Jesús Carrasco: Taivasalla

Jesús Carrasco: Taivasalla
Espanjankielinen alkuteos Intemperie (2013)
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2019
173 s.

Harvoin olen lukenut kirjaa, joka vetää näin sanattomaksi. Kyseessä on tarina, jossa ei juhlita monenlaisilla juonenkäänteillä mutta jossa jokainen pienikin tapahtuma koskettaa. 

Nimetön ja iätön poika on päättänyt paeta kotoaan (myöhään selviää, miksi). Alussa hän piileksii maakuopassa, odottaen oikeaa hetkeä lähteä. On oltava valppaana, missään tapauksessa ei saa jäädä kiinni. Kun pakomatka kohti pohjoista alkaa, poika tajuaa olevansa äärettömän huonosti varustautunut. Vähän ruokaa ja juomaa mukana, ei tarpeeksi monen päivän vaeltamiseen, ei suunnitelmaa miten pysyä poissa paahtavan auringon armoilta, ei suunnitelmaa miten tarvittaessa piiloutua tasangolla. Onnekseen hän tapaa vanhan vuohipaimenen, jonka avulla hän pääsee matkan alkuun ja jonkin verran eteenpäinkin. Mutta takaa-ajajien käsi on pitkä, eikä kumpikaan kulkija ole hetkeäkään turvassa. 

Poika aloitti vuohen paloittelun irrottamalla sen jalat ja poistamalla niistä luut karkein ottein. Saadusta lihakeosta hän leikkasi niin monta suikaletta kuin pystyi, levitti ne kivelle ja suolasi runsaskätisesti. Kerran hän erehtyi pyyhkimään hikeä kasvoiltaan. Suolaa pääsi poskipäiden haavoihin, jotka hiki oli pehmittänyt. Tuska sai hänet sulkemaan silmänsä ja koversi hänen sisälleen ammottavan aukon. Hän ei huutanut. Hän vain kohotti anovan katseen taivaalle ja itki kuin nuolten lävistämä pyhä Sebastianus. Hänen kätensä olivat liekeissä ja suola poltti kasvoja. Hän pyöri ympyrää kädet kasvojen edessä kuin kaksihaarainen kynttilänjalka. Jos lähellä olisi ollut suo, hän olisi heittäytynyt siihen. Vanhus näki hänen tuskan tanssinsa ja yritti nousta istumaan, mutta paljoa hän ei voinut pojalle tarjota. Poika polvistui ja painui kasaan, kädet yhä kaukana kasvoista. Vanhus ojensi kättään pojan suuntaan ja piti sitä ilmassa niin kauan kuin hänen voimansa riittivät. Sitten hän antoi käden hitaasti pudota ja sulki silmänsä.

Tarina on hirvittävän julma mutta samalla riipaisevan kaunis. Pojan ja paimenen välinen yhteys vahvistuu pikkuhiljaa, yhtä hitaasti kuin mitä pakomatka etenee. Pysähtyä ei voisi, mutta usein on pakko jäädä varjoon ja etsimään vettä. Seriffi käskyläisineen on kintereillä, eikä näillä ole rajaa sille kuinka paljon väkivaltaa käyttävät. Tukalia tilanteita riittää ja veri vuotaa, mutta poika ja paimen ovat sekä osaavia että onnekkaita. He täydentävät toisiaan, usein niin että vanhuksella on tieto ja pojalla taito. 

Tarinan vangitsevuus johtunee suurista kontrasteista. Olisi kiire, mutta olosuhteet hidastavat reilusti. Nuori poika on arka, vanha paimen ei pelkää mitään eikä ketään. Itsen ja toisen vahingoittamista ei pelätä, koska selviytymishalu on suuri. 

Tämä on tarina, joka on niin rankka että sen haluaisi loppuvan pian. Toisaalta se on niin vahva ja tunteisiinkäyvä, kauniskin, että sitä haluaisi lukea hitaasti.   

Taivasalla on Carrascon esikoisteos, siispä laitan sen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 45, "esikoiskirja". Koska kirja on ilmestynyt Espanjassa jo vuosia sitten, oletan Carrascon kirjoittaneen lisää (liepeessä mainitaan vuoden 2016 teos EU:n kirjallisuuspalkinnon voittajana), toivon että teoksia suomennetaan lisää. 

Tämän ovat lukeneet myös Takkutukka ja riitta k.