Matkakuumetta

Antti Tuuri kirjoittaa monista matkoistaan teoksessa Matkoilla Euroopassa (Otava 2011). Hän kertoo pitkiä tarinoita jopa viikkojen mittaisista matkoista.

Takakannen mukaan tärkeintä on matka, ei perille pääseminen. Tämä tulee kirjassa täysin selväksi. Tuuri kuvaa niin laiva-, juna-, lento- kuin automatkojakin tuoden esiin myös matkoilla sattuneita hankaluuksia. Hän tarkkailee maisemia ja ihmisiä antaen niille pääosan kertomuksissa. Samalla hän kuitenkin kommentoi euroopanlaajuisia poliittisia tapahtumia kuitenkin niin, että ne pysyvät sivupolkuina.

Lounas syödään Raatihuoneenaukiolla uudelleenrakennetun Fachwerkhausin vanhanmallisessa ravintolassa, sitten kävellään Main-joen rantaan ja istutaan ulkoilmakahvilassa. On kesäisen lämmintä, juodaan kahvia ja teetä kaikessa rayhassa. Kun sitten lähdetään kävelemään asemalle, huomataankin, että ollaan myöhästymässä juansta, mennään puolijuoksua asemalle läpi arabikortteleiden ja pornokauppojen alueiden, saadaan matkatavarat säilytyslokerosta ja ehditään junaan viime minuutilla.

Matkoilla päivärutiinit ovat toistuvia: aamulla aikaisin ylös, kirjoittamista muutama tunti, kävelyä kaupungilla tai ajomatka hieman kauemmas, syömistä eri ravintoloissa, sähköpostin tarkistaminen, nukkumaan. Rutiinit tuovat lukijallekin turvaa. Tietää, mitä on luvassa mutta ei vielä tiedä missä, milloin ja keiden kanssa. Poikkeamat, kuten varastettu salkku, tuovat jännitteitä muuten niin leppoisaan tarinointiin. 

Mistä lie johtuu, mutta aina kun luen matkakertomuksia niin toivon pääseväni joskus jonnekin pidemmäksi aikaa.Haluan vuokrata talon ja kuljeskella tutustumassa paikalliseen ympäristöön ja ihmisiin. Sitä odotellessa on tyydyttävä muiden kertomiin kokemuksiin.

Hiljaiseksi vetää

Tadeusz Borowski purkaa kokemuksiaan keskitysleiristä kertomuskokoelmassa Kotimme Auschwitz (LIKE 2005). Kuvaus on järisyttävä. Jokainen tietää, että tänään voi olla viimeinen päivä elossa. Jos leirielämää voi sanoa elossa olemiseksi. Kuitenkin kertomusten henkilöt käyvät jatkuvaa selviytymistaistelua, taistelua, jossa sinä syöt tai sinut syödään.

Se on idyllinen rautatieseisake, aivan kuin yleensäkin kaukana kavalasta maailmasta maaseudulla sijaitsevat rautatieseisakkeet tapaavat olla.
Vehreiden puiden ympäröimä aukio on soran peitossa. Aukion laidassa, tien reunassa seistä töröttää pieni, puinen parakki, rumempi ja ränsistyneempi kuin mikään kuviteltavissa oleva asemarakennus.
Kauempana on röykkiöittäin rautatiekiskoja, ratapölkkyjä, laudanpätkiä, parakkien osia, tiiliskiviä ja kaivojen renkaita. Täällä lastataan Birkenauhun menevää tavaraa. Leirin rakennustarvikkeita ja kaasukammioon meneviä ihmisiä.
Tavallinen työpäivä: kuorma-autot ajavat paikalle hakemaan lautoja, sementtiä ja ihmisiä...

Ei tällaiseen ole mitään sanottavaa. Ihmettelen vain kovasti niitä, jotka kiistävät vainot ja keskitysleirien tapahtumat. En ymmärrä, miten he voivat kiistää kauheudet. En ymmärrä, miten he pystyvät sivuuttamaan kauhut, joista kertovat leireiltä selvinneet ihmiset. En ymmärrä.    

Lapsen sota

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2008) kuvaa toista maailmansotaa yhdeksänvuotiaan pojan kautta. Näkökulma on erilaisuudessaan tehokas. Pieni poika ihmettelee asioita ja kysyy kysymykset, joita aikuiset eivät voi kysyä.

Poika, Bruno nimeltään, muuttaa perheineen Berliinistä Aus-vitsiin. Muuton taustalla on Isän tärkeä työ Hillerin komendanttina. Bruno näkee huoneensa ikkunasta jotain, mitä ei pysty käsittämään.

Näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaan toinen kaupunki, nuo ihmiset jotka elivät ja tekivät työtä sen talon vieressä, jossa hän asui. Ja olivatko he todella niin erilaisia? Kaikki ihmiset leirissä käyttivät samanlaisia vaatteita, samoja pyjamia ja niihin kuuluvia kangaslakkeja, kun taas ihmiset, jotka vaelsivat hönen talossaan (lukuun ottamatta Äitiä, Greteliä ja häntä itseään) käyttivät erilaisia ja eri tavoin koristeltuja univormuja ja koppalakkeja tai kypäriä ja punamustia käsivarsinauhoja ja kantoivat aseita ja näyttivät aina kamalan vakavilta, niin kuin se kaikki olisi ollut kauhean tärkeää, eikä kukaan olisi saanut olla eri mieltä.

Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?

Bruno ei viihdy Aus-vitsissä. Hänellä ei ole leikkikavereita eikä mitään tekemistä. Kerran hän keksii lähteä löytöretkelle. Se on hänen ikioma seikkailunsa, koska hän tekee jotain Ehdottoman Kiellettyä: hän kulkee aidan viertä. Retkellään hän tapaa samanikäisen pojan raidallisessa pyjamassa. Poikien välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, joka jatkuu salassa vääjäämättömään loppuun saakka.

Poika raidallisessa pyjamassa on ehdottoman tärkeä kirja. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaankin satoja kirjoja, mutta Boyne on onnistunut tuomaan aiheeseen paljon uutta. Tämän kirjan lisään paikallisen yläkoulumme lukudiplomikirjaksi toivoen mahdollisimman monen lukevan sen. 

Mitä tämä nyt oikein on?

Vittu mitä paskaa! Järkyttävän hienoa! Ei tuollaista voi kirjoittaa! Huikean hieno oivallus!

Mies oli varma, että intiannorsu tunnisti hänet ja etsi kärsäänsä täristäen kiivaasti tuttua pallia, jolle istua. Kun sitä ei näkynyt, norsu pärskähti ja heilautti korviaan. Sen valtava elin nousi sojottamaan kohti häntä, ja melonin kokoiset kivekset näyttivät kolkkaavan toisiaan vasten  kuin kirkonkellot. Tuomion kellot. Vanhus oli yhä varma, että norsu oli ajatellut raiskata hänet kurinpidollisena toimenpiteenä. 
Hän perääntyi poliisiaseman pihalle, jonne Mini oli hinattu. 
Paraatin jälkeen hän sai poikkeusluvan ajaa autolla kotiin, kunhan veisi raadon samantien huoltoon. Pyhtäällä hänet pysäytettiin uudestaan. Poliisista päivää, ja mitä helvettiä? Selvitykset veivät tällä kertaa vain yhdeksän tuntia, ja hän saapui tyttöystävänsä, siis kihlattunsa luokse keskiyöksi. 

Jari Järvelä on kirjoittanut novellikokoelman, josta ei ota selvää. Château Inkeroinen (Tammi 2012) vuoronperään ärsyttää ja riemastuttaa. Se koostuu yhdeksästä varsin erilaisesta kertomuksesta, joista ykköseksi nousee "Haluaisin polttaa kirkon". Kassaneiti haaveilee kirkon polttamisesta, ongelmana on vain sopivan kirkon valinta. Mikä tahansa ei käy: kirkko ei saa palaa kokonaan maan tasalle eikä sitä pidä pystyä korjaamaan nopeasti. Neiti kertoo poltto-operaation suunnittelusta ja arkisesta kassatyöstä sujuvasti limittäin. Hauskaksi novellin tekee myös sen muoto, se on 122-kohtainen lista kassaneidin tekemisistä.

Aluksi novellit tuntuvat irrallisilta, mutta pidemmälle lukiessa niistä on havaittavissa ihmisen tarve toteuttaa unelmiaan, niin kummallisia kuin ne ovatkin. Järvelällä on ärsyttävä tapa jättää osa novelleista auki ja vieläpä sellaiseen kohtaan, että lukijalla on monta vaihtoehtoa päättää tarina.

Kirjan loputtua on hölmö olo: mitä tästä ajattelisi? Oliko se hyvä vai huono? En kertakaikkiaan osaa päättää, mitä mieltä olen. Taidan tarvita sulatteluaikaa. On syytä lukea lisää Järvelää nähdäkseni, onko Château Inkeroinen samaa tyyliä muiden teosten, etenkin novellikokoelmien kanssa.  

Pakko

Missä menee ihailun ja pakkomielteen raja?

Eeva-Kaarina Aronen kertoo Kallorumpu- kirjassaan (Teos 2011) miehestä, joka on omistanut elämänsä toiselle miehelle. Omistautumisessa ei ole mitään seksuaalista sillä pyrkimyksenä on tavoittaa mennyt aikakausi.

Päähenkilö on viettänyt aikaa Helsingin Kalliolinnantiellä marsalkka Mannerheimin kotona. Hän on seurannut talon ja sen asukkaiden elämää haluten kiihkeästi olla osallinen. Hänen paikkansa on kuitenkin kolmannessa huoneessa, palveluskunnan joukossa. Tapahtuu pahin mahdollinen, mies joutuu lähtemään talosta eikä enää näe ihailunsa kohdetta kuin etäältä seuraten. Hän päättää tehdä elokuvan yhdestä päivästä, päivästä, jolloin moni asia meni pieleen ja hänen elämänsä muuttui.

Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin. 
Se on haitari-todellisuus. Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin, epäselvää kuvaa, pientä ääntä. Tarvitsen molempia, sillä yksinkertaisen totuuden ulina on pitkään kuunneltuna tuhoisaa.

Päähenkilö esittää elokuvansa varastohallissa yhden kerran, satunnaiselle joukolle ihmisiä. Hänen on kerrottava tarinansa, ja hän tarvitsee siihen näkijöitä, edes muutamia. Hän pelkää ihmisten reaktioita, koska elokuva on äärettömän henkilökohtainen.

Lukijalle tulee välillä ahdistunut olo. Miksi tuo mies avaa itsensä ja miksi minä haluan katsoa? Miehen tarina imaisee mukaansa niin, että on helppo unohtaa sen olevan yksittäisen ihmisen kokemus yhden talon tapahtumista. Se on yhden onnettoman hahmon yritys saada elämälleen uusi kiintopiste.

Kallorumpu on monitasoinen yllätyksellinen tarina. Yhtenä tasona on elokuvan esitys, jonka lomassa toisena tasona on sen tekemisen vaatima työ, jonka lomassa kolmantena tasona on Kalliolinnantien tapahtumat. Eri tasoilla on pitkähköjä kuvauksia, mutta Aronen on sijoittanut koukkuja ja  yllätyksiä taitavasti niin, ettei lukija pääse pitkästymään. Viimeinen lause on tehokas kruunu, joka kolmella sanalla sitoo yhteen kaiken aiemman.

Syyllinen kunnes itsensä vapauttaa

Mies pohjoisesta, rakkautta paennut.

Mennyt ulkomaille, tehnyt töitä, ollut rakentamassa laivaa. Tiennyt, että jokin menee vikaan. Vuosia myöhemmin laiva uppoaa vieden satoja ihmisiä syvyyksiin, rakastettu on muuttunut käppyräksi. Viha kytee, kasvaa.

Kuolemaa ennakoiva kamppailu ratkeaa, kun ihminen väsyy yrittämään. On hyvä olla, on rauha. Ja siinä hetkessä, kun keuhkot täyttyvät vedellä ja ruumis muuttuu osaksi syvyyttä, kun se lakkaa olemasta pohjattomuudesta eroon pyristelevä hitunen, siinä hetkessä mieli alkaa kohota korkealle, pienin haurain siivin, läpinäkyvänä.
Se ei tapahtunut oikeasti. Kukaan ei oikeasti kuollut.
Ja siinä se vihdoin on, se mitä on ajanut takaa ja paennut viikkokausia. Istunut valaistussa luokassa ja pelännyt kääntää päätään pimeään, ettei näe siellä mitään olematonta.

Katja Kettu kuvaa Hitsaajassa (WSOY 2008) syyllisyyden ja syyttömyyden välistä ohutta rajaa, jonka jokainen joskus ylittää, tahallaan tai vahingossa. Toisilla on voima tunnustaa, toiset sulkevat silmänsä teoiltaan ja syyttävät muita. Raskain taakka on heillä, jotka tuomitsevat itsensä syyllisiksi. Vain heillä on valta antaa itselleen vapaus. Voimakkain on se, joka antaa anteeksi.

Piikikkäitä puhelmia

Claire Castillon teki sen taas. Kuplissa (Gummerus 2012) on tuttua Castillonia: lyhyet, näennäisen kevyet novellit naurattavat, yllättävät, shokeeraavat yhä uudelleen. Maailma näyttää tavalliselta mutta onkin vähän vino. Henkilöt haluavat kuitenkin ylläpitää kulissia etteivät ulkopuoliset huomaisi mitään.

Kuplissa eroaa Castillonin aiemmista novellikokoelmista siinä, että novellit ovat aiempaa lyhyempiä ja terävämpiä. Lyhimmillään vain parisivuiset tarinat ovat pistävää yksinpuhelua, jossa kulloinenkin päähenkilö pääsee tuulettamaan päätään kunnolla. Välillä puheista huomaa, ettei puhuja itse tajua lainkaan maailmansa kummallisuutta, välillä taas lukija yllätetään paljastamalla vinous vasta viimeisillä riveillä.

Sinun kanssasi ei ole kiva viettää joulua. Et edes hymyillyt papiljoteille, jotka Herbert antoi meille lahjaksi vitsinä. Hienotunteisesti hän kirjoitti paketteihin meidän molempien nimet. Etkä sinä ilahtunut ollenkaan! Helmiä sioille. En pidä siitä, että halveksit Herbertiä. Hän ei ole kusipää. Hän on viisikymmentäviisivuotias, ja sano mitä sanot, hän on päättänyt, että heti kun hänen vaimonsa tokenee surusta ja jos heidän nuorin tyttärensä ei tee uutta itsemurhayritystä ja jos hänen työaikataulunsa vain sallii, hän aloittaa uuden elämän minun kanssani. Siinäs kuulit. 

Kokoelmaa leimaa Castillonille tyypillinen tapa piilottaa outoja, jopa ällöttäviä asioita arkipäiväisen oloiseen puheeseen ja toimintaan. Lukijan on mahdoton arvata yhtä novellia aloittaessaan, mitä sen aikana paljastuu. Siksi Kuplissa koukuttaa ja pitää otteessaan loppuun asti.