Kirjojen Suomi: Kaari Utrio: Ruusulaakso

Kaari Utrio: Ruusulaakso

Tammi 1982

338 s.

Kirjablogit ja 101 kirjaa on edennyt vuoteen 1982. Sitä edustaa Kaari Utrion Ruusulaakso, joka on jonkinsorttinen poikkeama tututusta Utriosta. Historiallinen romaani on vaihtunut kuvaukseen senhetkisestä maailmasta, 1980-luvun yritys- ja taidepiireistä. 

Kirjassa seurataan sisarusten elämää vuoroin kummankin näkökulmasta. Laura on naimisissa taiteilija Kari Pirkkoinsuon kanssa. Avioliitto on melko tuskaisa. Pirkkoinsuo on määräilevä ja väkivaltaisuuteen taipuva, joka lisäksi kulkee vieraissa. Yksi sivusuhteista on Lauran siskon Tuiren kanssa. Tuire on piinkova yritysjohtaja, joka nauttii niin arvostetusta asemastaan, rahan mahdista kuin upeasta ulkonäöstään. Hän tietää tekevänsä väärin hiirulaismaista Lauraa kohtaan, mutta ei jaksa välittää. Jokainen olkoon vastuussa elämästään. Tuirella on Pirkkoinsuon lisäksi muitakin suhteita, yhtä pinnallisia kaikki. 

Oikeastaan kaikissa kirjan ihmissuhteissa on kysymys vallasta ja tietynlaisesta järjestelystä. Liitot eivät perustu rakkauteen vaan rahaan sekä siihen, millaisiin piireihin suhteilla pääsee. Ihmiset eivät ole ihmisiä vaan ponnahduslautoja, joiden kautta joka singahdetaan tähtiin tai pudotaan pohjalle. 

Se oli Kari Pirkkoinsuo, Raimo tunsi pikku Lauran joka ikään kuin pesi miehen siimeksessä. Raimo oli nähnyt lukemattomia valokuvia Karista, mutta valokuvat eivät kyenneet näyttämään Karin mykistävää suuruutta, lähes kahden metrin pituutta, harteitten leveyttä, sepän käsivarsia, eivät sitä kuinka jykevä on kaula joka kiinnitti ruumiiseen suhteettoman suuren pallomaisen pään, jonka kokoa vielä parta ja vaalea tukka lisäsivät. Raimo ajatteli että mies oli kuin joku esihistoriallinen hirviö, torahampaat vain puuttuivat, mies halasi kaikkia paikalla olevia naisia ja Raimo odotti kuin lumottuna että hän iskisi äkkiä hampaansa jonkun kurkkuun.

Levoton liike sattui Raimon silmäkulmaan. Sanni Koponen siinä heilui, lennähteli holtittomasti huonekalun luota toisen luo, kaatoi pienen koristepöydän ja tuhkakupin, sanoi uh eikä kukaan huomannut mitään, Sanni pomppi ja kiemurteli ja mateli ihmisten välissä päästäkseen lähemmäksi Pirkkoinsuota. Raimoa hymyilytti: Sanni-kulta, mikä ihanampaa - eliittikutsut kuvanveistäjällä, se oli kuin sämpylä nakilla. 

Sanni oli typeryyksissään hyljännyt Minnan heti kun Kari Pirkkoinsuo oli tullut huoneeseen, vaikka Minnan kautta hänellä olisi ollut suora tie puolijumalan luo, Minnahan oli Lauran opiskelutoveri. Mutta mistä Sanni-rassukka sen saattoi tietää, hän oli ulkopuolinen, Kaavilta - voi kuinka kauan Raimolta oli mennyt ennen kuin hän tiesi tarkkaan kuka oli kenenkin veli ja sisar ja serkku ja koulutoveri.

Mitäpä sitä kaunistelemaan: en pitänyt kirjasta. Sen maailma on liian kova, liian alkoholinhuuruinen, liian ihmisvihamielinen. Ihmissuhteet ovat täyttä kulissia. Kulissien ylläpito on varmasti raastavaa, mutta siitä huolimatta en liikuttunut  enkä tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

Suurin ongelma minulle oli se, että kaikki henkilöhahmot ovat tavattoman ärsyttäviä. Tahdoton Laura jota ohjailtiin kuin marionettia, kylmänkuiva Tuire joka ei piittaa mistään, jättiegoinen Kari jolle muiden ihmisten arvo on vain heidän hyödyllisyydessään... Ärsyttävyyden vuoksi en tuntenut sen paremmin iloa, kiukkua tai sääliä henkilöille tapahtuvien asioiden vuoksi. Jos en olisi saanut Ruusulaaksoa blogattavaksi Kirjablogit ja 101 kirjaa - proggiksessa, tuskin olisin tarttunut siihen ollenkaan.  

Olen syntynyt 1980-luvulla, joten en pystynyt samaistumaan nousukauden huumaan. Toisaalta vähän samankaltaista vallan ja vauhdin huumaa taisi olla vuosituhannen alussa. Päällimmäinen tuntu kirjasta on se, että tarina on pelottavankin ajankohtainen. Lööppejä kun seuraa niin raha ja kuuluisuus tuntuvat olevan edelleen tärkeitä tavoitteita, tosin sillä erotuksella että 1980-luvulla niiden eteen tehtiin töitä ja nykyään ne halutaan kultalautaselta ojennettuna. 

Uusi vuosi, uusi työ, uusi kaupunki, uusi koti - taas

Aloitin vuoden alusta uudessa - tai uudessa vanhassa - työssä. Kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen palasin Oriveden kirjastoon lasten- ja nuortenosastolle. Haikein mielin jätin Vantaan, mutta samalla olen täynnä intoa. 

Ensimmäinen työviikko jätti olon, että pää on samaan aikaan täynnä ja tyhjä. Moni asia on muuttunut, niin kirjahyllyissä, hankinta-asioissa kuin käytännön jutuissa. Paljon on tietysti rutiinia, niin että lainaus, palautus, tiedonhaku, varausten teko ja sen sellainen sujuu kyselemättä. Mutta tilanne on toinen kun tarvitsen uusia kirjastokortteja ja teippiä, mietin mihin lehtiin tulee kirjaston leima, missä säilytetään tikkaita, missä ovat nuorten elokuvat ja niin edelleen, ja niin edelleen...

Samalla olen kolmen asunnon loukussa. Vantaan asuntoni on vielä tammikuun, koska saan asunnon Tampereelta vasta kuun vaihteessa. Siihen asti asun vanhempieni nurkissa Orivedellä. On siinä monenlaista tohinaa; onko Vantaalla tehdyt kirjavaraukset peruttu ja lainat palautettu, pitää hommata muuttolaatikot ja vuokrata pakettiauto, täytyy muistaa katkaista nettiyhteys ja siirtää sähkösopimus, selvittää millaisella bussilipulla ja aikatauluilla pääsen kulkemaan Tampereelta Orivedelle eri vuoroihin... Samalla pitäisi jaksaa treenata kevään puolimaratonille ja huolehtia ystävyyssuhteista. 

Tänä vuonna olen lupautunut mukaan kahteen isompaan juttuun. Yhteistyössä Ylen kanssa tehtävä Kirjablogit ja 101 kirjaa on suuri juttu, mutta varsinaisesti se työllistää minua vain kahden kirjan lukemisen ja postaamisen verran. Lisäksi olen ilmoittautunut mukaan Helmet-lukuhaasteeseen. Sitä tein myös viime vuonna mutta en saanut kaikkea kokoon. Tänä vuonna blogini on listattu mukana olijoihin, joten on syytä yrittää tosissaan saada kaikki kohdat ruksittua :) Vähän myös kiinnostaisi suomenruotsalaisen kirjallisuuden haaste, jossa lukutahti olisi kirja per kuukausi... 

Haasteista ja lukuinnostuksesta huolimatta sanon varoituksen sanan: kaiken tämän hässäkän keskellä on täysin mahdollista että en ehdi tai jaksa lukea tammikuussa oikeastaan lainkaan. Viikko jo mennyt, enkä ole lukenut yhtään kirjaa, kesken on kyllä parikin ja lainattuna vajaat kymmenen lisää. Katsotaan miten tulevina viikkoina käy!

Tulossa: Kirjablogit ja 101 kirjaa

Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.

Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Suomi 100 vuotta! Ilokseni voin ilmoittaa, että myös Hemulin kirjahylly on mukana tässä juhlavuoden suursatsauksessa :) Mukana on kaikkiaan 81 kirjablogia, joissa julkaistaan vuoden mittaan arvioita Yleisradion kokoamalta kirjalistalta. Bloggaajien keskuudessa on tehty arvonta, ja ainakin minä sain luettavakseni kirjat joihin en muuten varmasti olisi tarttunut.

Sain vuoden 1982, jossa kirjana on Kaari Utrion Ruusulaakso. Utrio on tietenkin tuttu kirjailijanimi, mutta tämä kirja on minulle täysin uusi tuttavuus. Toinen kirja on aivan outo mutta samalla mielenkiintoinen, nimittäin vuosi 1929 ja Aarno Karimon tietokirja Kumpujen yöstä. 

Tarkoitus on, että blogeissa julkaistaan arvio samaan aikaan kuin kirjoja käsitellään Ylen tv- ja radio-ohjelmissa. Aiheeseen liittyvä nettisivusto http://yle.fi/kirjojensuomi on avautunut tänään. Samalla Yle Areenaan on tullut ennakkoon katsottavaksi ja kuunneltavaksi ohjelmat 50 ensimmäisestä kirjasta. Facebookiin on avautunut Yle Kirjojen Suomi - sivu...

On hienoa ja jännittävää olla mukana tällaisessa projektissa, pienenä mutta tärkeänä ja innokkaana osana! :) Blogin Facebook-sivulla tein uudenvuodenlupauksen, luen tänä vuonna entistä enemmän kotimaista kirjallisuutta, myös vanhempaa ja tietoa. Hyvä alku tulee Utriosta ja Karimosta.