Jyrki Heino: Kellari

Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
287 s.









Lisää hienoja kotimaisia esikoisia! Jyrki Heino sijoittaa Kellari-teoksensa 1700-luvun lopun Turkuun, jossa tapahtuu raaka murha. Luutnantti Carl Wennehielm joutuu maaherran käskystä avustamaan kaupunginviskaalia tutkimuksissa. Miehet törmäävät salaseuroihin, okkultismiin, salakuljetukseen ja poliittisiin juoniin ennen kuin kauhistuttava totuus selviää.

Kellarin paras puoli on sen hieman vanhahtava mutta eloisa kieli. Monet sanat saattavat olla lukijalle outoja ja henkilöhahmojen puhetapa voi tuntua kummalliselta, mutta se kaikki sitoo tarinaa sen tapahtuma-aikaan. Vaikka jokaisen sanan merkitystä ei tietäisikään, ei se haittaa lukemista lainkaan. Teksti on viihdyttävää ja sitä on miellyttävää lukea. Sivujuonteita on useampia mutta kaikki ne liittyvät olennaisesti pääjuoneen. Henkilöhahmot ovat reheviä ja epätäydellisyydessään hyvin todentuntuisia.

Kotiin päästyään Wennehielm oli rojahtanut nojatuoliinsa ja sulkenut silmänsä. Hän tunsi näkymättömän, raskaan vaipan kietoutuvan ympärilleen ja pelkäsi vastustamattoman virran vievän hänet mukanaan mustaan syvyyteen, kuten hänelle oli tapahtunut kahdesti aikaisemmin. Tykin pyörän murskattua Wennehielmin jalan hän oli päättäväisesti kieltäytynyt amputaatiosta ja kivun ja kuumehoureiden täyttämien viikkojen ajan tiennyt kuolevansa. Kun hän itsensä ja välskärien suureksi hämmästykseksi alkoi toipua, hänen jo tuonpuoleiseen siirtynyt sielunsa ei enää suostunut palaamaan elävien maailmaan. Jalan murskautumista seurasi kolme lamaannuksen ja tyhjyyden vuotta ennen kuin Wennehielm hyväksyi vammansa ja päätti jatkaa elämäänsä. Sama alakulo ja synkkyys olivat vallanneet hänen mielensä uudelleen Tukholman tapahtumien yhteydessä, ja ne olivat päästäneet hänet otteestaan vasta parin Turussa vietetyn vuoden jälkeen. Kapteeni Fågelstiernan surman tutkinta oli käynyt Wennehielmin voimille, ja kirjeiden katoamisen aiheuttama mielipaha oli ylittänyt hänen kestokykynsä.

Uupumuksen tuoma autuas uni armahti Wennehielmin hetkeksi. Unessa Wennehielmin mieli ei kuitenkaan pelkästään levännyt, vaan se myös lajitteli ja käsitteli kaikkea, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Kun Wennehielm havahtui Kaisa-mamsellin koputtaessa salin auki olevaan oveen, hänen päässään oli jo ehtinyt syntyä ajatus, vaikkei hän sitä vielä huomannut.

Wennehielmistä tulevat mieleen Poirot'n ja Wallanderin kaltaiset sankarit, jotka työskentelevät enimmäkseen havaintojen ja ajatustyön kautta. Muut huomaavat heidän miettivän tai hoksaavan jotain, mitä he kuitenkaan eivät paljasta ennen kuin ovat työstäneet asiaa mielessään hyvän tovin. Oikeaan osuvat aavistukset ja erittäin tarkat havainnot auttavat heitä kulloisenkin jutun ratkaisemisessa.

Kellari on todellakin vahva esikoisteos, joka liittää Heinon historiallisten romaanien kirjoittajien kärkikaartiin. 


 

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
Karisto 2012
470 s.

Fantasiakirjallisuus on erittäin suosittua lasten ja nuorten lukemistossa. Nyt on saatu uusi vahva tekijä kotimaisen fantasian kentälle. J.S. Meresmaan esikoinen kilpailee tasavahvasti ulkomaisten kirjojen kanssa kaikilla tasoilla. Sen kuvaama maailma on uskottava, henkilöhahmot vahvan lihallisia, tarina tapahtumarikas ja jännittävä ja fantasiaelementit sulautuneet sujuvasti kaiken muun joukkoon.

Tapahtumia kerrotaan eri luvuissa eri henkilöiden näkökulmasta, eniten kuitenkin prinsessa/kuningatar/maanpakolainen Ardisin sekä tämän henkivartijan/ystävän/maanpakolaistoverin Danten näkökulmista. Nuoret tapaavat Danten pelastaessa Ardisin hengen ja tuntevat heti vetoa toisiinsa. Ardis on luvattu vaimoksi Belonen kuninkaalle, ja vaikka hän haluaisikin Danten vaatii valtakunnan etu hänen panostaan kuningattarena. Kuningas Landis on kuitenkin mukana salaisessa pelissä, jonka panoksena on ikuinen elämä salaperäisen Keisarin piirin jäsenille. Ardis ja Dante saavat selville liikaa ja joutuvat mukaan huimaan seikkailuun halki koko maailman. Mukanaan heillä on Danten uskollinen seuralainen Reu-niminen puuma, Ardisin entinen opettaja ja nykyinen ystävä Elingmar sekä muutama muu henkilö.

Seurue kasvaa vähitellen tapahtumien edetessä, mutta olosuhteet pakottavat heidät välillä eroon toisistaan. Pienempinä ryhminä he jatkavat taisteluaan Keisarin piiriä ja sen liittolaisia vastaan. Neuvokkuuden ja tahdon lisäksi heillä on myös onnea, minkä ansiosta he välttävät usein viime tingassa vangituksi tai jopa surmatuksi tulemisen.

Kajuutan ovi kolahti ja Ardis kuuli puhetta. Hän tunnisti Eloisin äänen ja koki äkillisen tunneryöpsähdyksen, joka toi sydämenjyskeen takaisin ihon pintaan. Ardis kokosi itsensä ja nousi varovasti kyyryyn. Paikkoja särki useammasta paikasta kuin hän välitti laskea. Mutta hän oli elossa ja tajuissaan eikä luovuttaisi ennen kuin näkisi tyttärensä ja varmistaisi, että tämä oli kunnossa. Kävi miten kävi.

Hän nousi seisomaan, haki Eloisin katseellaan ja marssi tätä kohti.

Verna hätkähti nähdessään naisen, joka asteli häntä kohti naarmuisilla kavoillaan maailmanloppua enteilevä ilme. Hän siristi silmiään auringossa ja laittoi merkille letiltä karanneet litimärät hiukset ja vettä tippuvan vaatetuksen, joka liimaantui naisen vartaloon kuin toinen iho ja sai hänen miehistönsä katseet ahmimaan jokaista paljastuvaa kaarretta. Ardis jätti tummanpuhuvua jalanjälkiä kansilankuille. Repeytyneistä kynsistä tippuva veri maalasi punaisia kukkia kosteaan mekkokankaaseen. Tervatut kylkilankut olivat hanganneet mustia raitoja reisien ja rintamuksen kohdalle. Kiipeämisen jäljet tekivät naisesta hyvin todellisen, samoin kuin viha, joka välittyi tummista silmistä.

Kirjan alussa hieman häiritsi ajallisten hyppyjen pituus. Ensin Dante on lähdössä Merontesiin, sitten hän onkin siellä, on ollut jo jonkin aikaa, ja alkuoleskelun tapahtumat kuitataan muutaman rivin luetteloilla. Ardisin lähtöön on ensin kuukausi, sitten seuraavassa hänen näkökulmastaan kerrotussa luvussa hän onkin jo avioitunut kuningatar. Tiivistys on sikäli oikeutettu, että jos kaikesta olisi kerrottu tarkkaan olisi kirjasta tullut hirvittävän paksu. Toisaalta olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää nuorille tapahtuneista asioista jo ennen Keisarin piiriin liittyviä tapahtumia.

Kokonaisuus on kuitenkin erittäin viihdyttävä ja jännittävä. Aloitin lukemisen tarkoituksella aikaisin päivällä, koska arvelin että kirjan voi joutua lukemaan yhdellä istumalla loppuun asti. Loppu antaa olettaa jatkoa seuraavan, ainakin toivon sitä kovasti. Haluan tietää, mitä Ardisille, tämän lapsille, Dantelle ja muille tapahtuu sen jälkeen, kun tämä seikkailu on ohi. Jos se on ohi.

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät
WSOY 2012
111 s.

On se ihanaa olla kirjastotäti lasten- ja nuortenosastolla! Kun ei ole omia lapsia niin saa kuitenkin ammattinsa puolesta lukea lastenkirjoja. Kotimainen lastekirjallisuus on voimissaan: vanhat tekijät jyräävät yhä mutta saavat rinnalleen uusia tulokkaita.

Laura Suomelan esikoisteos on yhdistelmä jännitystä, seikkailua, isommaksi kasvamista sekä tyttöjen ja poikien välisiä koukeroita. Juho lähtee kolmipäiväiselle seurakunnan leirille ystävänsä Iston kanssa, mukana on joitakin luokkakavereita sekä rinnakkaisluokkalaisia. Tämä on Juholle ensimmäinen kerta yökylässä ilman vanhempia, ja koti-ikävä vaivaakin häntä miltei leirin loppuun asti. Leiripaikalla saaressa on paljon tekemistä ja ohjelmaa, niin että koti unohtuu aina välillä.

Yhtenä yönä Juho näkee järvellä outoa liikettä: vastapäiseen saareen viedään isoja laatikoita. Kun Juho kuulee saaren olevan asumaton, hän hoksaa jonkin olevan pahasti pielessä. Iston kanssa he päättävät selvittää, mistä on kyse. Seuraa veneilyä ja hiippailua mökissä, yöllisiä vessareissuja ja kiikaroimista sekä lopulta pakko kertoa asiasta jollekin. Tuo joku on ensin saaren isäntä Aulis ja tämän jouduttua pulaan ohjaaja Jyte. Lopulta selviää poikien ratkaisseen uutisiin asti päätyneen jutun.

Olimme jo kämppien luona. Sanoin Neealle vielä hyvää yötä ja menin hakemaan hammasharjan. Isto pesi hammaskalustonsa jälleen etusormella. Muut jätkät nauroivat kaksinkerroin Iston pelleilylle. Joona räki purskutusvedet kämpän seinään. Jyte komensi meidät sisälle siinä vaiheessa, kun Isto oli mennyt seisomaan isoon kannelliseen roskikseen ja aukoi luukkua vähän väliä huutaen: "Käki kukkuu."

Kun hepuli oli ohi, möngimme makuupusseihimme ja aika tuntui pysähtyvän. Odotimme ties kuinka kauan, että Lauri vihdoin tulisi illan leiripalaverista ja menisi nukkumaan. Nyt kun piti tarkoituksella valvoa, meinasin nukahtaa koko ajan.

Pojat kokevat monia jännittäviä hetkiä, mutta meno ei missään vaiheessa käy liian rankaksi pienellekään lukijalle. Tutkimuksia enemmän lukija saa jännittää, uskaltavatko pojat kertoa epäilyksistään. Epävarmuus ja pelko tulla nöyryytetyksi ovat esteenä lapsille siinä kuin aikuisillekin. Leirin isäntä ja apuisäntä sekä ohjaajat ovat vieraita ihmisiä, ja vahvaa luottamusta on vaikea rakentaa parissa päivässä. Juho ja Isto joutuvat tekemään ison ratkaisun: keneen he luottavat ja kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään puolustaessaan näkemyksiään.

Suomela säilyttää koko tarinan ajan lapsen mittakaavan. Juhon koti-ikävä ja yksinäisyyden tunne tulevat esiin pienillä mutta liikuttavilla ajatuksilla ja eleillä. Samoin Juhon ja Iston välinen pieni tyttöihin liittyvä konflikti on kerrottu niin, että ihmetyksen aiheisiin ja tunneskaaloihin on helppo eläytyä. Kerronnan ehdoton vahvuus onkin siinä, että hitaat tunteikkaat hetken vuorottelevat suoraviivaisen toiminnan kanssa. Kumpikaan puoli ei valtaa kaikkea tilaa, joten tarina on tasapainossa alusta loppuun saakka.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
141 s.

Sanattomaksi vetää. Lyhyt romaani mutta täynnä pienten ihmisten suuria kokemuksia ja kohtaloita.

Eletään vuotta 1867. On isä, äiti ja kaksi lasta. Rakkautta rajoitetusti; enempää lapsia ei voida ruokkia, ei näitäkään jotka jo ovat. Isä jää, äiti ja lapset lähtevät. On kylmä, on nälkä. Kaikilla on.

Kylästä toiseen vie tie, kohti onnelaa, Pietaria. Matka on pitkä ja täynnä traagisia tapahtumia. Joillakin on rahaa mutta mitäpä sillä tekee, kun ei ole ruokaa ostettavaksi. Vähän on ja siitä tapellaan. Silti ollaan valmiita antamaan omasta vähästä sille, jolla ei ole mitään. Aina se ei riitä. Kuolema kulkee alati kannoilla poimien osan mukaansa. Se ei välitä, ottaako lääkärin vai rengin, se ottaa kenet tahtoo. Sattumako määrää kuka säästyy, kenties. Kukaan ei kuitenkaan säästy suruitta.

Marja ei näe miehen kasvoja, tuntuu kuin eloton susiturkki puhuisi hänelle. Marja ei saa selville, onko ääni ystävällinen vai tyly. Hän yrittää ynähtää jotain vastaukseksi, jotta mies jatkaisi puhumista. Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain  muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista.

Puhuttaisiin kevään tulosta, siitä kuinka jäät ovat jo lähteneet. Kuinka joku on nähnyt joutsenia Pyhäjärvessä. Kuinka tulva on noussut rantaniitylle ja vienyt mennessään Leikolan Vernerin vesikelkan ja Lenkolan Musti on istunut kelkan päällä kuin valtamerilaivan kapteeni matkalla kohti kaukaisia rantoja. Kuinka Juhani on vienyt Mataleenan Mannonsuon laitaan katsomaan kurkien keväistä tanssia.

Tulee vuosi 1868, tulee kevät. Paluuta ei tule. 

David Nicholls: Kaikki peliin

David Nicholls: Kaikki peliin
Englanninkielinen alkuperäisteos Starter for Ten
Suomentanut Sauli Santikko
Otava 2012
414 s.

Voi sentään. Tämä oli kirja, josta olisin halunnut pitäää. Olisin halunnut rakastaa tätä. Mutta.

Nichollsin edellinen suomennos Sinä päivänä oli kertakaikkisen lumoava, ja se piti lukea kertaistumalla. Sen sijaan Kaikki peliin jätti kylmäksi. Olen syntynyt 1980-luvulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta olen ehkä liian nuori saamaan kosketuspintaa sen ajan opiskelijaelämään. Toisaalta samanlaiselta meno vaikuttaa nykyäänkin, tärkeintä on hauskanpito ja yritys sopeutua joukkoon, ei niinkään valmistuminen ja aikuisuus.

Tarinan päähenkilö on Brian Jackson, joka aloittaa kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Hänellä on suunnitelma: kirjoittaa runoja, osallistua henkevän älykkäisiin keskusteluihin ja löytää tyttöystävä. Tietenkin on päivänselvää, ettei mikään näistä onnistu. Heti kun Brianin tavoitteet on listattu, lukija arvaa niiden jäävän vain tavoitteeksi. Kysymys onkin siitä, kuinka monta sataa sivua Brianin epäonnistumisista kirjoitetaan.

Kaikki peliin kuvaa Brianin ensimmäistä opiskeluvuotta, mielestäni liian hitaalla temmolla. Opiskelu ja kaverit jäävät taustalle Brianin keskittyessä hurmaamaan Alicea. Epäonnistuneita kohtaamisia riittää liiankin kanssa. Tunsin usein jonkinlaista myötähäpeää, en tiedä oliko se Briania vai Nichollsia kohtaan. Satoja sivuja, kymmeniä tapahtumia mutta silti päällimmäisenä tunne: eikö tämä ole kerrottu jo tässä kirjassa, joskin hieman toisin sanoin ja toisessa ympäristössä? Muut henkilöt yliopistopiirissä ovat onnistujia, mutta he jäävät niin taustalle, että Brianin täydellinen epäonnistuminen ja nöyryytys ylikorostuvat.

Ensimmäiset kaksikymmentäviisi metriä minä vakuuttelen itselleni, että suoriudun kyllä, jos vain kävelen tarpeeksi nopeasti ja vaihdan kassia puolelta toiselle aina kun sangat alkavat pureutua kämmenlihaan. Mutta Woolworthsin edustalla väistämätön tapahtuu, kassin pohja repeää ja painot iskeytyvät jalkakäytävään iskuporakoneen ääntä muistuttavalla jysäyksellä. Ostoksilla kävijät, enimmäkseen nuoria äitejä lastenvaunujen kanssa, kääntyvät katsomaan minua ja painoja. Minä puolestani katson takaisin "kuka ihme pani painot kassiini!" -ilmeellä. Katukivi näyttää ehjältä, mutta toinen käsipainoista rullaa hyvää vauhtia kohti kemikaliota kuin pikkuruinen tankki. Minun pitää syöksähtää sen perään ja pysäyttää se jalallani., mikä herättää hilpeyttä nuorten äitien parissa. He osoittavat minua sormella ja sanovat lapsilleen: "Katso tuota hassua nuorukaista!" Minä otan käsipainot käsiini ja marssin reippaasti matkoihini.

Jaksan kävellä kaksikymmentä metriä, kunnes minun täytyy pysähtyä vetämään henkeä naistenvaatekaupan kohdalla. Teinitytöt huomaavat painot ja hihittelevät minulle nojatessani vasten puodin ikkunaa. Tulen siihen tulokseen, että tärkeintä on liike, täytyy pitää vauhtia yllä. Onnistun kyllä, kun en pysähdy. Eihän matkaa ole jäljellä kuin vajaat pari kilometriä.

Vaikka Kaikki peliin on suomennettu myöhemmin kuin Sinä päivänä, se on Nichollsin esikoisteos ja sellaisenaan kirjailijanraakileen tekele. Käsikirjoittajan tausta saattaa vaikuttaa siihen, että kirja tuntuu etenevän hitaasti ja välillä junnaavan paikoillaan. Ilahduttavaa on se, että myöhemmin kirjoitettu Sinä päivänä siirtää Nichollsin selvästi kirjailijan suuntaan. Vaikka Kaikki peliin olikin pettymys, odotan silti Nichollsin seuraavaa kirjaa. 

 

José Saramago: Kaikkien nimet
Espanjankielinen alkuperäisteos Todos os Nomes
Suomentanut Erkki Kirjalainen
2. painos, Tammi 2001
316 s.

Kaikkien nimet on kaksijakoinen romaani. Toisaalta pitkät virkkeet ja kappaleet tekevät siitä raskaan lukea, toisaalta tarina on yksinkertaisuudessaan mielettömän koukuttava. Päähenkilö on José-herra, Väestörekisterikeskuksessa ahertava toimistoapulainen, joka vähäisenä vapaa-aikanaan kerää arkistoa julkisuuden henkilöistä. Kerran yhteen julkkiksen arkistokorttiin on tarttunut toinen kortti. José-herra kiinnostuu kortista. Hän päättää selvittää, kuka on tuo nainen, joka on syntynyt, mennyt naimisiin ja eronnut.

Naisen jälkien seuraaminen osoittautuu vaaralliseksi seikkailuksi, vaikka suurin osa vaaroista onkin Josén mielikuvituksen kehittämiä. Hän on hentorakenteinen arkailija, joka nyt joutuu väärentämään asiakirjoja, tapaamaan uusia ihmisiä, murtautumaan kouluun ja lintsaamaan töistä. Kaikki tämä on hänelle uutta ja outoa mutta samalla jännittävää. Elämään tulee uutta virtaa. José ei tule ajatelleeksi, että naisen saattaisi löytää puhelinluettelosta. Kun sitä hänelle ehdotetaan, hän keksii ohittaneensa ajatuksen tarkoituksella. Se olisi liian yksinkertaista, liian helppoa. Kun hänelle kerrankin tapahtuu jotain tavallisesta poikkeavaa, hän haluaa pitkittää sitä.

Jos joskus liikutte täälläpäin, näin sanat kuuluivat, sinänsä niin selvät ettei lausetta tarvinnutkaan sanoa loppuun, ja José-herra lupasi mielessään mennä jonakin päivänä kolkuttamaan rouvan ovea kertoakseen tutkimustensa edistymisestä ja lisäksi yllättääkseen tämän paljastamalla todellisen syyn, jonka vuoksi hän ei ollut katsonut puhelinluetteloa. Se merkitsisi tietenkin myös että hänen täytyisi tunnustaa, että valtakirja oli väärennetty ja ettei tutkimus ollut Väestörekisterikeskuksen määräämä tehtävä vaan hänen oma keksintönsä, ja silloin olisi väistämättä kerrottava kaikki muukin. Siihen kaikkeen muuhun sisältyi kuuluisuuksien kokoelma, korkean paikan kammo, tummuneet paperit, hämähäkin seitit, elävien yksitoikkoiset hyllyköt, kuolleiden sekamelska, home, tomu, masennus ja lopuksi vielä rekisterikortti, joka oli jostain syystä takertunut muihin. Jottei sitä unohdettaisi, sitä ja nimeä. Tämän taskussani olevan tytön nimeä, hän muisti, ja jollei taivaalta olisi lakkaamatta tihuttanut vettä, hän olisi vetänyt kuvan esiin ja katsonut sitä. Jos hän joskus jollekulle selostaisi, millaiselta Väestörekisterikeskus näyttää sisältäpäin, se joku olisi pohjakerroksen oikeanpuoleisen huoneiston rouva.

José-herra on ainoa nimeltä mainittu henkilö, muut saavat identiteettinsä asuinpaikkansa, työtehtävänsä tai muun piirteen mukaan. Etsinnän kohdekin jää nimeksi korttiin ja José-herran mieleen, nimeksi jota lukijalle ei paljasteta. Lukija saa luoda itse mielikuvan kaikista henkilöistä ja heidän elämänkaaristaan. Kaikkien nimet on juuri nimettömien ihmisten ansiosta koskettava kirja. José-herran yksinäisyys korostuu siinä, että kaikki muut ovat tyyppejä, kuten yliregistraattori, lammaspaimen, rouva tai  mustasukkainen mies. Hänellä on kontakti muihin ihmisiin, mutta oikeasti kukaan ei piittaa hänestä. Useimpia lähinnä ärsyttää, että he joutuvat asioimaan hänen kanssaan joko tutkimuksen takia tai työyhteisössä. Hän ei siitä välitä, koska hänellä on tehtävä.

Tutkimus saa loppuratkaisunsa, ja jokin José-herrassa on muuttunut pysyvästi. Sen huomaa myös Väestörekisterikeskuksen yliregistraattori, joka ensimmäistä kertaa kiinnittää huomiota yksittäiseen työntekijään, etenkin alempiarvoiseen toimistoapulaiseen. Lukijan pääteltäväksi jää, mitä näiden kahden henkilön välillä tapahtuu José-herran saatettua tutkimuksensa loppuun, ja myös se miten muuttuneet olosuhteet vaikuttavat tulevaisuudessa.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälä: Mr. Smith
WSOY 2012
279 s.

Kuulkaa ihmiset, tässä on nyt Kirja. The Kirja.

En ollut kuullut Seppälän uutuudesta, ennen kuin sisareni kysyi onko se jo saapunut kirjastoon. Hänen mukaansa Mr. Smithiä on ylistetty parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi ikinä, lisäksi on kuulemma sanottu ettei tämän jälkeen kukaan voi enää kirjoittaa mitään uutta. Uteliaisuus oli niin suuri, että kirja kiilasi lukulistan kärkeen. Luin muutaman rivin ja koin riehakasta riemumieltä: tässä on nyt jotain aivan erityisen tehokasta, jotain joka imaisee lukijan mukaan välittömästi, jotain mikä saa kädet täristen ahmimaan sanoja sanojen perään.

Tarinassa liikutaan isoisän Herra Schmidtin mukana 1900-luvun alkupuolella ja pojanpojan Smithin kanssa 2000-luvulla. Pojanpoika jäljittää isoisän julkaisematonta käsikirjoitusta seuraten isoisän jalanjälkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Etsiminen on kallista ja työlästä eikä onnistu ilman apua, vaikka Smith onkin ongelmanratkaisija. On sittenkin helpompaa auttaa muita kuin itseään.

Tuskin olen erityisen mallikelponen yrityskansalainen. Kustannustehokkuutta pyrin parantamaan ajamalla vuodesta toiseen vanhalla Skoda Octavialla ja ostamalla halpaa kahvia, sitä kuluu paljon. Organisaationi on kevyt, 76 kiloa. Se on kevyt kaikilta osin: asuntoni kalustus on äärimmäisen pelkistetty. En enää kuvitellut asettuvani koskaan mihinkään paikkaan niin ettei siitä joskus täytyisi lähteä.

En pidä funktionalismista, mutta asunnot ovat koneita. Asunto on asunto, ei lokoisa kotipesä. Olen muuttanut niin monta kertaa, että minun olisi pitänyt kaikkien muuttojeni jäljittämiseksi palkata arkeologi. Muuttojen yhteydessä olin päässyt eroon epämieluisista kirjeistä, valokuvista, kalusteista, muistoista, menneisyydestä, johon oli liki mahdotonta palata. (Lankapuhelimesta luopuminen tuotti minulle suurta tyydytystä. Ajattelin nautinnolla kaikkia niitä, jotka kuulisivat viestin: numero ei ole käytössä, tarkistakaa numero.)

Kummankin herran elämä on liikkuvaista ja juuretonta. Vaikka ympärillä on ihmisiä, läheiset kontaktit puuttuvat. Ajatustasolla heidän tiensä kohtaavat, mutta lopulta Smith joutuu tekemään päätöksen: haluaako hän tietää?  

Mr. Smith on ensimmäinen koskaan lukemani Seppälän kirja, ja kokemus on ollut järisyttävä. Kirja on niin kertakaikkisen hyvä että ihan puistattaa. Henkilöhahmoja riittää Romanoveista Jouko Turkkaan, ja mukana on myös pakollinen Rane. Ilman Ranea mikään kirja ei elä kauaa. Rane on se, joka tulee ja menee, useimmat eivät häntä huomaa mutta moniin hän jättää jäljen.

Jos voisin niin pitäisin nyt hengähdystauon ja nauttisin Mr. Smithin tuottamasta euforiasta. Mutta koska luettavien kirjojen pino kasvaa huolestuttavan kovaa vauhtia, niin nautin Mr. Smithin jälkilämmöstä pieninä annoksina muiden lukukokemusten lomassa.