Kansi Emma Virtasalo
Otava 2021
330 s.
Arvostelukappale
Nimettömäksi jäävä kirjailija matkustaa jouluksi Torinoon kirjailijaresidenssiin. Takana on tuore, kipeä ero puolisosta, eikä kirjailijalla nyt ole mitään paikkaa, missä viettää joulua. Torinon residenssi on vapaana, joten hän lähtee sinne sekä tekemään töitä että käymään eroa läpi. Residenssi ei kuitenkaan ole sellainen, kuin hän odotti. Siellä on yksi huone, josta hänelle tulee outoja tuntemuksia. Puhelin ei lataudu, ja toisinaan kuuluu kummallisia ääniä. Vieraskirjassa residenssin aiemmat asukkaat ovat kirjoittaneet siellä tapahtuneista oudoista, lähes yliluonnollisista asioista.
Kaupungilla kävellessään kirjailija löytää viisivuotiaan tytön, joka takertuu häneen. Tyttökin on hieman omituinen, toisaalta ikäistään vanhemman oloinen, toisaalta aggressiivinen, toisaalta huolenpitoa kaipaava. Kirjailija ottaa tytön mukaan residenssiin, ja yrittää myöhemmin viedä tämän poliisiasemalle siinä onnistumatta. Niinpä hän piilottelee tyttöä talon muilta asukkailta, mutta liikkuu kaupungilla avoimesti tämän kanssa. Asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja tunnelma tihenee sitä mukaa kuin arvoitus tytön ympärillä kasvaa kohti ratkaisuaan.
Annoin tytön nukkua puoli tuntia, ennen kuin aloin pukea takkia hänen ylleen. Huomasin, että hän haisi jotenkin omituiselta. Hän ei löyhkännyt samalta kuin raitiovaunuissa nukkuvat juopot, jotka eivät olleen peseytyneet viikkokausiin, mutta hänen hiuksissaan oli samanlainen koiranhaju kuin pipossa, jota ei ollut pesty kahteen talveen. Olisi pitänyt viedä hänet kylpyyn, ajattelin, olisi pitänyt hieroa hänen hiuksiinsa avokadoshampoota ja sekoittaa veteen hunajantuoksuista suihkugeeliä.
Juuri kun olin laittamassa kenkiä hänen jalkaansa, ovikello soi. Ensin luulin, että joku pimpotti naapurin kelloa. Sitten ehdin ajatella, että ehkä taksikuski oli ymmärtänyt väärin ja tullut hakemaan meitä ovelta asti.
Kello soi uudestaan, vaativammin. Mielessäni kävi myös, että Twin Peaksin Bob oli vihdoin tullut tappamaan minut omin käsin. Lapsuuteni suurin painajainen (heti isäni alkoholismin jälkeen) oli murtautunut ulos David Lynchin aivoista ja tullut etsimään minua.
Olisin ehkä kaivannut vielä lisää Torinoa tarinaan, kaupungin fyysistä kuvailua. Nyt sitä on, mutta usein se tapahtuu niin että kirjailija ja tyttö ovat liikkeellä, jolloin huomio on heissä eikä kaupungissa. Eli kaupunki on ehkä vähän liikaa taustalla, vaikka se kuitenkin on keskeinen tekijä tarinassa.
Koin myös, että tarinassa oli hiven liikaa päähenkilön pohdintaa siitä, olisiko hän valmis äidiksi, ja siihen liittyen lapsenhankintakeskustelua ex-puolison kanssa. Olisikohan kyse siitä, että itse olen nelikymppinen ja pohdin samoja asioita, unohtamatta että ympäriltä kysellään lapsista aika usein? Subaru-mies oli minulle ärsyttävä hahmo, enkä pitänyt siitä että päähenkilö roikkui tämän kanssa epämääräisessä suhteessa, jota hän kutsuu ystävyydeksi mutta joka on mielestäni jotain ihan muuta. Tässäkin pohjana lienee se, että lähipiirissäni on kokemuksia vastaavista suhteista, joissa roikutaan vaikka niistä tulee vain paha mieli ja ehkä myös hyväksikäytetty olo. Että nyt osui kohdalle kirja, jossa minun elämääni liittyviä kysymyksiä ja ikäviä asioita on kirjoitettu auki, jossa minun on kohdattava toisen ihmisen tapa käsitellä niitä niin tutunoloisia kysymyksiä.
Tykkäsin tarinan psykologisesta puolesta, siitä miten residenssi muuttuu tavallisesta asunnosta oudoksi, ajoittain jopa vähän pelottavaksi. Pidin siitä, miten päähenkilö etsii vastauksia kysymyksiinsä avaamalla Raamatun satunnaisista kohdista, miten hän ei kommentoi löytämiään vastauksia mitenkään jolloin tulkintavastuu on täysin lukijalla. Pidin Lorenzo Moravian fiktiivisestä Hyvän ja pahan voiman kaupunki -teoksesta, jossa hän vihjailee residenssiin liittyvästä traagisesta tarinasta ennen kuin lopulta kertoo sen, pätkittäin tietenkin. Pidin siitä, että välillä päähenkilölle tulee aivan absurdeja ajatuskulkuja, jotka kuitenkin hänelle ovat aivan loogisia.
Tarinassa on vetovoimaa, minusta ainakin tuntui kuin olisin ollut fyysisesti paikalla residenssissä. Se on kuvattu kirjassa niin elävästi, että tuntuu siltä että jos minut nyt heitettäisiin sinne ovelle, osaisin liikkua siellä vaivattomasti. En muista aiemmin kokeneeni vastaavaa.
Helmet-lukuhaasteeseen laitan Torinon enkelin kohtaan 43, "kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä".
Kirja on luettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripihdintoja.
