Valérie Perrin: Vettä kukille

Valérie Perrin: Vettä kukille

Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs (2018)

Suomentanut Saara Pääkkönen

WSOY 2023

473 s.  

Ensin Violette Toussaint oli miehensä kanssa puominvartijana, tarkoittaen sitä että Violette hoiti paitsi kodin myös jokaisen puomin noston ja laskun. Kun Ranskan viimeinen käsikäyttöinen puomi automatisoitiin, Toussaintit menettivät työpaikkansa. Pian Violette löysi heille uuden toimen hautausmaanhoitajina, tarkoittaen sitä että Violette hoiti paitsi kodin myös hautausmaan. 

Yhtäkkiä Philippe katosi, ja sen jälkeen Violette on hoitanut hautausmaata yksin. Hän tuntee sen vainajat mutta myös haudoilla käyvät omaiset. Hänen elämänsä on hyvin pitkälti hautausmaalla, ja ystäväpiirikin liittyy siihen. Pappi, haudankaivajat, hautausurakoitsijat - siinäpä se. 

Kunnes eräänä päivänä Violetten oveen koputtaa mies, jolla on kummallinen pyyntö. Hänen äitinsä haluaa tulla haudatuksi juuri tälle hautausmaalle, tietyn miehen viereen. Tästä käynnistyy liki viisisataasivuinen tarina yksinäisyydestä, hylätyksi tulemisesta, kaipauksesta, menetyksistä, surusta - mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta. Tarinassa on sekä haikeutta että lämpöä.

Minä keksin itselleni suojelusenkelin. Syntymäni päivänä enkeli vain ehti paikalle vähän myöhässä. Ja sitten minä kasvoin isoksi. Ymmärsin, ettei suojelusenkelini koskaan saisi vakituista työsopimusta, että hän useinkin kolkuttelisi työvoimatoimiston ovelle ja, niin kuin Brel laulaa, ryyppäisi "pahaa viiniä joka ilta". Minun robertconradini ei ikääntynyt arvokkaasti.

Leppäkerttu-urakka pitää minut kiireisenä kymmenen päivää, jos en tee mitään muuta. Jos ajankohtaan ei satu hautajaisia. Kun sijoittelen leppäkerttuja ruusupensaisiin yksi kerrallaan, minusta tuntuu kuin avaisin ovet auringolle, päästäisin sen sisään hautausmaan jokaiseen kolkkaan. Kuin antaisin valolle valtuutuksen tai kulkuluvan. Sehän ei estä ketään kuolemasta huhtikuussa tai käymästä luonani vierailulla.

En taaskaan kuullut hänen tuloaan. Hän on selkäni takana. Julien Seul tarkkailee minua liikkumattomana. Kauanko hän on seissyt siinä? Hän puristaa äitinsä uurnaa rintaansa vasten. Hänen silmänsä säkenöivät kuin kuuran peittämä musta marmori talviauringossa. En saa sanaa suustani.

Hänen näkemisellään on minuun sama vaikutus kuin vaaleanpunaisella silkkualushameella mustan villamekon alla. En hymyile, mutta sydämeni jyskyttää kuin lapsi juuri suljetun lempileipomonsa ovella.

Ai että mikä kirja! Tarina on kauhean surullinen mutta silti huikean kaunis. On todella koskettavaa lukea, kuinka Violette tuntee niin uudet kuin hautausmaalla pidempään olleet vainajat, kuinka hän arvostaa jokaisen elämää. Hänellä on oma taakkansa kannettavana, taakka joka sitoo hänet sinne missä hän on. Hänen elämäntarinansa purkautuu pikkuhiljaa, vetäen lukijan lempeästi mutta päättäväisesti mukaan kiviselle polulle. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 30, "kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi". Ranskassa se on ollut paitsi ehdolla myös voittanut palkintoja. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat ja Kirjasähkökäyrä.