Jesús Carrasco: Taivasalla

Jesús Carrasco: Taivasalla
Espanjankielinen alkuteos Intemperie (2013)
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2019
173 s.

Harvoin olen lukenut kirjaa, joka vetää näin sanattomaksi. Kyseessä on tarina, jossa ei juhlita monenlaisilla juonenkäänteillä mutta jossa jokainen pienikin tapahtuma koskettaa. 

Nimetön ja iätön poika on päättänyt paeta kotoaan (myöhään selviää, miksi). Alussa hän piileksii maakuopassa, odottaen oikeaa hetkeä lähteä. On oltava valppaana, missään tapauksessa ei saa jäädä kiinni. Kun pakomatka kohti pohjoista alkaa, poika tajuaa olevansa äärettömän huonosti varustautunut. Vähän ruokaa ja juomaa mukana, ei tarpeeksi monen päivän vaeltamiseen, ei suunnitelmaa miten pysyä poissa paahtavan auringon armoilta, ei suunnitelmaa miten tarvittaessa piiloutua tasangolla. Onnekseen hän tapaa vanhan vuohipaimenen, jonka avulla hän pääsee matkan alkuun ja jonkin verran eteenpäinkin. Mutta takaa-ajajien käsi on pitkä, eikä kumpikaan kulkija ole hetkeäkään turvassa. 

Poika aloitti vuohen paloittelun irrottamalla sen jalat ja poistamalla niistä luut karkein ottein. Saadusta lihakeosta hän leikkasi niin monta suikaletta kuin pystyi, levitti ne kivelle ja suolasi runsaskätisesti. Kerran hän erehtyi pyyhkimään hikeä kasvoiltaan. Suolaa pääsi poskipäiden haavoihin, jotka hiki oli pehmittänyt. Tuska sai hänet sulkemaan silmänsä ja koversi hänen sisälleen ammottavan aukon. Hän ei huutanut. Hän vain kohotti anovan katseen taivaalle ja itki kuin nuolten lävistämä pyhä Sebastianus. Hänen kätensä olivat liekeissä ja suola poltti kasvoja. Hän pyöri ympyrää kädet kasvojen edessä kuin kaksihaarainen kynttilänjalka. Jos lähellä olisi ollut suo, hän olisi heittäytynyt siihen. Vanhus näki hänen tuskan tanssinsa ja yritti nousta istumaan, mutta paljoa hän ei voinut pojalle tarjota. Poika polvistui ja painui kasaan, kädet yhä kaukana kasvoista. Vanhus ojensi kättään pojan suuntaan ja piti sitä ilmassa niin kauan kuin hänen voimansa riittivät. Sitten hän antoi käden hitaasti pudota ja sulki silmänsä.

Tarina on hirvittävän julma mutta samalla riipaisevan kaunis. Pojan ja paimenen välinen yhteys vahvistuu pikkuhiljaa, yhtä hitaasti kuin mitä pakomatka etenee. Pysähtyä ei voisi, mutta usein on pakko jäädä varjoon ja etsimään vettä. Seriffi käskyläisineen on kintereillä, eikä näillä ole rajaa sille kuinka paljon väkivaltaa käyttävät. Tukalia tilanteita riittää ja veri vuotaa, mutta poika ja paimen ovat sekä osaavia että onnekkaita. He täydentävät toisiaan, usein niin että vanhuksella on tieto ja pojalla taito. 

Tarinan vangitsevuus johtunee suurista kontrasteista. Olisi kiire, mutta olosuhteet hidastavat reilusti. Nuori poika on arka, vanha paimen ei pelkää mitään eikä ketään. Itsen ja toisen vahingoittamista ei pelätä, koska selviytymishalu on suuri. 

Tämä on tarina, joka on niin rankka että sen haluaisi loppuvan pian. Toisaalta se on niin vahva ja tunteisiinkäyvä, kauniskin, että sitä haluaisi lukea hitaasti.   

Taivasalla on Carrascon esikoisteos, siispä laitan sen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 45, "esikoiskirja". Koska kirja on ilmestynyt Espanjassa jo vuosia sitten, oletan Carrascon kirjoittaneen lisää (liepeessä mainitaan vuoden 2016 teos EU:n kirjallisuuspalkinnon voittajana), toivon että teoksia suomennetaan lisää. 

Tämän ovat lukeneet myös Takkutukka ja riitta k.

Dolores Redondo: Luualttari

Dolores Redondo: Luualttari
Espanjankielinen alkuperäisteos Legado en dos huesos (2013)
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2016
610 s.







Dolores Redondon Baskimaan murhat - trilogia on edennyt toiseen osaan. Avaus Näkymätön vartija oli varsin hyvä, ja toinen osa Luualttari oli vieläkin parempi. 

Amaia Salazar kohtaa outoja kuolemantapauksia juuri ennen äitiyslomalle jäämistään. Muutamaa kuukautta myöhemmin yksi murhaaja vaatii häntä vieraaksi vankilaan, vain Amaialle hän kertoo missä murhatun ruumis on. Ruumislöytö herättää entistä enemmän kysymyksiä. Mitä kummaa naiselle on tapahtunut? Yhtäkkiä poliisilla on käsissään joukko tapauksia, jotka oli jo loppuunkäsitelty. Niissä on kuitenkin liikaa yhdistäviä tekijöitä, ja lisäksi ruumiit viittaavat suoraan Amaiaan. Niinpä käynnistetään uusi tutkimus, joka vie Amaian kollegoineen ihmismielen ja mytologian pimeimmille poluille. 

Tilanne on erityisen stressaava Amaialle, joka potee huonoa omaatuntoa sekä työn että perheen takia. Onko hän huono äiti, kun piipahtaa kotona ruokkimassa lapsensa ja palaa murhaajajahtiin? Onko hän huono poliisi, koska murhaaja on kiinnostunut hänestä ja osoittaa tekonsa hänelle? Mitä sellaista murhaaja tietää hänestä, mitä hän itse ei tiedä?

Salazar jäykistyi hetkeksi käydessään tietoja uudelleen läpi. Nainen oli syntynyt Berroetassa, pienessä, vähän yli sadan asukkaan kylässä, joka oli vain kahdentoista kilometrin päässä Elizondosta, ja luonnollisestikin kuului Baztanin alueeseen. Faktan kirkkaus miltei huimasi häntä. Amaia hengitti syvään vapautuen paineesta, joka oli kasvanut viimeisten tuntien aikana. Hän vilkaisi ympärilleen etsien tyhjän toimistohuoneen hiljaisuuden keskeltä jotakuta, jonka kanssa olisi voinut jakaa löytönsä ja huolensa, sillä Amaia ei suinkaan ollut helpottunut sen takia, että hänen epäilyksensä oli osunut oikeaan. Hän oli tietoinen siitä, että tuo pohjaton rotko johon hän nyt kurkotteli, oli ollut olemassa kaiken aikaa ja ettei se ollut vähemmän syvä kuin silloinkaan kun hän ei vielä tiennyt sen olemassaolosta. Nyt se oli kuitenkin muuttunut sykkiväksi, polttavaksi todellisuudeksi, joka kutsui häntä vaativasti saman maan sisuksista johon uhrien veri oli sekoittunut, eikä ääni hiljenisi ennen kuin hän saisi kaivettua totuuden esiin.

Kirjassa oli pari pikkuasiaa, jotka häiritsivät minua. Pilkunviilausta, mutta sana "katekeetta" esiintyi ainakin muodoissa "katekeetta" ja "katekeetti", samoin taivutusmuotoja olivat "katekeettojen" ja "katekeettien". Toinen seikka oli Amaia Salazarin nimen käyttö. Noin puolivälissä aloin kiinnittää huomiota siihen, että lähes aina etu- ja sukunimi vuorottelivat. Etunimi tai sukunimi esiintyi peräkkäin korkeintaan pari kolme kertaa, sitten oli vaihto. Se hiukan ärsytti, koska samassa pitkässä kappaleessa oli rimpsua Amaia-Amaia-Salazar-Amaia-Salazar-Amaia-Salazar ja niin edelleen. En tiedä miten Redondo on nimeä käyttänyt, mutta ehkä suomennoksessa olisi voinut olla enemmän joko etunimeä tai sukunimeä, tai vaihtoehtoisesti hän-pronominia nimen tilalla.

Mutta pikkuasioista viis kun muuten kirja on kaikin puolin erinomainen. Kuten aiemmassa osassa, tässäkin pidän persoonallisuudesta. Dekkarigenre on pullollaan makaabereja murhia ja omituisia rituaaleja, mutta Baskimaan murhissa ne ovat ihan omanlaisiaan. Paikallinen kulttuuri uskomuksineen ja myytteineen on voimakkaasti läsnä, paitsi rikoksissa myös alueen asukkaiden arkielämässä. On aivan tavallista nähdä tai kuulla henkiolentoja, uskoa tarot-korttien kertomaan ja uneksia kuolleista niin että keskustelee heidän kanssaan. 

Kirjan tarina on maaginen ja ajaton. En tunne espanjalaista kulttuuria oikeastaan ollenkaan, mutta mitään kliseisiä tai korostuneita kulttuurin piirteitä ei ole. Kitara ei soi, ei pelata eikä katsota jalkapalloa... :) Oikeastaan tapahtumat voisivat sijoittua minne tahansa, ja ajallisestikin melkein mihin tahansa. Kunhan aika on sellainen, missä nainen saa käydä töissä kodin ulkopuolella. 

Amaian äiti on yksi kammottavimmista henkilöhahmoista ikinä, ja Luualttari vihjaa että tulossa on jonkinlainen välienselvittely. Mielenkiinnolla odotan, mitä tapahtuu, mikä äiti oikein on naisiaan. Sarjan kolmas osa on ilmestymässä suomeksi kesällä, kiva ettei tarvitse odottaa sen kauempaa. 

Luualttari menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa on yli 500 sivua".

Kirjasta on arvio myös blogeissa Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrä. 

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
Espanjankielinen alkuperäisteos La felicidad es un té contigo (2013)
Suomentanut Satu Ekman
Kansi: Eevaliina Rusanen
Bazar 2015
306 s.

Sateisen ja kolean kesän voisi kuvitella houkuttelevan lukemaan, mutta ei. Lukemiseni on ollut varsin nihkeää ja hidasta jo jonkun aikaa. Toivottavasti siihen tulee nyt muutos.

Mamen Sánchezin ensimmäinen suomennettu kirja On ilo juoda teetä kanssasi on sekä hyvä että ulkoisesti houkutteleva. Kansi on kertakaikkisen ihastuttava, se suorastaan pakottaa tarttumaan kirjaan. 

Tapahtumat sijoittuvat Espanjaan, osittain Madridiin ja osittain Granadaan. Brittiläinen lehtikustantaja on päättänyt lakkauttaa espanjalaisen kirjallisuuslehden. Huonoja uutisia matkaa kertomaan johtajan kolmekymppinen poika, Atticus Craftsman. Asiat eivät kuitenkaan mene lainkaan niin kuin on kuviteltu. 

Atticus ei suinkaan ole piinkova bisnesmies, päinvastoin. Hän suorastaan pelkää tehtäväänsä. Eika asiaa helpota se, että Espanjassa häntä on vastassa viisi tomeraa naistoimittajaa jotka eivät suinkaan aio luopua työstään. Naiset kyhäävät pika pikaa suunnitelman, johon saavat apua heistä yhden perheeltä. Ennen kuin Atticus huomaakaan, hän on vaihtanut luksushotellin pikkuiseen asuntoon ja kadonnut vanhempiensa vaikutuspiiristä. Espanjan-vierailun pitkittyessä lukija pääsee seuraamaan paitsi Atticuksen myös noiden viiden naisen elämää ja muutoksia, joita aiottu lehden lopettaminen aiheuttaa. 

Atticus Craftsman ei ollut hautonut minkäänlaista strategiaa. Hän oli yksinkertaisesti ajatellut esittäytyä vanhukselle ja tehdä sitten tarjouksen, josta tämä ei voisi kieltäytyä. Hän oli aikonut vain neuvotella Granadassa muodollisesti pari tuntia, puristaa sitten kättä ja hyvästellä kohteliaasti. 

Tilanne oli kuitenkin muuttunut kokonaan sen jälkeen, kun hän oli tullut Soléan lapsuudenkotiin. Musiikin salaperäinen lumo, josta kaikki puhuivat, oli vallannut hänet niin voimakkaasti, että hän oli alkanut epäröidä alkuperäisiä aikeitaan. Granadassa flamencoesitykset olivat alkaneet vetää häntä puoleensa, eikä hän ollut kyennyt tarttumaan härkää sarvista todetessaan, että varsinainen aarre ei ollutkaan Lorcan runous vaan mustalaiskansan suonissa virtaava veri. 

Kolmantenakymmenentenä toukokuuta Atticus Craftsman seisoi Alhambran palatsia vastapäätä ja ymmärsi, että siihen asti hän oli vain maistellut ruokaa kielenkärjellään, vaikka halusi ahmia kaiken viimeistä tipaa myöten, nuolla sormet, upottaa leivän kastikkeeseen.

Kirja toi mieleeni etenkin Joel Haahtelan Portugaliin sijoittuvan teoksen Tule risteykseen seitsemältä sekä Pedro Almodóvarin elokuvan Volver. Mukanaan vievä musiikki, suuret tunteet, kuohuva temperamentti, vahvat perhesiteet... 

Ainoa asia, josta kirjassa en pitänyt, olivat ne muutamat sivut joissa kerrotaan Asunciónin painon noususta. Alussa hänet kuvataan "valtavaksi". Myöhemmin kuitenkin kerrotaan painon nousseen "kuudestakymmenestä kilosta lähemmän seitsemääkymmentä", ja sanotaan ylipainoa olleen "kahdeksan kiloa". En tiedä johtuuko tämä kulttuurierosta, mutta mielestäni vajaan kymmenen kilon painonnousu ei voi muuttaa ketään valtavan kokoiseksi. Hänen pituuttaan ei kerrota, mutta häntä kuvataan - oletettavasti noin 70-kiloisena - adjektiiveilla "rehevä" ja "pullukka". Kun on tottunut suomalaiseen katukuvaan ja siihen, että oikeasti ylipainoiset ihmiset pudottavat painoaan tv-ohjelmassa 40 kiloa, niin Asunciónin paino-ongelma tuntuu varsin mitättömältä, melkeinpä loukkaukselta niitä oikeasti ylipainoisia ajatellen. 

Muuten On ilo juoda teetä kanssasi on mitä oivallisin lukukaveri, kaikin puolin nautittavaa luettavaa. Se on melko kepeää mutta mukana on vähän myös vakavaa. Se on jossain määrin ennalta-arvattava mutta ainakaan minua se ei haitannut yhtään.

Kirjan ovat lukeneet myös Niina Huvila, Kirjakko ruispellossa ja Takkutukka.      

Kuittaan tällä Kirja joka maasta - projektistani Espanjan.