Sibelius ja taiteen maailma

Sibelius ja taiteen maailma
Suomen Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo 2014
279 s.

Ateneumissa on parhaillaan esillä Sibelius ja taiteen maailma - näyttely, johon liittyen on julkaistu samanniminen kirja. Sibeliuksen syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta, joten koko vuosi on täynnä Sibelius-aiheista ohjelmaa, myös kirjoja ilmestyy useita.

Pelkkä juhlavuosi ei ollut syy kirjan lukemiseen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut Suomen ns. kultakauden kulttuuripersoonista, siis heistä jotka vaikuttivat taidemaailmassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla. Sibelius, Järnefeltit, Halonen, Aho & Soldan-Brofeldt, Gallen-Kallela, Edelfelt, Kajanus...

Sibelius ja taiteen maailma tarjoaa monia näkökulmia sekä Sibeliukseen henkilönä, hänen sävellyksiinsä että kulttuuriseen ilmapiiriin. Kirja koostuu artikkeleista, joissa ovat esillä muun muassa Ainolan taideteokset, Ainolan puutarha, Sibeliukselle läheiset ihmiset ja Finlandia. Mukana on runsaasti kuvia lähipiirin tekemiä taideteoksista, lisäksi on kuvia esimerkiksi lehtiartikkeleista ja kirjeistä. 

Sibeliuksesta on kirjoitettu kymmeniä kirjoja sekä Suomessa että ulkomailla. Silti tässä oli mukana monia uusia asioita, joitain yllätyksiäkin - yllätyksiä ainakin minulle. 

Ensimmäinen sanoitus tehtiin ilmeisesti vuonna 1919 amerikansuomalaisten kuoroharrastajien tarpeisiin. Sibelius itse muokkasi tenori Wäinö Solan vuonna 1937 kirjoittamaan tekstiin Finlandia-hymnin ensimmäisen mieskuorosovituksen, joka kantaesitettiin vapaamuurarien tiloissa Helsingissä 21.4.1938. Nykyisin käytetty versio, opus 26 n:o 7, sai alkunsa, kun Laulu-Miehet - kuoron johtaja Martti Turunen pyysi runoilija V. A. Koskenniemeltä sanoitusta sävellykseen.

 Adolf Hitler myönsi säveltäjälle Goethe-mitalin [...].

Lapsuuden ystävä Walter von Konowin mukaan Sibelius oli erittäin viehtynyt "metsän pimentoihin" ja hän leikki "vaanimalla satuolentoja". "Joskus tuntui aika kammottavalta kulkea hänen vierellään läpi hämärän metsän."

Vuonna 1922 Wettenhovi-Aspa ja Sibelius olivat yhdessä mukana perustamassa Suomeen vapaamuurariloosia.

Lukiessa mietin, että olisi ollut kiinnostavaa lukea asioista syvällisemmin, nyt monet artikkelit ovat lyhyitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on näyttelyyn liittyvä julkaisu, ei varsinainen tietokirja. Jokaissa artikkelissa on viitteitä ja lähdeluettelo, minä ainakin löysin useampia kiinnostavan oloisia kirjoja. Joten voipi olla, että Sibelius-aiheisia postauksia ilmestyy tänä vuonna useampia :)

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin listaan tähän ylläolevan kuvan kirjat, ne on poimittu omasta hyllystä. Pystyssä vasemmalta oikealle ovat:

• Ilvas, Juha (toim.): Pekka Halonen sanoin ja kuvin . Otava, 3. painos 2004
• Kämäräinen, Eija: Akseli Gallen-Kallela. Katsoin outoja unia. WSOY, 3. painos 2005
• Kämäräinen, Eija: Albert Edelfelt. Kultainen häkki. WSOY, 4. painos 2005
• Rakkaus Keski-Suomeen. Aivi Gallen-Kallela-Sirén ja Hannu Tarmio kertovat Akseli Gallen-Kallelan ja Einari Vuorelan luovuuden lähteistä. Jonnaco 2007
• Gallen-Kallela-Sirén, Janne: Minä palaan jalanjäljilleni. Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Otava 2002
• Savolainen, Pentti: Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus Kirjat 2004

Vaakatasossa alhaalta ylöspäin ovat:

• Lampila, Hannu-Ilari: Sibelius. Gummerus, 4. painos 2005
• Lindqvist, Leena & Ojanen, Norman: Taiteilijakoteja. Otava 2006
• Ainola. Jean ja Aino Sibeliuksen koti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2. korjattu painos 2004
• Tawaststjerna, Erik (toim.): Sibelius. Otava 2003
• Talas, SuviSirkku (toim.): Sydämen aamu. Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001

 

Kolme kertaa Anni Polva

Juppe nuuskii, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1971, 95 s.

Ei, sanoi Hantti, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1972, 71 s.

Minna, Jonne ja Vinku, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1979, 151 s.

Kaikki kirjat on kuvittanut Kari Polviander.

Halusin lähteä kirjabloggareiden yhteiseen Anni Polva - ketjuun vähemmän tunnetuilla, ehkä jo monelta unohtuneilla kirjoilla. Lastenosaston Tiinat ja aikuistenosaston rakkausromskut lienevät tuttuja melkein kaikille, ainakin naisille. Tiina-kirjoista on viime vuosina tehty yhteisniteitä, joten ne houkuttelevat yhä uusia sukupolvia mukaan seikkailuihin. 

Ei, sanoi Hantti kertoo Hanna-Leenasta, tytöstä joka on varsinainen ei-automaatti. Hän ei tahdo, hän ei tee, hän ei suostu, hän ei aio. Ja vaikka välillä haluaisikin tehdä tai sanoa jotain, ei luonne anna periksi. Kun sanoo ei niin ei myös pysyy. Joskus aikuiset auttavat hänet ein yli, niin että Hantti saa tehdä asioita ilman että hänen täytyy sanoa kyllä.

Hantti tuntuu olevan hurjimmassa uhmaiässä. Kun perhe on lähdössä Tuula-tädin luo, Hantti menee kuravelliin sotkeakseen vaatteet. Kun äiti vaihtaa hänelle toiset vaatteet, hän menee uudelleen istumaan kuraan. Usein häntä lopulta harmittaa oma jääräpäisyytensä, mutta sitä hän ei näytä. Hanttina oleminen on kuin rooli, jota ei voi laittaa sivuun vaikka mieli joskus tekisi.

Lasten lisäksi Polva päästää valloilleen eläimiä. Kirjassa Juppe nuuskii Juppe-koira lähtee etsimään televisiossa näkemäänsä koiraa, Sepe Salapoliisia. Juppe ei usko Sepen olevan keksitty hahmo, ei sittenkään vaikka hän vaeltaa kauas näkemättä tästä merkkiäkään. Etsintäretkellä Juppe kohtaa muun muassa ampiaisen, hämähäkin, muurahaisia ja lehmän. Pienelle koiralle maailma näyttäytyy hämmästyttävänä, kummallisena, hassuna ja hiukan pelottavanakin. 

Lapset ja koira temmeltävät yhdessä kirjassa Minna, Jonne ja Vinku. Minna saa koiranpennun, jota ei kuitenkaan voida pitää kaupungissa. Kesäloman aluksi se lähtee perheen mukana maalle, ja sinne se jää perheen palatessa syksyllä kaupunkiin. Maalla on myös Minnan ystävä Jonne, orpopoika jota kaikki muut vähättelevät hänen hitaan järjenjuoksunsa takia. Vinkukin ystävystyy Jonnen kanssa, ja puolustaa tätä raivokkaasti yhdessä Minnan kanssa. 

Lapsuusajan kesä kuvataan kirjassa idyllisenä. Päivät ovat aurinkoisia, syödään herkkuja, ollaan vapaita ja mennään minne nenä näyttää. Vaarojakin on, muun muassa käärme sekä eksyminen metsään. Vinkun avulla Minna ja Jonne kuitenkin selviytyvät tukalistakin tilanteista. Lopulta idylli päättyy, aivan kuin lapsuudenkin on joskus päätyttävä. 

Muistelen lukeneeni Minna, Jonne ja Vinku - kirjan lapsena. Ihan varma en ole; vaikka nimi oli tuttu ennen lukemista niin sisällöstä en muistanut mitään. Silti on sellainen olo, että lapsena tykkäsin kirjasta kovasti. Onhan se, kuten muutkin, aika herttaisia aikuislukijan näkökulmasta. Ulkona olevat vaarat ovat nykyaikaan verrattuna melko mitättömän tuntuisia. Kirjojen myötä voi palata menneeseen, aikaan jolloin pienet lapset uskallettiin päästää keskenään vaikkapa saareen telttailemaan, aikaan jolloin mummu oli elossa ja paistoi lättyjä, aikaan jolloin naapurin kissa kävi syömässä joka talossa ja lihoi viisitoistakiloiseksi.

Toivoisin, että juhlavuosi nostaisi Polvan kirjat laajemmin esiin. Esittelemäni kirjat löytyivät kirjaston varastosta, siellä oli pitkä rivi Polvaa. Taitaa olla monessa muussakin kirjastossa niin, että tavalliseen hyllyyn pääsevät vain Tiinat, etenkin uusintapainokset. Muut lastenkirjat saattavat olla sijoitettuna varastoon, josta harva niitä kysyy. Toki monet - kuten nämä esittelemäni - ovat aika huonossa kunnossa, kellastuneita ja kulahtaneita. Mutta silti, haluaisin niillekin lisää näkyvyyttä. Aina tarvitaan lastenkirjoja, joissa maailma ei ole paha paikka.