Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .

Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi. 

Fiia Suuronen, Pinja Mikkonen & Minna Juuti: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

 

Fiia Suuronen & Pinja Mikkonen: Sadetakkitappaja ja muita kurjia juttuja Etelä-Koreasta

Atena 2025

235 s. 

Kurja juttu -podcastin tekijät ovat valinneet kuusi tositapausta vuosien 1986 ja 2023 väliltä. Kuolonuhreja on yhteensä lähes 50, ikäjakauma on alakouluikäisistä lapsista 85-vuotiaaseen. Yhtä vaille kaikki tapaukset on selvitetty, osa nopeasti, osa vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluessa. 

Kirja kuvaa Etelä-Korean yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Poliisin ja muiden viranomaisten korruptio on ollut yleistä, ja usein tärkeämpää on ollut saada juttu merkittyä selvitetyksi riippumatta siitä, onko se oikeasti selvitetty. Etsintöjä on tehty huolimattomasti, rikospaikkoja on sotkettu, lasten katoamiset on tulkittu karkaamiseksi ja tutkinta on aloitettu monta päivää myöhässä, kuulusteluja on tehty humalassa, epäiltyjä on pahoinpidelty tunnustuksen saamiseksi ja niin edelleen. Monessa jutussa nousee esiin perheiden tekemä pitkäkestoinen työ sen eteen, ettei selvittämätön tapaus unohtuisi eikä viranomaisten tekemiä laiminlyöntejä ja huolimattomuutta lakaistaisi maton alle. 

Poliisin tehottomaan toimintaan turhautuneet paikkakuntalaiset turvautuivat uskomuksiin ja pystyttivät 171-tien varrella sijaitseville pelloille punavaatteisia linnunpelättimiä, joiden tarkoitus oli toimia talismaaneina ja karkottaa paha murhamies pois. Paikkakuntalaiset alkoivat myös ihmetellä, miten oli mahdollista, ettei poliisi ollut pidättänyt vielä ketään tapauksen tiimoilta eikä tekijän henkilöllisyydestä ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Viides murha oli tapahtunut alle kuukausi neljännen jälkeen, ja koska kolme ensimmäistä murhaa oli tapahtunut vain vain kahden kilometrin säteellä Taeanin poliisiasemasta, jossa tutkinnan päämaja sijaitsi, alkoivat myös ulkopaikkakuntalaiset lehdet kiinnostua tapauksesta ja etenkin poliisin tehottomasta toiminnasta. 

Kolmannen uhrin löytyminen huhtikuussa sai poliisin varpailleen. Riehuiko heidän pienessä ja rauhallisessa maalaiskaupungissaan sittenkin sarjamurhaaja? Tuohon aikaan sarjamurhaajan käsite oli kuitenkin Koreassa varsin vieras, eivätkä tutkintatekniikat olleet vielä kovinkaan edistyneitä. Lisäksi Hwaseongin alue itsessään oli varsin kehittymätön ja sen yleinen turvallisuus oli heikolla tolalla, joten raiskaukset ja murhat eivät todellisuudessa olleet kovinkaan harvinaisia rikoksia. Sarjamurhaaja-ajatuksen hyväksyminen johti kuitenkin viimein laajemman tutkimustyön aloittamiseen ja Hwaseongiin perustettiin tutkimuskeskus vain tähän tapaukseen liittyviä tutkintoja varten. 

Mielestäni kirja on toteutettu tyylikkäästi. Rikoksilla ja uhreille tehdyillä kauheuksilla ei mässäillä eikä perheistä tehdä kärsimyksessä uiskentelevia marttyyreita. Sävy pysyy kautta linjan kiihkottomana. Paitsi uhreista niin myös rikollisista kerrotaan heidän historiansa, ja myös syyt rikoksiin mikäli ne ovat tulleet tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä esille. 

Yllättävän moni rikollisista on ihan tavallisia ihmisiä, joista ei päällepäin arvaisi mitä he ovat tehneet. Osa on elänyt tekemiensä murhien aikaan normaalia työssäkäyvän ihmisen perhearkea. Ehkä siksi tutkinnat ovat toisinaan olleet hitaita, koska poliisi ja syyttäjä eivät saata uskoa näiden ihmisten olevan syyllisiä. Ja siksi syyllisen tultua ilmi kansalaiset ovat monesti järkyttyneet. Onkin hyvä että kirjassa on keskenään hyvinkin erilaisia tapauksia, jotta nähdään miten moninaisia syitä rikosten taustalla on ja miten monet uhreista ovat sattumanvaraisia. Tämä kirja näyttää esimerkin siitä, kuinka tosielämän murhaajat ja sarjamurhaajat ovat ainakin Etelä-Koreassa hyvinkin erilaisia kuin mitä amerikkalainen ja pohjoismainen dekkarigenre esittää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjassa tehdään laittomuuksia".