Stella

Maritta Lintunen: Stella
Ulkoasu Mika Wist
WSOY 2018
315 s.








Olen tainnut lukea kaikki Maritta Lintusen kirjat, niin novellikokoelmat kuin romaanitkin. Kaikki ovat erilaisia keskenään, mutta kaikista olen pitänyt. Kirjoittanut olen Takapirusta, Mozartin hiuksista ja Sydänrajasta. Mielenkiintoista on se, että kaikista olen poiminut eri asioita, mikään piirre ei toistu tai nouse hallitsevaksi kirjasta toiseen. On "hienovaraisen realistista liioittelua", "vähän vinksallaan" oleva maailma, on "ehdottomuutta jossa melkein hukkaa itsensä". Entäpä sitten Stella?

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa Liisa on nuori tyttö, joka muuttaa kesäksi Helsinkiin osallistuakseen kirjoittajakurssille. Asunto on löytynyt entisen laulajattaren, oman aikansa tähden, Sylvi Indreniuksen luota. Liisan suuri rakkaus on runous, mutta maallisempi ohimenevä rakkaus voittaa. Seurauksena on avioton lapsi. Liisan opiskellessa sairaanhoitajaksi Sylvi hoitaa lasta. Suhde lapseen muodostuu jopa pelottavan läheiseksi. Sylvi on aina läsnä, aina mukana, aina ohjeistamassa, aina huolehtimassa. Liisan on repäistävä poika ja Sylvi irti toisistaan, muuten hän jää ulkopuoliseksi omassa elämässään.

Nykyhetkessä Liisan poika Juri työskentelee lääkärinä. Kotona on laulava tyttöystävä sekä piano. Juri elvyttää vanhaa soittoharrastustaan ja päätyy laulukurssille säestäjäksi. Hän haluaa selvittää, mitä hänen soitolleen tapahtui. Miksi äiti päätti yhtäkkiä, että piano myydään eikä soittotunteja jatketa? 

Vastakaiku. Ilman vastakaikua ajatukset sammuvat ja kuoleutuvat. Sopivan kaikupohjan löytäminen on yksi vaikeimmista asioista elämässä. Joskus sen löytää musiikista. Joskus harvoin toisesta ihmisestä..

(...)

Lähestyn soitinta kuin muistisairasta vanhusta, jonka mielentilaa ei voi ennakoida. Hämmennyn - aivan kuin tuo kolhiintunut rotisko hymyilisi minulle kellertävine kosketinhampaineen, joiden rakosista irvistää vuosikymmenien kuona. Entä jos se todellakin tunnistaa minut? Olinhan ainoa, joka kosketti sitä. Ainoa, joka sai houkuteltua sen epävireiset kielet laulamaan. Chopin, Mozart, Bach, Scarlatti. Muistijäljet vanhuksen haljennessa sydämessä.

Lintusen kieli on tavattoman kaunista. Hän osaa kuvata rumia ja rujoja asioita niin, että ne muovautuvat kauniiksi, tulevat toiveikkaiksi. Elämä voi olla kovaa, mutta monet ovat ne asiat jotka pystyy korjaamaan. Esimerkiksi vanha risainen flyygeli; tapa jolla Lintunen siitä kirjoittaa tekee täysin ymmärrettäväksi sen, että Juri on valmis maksamaan yli 20 000 euroa sen korjaamisesta. 

Tarina on kovin haikea. Sylvi, Liisa ja Juri, jokaisella omat nuoruudenhaaveet ja jokaisella omat pettymykset. Myöhemmin pyrkimys tavoittaa ripaus siitä mitä oli, mutta miten tavoitella jotain joka häilähtelee näkökentän reunalla, juuri ja juuri ulottumattomissa? Kuinka pitkälle unelmiaan voi seurata, ennen kuin arki pakottaa kerrostaloasuntoon? Paitsi haikea, tarina on paikoin myös ahdistava. Sylvin määrätietoinen hahmo hallitsee Liisan elämää koko ajan enemmän. Liisan määrätietoisuus karisee samaa tahtia, ja hänestä tulee ohjailtava. Vaikka hänestä tulee myös äiti - toki nuorena - jotenkin hän taantuu lapsellisemmaksi. Juri ahdistuu tyttöystävästään, ja haluaa paeta musiikkiin, samalla menneisyyteen. 

Sylvi ja Juri etsivät tahoillaan mennyttä loistoa, sitä tunteen paloa jota musiikki heille antoi. Sylvi pyrkii tavoittamaan sen Liisan ja Jurin kautta, Juri uuden pianon ja vanhojen nuottiensa kautta. Liisa olisi halunnut kirjoittaa, mutta kaksi vuotta Sylvin luona hautasivat haaveen. Liisa jää tarinassa vähän taustalle; hän esiintyy vain nuorena, mutta juuri mitään ei kuulla hänestä sen jälkeen kun hän muuttaa pois Sylvin luota. Ei saada tietää muuta kuin mitä Juri kertoo, ja se on lähinnä se että piano myytiin ja soittotunnit lopetettiin. Mutta mitä Liisa ajattelee nyt? Onko kirjoittamishaave palannut missään vaiheessa? Ehkä kyse onkin siitä, että minä en tavoita aikuista Liisaa. 

Stella on luettu myös blogeissa Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella sekä Kosminen K.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläni". Äitini toinen nimi on Maritta.