Englanninkielinen alkuteos The Sixth Lamentation (2003)
Suomentanut Tarmo Haarala
Bazar 2007
432 s.
Toinen maailmansota - ja etenkin natsit - on aihe, joka ei taida koskaan olla loppuunkaluttu. Aina löytyy uusia tarinoita, uusia tapoja kertoa tuosta kauhistuttavasta aikakaudesta. Sovituksen hinta keskittyy nykyhetkeen, mutta taustalla on sota-aika ja vastarintaliike.
Larkwoodin luostariin saapuu Eduard Schwermann, mies jota aiotaan syyttää sotarikoksista. Hän vaatii kirkolta turvapaikkaa ja saa sen, osittain poliisin ja osittain Rooman vaatimuksesta. Luostarissa ollaan kuitenkin varpaillaan. Kuka on tuo mies, ja missä hän on piileksinyt vuodet sodan jälkeen? Mikä osuus kirkolla on ollut piilottelussa? Kuka ja missä on Victor Brionne, ranskalainen yhteistoimintamies jonka sanotaan kavaltaneen vastarintaliikkeessä toimineet ystävänsä Schwermannille? Brionnen ja Schwermannin yhteys nousee keskeiseksi tekijäksi, ja heidän toimiaan selvitellään monella taholla. Poliisin lisäksi luostarin munkki Anselm, vastarintaliikkeessä toimineen Agnesin lapsenlapsi Lucy yhdessä niin ikään vastarintaliikkeessä toimineen Jacquesin lapsenlapsen Pascalin kanssa. Kuviota hämmentää myös Schwermannin lapsenlapsi Max, Brionnen poika Robert, kuolemansairasta Agnesia unohtamatta. Tapaus on sinänsä yksinkertainen, mutta siihen liittyvät ihmiset ovat kietoneet sen paksuun sumuverhoon.
Victor henkäisi syvään; hänen silmänsä tutkiskelivat hiljaista, myllertävää merta ja rannan pitkiä vaahtojuovia katoavassa valossa. Robert jäi hänen vierelleen aivan kuin olisi taas pikkupoika, ja he katsoivat yhdessä valtavaa, selkenevää pimeyttä.
"Poika, minä en ole se, jona sinä minua pidät. Olen toinen ihminen, mies jonka hautasin viisikymmentä vuotta sitten, sodan jälkeen. Mies jonka olisi ollut parempi olla kuollut, ellei sinua olisi ollut."
Kysymyksiä ei kuulunut. Näkemättä Robertia tai hämmennystä, joka ehkä synkensi tämän katseen, Victor alkoi järjestellä kaikkea, mitä piti sanoa.
"Minun nimeni oli Brionne. Olin poliisi ja sain sattumalta komennuksen Gestapoon."
Victorin huomio siirtyi Robertin käteen. Se painoi raskaasti hänen olallaan. Minä pyydän, älä ota sitä pois...
(...)
"Robert, minä en voi kertoa enempää. Ehkä asiat ovat toisin jonain päivänä. Mutta juuri nyt luota minuun, jos voit. Luota minuun niin kuin et ole luottanut kehenkään ennen. Usko minua", Victor sanoi ja nieleskeli rajusti tavoitellen sanoja, jotka saattaisivat livahtaa totuuden ja vilpin välisestä aukosta, "se että ylipäätään tunsin tuon miehen, on ollut elämäni kirous."
Victor odotti silmät kiinni kuilun edessä. Robertin käsi oli edelleen hänen olallaan.
On pari asiaa, joiden olisin toivonut olevan toisin. Ensinnäkin olisin halunnut tarinaan sata tai parisataa sivua lisää. Sota-ajan tapahtumista olisi voinut kertoa sijoitettuna aikaansa, ei pelkästään osana oikeudenkäyntiä ja Agnesin muistiinpanoina. Etenkin tarinan keskushenkilö Agnes etäännytetään tapahtumista liikaa, kun kokemukset luetaan Lucyn kanssa hänen muistivihoistaan. Kaikki ilmeet ja eleet jäävät pois, samoin puheen tauot. Toiseksi olisin kaivannut lukujen alkuun jonkinlaisia päivämääriä. Tuntuu, että juuri mitään ei ole saatu selville, kun yhtäkkiä luku alkaa kertomalla Schwermannin olleen luostarissa vuoden. Sitten taas Anselm suunnittelee yhden viikonlopun ajaksi hurjan määrän tapaamisia. Muutenkin ihmisten matkat paikasta toiseen tuntuvat tapahtuvan suunnilleen silmänräpäyksessä, ensin ollaan Briteissä, sitten Ranskassa ja taas takaisin Briteissä. Minun oli ainakin tosi vaikea hahmottaa, kuinka lyhyt tai pitkä aika eri tapaamisten välissä on.
Tarina itsessään on hyvä, koskettava ja yllättäväkin. Pidän siitä, että sitä ei ole kuorrutettu salaliittoteorioilla. Toki Anselm ja muutama muu munkki pohtii, mikä on ollut kirkon rooli natsien piilottamisessa sodan jälkeen. Tietysti on salaisia papereita ja vaikenemisen muureja, mutta asioiden selvittämiseen ei tarvita arkistoihin murtautumisia, koodien ja salakirjoitusten ratkomisia ynnä muita vastaavia juttuja. Ei, hyvin pitkälle päästään ihan vaan keskustelemalla ja kuuntelemalla.
On mielenkiintoista seurata hahmojen suhtautumista toisiinsa. Mitä ajatella henkilöstä, joka on ollut mukana sota-ajan tapahtumissa? Mitä ajatella tällaisen henkilön jälkeläisistä? Kantavatko lapset ja lastenlapset vanhempien ja isovanhempien tekoja? Esimerkiksi Max, katsellaanko häntä itsenään vai natsin lapsenlapsena?
Lopussa saadaan nippu yllätyksiä, kun asioiden todellinen laita selviää. Loppu on liian siirappinen; henkilöt hyväksyvät turhan helposti tapahtumakulun, jotain draamaa olisi saanut olla. Mutta kaikkinensa tämä on miellyttävä lukukokemus.
Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "selviytymistarina". Sitä se on useammankin henkilön kohdalla.
Kirja on luettu myös blogeissa Kirjabrunssi ja Satun luetut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti